Miten kirjani ovat syntyneet, osa 5.

Miten kirjani ovat syntyneet –kirjasarjaa on julkaistu viisi osaa. Ne on koottu luennoista, joita kirjailijat ovat pitäneet lähinnä yliopistoissa. Luin juuri viidennen osan, jonka luennot on pidetty sekä Turun yliopistossa 2011 että Helsingin Teatterikorkeakoulussa 2012. Siinä 18 tunnettua kirjailijaa kertoo työstään. Kertomukset ovat pieniä elämäkertoja. Monet kuvaavat myös hyvin tarkkaan kirjoittamisensa tekniset yksityiskohdat.

Kirjailijoiden (ja bändien) kohdalla minusta on aina mielenkiintoista se, mistä ura on alkanut. Mikä on kirjailijan tausta ja mikä on johtanut läpimurtoon, kirjailijan tapauksessa julkaisukynnyksen ylittämiseen. Yleisesti kodin merkitys on suuri: oliko kirjoja, luettiinko niitä lapsille ja innostettiinko heitä itse lukemaan. Jonkinlainen sisäsyntyinen palo kirjoittamiseen ja ihmisten ja ilmiöiden tarkkailuun on myös nähtävissä. Jotkut kirjassa toteavatkin, että kirjoittaminen on ennen kaikkea tutkimista: “mihin oikeastaan uskon ja mitä mieltä olen”, kuten Ilpo Tiihonen toteaa.

Kirjailijaksi tulemisen yleisohje “lue paljon, kirjoita paljon” ei kovin hyvin päde kuitenkaan Hannu Raittilaan. Hän aloitti kolmekymppisenä eikä ollut sitä ennen pitkään aikaan lukenut mitään eikä kirjoittanut ollenkaan. Hänen mieleensäkään ei ollut tullut, että voisi ansaita elantonsa kirjoittajana. Raittilaa pyydettiin kirjoittamaan ensin tv- ja radiokritiikkejä Aamulehteen ja vähän myöhemmin draamaa radioon. Hän opetteli asiat itsekseen. Myöhemmin hän siirtyi novelleihin ja sitten romaaneihin. Raittila sai Finlandia-palkinnon kirjastaan Canal Grande vuonna 2001. Miten tällainen on mahdollista? Raittila selittää. Hän oli 5-vuotias ja ainoa lapsi, kun äiti kuoli. Hän torjui yksinäisyyttä kuvittelemalla itselleen sisaruksia ja puhumalla heidän kanssaan selkein lausein. Tarkoista lauseista ja päänsisäisestä dialogista tuli hänen tapansa ajatella. Niinpä tekstit olivat ikään kuin valmiina päässä, kun hän aloitti kirjoittamisen. 

Miten runot tai proosa sitten syntyvät? Siinä on vaihtelua sekä kirjailijoiden että saman kirjailijan eri teosten kesken. Joskus teksti on valmiina alitajunnassa ja tulee ryöppynä kerralla. Kuten Helena Anhavalla, joka teatteriesityksestä järkyttyneenä tuli kotiin, istui alas ja kirjoitti runon Murheellisen kuullen on puhuttava hiljaa. Välillä taas novelli tai romaani pitää aloittaa moneen kertaan uudelleen alusta ennen kuin oikea näkökulma ja kieli löytyy. Tilannetta helpottaa, jos tuntee aiheen, josta kirjoittaa. Yksi ohje onkin, että se mikä koskettaa oikeasti kirjailijaa, koskettaa myös lukijaa.

Kirjoittaminen on merkillinen elävä prosessi. Lars Sund kertoo, ettei tahtonut päästä millään alkuun kirjansa Colorado Avenue kanssa. Mutta sitten tilanne muuttui: “Äkkiä se hahmo, jota sittemmin ryhdyin nimittämään Dollari-Hannaksi seisoi edessäni Kungsgatanin työhuoneella Uppsalassa… Nyt ymmärsin Hannan vaativan, että minun on kirjoitettava nimenomaan hänen tarinansa…”

Hyvin moneen kirjassa esiintyvään kirjailijaan on vaikuttanut sotien jälkeen Suomenkin saavuttanut kirjallinen modernismi. Sitä edustivat mm. Paavo Haavikko ja Tuomas Anhava. Runoista poistettiin loppusoinnut ja proosatekstinkin piti olla toimintaa kuvaavaa, ei selittävää. “Don’t tell them – show them”, neuvoi Hemingwaykin. Tekstissä ei saanut olla juurikaan adjektiiveja tai lauseenvastikkeita eikä juuri sivulauseitakaan. Romaanin tai novellin kaikkitietävä kertoja vaihtui näkökulmatekniikkaan, jossa tapahtumat kerrottiin usean kertojan kautta.

Kielen ja kerrontatavan kanssa moni kirjailija kertookin taistelleensa. Monica Fagerholmin mukaan jokainen romaani on ihan oma maailmansa ja vaatii myös oman kielensä. Hänen Diiva-romaaninsa kieli oli niin vaikuttavaa, että Fagerholm puhui pelkästään sitä jonkin aikaa kustannustoimittajansa kanssa. Anna-Leena Härkönen taas tajusi Salingerin kirjasta Sieppari ruispellossa, ettei kielen tarvitse olla juhlavaa ja hienoa, vaan se voi olla ihmisläheistä ja huumoripitoista. Murteen hallitseminen voi joskus olla välttämätöntä, jotta voi kuvata aidosti ihmisiä. Harri Tapper opetteli eläkkeellä ollessaan uudelleen lapsuutensa Saarijärven murteen kuuntelemalla paikallisten jorinoita ja puhumalla itsekseen lapsuudenkotia remontoidessa. Ja män het nii hyvin peähän, sanoisin entisenä saarijärveläisenä. Syntyi mm. kirja Hevone, naene ja kuu.

Kirjailijat tekevät joskus valtavasti taustatyötä ennen kirjoittamista. Istuvat arkistoissa lukien jonkin aikakauden sanoma- ja aikakauslehtiä ja ihmisten henkilökohtaisia kirjeitä tai selvittävät vaikka tietyn kaupungin yksityiskohtia. Yksi esimerkki Laila Hirvisaarelta: lääkintäkenraaliluutnantti Pekka Somer luennoi hänelle viisi päivää sodanaikaisesta lääkintähuollosta. Ne tiedot olivat tarpeen Hylätyt talot, autiot pihat – romaanin kirjoittamisessa.

Henkilöhahmojen luominen on sitten taas ihan oma juttunsa. Anna-Leena Härkösen mukaan kirjailijan täytyy tietää kaikki henkilöistään, mutta hänen ei tarvitse lukijalle kertoa kaikkea. Härkösen mukaan lukija kiintyy henkilöihin vain, jos kirjoittajakin on kiintynyt. Henkilöitä täytyy käsitellä heidän omien edellytystensä mukaan. Monica Fagerholm kertoo esimerkkinä, että 10-vuotias poika ei selitä tapahtumia, hän näkee ne. Harri Tapper kirjoitti tarkasti ja kronologisesti lapsuudestaan, mutta totesi, että kertomus oli kuivempi kuin rautakaupan mutteriluettelo. Hänen täytyi vapauttaa henkilönsä toimimaan omaehtoisesti. Moni kirjailija onkin kertonut, että henkilöt alkavat usein elää omaa elämäänsä niin että ovat melkein pitelemättömiä.

Lopuksi vielä humoristi Sinikka Nopolan kuvaus tamperelaisten Eilan ja Rampen keskustelusta. Sanomalehdessä oli muistovärssy:

Yksin hänen ei tarvitse olla,

luonaan on rakkautemme jolla

hänet saatamme matkalle viimeiselle.

Eila: “Ekkö sää ymmärrä? Se on ninkun vene, jolla se vainaja saatetaan viimeiselle matkalle”.

Rampe: “Sen pitäs sitten kuulua: luonaan on rakkautemme jolla, jolla me hänet saatamme matkalle viimeiselle”.

Eila: “Rakkautemme jolla jolla. Ei kai siinä ny kahta jollaa voi olla”.

Nyt olisi taas paljon kaunokirjallista luettavaa, kun tiedän kirjojen taustoista enemmän.

Elämäkertojen pauloissa

Kaksi elämäkertasarjaa ovat kiinnostaneet minua suuresti. Niille on yhteistä samankaltaisen kertomistyylin lisäksi se, että molemmat miespäähenkilöt ovat kasvaneet isättöminä. Kummankin isä on ollut elossa, mutta hylännyt perheensä. Kummallekin isoveli on ollut tärkeä isän korvike, mutta kuollut aika nuorena (Rainion veli sodassa). Lisäksi molempien äidit olivat kansakoulunopettajia. Molemmat muistelut tekee nautittaviksi se, että ne ovat kirjailijoiden kuvaamia. Niissä ei pelkästään selosteta tapahtumia, vaan kuvataan tarkasti niiden aiheuttamat elämykset ja vaikutukset.

Kullervo Rainio on tullut tunnetuksi Helsingin yliopiston sosiaalipsykologian professorina ja kansanedustajanakin. Hän on kirjoittanut muistelmakirjat Liikana syntynyt, Tytöt, tykit ja runot sekä As-duurivalssi ja runoilijan sielunelämä. Hän kertoo niissä lapsuudestaan ja nuoruudestaan Jyväskylässä sekä opiskelustaan Helsingin yliopistossa. Olen lukenut kaikki osat moneen kertaan. Harmillista, ettei hän jatkanut enää kolmen kirjan jälkeen. Rainio on nyt 90-vuotias.

Rainio kertoo asioista hyvin yksityiskohtaisesti ja osaa asettua aina kulloisenkin ikävaiheen rooliin. Hän on ollut varmaankin vähän erilainen nuori, koska on lukenut ja kirjoittanut nuorena paljon ja elänyt elämäänsä osittain kirjojen kautta. Rainiolle on ominaista positiivinen perusvire ja pienimuotoinen kutkuttava huumori, vähän niin kuin Antti Tuurille. Ajankuvan hän piirtää nautittavasti. Suhde tyttöihin on ollut nuorena hyvin herkkää ja vaikeaakin; näkyvyyttä tyttöjen silmissä on haettu monella tavalla. Kolmannessa osassa Rainio kuvaa opiskelijamaailmaa ja törmää moniin aikansa kulttuurivaikuttajiin.

Rainio on kirjoittanut useita tieteellisiä teoksia ja runokokoelmia.

Hannu Mäkelä on tullut tunnetuksi kirjailijana ja Otavan kustannustoimittajana. Hän kertoo Muistan-sarjassaan lapsuudestaan Helsingin Kalliossa, nuoruudestaan Munkkivuoressa ja kolmannessa osassa opiskelustaan kansakoulunopettajaksi. Kolmannessa osassa Mäkelä kertoo myös matkoistaan Pariisiin ja ensimmäisten teostensa julkaisemisesta Otavan toimesta. Kirja päättyy siihen, että hänet valitaan Otavan kustannustoimittajaksi. Tähän sarjaan odotan kovasti jatkoa, lähetin asiasta kyselynkin Tammen kustantamoon.

Opettajaisä Väinö Mäkelä hylkäsi perheensä juuri kun Hannu oli syntynyt. Hannu asui äitinsä ja siskonsa kanssa Kalliossa niukkaa elämää. Kun itse olen elänyt lapsuuteni rauhallisella maaseudulla, tuntui aika hurjalta lukea, miten kovaa pienen pojan elämä on ollut Kallion kaveripiirissä. Silmiä räpäyttämättä piti pystyä kaikkeen siihen mihin muutkin ja jengejä piti varoa koko ajan. Sivullisuuden ja riittämättömyyden tunne alkoi kasvaa jo tässä vaiheessa. Hannukin luki lapsena paljon, mutta sitä hän ei voinut paljastaa kavereille.

Nuorena miehenä Hannu oli levoton ja ristiriitainen ja suhtautui äitiinsä aika tylysti ja kapinoivasti. Sivullisuuden tunne vaivasi edelleen, mutta hän osallistui kuitenkin nuorten rientoihin ja oppi myös pahat tavat. Niitä hän kuvaa rehellisesti ja rehellisyys on muutenkin elämässä ikään kuin pakollisena  mukana. Valehtelu syö sielua, Hannu toteaa jotain kirjailijaa lainaten. Koulumenestys oli aluksi aika heikkoa, mutta ylioppilaskirjoitusten yleisarvosana oli jo laudatur.

Savon Sanomien kirjallisuusarvostelija on muistelmien toisesta osasta todennut: “Kukaan elossa oleva oleva suomalainen ei saisi näistä eväistä tiiliskivimäistä lukuromaania. Mutta Mäkelä saa, ja se tässä on juuri niin ihmeellistä”. Lausunto kuvaa hyvin Mäkelän tekstiä. Joku on sanonut, että Kalle Päätalo tarvitsi kymmenen sivua saadakseen polkupyörän ehjänä ulos liiteristä. Päätaloa en ole lukenut, joten en tiedä miltä teksti tuntuu, mutta Mäkelän teksti imaisee ainakin minut täysin mukaansa.

Yksi näkemys taiteeseen on se, että taide syntyy ristiriidoista. Kirjailija Anu Kaipaisen lääkärimies varoitti vaimoaan menemästä psykoterapiaan tai psykoanalyysiin, koska hänen mukaansa kirjoittaminen saattaisi ristiriitojen laettua tyrehtyä. Niin tai näin, Hannun levottomuus ja ristiriidat alkavat vähitellen saada kirjallisen muodon.

Hannu Mäkelän isäsuhde on ollut hyvin traumaattinen. Kun Hannu kertoi ylioppilaaksi valmistuttuaan haluavansa kirjailijaksi, isä totesi, että sinusta ei tule koskaan kirjalijaa. Kun teoksia sitten alkoi ilmestyä, Hannu vei ne aina myös isälleen. Vasta myöhemmin hän sai tietää, että isä oli korjannut kaikkien niiden lauseita kynällä suoraan kirjaan. Kun Hannu sai Finlandia-palkinnon Eino Leinoa kuvaavasta kirjastaan Mestari, hän lähetti senkin isälleen. Isä palautti kirjan korjausmerkinnöin.

Uskontotieteen opiskelusta

Uskontotiede, viimeinen viidestä yleisen teologian osiosta, on ihan loppusuoralla. Viimeinen verkkokeskustelu Intian ja Kiinan uskonnoista jatkuu vielä muutaman päivän. Esseen olen kirjoittanut hyvissä ajoin valmiiksi, mutta en vielä palauttanut.

Uskontotiede on vertailevaa tiedettä, jossa tutkitaan eri uskontojen inhimillisiä ilmenemismuotoja. Se ei ota kantaa uskonnollisten väitteiden totuusarvoon, vaan tutkii erilaisten uskomusten vaikutusta yksilöissä ja yhteisöissä.  Yksi kiinnostava tutkimusaihe on uskontojen alkuperä. Mistä ne ovat tulleet ja miksi niitä yleensä on? Uskonto sanana ja käsitteenä on länsimaisen kulttuurin keksintö. Esim. Intiassa uskontoa ja filosofiaa ei voi täysin erottaa toisistaan eivätkä alkuperäiskansat rajaa uskontoa erilleen muusta elämästä. Uskontoja arvioidaan olevan maailmassa noin 10.000.

Uskontoa voidaan määritellä eri tavoin: uskona yliluonnollisiin olioihin tai todellisuuteen, pyhän ja maallisen erottamisena, perimmäisen huolenaiheen kautta (mitä tapahtuu kuoleman jälkeen, mikä on elämän tarkoitus) jne. Tiedettä uskontotieteestä tekee se, että se tutkii tieteellisin menetelmin (empiirisesti) niitä asioita, joita niin voi tutkia. Uskonnoissa on paljon asioita, joita ei voida tutkia tieteellisesti, kuten Jumalan olemassaolo, sielun kuolemattomuus ja Kristuksen pelastustyö. Uskontotiede hyödyntää monien tieteenalojen teorioita, tutkimusmenetelmiä ja tuloksia.

Kristinuskon piirissäkin oleva ilmiö voi olla uskontotieteen tutkimuskohde. Niinpä tutkin esseessäni kielilläpuhumista uskontotieteellisestä näkökulmasta. Kielilläpuhumista on kahdenlaista: tunnistettavaa, olemassa olevaa kieltä (ksenolalia) ja tunnistamatonta kieltä (glossolalia). Esittelen esseessäni myös kielilläpuhumisesta tehtyjä tieteellisiä tutkimuksia. Lainaan niistä tähän vain yhden kohdan: “Norjalainen psykologi ja filosofi Harald Schjelderup (1895-1974) tutki kielilläpuhumista psykoanalyyttisesti vapaan assosiaation avulla. Hän pyysi koehenkilöä kertomaan, mitä hänelle tulee mieleen lausumistaan ‘sanoista’. Kävi ilmi, että henkilö käsitteli varhaisimpia lapsuusmuistojaan. Tämä liittyy luontevasti Paavalin toteamukseen, että kielilläpuhuva rakentaa itseään.”

Tulipa eesseetä kirjoittaessa luettua kaksi hyvää armolahjakirjaakin: Seppo Hämäläisen Armolahjat arjessa ja Lars Aejmelaeuksen Paavali ja Korinton hurmos.

Uskonnot niputetaan usein yhdeksi kokonaisuudeksi erityisesti silloin, kun niitä arvostellaan. Uskonnot ovat kuitenkin ihan erilaisia ja opettavat eri asioita. Buddhalaisuus esimerkiksi on oikeastaan ateistinen uskonto, siinä ei ole erillistä jumalaa. On ihan eri asia ymmärretäänkö elämän todellisuus niin, että ihminen useiden jälleensyntymien kautta vähitellen tulee riittävän hyväksi ja pääsee johonkin autuuden tilaan pois jälleensyntymisen kierrosta (hindulaisuus) tai että ihminen elää vain kerran ja Jeesuksen sovitustyön vastaanotettuaan pääsee taivaaseen (kristinusko).

Kristinuskon keskeinen ja omaleimainen asia on tietysti Jeesus ja hänen sovituskuolemansa ristillä. Jeesukselle tosin annetaan usein hyvin erilaisia merkityksiä.

Olimme vaimoni kanssa eräänä iltana Kallion kirkossa Helsingissä kivimessussa. Kun joimme lopuksi iltateetä backstagella eli sakastissa, sinne tuli hieman humalassa oleva mies. Hän haastoi meidät uskikset oikein kunnolla uskomme suhteen. Hänelle eivät kelvanneet mitkään hengelliset fraasit, käsi nousi pystyyn heti, kun joku yritti aloittaa sellaista.

Toisaalta hän sortui itse hyvin tavalliseen fraasiin eli siihen, että Jeesus oli viisas opettaja, filosofi ja hyvä jätkä, ei muuta. Niin helpolla Jeesuksesta ei kuitenkaan selvitä. Toki hän opetti yleisesti arvostettuja asioita vuorisaarnassaan, mutta hän sanoi myöskin mm. olevansa Jumalan poika. Ei ole kovin loogista ottaa hänestä vain yhtä puolta, vaan katsoa, mitä hän kaiken kaikkiaan sanoi. C. S. Lewis toteaakin kirjassaan Tätä on kristinusko, että kun otamme huomioon kaiken mitä Jeesus sanoi, hän joko oli hullu tai sitten se, mikä hän väitti olevansa eli Jumalan poika. Näiden väliltä joudumme valitsemaan.

Saman asian sanoo vähän toisella tavalla Peter Halldorf kirjassaan Koskematon maa: Jeesusta ei voi pienentää tienviitaksi, hän on tie.

Käytännöllisen teologian opiskelusta

Neljäs Yleisen teologian perusteet  -opintokokonaisuuden viidestä osiosta on nyt suoritettu. Aiheena oli käytännöllinen teologia. Se oli aika laaja ja hajanainen kokonaisuus, joten olen tosi tyytyväinen, että sain esseestä arvosanan 4, samoin koko osiosta.

Käytännöllisen teologian oppiaineet Helsingin yliopistossa ovat uskonnonpedagogiikka, kirkkososiologia, homiletiikka (saarnaoppi), liturgiikka, sielunhoito ja kirkko-oikeus. Näihin siis tutustuttiin tässä peruskurssissa jonkin verran.

Uskonnonpedagogiikka tutkii ja opettaa uskontokasvatukseen liittyviä asioita kodin, kirkon, esiopetuksen, koulun, rippikoulun piirissä. Myös elämänkatsomustieto kuuluu sen alaan. Lisääntynyt monikulttuurisuus ja eri uskontojen kohtaaminen on nykyään tärkeä tutkimusalue. Kasvatustieteiden uusia tuulia seurataan myös tiiviisti.

  

Uskonnonopetuksessa on tärkeää tuntea kehityspsykologiaa, jotta tiedetään, miten uskontoa voidaan opettaa eri ikäkausina. Pienet lapset eivät ymmärrä vaikeita käsitteitä ja abstrakteja asioita, joten heille uskonnon traditiota välitetään kertomusten, laulujen, leikkien yms. välityksellä. Vasta yläasteella kognitiivinen kehitys mahdollistaa tietoon ja ajatteluun perustuvien asioiden opettamisen.

Omat muistot koulun uskonnonopetuksesta eivät ole kovin innostavia. Tuntuu, ettei sillä ole juuri mitään tekemistä sen kanssa, että olen nykyään uskis. Oli paljon ulkolukua ja hartauden harjoitusta, joka ei kiinnostanut siinä ikävaiheessa yhtään. Toivottavasti uskonnonopetus on tänä päivänä ainakin ylemmillä luokilla sellaista, että se haastaa oppilaat ajattelemaan.

Nykyään puhutaan paljon siitä, miten paljon koulussa saa yleensä puhua uskonnollisista asioista tai laulaa virsiä. Toinen puoli asiaa on ns. positiivinen uskonnonvapaus eli oppilaan oikeus saada opetusta ja tietoa uskonnosta. Uskonto on kuitenkin merkittävä asia suurelle osalle ihmisiä ja näyttelee tärkeää osaa monissa poliittisissa konflikteissa.

Liturgiikan tutkimus ja opetus kohdistuu kristinuskon kulttiin eli jumalanpalvelukseen. Sen historiaa selvitetään juutalaisen perinteen, Uuden testamentin, kirkkoisien tekstien ja yleensäkin kirkkohistorian tutkimuksella.

Oli ihan mielenkiintoista tutustua liturgiikkaan. Kaikille suotakoon oikeus ja vapaus palvella Jumalaa omalla tavallaan. Luulen kuitenkin, että alkuseurakunnissa yhteinen kokoontuminen muistutti enemmän vapaiden uskonsuuntien tilaisuuksia kuin isojen kirkkojen liturgisia messuja. Luterilainen teologi Risto Saarinenkin toteaa Kirkkotieto-kirjassa (s. 334): “Teologi voisi tähän lisätä vielä, että Jeesus ei puhunut kirkosta ja että Paavalin kuvaamat ekklesia-yhteisöt muistuttavat nykykirkoista lähinnä vain vapaamuotoisia helluntaiseurakuntia”.

Sielunhoidosta kirjoitin jo aiemmassa blogikirjoituksessani (Sielunhoito ja terapia). Mielenkiintoinen kohta tuli vastaan lukiessani Jobin kirjaa. Sielunhoidossahan siirryttiin vähitellen oikeasti kuuntelemaan autettavaa sen sijaan, että hänelle olisi vain julistettu ja asetettu ihanteita. Tätä Jobkin olisi halunnut ystäviltään, jotka kolmen miehen voimin paukuttivat Jobia “Raamatulla” päähän: “Kuunnelkaa minua, kuulkaa mitä sanon, sillä tavoin te minua parhaiten lohdutatte. Olkaa kärsivällisiä, antakaa minun puhua” (Job 21:2-3).

Viimeinen osio, uskontotiede, on alkanut. Olen jo tehnyt ensimmäisen tehtävänkin. Kohta alkavat oppilaiden nettikeskustelut islamista, sekä Afrikan ja Intian uskonnoista. Kokoavassa esseessäni tulen tutkimaan kielilläpuhumista uskontotieteellisestä näkökulmasta.

Autuaita ovat ekstrovertit?

Olin äskettäin kurssilla, jossa jokainen teki temperamenttitestin. Tarkoitus oli määritellä oletko ekstrovertti vai introvertti. Ilman testiäkin olisin voinut kyllä kertoa, että olen introvertti.

Professori Liisa Keltikangas-Järvinen kertoo kirjassaan (Temperamentti), että temperamentti on yksilöllinen käyttäytymistyyli. Se on ominaisuus, joka näkyy meistä ulospäin ja kertoo miten teemme sen minkä teemme: miten ilmaisemme tunteitamme, miten hyvin pystymme keskittymään, miten aktiivisia olemme. Se ei kerro ihmisen tunne-elämän syvyyttä, motiiveja, itseluottamusta jne. Temperamentti on synnynnäinen, se on olemassa ennen persoonallisuutta, joka syntyy ympäristön vaikutuksesta. Kulttuuri ja ympäristö voivat jonkin verran muokata temperamenttiakin, mutta se on kuitenkin melko pysyvä.

Alussa mainitulla kurssilla temperamentti määriteltiin siis jakamalla ihmiset ekstrovertteihin ja introvertteihin.

Ekstrovertti on ulospäinsuuntautunut, näyttää tunteensa, rupattelee, tulee fyysisesti lähelle. Hän innostuu helposti, viihtyy ihmisten seurassa, puhuu itsevarmasti ja johtaa usein keskustelua. Toisaalta hänen ajatuksiaan ja ideoitaan ei oteta aina vakavasti.

Introvertti on sisäänpäinsuuntautunut, hillitsee tunteitaan, pyrkii tarkkailemaan ja hallitsemaan ulkoista käytöstään. Hän on rauhallinen, leppoisa, melko eleetön, asioita ulkopuolelta katseleva ja hän antaa kaikille tilaa puhua.

Ihmisiä ei toki voi jakaa karkeasti näihin kahteen tyyppiin, koska jokaisessa on molempien tyyppien piirteitä.

Länsimaisessa kulttuurissa arvostetaan tänä päivänä enemmän ekstroverttia temperamenttia. Siitä kertoo sekin, että temperamenttisella ihmisellä tarkoitetaan ekstroverttia! Siksi olen introverttina kirjoituksessani vähän puolustuskannalla.

Työelämässä räväköiden, hyvien tyyppien etsiminen on joidenkin tutkijoiden mukaan korostunut 1990-luvun alusta. Kyseisiä ominaisuuksia korostetaan rekrytointitilanteessa silloinkin, kun niillä ei ole työtehtävän kanssa mitään tekemistä. Keltikangas-Järvinen epäilee, että näin yritys voi menettää hyvän asiantuntijahakijan, joka ei räisky työhönottotilanteessa.

Sama trendi on pitkään näkynyt myös erityisesti vapaissa seurakunnissa, joissa eniten liikun. 2000-luvun alun ylistysbuumin aikana kuulin kyllästymiseen saakka, kuinka me suomalaiset olemme niin jäyhiä, ettemme osaa edes ylistää niin kuin pitäisi. Edelleen luodaan sellaista mielikuvaa, että uskovan pitäisi olla aina iloinen ja reipas ulospäin, vaikka kaikki eivät sillä tavalla tuo esille sisäistä maailmaansa. Kiitos ja ylistys voi kummuta hiljaisena hänen mielessään.

Jos Raamatun henkilöitä arvioi temperamentin kannalta, niin voi esimerkiksi kysyä, miksi Jumala valitsi Israelin vapauttajaksi ja johtajaksi Mooseksen, jolla oli kankea kieli ja hidas puhe? Nykypäivän rekrytoinnissa hänen uransa olisi tyssännyt ensimmäiseen haastattelukierrokseen. Ehkäpä Mooseksella oli niitä introvertin ihmisen hyviä puolia: huolellisuus, pitkäjänteisyys, vastuullisuus, herkkyys, kyky prosessoida asioita mielessä (eikä tehdä liian nopeita päätöksiä). Olisikohan ekstrovertilla riittänyt stressinsietokyky uppiniskaisten israelilaisten kanssa?

Uudessa testamentissa vauhdikas ja aktiivinen Pietari vaikuttaa selkeästi esktrovertilta. Paavalikin oli kyllä tehokas evankelioija, mutta introverttiin suuntaan viittaa se, että hän oli kristinuskon ensimmäinen teologi, joka määrätietoisesti myös käsitteellisti uskoa. Introverttiuteen viittaa myös vastustajien luonnehdinta Paavalista: “Hänen kirjeensä ovat kyllä ankaria ja kiivaita, mutta hänen oma esiintymisensä on avutonta ja puheensa mitätöntä” (2. Kor. 10:10). Seuraavassa jakeessa Paavali tosin uhoaa näyttävänsä vielä vastustajilleen, mutta toteaa myöhemmin itsekin: “Puhetaitoni on ehkä kehno, mutta tietoni ei” (2. Kor. 11:6).

Halutessaan Raamatusta voi löytää tukea introvertille temperamentillekin. ”Paljossa puheessa vaanii synti” (Sananl.10:19). ”Moni puhuu ennen kuin ajattelee – tyhmyristäkin on enemmän toivoa” (Sananl. 29:20). “…niinkuin pakanat, jotka luulevat, että heitä heidän monisanaisuutensa tähden kuullaan” (Matt. 6:7). “Mutta pian minä tulen… ja otan selvää noiden rehentelijöiden voimasta. Heidän puheistaan en välitä” (1. Kor. 4:19).

Molempia temperamentteja tietysti tarvitaan myös seurakunnassa, Ekstrovertti evankelista on kuin myyntimies, joka saa helposti kontaktin “asiakkaaseensa” ja pääsee kertomaan ilouutisen. Sielunhoitajalle taas voisi sopia Sananlaskujen 12:18 perusteella introverttius: “Harkitsematon sana on kuin miekanpisto, viisaan puhe on lääkettä.” Opettajalla olisi hyvä olla molempien temperamenttien ominaisuuksia. Myös temperamenttiasiaan sopii Paavalin kuvaus seurakunnasta Kristuksen ruumiina, jossa tarvitaan monenlaisia elimiä. Kaikki eivät voi olla suita, korviakin tarvitaan.

Loppukevennykseksi Keltikangas-Järvisen kertomus introverttimiehestä, joka seurasi ilmeettömänä showta kaksi tuntia. Esityksen jälkeen hän sanoi esiintyjille: “Ei eläissäni mulloo ollu näin hauskaa. Melekeen nauron, mutta sain pirätettyä.”