Ihmisen pelastuminen eri uskontojen mukaan

Kirjoitin seurakuntamme, Vantaan Kotikirkon, Suola-lehteen artikkelin, jonka jaan myös täällä blogissa:

Usein kuulee sanottavan, että kaikki uskonnot ovat samanlaisia. Ne opettavat samalla tavalla, pääasia, että johonkin uskoo. Toinen vaihtoehto on, että kaikki uskonnot ovat yhtä pahoja ja vaarallisia, ne pitäisi kieltää ja hävittää. Uskonnot eroavat kuitenkin toisistaan monella ratkaisevalla tavalla, myös siinä, mitä ne opettavat ihmisestä ja hänen pelastumisestaan. On tärkeää tietää, mitä muut uskonnot opettavat ja ennen kaikkea, miten kristinuskon näkemys poikkeaa niistä.

Islam

Islamissa uskotaan yhteen Jumalaan, Allahiin, jolle ihminen on tilivelvollinen. Lopullinen ja täydellinen ilmoitus on Koraanissa, jonka Muhammad on saanut enkelin välityksellä. Ihmisen ongelma ei ole perisynti, vaan tietämättömyys. Ihminen ei ole turmeltunut, vaan heikko ja erehtyväinen. Kun hän saa oikean tiedon ja esimerkin profeetta Muhammedin kautta, hänellä on kyky vaeltaa Jumalan edessä oikein. Pelastuminen perustuu siihen, että ihminen tekee hyvää ja on kuuliainen Allahille. Jumalaa ei varsinaisesti voi islamin mukaan tuntea eikä hänen rakkauttaan korosteta. Allah ei ilmoita ihmisille luonnettaan, vaan käskynsä, joihin on alistuttava. Jumalalla ei ole poikaa. Jumalan arvoa loukataan, jos sanotaan, että hän on tullut ihmiseksi Jeesuksessa. Jeesus on vain yksi profeetoista.

     Jeesuksen sovituskuolemaa ja lunastustekoa ei tarvita, koska Allah voi antaa synnit anteeksi muutenkin, tai olla antamatta. Allah ei ole sitoutunut ehdottomaan oikeudenmukaisuuteen. Islamissa ei yleensäkään ole selkeää vastausta synti- ja syyllisyyskysymykseen. Muslimin täytyy omien tekojensa lisäksi luottaa Allahin suurpiirteisyyteen. Ihmisellä on paratiisissa edelleen vapaa tahto. Jumala ei muuta ihmistä kerralla täydellisesti, vaan kehittyminen pahasta hyväksi jatkuu paratiisissa. Islamissa paratiisiin liittyy myös kyseenalaisia piirteitä. Allah mm. lupaa Koraanin mukaan varman pelastuksen sille, joka kuolee pyhässä sodassa.

Idän uskonnot

Itämaisissa uskonnoissa ei ole jumalaa ollenkaan (buddhalaisuus) tai jumala on persoonaton, voimanlähde (hindulaisuus). Buddhalaisuus kieltää myös sielun olemassaolon. Ihminen ei ole Jumalan kuva. Persoonallisuus, minuus tai yksilöllisyys ovat vain harhaa. Ihmisen järki ja sanat eivät millään tavalla vastaa todellisuutta. Aineellinen maailma on paha, siihen ei saa takertua, vaan siitä on pyrittävä vapautumaan.

     Kun jumala itämaisissa uskonnoissa on vain persoonaton kaikkeuden sielu, hän ei voi olla rakastava, koska rakkaus on persoonien ominaisuus. Rakkaus on siis sekin harhaa.

     Sekä buddhalaisuuteen että hindulaisuuteen kuuluu oppi jälleensyntymisestä ja karman laista. Hyvät teot tuottavat hyvää karmaa, huonot teot huonoa karmaa, joka vaikuttaa aina seuraavaan elämään. Ihminen syntyy yhä uudelleen uuteen kehoon niin kauan kunnes hyvillä teoillaan pääsee eroon jälleensyntymisen kierteestä. Sen jälkeen ihminen sulautuu universaaliin tietoisuuteen, kaikkeuden suureen sieluun ja menettää yksilöllisyyteensä. Myös aineellinen, paha maailma on silloin iäksi taakse jäänyttä.

     Oppi karman laista ja jälleensyntymisestä vaikuttaa myös ihmisarvoon ja ihmisen kohteluun. Kärsimys nähdään ihmisen omien pahojen tekojen oikeudenmukaiseksi seuraukseksi ja vaiheeksi jälleensyntymien ketjussa. Tämä on tohtori Vishal Mangalwadin mukaan estänyt jopa kärsivien hoivaamiskulttuurin syntymistä Intiassa.

Gnostilaisuus

Kristinuskon kanssa kilpaili ensimmäisinä vuosisatoina gnostilaisuus, joka muistuttaa itämaisia uskontoja. Sen mukaan on useita jumalia. Aineellisen maailman loi alempitasoinen luojajumala, joka epäonnistui luomisessaan. Ihminen sai ruumiinsa luojajumalalta, mutta sielunsa korkeimmalta jumalalta. Ihmisen pelastumiseen ja sielun vapautumiseen aineen vankilasta tarvittiin salaista tietoa, gnosista, jonka Jeesus välitti.

     Koska aineellinen maailma on paha, Kristus-henki ei ole voinut tulla lihaksi eikä kuolla ristillä. Vain Jeesus-nimisen miehen aineellinen ruumis naulittiin ristille, ei Kristusta. Gnostilaisuus väitti myös, etteivät inhimillinen ja yliluonnollinen muutenkaan voi toimia yhtä aikaa. Ihmisen sanat eivät voi koskaan edustaa Jumalan sanoja (vrt. Raamattu).

Juutalaisuus

Juutalainen, Vanhassa testamentissa (VT) kuvattu käsitys Jumalasta poikkeaa täysin itämaisista uskonnoista. Jumala on persoona. Hänen lähtökohtanaan luomisessa oli rakkaus ja ilo. Jumala totesi luomisen jälkeen, että aineellinen maailma on hyvä. Se ei ole harhaa. Ihminen on Jumalan kuvaksi luotu persoona. Ihmisarvo on ehdoton jo luomisen perusteella. Ihmisen järki ja sanat tavoittavat aidosti todellisuuden, maailma on järjestäytynyt ja ymmärrettävä. 

     Juutalaiset pyrkivät elämään Jumalan lain käskyjä noudattaen. Jokainen on vastuussa omista teoistaan. Kaikki syntyvät synnittöminä, joten ikuiseen elämään pääseminen on omista valinnoista kiinni. Juutalaisen käsityksen mukaan kaikkien uskontojen edustajat pääsevät taivaaseen, mutta kuinka lähelle Jumalaa, se riippuu siitä, miten kukin on elänyt. Juutalaiset eivät tee lähetystyötä. Juutalaiset odottavat messiaan saapuvan silloin, kun kaikki kansan jäsenet noudattavat käskyjä. He eivät usko Jeesuksen olevan tuo messias.

Kristinusko

Kristinusko sai alkunsa juutalaisuudesta. Uusi testamentti (UT) omaksui VT:n näkemyksen Luojasta ja aineellisen maailman hyvyydestä. Kristinuskon mukaan VT:n lupaama messias on Jeesus Kristus. Jeesuksessa Jumala tuli ihmiseksi tähän aineelliseen maailmaan. Näin Jumala poisti kuilun itsensä ja ihmisen väliltä, ja me pääsimme Jumalan lapsen asemaan. 

     Kaikilla muilla uskonnoilla on opettaja, joka osoittaa tien pelastukseen. Jeesus sanoi, että hän itse on tie. Jeesus otti päälleen ihmisen pahuuden ja syntisyyden ja sovitti ne ristinkuolemallaan. Kristinuskon Jumala on sitoutunut oikeudenmukaisuuteen: ristillä tapahtuneen sovituksen vuoksi hän voi kerran tuhota synnin tuhoamatta meitä. Kristitty ei siis pelastu muiden uskontojen tapaan moraaliponnistelujen kautta, vaan armosta. Tämä antaa kristitylle rohkeuden kohdata oman pahuutensa ja tehdä jatkuvasti parannusta, koska anteeksiantamuksen ja armon ansiosta voi aina aloittaa uudelleen. Ilman niitä ihminen elää itsepetoksessa eikä uskalla kohdata itseään sellaisena kuin todellisuudessa on.

     Ylösnousemus ennen kaikkea erottaa kristinuskon muista uskonnoista. Jeesus nousi ruumiillisesti kuolleista. Hän on luvannut tulla uudelleen maailmaan hakemaan omansa luokseen. Sekä uskossa kuolleet että elossa olevat saavat silloin uuden ylösnousemusruumiin. Elämä aineellisessa maailmassa jatkuu. Ihminen kokonaisuutena eheytetään, ja koko luomakunta ennallistetaan. Emme muutu henkiseen olomuotoon tai sulaudu kaikkeuden sieluun.

     Myös minuutemme ja yksilöllisyytemme säilyy. UT:ssa kerrotaan, että pelastuvan ihmisen nimi on Elämän kirjassa. Ilmestyskirjassa 2:17 todetaan: “Sille, joka voittaa, minä annan kätkettyä mannaa ja valkoisen kiven, ja siihen kiveen on kirjoitettu uusi nimi, jota ei tunne kukaan muu kuin sen nimen saaja.” Tuo nimi ei varmaankaan ole vain sana tai kirjainyhdistelmä, vaan kertoo, millaisena Jumala meidät yksilöinä näkee.Niin saamme aina olla läheisessä, persoonallisessa yhteydessä Jumalan kanssa.

Etsin Allahia, löysin Jeesuksen

KIRJA-ARVIO

Nabeel Qureshi

Etsin Allahia, löysin Jeesuksen

Perussanoma 2015

Nabeel Qureshi syntyi muslimiperheeseen Kaliforniassa 1983. Hänen isänsä oli kotoisin Pakistanista, josta muutti laivaston palvelukseen Yhdysvaltoihin 1970-luvulla. Äiti oli muslimilähetyssaarnaajan tytär. Nabeelin perhe oli korkea-arvoista muslimisukua. Muslimeista 80 % on sunneja, 15 % shiioja ja loput muita uskovaisia. Nabeelin perhe kuului jälkimmäiseen ryhmään. Nabeel koki sekä islamilaisuuden että perheensä todella rakkaaksi ja turvalliseksi. Hän oli hyvin kiinnostunut uskonasioista. Jo kuusivuotiaana Nabeel oli lukenut Koraanin läpi äitinsä kanssa. Äiti muistutti, että Nabeel on aina oleva Allahin lähettiläs, ja poika halusi osoittautua sen arvoiseksi.

Nabeelille opetettiin pienestä pitäen islamilaiset opit. Allah on ainoa Jumala, Muhammad hänen profeettansa. Jumalalla ei ole poikaa, Jeesus oli vain profeetta. Jumala ei ole tullut saastaiseen maailmaan Jeesuksen muodossa eikä Jeesus ole noussut kuolleista. Allah voi antaa synnit anteeksi ilman uhrikuolemaa. Raamatun tekstiä on muunneltu aikojen kuluessa, se on siis korruptoitunut. Koraanin saneli enkeli Gabriel sana sanalta Muhammadille. Koraani on ristiriidaton, se on pysynyt aina samana ja on Jumalan täydellinen ja lopullinen ilmoitus. Koraani on Jumalan sanaa vain arabiaksi, käännökset ovat tulkintaa.

Islamilaisuudessa auktoriteetilla on suuri merkitys. Tietoa hankkivat vain oppineet ja muut luottavat heidän auktoriteettiinsa. Murrosiässä Nabeel alkoi kuitenkin muuttua kriittisemmäksi ja kyseli vanhempiensa mielestä liikaa. Nabeel koki vaikeaksi haastaa islamilaisuutta yksin, hän tarvitsi siihen kristittyjä ystäviä. Hän huomasi, että oli todellisuudessa lukenut vain muslimioppineiden lainauksia Raamatusta, ei itse Raamattua. Hänet oli opetettu tiettyjen opinkappaleiden avulla puolustamaan islamilaisuutta ja vastustamaan kristinuskoa. Hän ihmetteli aluksi sitä, etteivät kristityt pystyneet tiedollisesti puolustamaan kristinuskoa kovinkaan hyvin hänen väitteitään vastaan. Vähitellen löytyi kuitenkin sellaisia ystäviä, jotka pystyivät oikeasti haastamaan hänet.

Ystävät osoittivat Nabeelille, että Raamatun tekstien muuttumista pystytään seuraamaan. Kopioita on paljon ympäri maailmaa. Niihin sovelletaan tieteellisessä tutkimuksessa tekstikritiikkiä eli vertaillaan käsikirjoituksia. Tutkimus osoittaa, että merkittäviä eroavaisuuksia on vain kourallinen. Turvallista on myös se, että muutamat myöhemmät lisäykset (kuten Markus 16:9-20) voidaan todentaa. Varhaiset käsikirjoitukset ovat tietysti merkittävimpiä. Enimmäkseen erot ovat kuitenkin kääntämisestä johtuvia. 

Ystävät jatkoivat perusteluaan. Opetuslapset olivat vielä elossa, kun evankeliumeja kirjoitettiin. Ei niihin voitu siis mitä tahansa kirjoittaa. Apostolien kirjeitä kopiotiin ja lähetettiin eteenpäin ympäri kristikuntaa. Millään yksittäisellä taholla ei ollut valtaa koko kristikuntaan, joten väärentäminen ei ollut mahdollista. Vanhin kokonainen Raamattu oli olemassa jo 300-luvulla. Raamatun puolesta todistavat myös monet arkeologiset löydöt.  Sitäpaitsi erona Koraaniin on se, että Raamatun inspiraatio perustuu sanomaan, ei yksittäisiin sanoihin. Koraani ei Raamatun tavoin kestä kriittistä ja historiallista tutkimusta. 

Nabeel käsitteli perinpohjaisesti ystäviensä kanssa Jeesuksen kuolemaa ja ylösnousemusta. Hän alkoi tutustua itse Raamattuun eikä kuunnellut vain toisten selityksiä siitä. Nabeel kävi läpi väitteet, että Jeesus vain pyörtyi ristillä tai että joku ristiinnaulittiin hänen sijastaan. Nabeel otti väittelyihin mukaan isänsäkin, mutta huomasi, että islamin vastaväitteet eivät kestäneet, ja että isänkin täytyi tukeutua valikoituihin raamatunkohtiin puolustaessaan näkemyksiään. Samalla myös auktoriteettien asema alkoi murtua Nabeelin mielessä.

Nabeel päätti selvittää kunnolla Jeesuksen jumaluuden, kuoleman ja ylösnousemuksen raamatulliset ja historialliset perusteet. Ne osoittautuivat vakuuttaviksi. Hän myös ymmärsi, ettei ristillä kuollut kuka tahansa, vaan itse Jumala. Tämän ristinkuoleman johdosta Nabeelin ei tarvinnut omin teoin yrittää päästä taivaaseen, vaan kaikki synnit oli jo sovitettu ristillä. Nabeel tajusi, että hänen omakin isänsä rakastaa häntä siksi, että on isä, ei  Nabeelin tekojen tähden. Samalla tavalla taivaallinen Isä rakastaa syntistä ihmistä omana lapsenaan. Pelastuksen perimmäinen motiivi on Jumalan rakkaus.

Nabeel tajusi, että pitää olla yhtä johdonmukaisen kriittinen Koraania käsitellessä kuin Raamattua arvioidessa. Hän alkoi tutustua itse Koraaniin kriittisemmin eikä luottanut oppineiden selityksiin. Siinä vaiheessa hän vielä uskoi, että Koraani olisi se kulmakivi, joka kestäisi ja hän voisi pysyä muslimina. Nabeel aloitti haditheista, jotka ovat muistiinmerkittyjä Muhammadin puheita. Häneltä meni omien sanojensa mukaan puoli minuuttia sen tajuamiseen, että Muhammad, jonka hän tunsi, oli täysin oppineiden suodattama versio.

Sitten hän selvitteli Koraanin pyhyyttä ja muuttumattomuutta. Merkittävin Koraanin jumalallisuutta puolustava argumentti eli sen kielen jäljittelemättömyys murtui, kun löytyi kirja, jossa kristillisiä opetuksia esitettiin onnistuneesti Koraanin tyylillä. Niin onnistuneesti, että kun jotkut arabimuslimit kuulivat tekstiä resitoitavan, he luulivat sitä Koraanin tekstiksi. Seuraavaksi Nabeel totesi Koraanin profetiat epämääräisiksi eikä niiden voida osoittaa toteutuneen. Koraanissa väitetään myös olevan yliluonnollista luonnontieteellistä tietoa. Lääkärinä Nabeelin oli helppo todeta, ettei tämäkään argumentti toiminut. Kävi myös selvästi ilmi, ettei Koraani ole suinkaan ollut muuttumaton teksti. Siispä tämäkin kulmakivi oli murtunut.

Nabeel antaa suuren merkityksen apologialle eli kristinuskon älylliselle puolustamiselle: ”Sillä hetkellä ymmärsin apologian arvon ja sen, miten argumentit olivat minuun vaikuttaneet. Koko elämäni ajan tielleni oli pystytetty esteitä, jotka estivät minua lähestymästä Jumalaa nöyrästi ja pyytämästä häntä paljastamaan itsensä minulle. Argumentit ja apologia purkivat nuo esteet ja laittoivat minut tilanteeseen, jossa minun pitäisi ratkaista, etsisinkö Jumalaa vai en.”

Äly oli nyt tehnyt työnsä. Siksi Nabeel alkoi rukoilla, että Raamatun Jumala paljastaisi itsensä hänelle. Hotellihuoneessa nähdyn näyn ja usean unen jälkeen Nabeel koki, että hän oli oikealla tiellä. Raamattukin alkoi avautua elävänä sanana. Lopulta aamuyöllä 24.8.2005 hän vihdoin tunnusti, että evankeliumissa on totuus. Nabeel joutui tekemään vielä paljon surutyötä entisen elämänsä menettämisestä ja erityisesti vanhempiensa järkytyksen takia. Vanhempien rakkaus kuitenkin säilyi. Suhde vanhempiin muuttui silti myrskyisäksi, kun Nabeel valmistui lääkäriksi 2009, mutta ryhtyikin papiksi.

Nabeel Qureshi kuoli syöpään Houstonissa16.9.2017.

Nabeel Qureshin kirja on kuin jännitysromaani, jota on vaikea laskea kädestä ennen kuin lopputulos paljastuu. Se tarjoaa hyvän sisäpiiriläisen näkemyksen islamilaisuuteen ja valottaa laajasti islamin oppeja. Kristitylle kirja on hyvä oppien kertaus ja apologinen työkalu.

Rukoileminen kannattaa aina

Aika monta rukousta olen ehtinyt lausua 45:n uskossaolovuoden aikana. Matkan varrella on vaihdellen opetettu, että rukous pitää kohdistaa Jumalalle Jeesuksen nimessä tai joidenkin mukaan ehdottomasti Jeesukselle itselleen. Pyhää Henkeäkin olen kuullut rukoiltavan. Itse en ole ollut kovin tarkka. Uskon, että yläkerran väki ohjaa rukoukset oikeaan pinoon tai kansioon.

Miksi rukoilla? Philip Yancey kirjoittaa, että jos pitää vastata yhdellä lauseella, hän vastaa: koska Jeesus rukoili. Näemme Uudesta testamentista, että Jeesus piti koko ajan yhteyttä taivaalliseen Isäänsä ja rukoili myös oppilaidensa puolesta.

Paavali kehottaa rukoilemaan lakkaamatta (1. Tess. 5:17). Vaikka olen eläkkeellä, en toki voi ihan koko aikaa rukoilla, täytyy välillä ajatella ja tehdä muutakin. Olenkin ymmärtänyt tämän kehotuksen niin, että pyrin elämään sellaista elämää ja olemaan sellaisessa tilassa, että voin koska tahansa rukoilla. Eli käytännössä niin, että kun tulee ongelmia, huolia, kiperiä tilanteita tai yhtä hyvin iloa, ensimmäinen reaktioni on muuttaa ne rukoukseksi.

Rukouksessa katseemme kääntyy pois itsestämme ja näemme asiat enemmän Jumalan näkökulmasta. Rukous antaa myös Jumalalle mahdollisuuden muovata meitä uudelleen. Jumalan tahto maailmassa toteutuu paljolti uskovien rukousten kautta, muistuttaa Yancey.

Nykyajan kiire ja hektisyys edustaa jotain täysin päinvastaista kuin rukous, joka vaatii hiljentymistä ja keskittymistä. Helposti syntyy myös ajatus, että rukoukseen käytetty aika ei ole tuottavaa. Siksi rukoukseen on tietoisesti varattava aikaa ja jonkinlainen kammio. Ei välttämättä ulkoisesti, mutta kuitenkin niin, ettemme täytä mieltämme kaikilla muilla asioilla. Martti Lutherkertoi rukoilleensa 2-3 tuntia päivässä. Henry Nouven taas totesi: “Jumalan edessä istuminen tunnin ajan aamuisin muuttaa elämäni juuriaan myöten”. Jokainen kuitenkin rukoilkoon itselleen sopivasti.

Rukousta ei kannata perustaa siihen, että hakee jotain tunnetilaa tai fiilistä. C.S. Lewis toteaa, että tahto tulee meissä paljon syvemmältä tasolta kuin tunne. Me saatamme myös rukouksen aikana miettiä, tunnemmeko Jumalan läsnäolon. Yancey kääntää asian toisin päin: tunteeko Jumala meidän läsnäolomme? Hän ei tarkoita pelkästään sitä, keskitymmekö täysin rukoukseen, vaan olemmeko Jumalan edessä rehellisiä, sellaisia kuin oikeasti olemme vai näyttelemmekö jotain muuta. Yritämmekö kätkeä jotain Jumalan silmiltä? 

Jumala arvostaa rehellistä rukousta. Raamatun Psalmit ovat hyviä esimerkkejä. Niissä puhutaan hyvin suoraan Jumalalle, valitetaan paljon, ollaan pettyneitä ja kiukkuisia, kun jumalattomat menestyvät, mutta myös kiitetään paljon. Kun opimme tuntemaan Jumalan ehdottoman rakkauden meitä kohtaan, voimme olla hänen edessään oma haavoittuvainen itsemme, ja kertoa kaikkein kipeimmät ja salaisimmatkin asiamme peittelemättä. Kun sanomme Jumalan edessä vaikeat asiat ääneen, salaisuudet vähitellen menettävät taikansa ja otteensa meistä.

Uskoville on luvattu myös apua rukoukseen. Sekä Heprealaiskirjeen kirjoittaja että Paavali vakuuttavat Jeesuksen rukoilevan koko ajan seuraajiensa puolesta (Hepr. 7:24.25, Room. 8:34). Myös Pyhä Henki auttaa. Me emme osaa aina pukea sanoiksi kaikkia asioita, mutta Pyhä Henki tuntee ajatuksemme ja tarpeemme ja tulkitsee ne Jumalalle (Room. 8:26-27).

Vastataanko rukouksiin? Rukousvastauksissa tulkinnalla on ratkaiseva merkitys. Joku voi nähdä vastauksen yhteensattumien tuloksena, toinen Jumalan vastauksena. Meidän kohdallamme tämä näkyi hyvin esimerkiksi asunnon ostossa. Olemme kaksi kertaa elämässämme ostaneet asunnon. Molemmilla kerroilla ensin näytti siltä, etteivät asiat millään loksahda paikoilleen. Mutta sitten kun tuli oikea aika, kaikki järjestyi hetkessä. Tämän voi tulkita yhteensattumiksi, me koimme sen rukousvastaukseksi. Arkkipiispa William Temple on sanonut tästä hyvin: “Kun rukoilen, yhteensattumia tapahtuu, kun en rukoile, niitä ei tapahdu”. Usein myös Jumalan toiminnan ja johdatuksen elämässä näkee vasta jälkikäteen. Sitäpaitsi vastaamatonta rukousta pahempi on aina rukoilematon rukous.

Rukousaiheita aina riittää sekä omien asioiden että läheisten ja ystävien puolesta. Pidän yllä wordilla kirjoitettua rukouslistaa, koska sitä on helppo päivittää. Yleensä lista kyllä lähinnä pitenee. Aina en ehdi enkä jaksa kaikkea Jumalalle luetella. Silloin turvaudun Jesajan kirjan kohtaan 37:14: ”Kun Hiskia oli ottanut kirjeen lähettiläiden kädestä ja lukenut sen, hän meni temppeliin ja levitti se Herran eteen.” Teen ihan konkreettisesti samoin. Nostan rukouslistani ilmaan ja sanon Jumalalle, että näet mitä kaikkea olen tähän kirjoittanut.

Synninkantajat

KIRJA-ARVIO

Pauliina Rauhala

Synninkantajat

Gummerus Kustannus Oy 2018

Pauliina Rauhala on kirjoittanut kaksi kirjaa vanhoillislestadiolaisuudesta. Taivaslaulu käsitteli tätä uskonnollista yhteisöä äidin näkökulmasta. Finlandia-ehdokkaana ollut Synninkantajat taas pyrkii selvittämään mitä tapahtui ns. hoitokokouksissa, julkisissa ”pakkosielunhoitotilanteissa” 1970-luvun lopulla, ja mitä haavoja ne ovat jättäneet.

Rauhala on ollut itse mukana vanhoillislestadiolaisessa liikkeessä, mutta etääntynyt siitä. Hän on kerännyt tarinaansa aineistoa useasta lähteestä. Rauhala on lukenut 1970-luvun lopulla ilmestyneitä Päivämies-lehden numeroita. Henkilökohtaisten kontaktien kautta hän sai käsiinsä hoitokokousten pöytäkirjoja, joista kokosi kirjaan yhdistelmiä. Aini Linjakummun väitöstutkimus ”Hengellinen väkivalta vanhoillislestadiolaisuudessa” ja henkilökohtaiset keskustelut asiaa tuntevien kanssa ovat vahvistaneet tarinan todenperäisyyttä.

Rauhala kirjoittaa todella kaunista ja rikasta suomen kieltä. Ihan itketti välillä lukiessa. Jotkut ovat moittineet kieltä liian koukeroiseksi, mutta minusta se ei ole. Rauhala kuvaa hienosti luontoa ja henkilöidensä ajatuksia ja sielunmaisemaa.

Rauhala kertoo hoitokokousten vaikutuksista yhden suvun elämässä. Yksi päähenkilö on alakouluikäinen Aaron. Hänen pappansa, Taisto, on tiukka, mustavalkoinen, rajoja vahtiva ja kontrolloiva maallikkosaarnaaja. Mummo Aliisa, taas on avarakatseinen ja yhteyttä etsivä uskovainen. Aaron tykkää aidosti ja viattomasti molemmista. Hän laulaa papan kanssa Siionin virsiä ja kuuntelee mummon kanssa (kiellettyjä) oopperoita. Molempien kanssa hän nauttii luonnossa kulkemisesta.

Taisto johtaa paikallisen rauhanyhdistyksen hoitokokouksia. Syntejä tunnustetaan julkisesti yhteisön edessä ja saadaan anteeksiantamus. Synteihin luetaan myös kuuluminen maamies- tai metsästysseuraan, E-liikkeessä asioiminen, SMP:n kannattaminen, kirkkokuorossa laulaminen, kirkon diakoniatyöhön osallistuminen, ja tietysti ehkäisy ja television katsominen. Parannusta joutuu tekemään myös ”hempeästä hengestä” eli siitä, ettei nuhtele ja varoita synnissä eläviä suruttomia.

Aliisa ei taivu uskonyhteisön sääntöihin. Hänet erotetaan rauhanyhdistyksestä. Syntyy raja-aitoja suvun keskelle. Aliisan tytär Raakel ei halua enää olla yhteydessä äitiinsä, koska hänen miehensä on Taiston poika. Aaron joutuu myös kärsimään tilanteesta. Juonipaljastusten välttämiseksi jääköön hänen tulevaisuutensa tässä auki. Aliisa on kirjassa oma suosikkini. Olen aina ihmetellyt sitä, että ihmiset antavat jonkin uskonnollisen yhteisön määrätä kokonaan elämästään. Aliisa sen sijaan säilyttää itsemääräämisoikeutensa, hän ”ei tottele, jos ei ymmärrä”.

Taistokin kärsii toisaalta tilanteesta. Hän kokee joutuneensa keskusyhdistyksen veljien puolesta tekemään likaisen työn hoitokokouksissa ja kantamaan sen tuomaa taakkaa. Taisto myös ihailee salaa Aliisaa ja toteaa itsekseen Raamatussa olevan vastenmielisiä kohtia, joista ei haluaisi kuullakaan ja jotka eivät sovi ollenkaan nykyaikaan. Toisaalta hän kokee, että juuri ne kohdat ratkaisevat rakentuuko usko hiekalle vai kalliolle. Näin yhteisö käpertyy yhä enemmän sisäänpäin, jotta ”maailma” ei pääsisi liikkeen rajojen sisäpuolelle. Taisto pakenee tuskaansa yksinäisyyteen ja luontoon.

Lestadiolaisuudesta irrottautunut Vuokko Ilola kirjoitti arvion tästä kirjasta Vartija-lehteen. Hän kehuu kirjan kauneutta, mutta kertoo pettyneensä erityisesti kahteen asiaan. Kirjassa on vain pieni siivu hoitokokouksista kertovaa tekstiä, suurin osa kuvaa luontoa ja ihmisten ajatuksia. Kauniiden luontokuvausten tilalle Ilola olisi kaivannut enemmän kuvausta vanhoillislestadiolaisuuden arjen raadollisuudesta. Olen samaa mieltä Ilolan kanssa.

Koin kuitenkin hyvänä sen, että kaunis luonto ja herkät ajatukset ikään kuin asetetaan vastapainoksi epäterveelle, elämälle vieraalle, ihmisen psyykeä rikkovalle uskolle.

Kirja on moniääninen eli siinä on monta minäkertojaa. Minua häiritsi vähän se, että melkein kaikki kertojat ovat kaunopuheisia ja käyttävät samaa rikasta kieltä. Eikö silloin kuitenkin kuulu koko ajan kirjailijan ääni? Pitäisihän kertojien kielessä ja tavassa kertoa asioista olla eroja.

Hoitokokouksia ei enää järjestetä, mutta vieläkin varmasti moni kantaa taakkoja ja jälkiä niistä, varsinkin jos asiat jätetään käsittelemättä. Rauhala koki ihmisiä haastatellessaan, että moni toivoisi asioiden vain painuvan unhoon.

Rauhala toteaa kirjan epilogissa: ”Yritys erottaa puhdas usko muusta maailmasta on tuomittu epäonnistumaan. Historia on osoittanut sen lukemattomia kertoja”.

Ei ollut tämä kirja turhaan Finlandia-ehdokkaana.

Tunneterve hengellisyys

Kirja-arvio

Peter Scazzero 

Tunneterve hengellisyys

Tunne-elämältään epäkypsä ei voi olla hengellisesti kypsä

Päivä Oy 2018

Peter Scazzero on newyorkilaisen New Life Fellowship -seurakunnan perustaja. Hän toimi tämän monikulttuurisen seurakunnan johtavana pastorina 26 vuotta. Nykyään hän kirjoittaa kirjoja tunneterveestä hengellisyydestä. Hän on myös perustanut vaimonsa Gerin kanssa Emotionally Healthy Spirituality -liikkeen, joka auttaa seurakuntia yhdistämään tunnetason hyvinvoinnin ja syvällisen hengellisyyden.

Scazzero huomasi seurakuntaa johtaessaan, että useimmissa ihmisissä ei tapahtunut kypsymistä aikuiseen uskoon. Se johtui siitä, että ihmiset olivat tunnetasolla epäkypsiä. Samoin hän huomasi, että tarvittavaa kypsymistä ei voi tapahtua, ellei elämää downshiftata, leppoisteta - sillä tavalla, että syntyy läheinen yhteys Jeesukseen. 

Ensimmäisessa luvussa Scazzero kertoo omasta elämästään. Hän pyrki uskonelämässään omaksumaan opetuslapseudesta ja hengellisyydestä kaiken mahdollisen: luki Raamattua ja hengellisiä kirjoja, rukoili, kävi säännöllisesti seurakunnassa ja pienryhmissä, palveli, oli antelias, todisti jne. Silti hän ei kokenut sitä yltäkylläisyyttä Kristuksessa, jonka Raamattu lupaa. Päinvastoin, hän tunsi olevansa ylirasittunut, ahdistunut, katkera ja masentunut. Eikö siis ollutkaan niin kuin Paavali opettaa, että (uskoon tultua) kaikki vanha on kadonnut ja uusi tullut tilalle (2. Kor. 5:17)? Scazzero joutui toteamaan, että useat opetuslapseusmallit perustuvat hengellisyyteen, joka vain lisää estäviä suojakerroksia ihmisen tunne-elämän kasvun tielle. Hengelliset kokemukset ylistyksessä, rukouksessa, Raamatun lukemisessa ja kristittyjen yhteydessä ovat sinänsä oikeita ja hyviä, mutta silti sisäinen maailma ja ihmissuhteet eivät välttämättä ole kunnossa. Kokemukset voivat olla hyvä hengellinen syy välttyä todellisen sisäisen kypsymisen edellyttämältä vaivannäöltä.

Scazzero muistuttaa: ”Jumala loi meidät kokonaisiksi ihmisiksi, omaksi kuvakseen (1. Moos. 1:27) Tämä kuva muodostuu fyysisestä, hengellisestä, älyllisestä, sosiaalisesta ja emotionaalisesta (tunne-elämän) ulottuvuudesta” (s. 22). Scazzero tajusi jättäneensä tunne-elämän kokonaan huomiotta hengellisessä elämässään. Kun hän huomasi tunne-elämän ja hengellisen kypsyyden yhteyden, elämässä tapahtui vallankumous, joka näkyi oman itsen lisäksi avioliitossa, vanhemmuudessa ja seurakunnassa.

Scazzero luettelee ”tunnetasolla epäterveen hengellisyyden” kymmenen yleisintä oiretta:

Käytetään Jumalaa hyväksi, kun juostaan karkuun Jumalalta 

- kasataan itselle paljon hengellistä toimintaa, jotta voidaan välttää vaikeita asioita, jotka Jumala haluaisi muuttaa

Jätetään huomiotta suuttumus, suru ja pelko 

- ei uskota, että kristitty voi vapaasti tuntea ja ilmaista myös vaikeita tunteita, vaan pidetään niitä jopa synteinä

Kuollaan väärille asioille 

- unohdetaan, että Jumala ei halua meidän mitätöivän itseämme, vaan hän haluaa, että aito minä pääsisi vapaasti kukoistamaan häntä seuratessamme

Kielletään menneisyyden vaikutus nykyisyyteen 

- on harhaluulo, ettei menneisyytemme enää vaikuta meihin, kun olemme uskossa

Jaetaan elämä ”maalliseen” ja ”pyhään” 

- elämän seurakunnassa ja arjessa tulee noudattaa samoja periaatteita

Tehdään asioita Jumalallesen sijaan että oltaisiin Jumalan kanssa. 

- Jumalalle tekemämme työn kuuluu kummuta yhteydestämme Jumalan kanssa

Hengellistetään ristiriidat pois 

- uskotaan, että erimielisyyksien välttely kuuluu Jeesuksen seuraamiseen, vaikka todellisuudessa välttelyn  seurauksena yhteisöt voivat huonosti

Peitellään rikkinäisyyttä, heikkoutta ja epäonnistumisia 

- Raamattu ei peittele henkilöidensä heikkouksia eikä meidänkään pitäisi peitellä omiamme

Eletään asettamatta rajoja 

- olemme vain ihmisiä, emme voi palvella kaikkia ja toimia joka paikassa, täytyy pitää huolta myös omasta jaksamisesta

Arvostellaan toisten hengellistä matkaa 

-      eli ei hyväksytä, että uskoa harjoitetaan eri tavalla eri yhteisöissä.

Luvussa 2 Scazzero lainaa Augustinusta:”Kuinka voisit päästä lähelle Jumalaa, jos olet kaukana omasta itsestäsi?”. Avilan Teresan mukaan ”melkein kaikki hengellisen elämän ongelmat johtuvat puutteellisesta itsetuntemuksesta”. Meidän täytyy antaa itsellemme lupa kokea myös vaikeita tunteita. Muuten olemme helposti niiden vankina. Vaikeita tunteita kieltäessämme menetämme yhä enemmän inhimillisyyttämme. Jumalan rakkauden ilmapiirissä, mielellään kypsän ja luotettavan kumppanin avulla, voimme avautua ja löytää aidon minuutemme. Aito minuus mahdollistaa Jumalan meille tarkoittaman näyn, tehtävän ja kutsumuksen löytämisen.

Luvussa 3 Scazzero kehottaa palaamaan takaisinpäin, jotta voisi mennä eteenpäin. Jotkut uskovat ovat sitä mieltä, ettei menneitä kannata kaivella. Menneisyyden valta ja vaikutus täytyy kuitenkin murtaa. Muuten se ohjaa meitä ja saa meidät lokeroimaan hengellisen elämämme erilliseksi alueeksi, jolla on vähän yhtymäkohtia muuhun elämäämme.

Luvussa 4 Scazzero vakuuttaa, että jokainen uskova joutuu jossain vaiheessa seinää/muuria vasten, ”sielun pimeään yöhön”, niin kuin erämaaisät sanoivat. Se on Jumalan tapa uudistaa ja puhdistaa meitä. Sielun pimeässä yössä uskova puhdistetaan vääränlaisesta tuntemuksiin ja kokemuksiin turvaamisesta. ”Jumala ei ole kohde, jonka voin määritellä tai omistaa ja jota voin hallita ja komentaa” (s.115). Muurin läpi pääseminen voi olla tuskallista, mutta tunneterve hengellisyys auttaa antamalla vinkkejä, miten se onnistuu. 

Luvussa 5 Scazzero muistuttaa, että ”tosiasiassa aito hengellinen elämä ei ole pakoa todellisuudesta, vaan ehdotonta sitoutumista siihen”. ”Iloitkaa aina Herrassa” -raamatunkohtaa voidaan käyttää väärin. Vaikeat tunteet saatetaan kokea epäuskosta johtuviksi. Meidän täytyy kuitenkin luopua vääristä puolustusmekanismeistamme ja suostua kohtamaan rajoituksemme, kipumme ja menetyksemme. Kristinuskon ytimessä tie elämään käy kuoleman kautta, tie ylösnousemukseen ristin kautta. Raamatun psalmeistakin kaksi kolmasosaa on valitusta ja mukana on myös muutamia, joissa kiroillaan. Tärkeä kristillinen taito, odottaminen, kehittyy myös näissä tilanteissa.

Luvussa 6 Sacazzero opettaa downshiftaamista eli leppoistamista sapatin viettämisen ja hetkipalveluksen avulla. Sapatti ei ole lainomainen velvoite, vaan jokainen voi löytää oman aikansa tapansa pysähtyä elämän kiireen keskellä. Hetkipalvelus tarkoittaa päivittäistä hiljentymisen hetkeä Jumalan edessä.

Luvussa 7 Scazzero käsittelee kristillisen elämän kannalta tärkeintä päämäärää        .                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                     Hän toteaa: ”Tunne-elämältämme kypsinä kristittyinä aikuisina ymmärrämme, että aidon hengellisyyden ydin on rakastaa hyvin”. Jan Vanier on määritellyt, että rakkaus on ”toisen ihmisen kauneuden paljastamista hänelle itselleen”. Tämä edellyttää yhteyden kokemista itsemme, Jumalan ja lähimmäistemme kanssa. Se on kykyä kiinnittää aidosti huomiota ihmisiin ja kuunnella heitä. Tällainen toiminta parantaa niitä, jotka ovat kärsineet esim. näkymättömyydestä lapsena. Tällaisissa ihmissuhteissa myös ristiriitoja voidaan käsitellä ja ratkaista kypsästi. ”Suurimpia lahjoja, mitä voimme (seurakuntana) antaa maailmalle, on olla tunne-elämältään terveiden aikuisten yhteisö, jossa osataan rakastaa hyvin”, toteaa Scazzero.

Luvussa 8 Scazzero neuvoo jokaista luomaan itselleen päivittäisen ohjesäännön, jotta edellä mainitut asiat saataisiin toimimaan käytännössä. Scazzero lupaa, että terve tunne-elämä ja mietiskelevä hengellisyys yhdessä saavat aikaan vallankumouksen uskonelämässä.

Tunneterve hengellisyys -kirja sisältää raikasta, tervettä, yksityiskohtaista ja elämänmakuista opetusta tunteiden merkityksestä hengellisessä elämässä. Se vahvistaa näkemystä, että ihminen on kokonaisuus. Psyykkistä ja hengellistä ei voi täysin erottaa toisistaan. “Hengellinen elämä on myös psyykkistä elämää ja jokainen hengellinen kokemus on myös psyykkinen kokemus”, vakuuttaa professori Paavo Kettunenkin kirjassaan Auttava kohtaaminen. 

Suosittelen lämpimästi Scazzeron kirjaa!

Pelkkänä korvana

KIRJA-ARVIO

Jukka Jämsén

Pelkkänä korvana. Kuunteleva rukous käytännössä.

Karas-Sana 2018

Jukka Jämsén on luterilainen pastori ja toimii tällä hetkellä Lapuan hiippakunnan hiippakuntasihteerinä. Hän on kahdenkymmenen vuoden ajan työskennellyt kuuntelevan rukouksen metodin parissa johtaen ja ohjaten sitä harjoittavia ryhmiä. Jämsén on mukana myös New Wine –liikkeessä, joka auttaa seurakuntia ja muita yhteisöjä uudistumaan.

Kuunteleva rukous tarkoittaa profetointia, joka tapahtuu pienissä ryhmissä. Yhden henkilön puolesta rukoillaan, ja muut ryhmän jäsenet kertovat, mitä kokevat rukouksen aikana. Sen jälkeen kokemuksista keskustellaan yhdessä ja lopuksi siunataan kaikkia.

Jämsénin oma uskoontulo oli hyvin rauhallinen, mutta kuitenkin selkeä käänne. Hän oli nuorena käytännössä aggressiivinen ateisti. Maailmassa näytti olevan hyvin vähän kaunista ja hyvää. Seurakunnan kontaktien kautta hän kuitenkin tutustui uskoviin ja alkoi kaivata sitä, mistä Jeesukseen uskovat puhuivat. Jeesus alkoi tuntua vastustamattoman kiehtovalta. Lopulta Pro Fide –yhtyeen konsertin jälkeen Jämsén totesi: “Tälle asialle haluan elää elämäni!”

Jämsén muistuttaa, että Paavali piti profetointia tärkeimpänä armolahjana ja kehotti tavoittelemaan sitä (1. Kor. 14: 1,5). Jämsénin omassa elämässä profetointi alkoi ilmetä kahdenkeskisissä sielunhoidollisissa keskusteluissa. Hänelle tuli mieleen tiettyjä ajatuksia, jotka hän kertoi keskustelukumppanille. Kumppani ihmetteli usein, mistä Jämsén tiesi keskusteluaiheen etukäteen. Mieleen nousi myös Raamatusta tilanteeseen sopivia kohtia.

Jämsen sai muitakin kokemuksia profetoimisesta. Kun hän oli vaimonsa kanssa New Wine -liikkeen tapahtumassa 2002, englantilainen nainen tuli kysymään, voiko hän rukoilla heidän puolestaan. Rukoiltuaan jonkin aikaa nainen alkoi pyörittää kättään rouvan toisen korvan ympärillä ja kysyi: “Onko tässä korvassa jokin ongelma?” Näin tosiaan oli, rouvalla oli Ménierén tauti, joka vaikutti korvaan. Kerran taas Jämsénit olivat menossa Englantiin New Wine –johtajuuskonferenssiin. Jukka koki lentokoneessa Jumalan puhuvan hänelle. Kun menet konferenssiin, sillä paikalla, siinä rivissä istuu nainen, jolla on sellaiset vaatteet. Mene hänen luokseen ja sano hänelle näin. Konferenssiin tullessaan Jukka huomasi kuvaillun naisen istuvan kerrotulla paikalla juuri oikeanvärisissä vaatteissa. Jukka kertoi naiselle asian, jonka merkitystä ei itse ymmärtänyt, mutta tuntematon nainen tuntui ymmärtävän.

Jämsén torjuu liian kapeana näkemyksen, että profetointi olisi vain julistusta, niin kuin joskus näkee opetettavan. Profetointiin sisältyy yliluonnollisia, ihmeenomaisia piirteitä. Siinä paljastuu asioita, joita ei muuten voi tietää. Samoin hän torjuu ajatuksen, ettei armolahjoja pitäisi enää käyttää, koska niitä voidaan käyttää väärin. Jeesuskin varoitti tästä, mutta myös kehotti seuraajiaan käyttämään armolahjoja, kuten apostolitkin. Raamatun mukaan armolahjat kuuluvat uskovan  ja seurakunnan normaaliin elämään.

Jämsén opettaa mielestäni armolahjoista hyvin terveellä ja vakaalla tavalla. Hänelle niihin ei sisälly mitään hurmosta eikä menestysteologista korostusta (eli että jos elää jumalista elämää, kärsimys lakkaa ja menestys seuraa). Armolahjojen avulla ei tule uutta ilmoitusta Uuden testamentin (UT) lisäksi, eikä usko muutu tietämiseksi. UT:ssa opetetaan selvästi, että uuden liiton armolahjat ovat vajavaisia.

Jämsén korostaa Raamatun, 10 käskyn, katekismuksen ja Isä meidän -rukouksen merkitystä kaiken toiminnan pohjana, samoin toimimista omantunnon mukaan. Muuten mennään helposti metsään. Armolahjat ovat apuvälineitä, osa “terveellistä ruokavaliota”, niiden avulla rakennetaan ennen kaikkea seurakuntaa. Jämsén toteaa: “Parhaimmillaan Pyhän Hengen lahjat ja kuunteleva rukous auttavat meitä ymmärtämään, miten Jumala näkee tilanteemme ja miten voimme soveltaa Raamattua.”

Jämsen antaa myös selkeitä ohjeita siitä, mitä, kuka ja missä saa profetoida. Koskaan ei pidä profetoida lähestyvästä kuolemasta tai onnettomuudesta, luvata puolison löytymistä tai lapsen saamista. Profetiaan eivät hänen mukaansa kuulu myöskään tuomitsevat ja syyttävät sanat, vaan sen pitää olla rakentamista, kehottamista ja lohduttamista (1. Kor 14:3). Hän korostaa myös turvallisuutta. Seurakunnan tilaisuuksiin ei pidä päästää ketään tuntematonta tuomaan “sanaa Herralta”. Tällainen profetoija pitää ohjata seurakunnan ryhmiin, jotta hänet opitaan ensin tuntemaan ja häneen luottamaan. Kaikki profetiat pitää arvioida seurakunnan arvostelukyvyllä, järjellä ja sen mukaan onko asiasta sisäinen rauha. Aina pitää myös muistaa,  että profetoiminen on vajavaista.

Jämsénin kirja on hyvin käytännöllinen ja yksityiskohtainen opas kuuntelevaan rukoukseen osallistuvalle ryhmäläiselle ja ryhmän johtajalle. Se sisältää paljon hyviä esimerkkitapauksia. Kirja todistaa, että profetia toimii ja myös parantumisia tapahtuu. Kuuntelevan rukouksen toimintaa ympäröi rauhallisuus ja armollisuus. Kenenkään ei ole pakko osallistua sellaiseen, mihin ei tahdo, eikä pakko sanoa mitään. Epäonnistumiset sallitaan. Lisäksi kirjassa annetaan hyviä ohjeita uskovan arkipäiväiseen elämään.

Kirjaan voi kohdistaa yhden selkeän kritiikin: toimiiko profetia tosiaan kaikkien osallistujien kautta? Eikö profetian lahja ole ihan erillinen armolahja, jonka Henki jakaa tahtomalleen henkilölle? Yksi vastaus kirjassa on kaiketi se, miten Jämsén tulkitsee Paavalin opetusta. Profetiassa on kolme tasoa. Seurakunta on profeetallinen ikään kuin yleisellä tasolla (Ilm. 19:10). Joillekin yksilöille Henki antaa tarkemman profetoimisen armolahjan. Kolmas taso on varsinainen profeetan virka.