Elämäkertojen pauloissa

Kaksi elämäkertasarjaa ovat kiinnostaneet minua suuresti. Niille on yhteistä samankaltaisen kertomistyylin lisäksi se, että molemmat miespäähenkilöt ovat kasvaneet isättöminä. Kummankin isä on ollut elossa, mutta hylännyt perheensä. Kummallekin isoveli on ollut tärkeä isän korvike, mutta kuollut aika nuorena (Rainion veli sodassa). Lisäksi molempien äidit olivat kansakoulunopettajia. Molemmat muistelut tekee nautittaviksi se, että ne ovat kirjailijoiden kuvaamia. Niissä ei pelkästään selosteta tapahtumia, vaan kuvataan tarkasti niiden aiheuttamat elämykset ja vaikutukset.

Kullervo Rainio on tullut tunnetuksi Helsingin yliopiston sosiaalipsykologian professorina ja kansanedustajanakin. Hän on kirjoittanut muistelmakirjat Liikana syntynyt, Tytöt, tykit ja runot sekä As-duurivalssi ja runoilijan sielunelämä. Hän kertoo niissä lapsuudestaan ja nuoruudestaan Jyväskylässä sekä opiskelustaan Helsingin yliopistossa. Olen lukenut kaikki osat moneen kertaan. Harmillista, ettei hän jatkanut enää kolmen kirjan jälkeen. Rainio on nyt 90-vuotias.

Rainio kertoo asioista hyvin yksityiskohtaisesti ja osaa asettua aina kulloisenkin ikävaiheen rooliin. Hän on ollut varmaankin vähän erilainen nuori, koska on lukenut ja kirjoittanut nuorena paljon ja elänyt elämäänsä osittain kirjojen kautta. Rainiolle on ominaista positiivinen perusvire ja pienimuotoinen kutkuttava huumori, vähän niin kuin Antti Tuurille. Ajankuvan hän piirtää nautittavasti. Suhde tyttöihin on ollut nuorena hyvin herkkää ja vaikeaakin; näkyvyyttä tyttöjen silmissä on haettu monella tavalla. Kolmannessa osassa Rainio kuvaa opiskelijamaailmaa ja törmää moniin aikansa kulttuurivaikuttajiin.

Rainio on kirjoittanut useita tieteellisiä teoksia ja runokokoelmia.

Hannu Mäkelä on tullut tunnetuksi kirjailijana ja Otavan kustannustoimittajana. Hän kertoo Muistan-sarjassaan lapsuudestaan Helsingin Kalliossa, nuoruudestaan Munkkivuoressa ja kolmannessa osassa opiskelustaan kansakoulunopettajaksi. Kolmannessa osassa Mäkelä kertoo myös matkoistaan Pariisiin ja ensimmäisten teostensa julkaisemisesta Otavan toimesta. Kirja päättyy siihen, että hänet valitaan Otavan kustannustoimittajaksi. Tähän sarjaan odotan kovasti jatkoa, lähetin asiasta kyselynkin Tammen kustantamoon.

Opettajaisä Väinö Mäkelä hylkäsi perheensä juuri kun Hannu oli syntynyt. Hannu asui äitinsä ja siskonsa kanssa Kalliossa niukkaa elämää. Kun itse olen elänyt lapsuuteni rauhallisella maaseudulla, tuntui aika hurjalta lukea, miten kovaa pienen pojan elämä on ollut Kallion kaveripiirissä. Silmiä räpäyttämättä piti pystyä kaikkeen siihen mihin muutkin ja jengejä piti varoa koko ajan. Sivullisuuden ja riittämättömyyden tunne alkoi kasvaa jo tässä vaiheessa. Hannukin luki lapsena paljon, mutta sitä hän ei voinut paljastaa kavereille.

Nuorena miehenä Hannu oli levoton ja ristiriitainen ja suhtautui äitiinsä aika tylysti ja kapinoivasti. Sivullisuuden tunne vaivasi edelleen, mutta hän osallistui kuitenkin nuorten rientoihin ja oppi myös pahat tavat. Niitä hän kuvaa rehellisesti ja rehellisyys on muutenkin elämässä ikään kuin pakollisena  mukana. Valehtelu syö sielua, Hannu toteaa jotain kirjailijaa lainaten. Koulumenestys oli aluksi aika heikkoa, mutta ylioppilaskirjoitusten yleisarvosana oli jo laudatur.

Savon Sanomien kirjallisuusarvostelija on muistelmien toisesta osasta todennut: “Kukaan elossa oleva oleva suomalainen ei saisi näistä eväistä tiiliskivimäistä lukuromaania. Mutta Mäkelä saa, ja se tässä on juuri niin ihmeellistä”. Lausunto kuvaa hyvin Mäkelän tekstiä. Joku on sanonut, että Kalle Päätalo tarvitsi kymmenen sivua saadakseen polkupyörän ehjänä ulos liiteristä. Päätaloa en ole lukenut, joten en tiedä miltä teksti tuntuu, mutta Mäkelän teksti imaisee ainakin minut täysin mukaansa.

Yksi näkemys taiteeseen on se, että taide syntyy ristiriidoista. Kirjailija Anu Kaipaisen lääkärimies varoitti vaimoaan menemästä psykoterapiaan tai psykoanalyysiin, koska hänen mukaansa kirjoittaminen saattaisi ristiriitojen laettua tyrehtyä. Niin tai näin, Hannun levottomuus ja ristiriidat alkavat vähitellen saada kirjallisen muodon.

Hannu Mäkelän isäsuhde on ollut hyvin traumaattinen. Kun Hannu kertoi ylioppilaaksi valmistuttuaan haluavansa kirjailijaksi, isä totesi, että sinusta ei tule koskaan kirjalijaa. Kun teoksia sitten alkoi ilmestyä, Hannu vei ne aina myös isälleen. Vasta myöhemmin hän sai tietää, että isä oli korjannut kaikkien niiden lauseita kynällä suoraan kirjaan. Kun Hannu sai Finlandia-palkinnon Eino Leinoa kuvaavasta kirjastaan Mestari, hän lähetti senkin isälleen. Isä palautti kirjan korjausmerkinnöin.