Uskontotieteen opiskelusta

Uskontotiede, viimeinen viidestä yleisen teologian osiosta, on ihan loppusuoralla. Viimeinen verkkokeskustelu Intian ja Kiinan uskonnoista jatkuu vielä muutaman päivän. Esseen olen kirjoittanut hyvissä ajoin valmiiksi, mutta en vielä palauttanut.

Uskontotiede on vertailevaa tiedettä, jossa tutkitaan eri uskontojen inhimillisiä ilmenemismuotoja. Se ei ota kantaa uskonnollisten väitteiden totuusarvoon, vaan tutkii erilaisten uskomusten vaikutusta yksilöissä ja yhteisöissä.  Yksi kiinnostava tutkimusaihe on uskontojen alkuperä. Mistä ne ovat tulleet ja miksi niitä yleensä on? Uskonto sanana ja käsitteenä on länsimaisen kulttuurin keksintö. Esim. Intiassa uskontoa ja filosofiaa ei voi täysin erottaa toisistaan eivätkä alkuperäiskansat rajaa uskontoa erilleen muusta elämästä. Uskontoja arvioidaan olevan maailmassa noin 10.000.

Uskontoa voidaan määritellä eri tavoin: uskona yliluonnollisiin olioihin tai todellisuuteen, pyhän ja maallisen erottamisena, perimmäisen huolenaiheen kautta (mitä tapahtuu kuoleman jälkeen, mikä on elämän tarkoitus) jne. Tiedettä uskontotieteestä tekee se, että se tutkii tieteellisin menetelmin (empiirisesti) niitä asioita, joita niin voi tutkia. Uskonnoissa on paljon asioita, joita ei voida tutkia tieteellisesti, kuten Jumalan olemassaolo, sielun kuolemattomuus ja Kristuksen pelastustyö. Uskontotiede hyödyntää monien tieteenalojen teorioita, tutkimusmenetelmiä ja tuloksia.

Kristinuskon piirissäkin oleva ilmiö voi olla uskontotieteen tutkimuskohde. Niinpä tutkin esseessäni kielilläpuhumista uskontotieteellisestä näkökulmasta. Kielilläpuhumista on kahdenlaista: tunnistettavaa, olemassa olevaa kieltä (ksenolalia) ja tunnistamatonta kieltä (glossolalia). Esittelen esseessäni myös kielilläpuhumisesta tehtyjä tieteellisiä tutkimuksia. Lainaan niistä tähän vain yhden kohdan: “Norjalainen psykologi ja filosofi Harald Schjelderup (1895-1974) tutki kielilläpuhumista psykoanalyyttisesti vapaan assosiaation avulla. Hän pyysi koehenkilöä kertomaan, mitä hänelle tulee mieleen lausumistaan ‘sanoista’. Kävi ilmi, että henkilö käsitteli varhaisimpia lapsuusmuistojaan. Tämä liittyy luontevasti Paavalin toteamukseen, että kielilläpuhuva rakentaa itseään.”

Tulipa eesseetä kirjoittaessa luettua kaksi hyvää armolahjakirjaakin: Seppo Hämäläisen Armolahjat arjessa ja Lars Aejmelaeuksen Paavali ja Korinton hurmos.

Uskonnot niputetaan usein yhdeksi kokonaisuudeksi erityisesti silloin, kun niitä arvostellaan. Uskonnot ovat kuitenkin ihan erilaisia ja opettavat eri asioita. Buddhalaisuus esimerkiksi on oikeastaan ateistinen uskonto, siinä ei ole erillistä jumalaa. On ihan eri asia ymmärretäänkö elämän todellisuus niin, että ihminen useiden jälleensyntymien kautta vähitellen tulee riittävän hyväksi ja pääsee johonkin autuuden tilaan pois jälleensyntymisen kierrosta (hindulaisuus) tai että ihminen elää vain kerran ja Jeesuksen sovitustyön vastaanotettuaan pääsee taivaaseen (kristinusko).

Kristinuskon keskeinen ja omaleimainen asia on tietysti Jeesus ja hänen sovituskuolemansa ristillä. Jeesukselle tosin annetaan usein hyvin erilaisia merkityksiä.

Olimme vaimoni kanssa eräänä iltana Kallion kirkossa Helsingissä kivimessussa. Kun joimme lopuksi iltateetä backstagella eli sakastissa, sinne tuli hieman humalassa oleva mies. Hän haastoi meidät uskikset oikein kunnolla uskomme suhteen. Hänelle eivät kelvanneet mitkään hengelliset fraasit, käsi nousi pystyyn heti, kun joku yritti aloittaa sellaista.

Toisaalta hän sortui itse hyvin tavalliseen fraasiin eli siihen, että Jeesus oli viisas opettaja, filosofi ja hyvä jätkä, ei muuta. Niin helpolla Jeesuksesta ei kuitenkaan selvitä. Toki hän opetti yleisesti arvostettuja asioita vuorisaarnassaan, mutta hän sanoi myöskin mm. olevansa Jumalan poika. Ei ole kovin loogista ottaa hänestä vain yhtä puolta, vaan katsoa, mitä hän kaiken kaikkiaan sanoi. C. S. Lewis toteaakin kirjassaan Tätä on kristinusko, että kun otamme huomioon kaiken mitä Jeesus sanoi, hän joko oli hullu tai sitten se, mikä hän väitti olevansa eli Jumalan poika. Näiden väliltä joudumme valitsemaan.

Saman asian sanoo vähän toisella tavalla Peter Halldorf kirjassaan Koskematon maa: Jeesusta ei voi pienentää tienviitaksi, hän on tie.