Käytännöllisen teologian opiskelusta

Neljäs Yleisen teologian perusteet  -opintokokonaisuuden viidestä osiosta on nyt suoritettu. Aiheena oli käytännöllinen teologia. Se oli aika laaja ja hajanainen kokonaisuus, joten olen tosi tyytyväinen, että sain esseestä arvosanan 4, samoin koko osiosta.

Käytännöllisen teologian oppiaineet Helsingin yliopistossa ovat uskonnonpedagogiikka, kirkkososiologia, homiletiikka (saarnaoppi), liturgiikka, sielunhoito ja kirkko-oikeus. Näihin siis tutustuttiin tässä peruskurssissa jonkin verran.

Uskonnonpedagogiikka tutkii ja opettaa uskontokasvatukseen liittyviä asioita kodin, kirkon, esiopetuksen, koulun, rippikoulun piirissä. Myös elämänkatsomustieto kuuluu sen alaan. Lisääntynyt monikulttuurisuus ja eri uskontojen kohtaaminen on nykyään tärkeä tutkimusalue. Kasvatustieteiden uusia tuulia seurataan myös tiiviisti.

  

Uskonnonopetuksessa on tärkeää tuntea kehityspsykologiaa, jotta tiedetään, miten uskontoa voidaan opettaa eri ikäkausina. Pienet lapset eivät ymmärrä vaikeita käsitteitä ja abstrakteja asioita, joten heille uskonnon traditiota välitetään kertomusten, laulujen, leikkien yms. välityksellä. Vasta yläasteella kognitiivinen kehitys mahdollistaa tietoon ja ajatteluun perustuvien asioiden opettamisen.

Omat muistot koulun uskonnonopetuksesta eivät ole kovin innostavia. Tuntuu, ettei sillä ole juuri mitään tekemistä sen kanssa, että olen nykyään uskis. Oli paljon ulkolukua ja hartauden harjoitusta, joka ei kiinnostanut siinä ikävaiheessa yhtään. Toivottavasti uskonnonopetus on tänä päivänä ainakin ylemmillä luokilla sellaista, että se haastaa oppilaat ajattelemaan.

Nykyään puhutaan paljon siitä, miten paljon koulussa saa yleensä puhua uskonnollisista asioista tai laulaa virsiä. Toinen puoli asiaa on ns. positiivinen uskonnonvapaus eli oppilaan oikeus saada opetusta ja tietoa uskonnosta. Uskonto on kuitenkin merkittävä asia suurelle osalle ihmisiä ja näyttelee tärkeää osaa monissa poliittisissa konflikteissa.

Liturgiikan tutkimus ja opetus kohdistuu kristinuskon kulttiin eli jumalanpalvelukseen. Sen historiaa selvitetään juutalaisen perinteen, Uuden testamentin, kirkkoisien tekstien ja yleensäkin kirkkohistorian tutkimuksella.

Oli ihan mielenkiintoista tutustua liturgiikkaan. Kaikille suotakoon oikeus ja vapaus palvella Jumalaa omalla tavallaan. Luulen kuitenkin, että alkuseurakunnissa yhteinen kokoontuminen muistutti enemmän vapaiden uskonsuuntien tilaisuuksia kuin isojen kirkkojen liturgisia messuja. Luterilainen teologi Risto Saarinenkin toteaa Kirkkotieto-kirjassa (s. 334): “Teologi voisi tähän lisätä vielä, että Jeesus ei puhunut kirkosta ja että Paavalin kuvaamat ekklesia-yhteisöt muistuttavat nykykirkoista lähinnä vain vapaamuotoisia helluntaiseurakuntia”.

Sielunhoidosta kirjoitin jo aiemmassa blogikirjoituksessani (Sielunhoito ja terapia). Mielenkiintoinen kohta tuli vastaan lukiessani Jobin kirjaa. Sielunhoidossahan siirryttiin vähitellen oikeasti kuuntelemaan autettavaa sen sijaan, että hänelle olisi vain julistettu ja asetettu ihanteita. Tätä Jobkin olisi halunnut ystäviltään, jotka kolmen miehen voimin paukuttivat Jobia “Raamatulla” päähän: “Kuunnelkaa minua, kuulkaa mitä sanon, sillä tavoin te minua parhaiten lohdutatte. Olkaa kärsivällisiä, antakaa minun puhua” (Job 21:2-3).

Viimeinen osio, uskontotiede, on alkanut. Olen jo tehnyt ensimmäisen tehtävänkin. Kohta alkavat oppilaiden nettikeskustelut islamista, sekä Afrikan ja Intian uskonnoista. Kokoavassa esseessäni tulen tutkimaan kielilläpuhumista uskontotieteellisestä näkökulmasta.