Synninkantajat

KIRJA-ARVIO

Pauliina Rauhala

Synninkantajat

Gummerus Kustannus Oy 2018

Pauliina Rauhala on kirjoittanut kaksi kirjaa vanhoillislestadiolaisuudesta. Taivaslaulu käsitteli tätä uskonnollista yhteisöä äidin näkökulmasta. Finlandia-ehdokkaana ollut Synninkantajat taas pyrkii selvittämään mitä tapahtui ns. hoitokokouksissa, julkisissa ”pakkosielunhoitotilanteissa” 1970-luvun lopulla, ja mitä haavoja ne ovat jättäneet.

Rauhala on ollut itse mukana vanhoillislestadiolaisessa liikkeessä, mutta etääntynyt siitä. Hän on kerännyt tarinaansa aineistoa useasta lähteestä. Rauhala on lukenut 1970-luvun lopulla ilmestyneitä Päivämies-lehden numeroita. Henkilökohtaisten kontaktien kautta hän sai käsiinsä hoitokokousten pöytäkirjoja, joista kokosi kirjaan yhdistelmiä. Aini Linjakummun väitöstutkimus ”Hengellinen väkivalta vanhoillislestadiolaisuudessa” ja henkilökohtaiset keskustelut asiaa tuntevien kanssa ovat vahvistaneet tarinan todenperäisyyttä.

Rauhala kirjoittaa todella kaunista ja rikasta suomen kieltä. Ihan itketti välillä lukiessa. Jotkut ovat moittineet kieltä liian koukeroiseksi, mutta minusta se ei ole. Rauhala kuvaa hienosti luontoa ja henkilöidensä ajatuksia ja sielunmaisemaa.

Rauhala kertoo hoitokokousten vaikutuksista yhden suvun elämässä. Yksi päähenkilö on alakouluikäinen Aaron. Hänen pappansa, Taisto, on tiukka, mustavalkoinen, rajoja vahtiva ja kontrolloiva maallikkosaarnaaja. Mummo Aliisa, taas on avarakatseinen ja yhteyttä etsivä uskovainen. Aaron tykkää aidosti ja viattomasti molemmista. Hän laulaa papan kanssa Siionin virsiä ja kuuntelee mummon kanssa (kiellettyjä) oopperoita. Molempien kanssa hän nauttii luonnossa kulkemisesta.

Taisto johtaa paikallisen rauhanyhdistyksen hoitokokouksia. Syntejä tunnustetaan julkisesti yhteisön edessä ja saadaan anteeksiantamus. Synteihin luetaan myös kuuluminen maamies- tai metsästysseuraan, E-liikkeessä asioiminen, SMP:n kannattaminen, kirkkokuorossa laulaminen, kirkon diakoniatyöhön osallistuminen, ja tietysti ehkäisy ja television katsominen. Parannusta joutuu tekemään myös ”hempeästä hengestä” eli siitä, ettei nuhtele ja varoita synnissä eläviä suruttomia.

Aliisa ei taivu uskonyhteisön sääntöihin. Hänet erotetaan rauhanyhdistyksestä. Syntyy raja-aitoja suvun keskelle. Aliisan tytär Raakel ei halua enää olla yhteydessä äitiinsä, koska hänen miehensä on Taiston poika. Aaron joutuu myös kärsimään tilanteesta. Juonipaljastusten välttämiseksi jääköön hänen tulevaisuutensa tässä auki. Aliisa on kirjassa oma suosikkini. Olen aina ihmetellyt sitä, että ihmiset antavat jonkin uskonnollisen yhteisön määrätä kokonaan elämästään. Aliisa sen sijaan säilyttää itsemääräämisoikeutensa, hän ”ei tottele, jos ei ymmärrä”.

Taistokin kärsii toisaalta tilanteesta. Hän kokee joutuneensa keskusyhdistyksen veljien puolesta tekemään likaisen työn hoitokokouksissa ja kantamaan sen tuomaa taakkaa. Taisto myös ihailee salaa Aliisaa ja toteaa itsekseen Raamatussa olevan vastenmielisiä kohtia, joista ei haluaisi kuullakaan ja jotka eivät sovi ollenkaan nykyaikaan. Toisaalta hän kokee, että juuri ne kohdat ratkaisevat rakentuuko usko hiekalle vai kalliolle. Näin yhteisö käpertyy yhä enemmän sisäänpäin, jotta ”maailma” ei pääsisi liikkeen rajojen sisäpuolelle. Taisto pakenee tuskaansa yksinäisyyteen ja luontoon.

Lestadiolaisuudesta irrottautunut Vuokko Ilola kirjoitti arvion tästä kirjasta Vartija-lehteen. Hän kehuu kirjan kauneutta, mutta kertoo pettyneensä erityisesti kahteen asiaan. Kirjassa on vain pieni siivu hoitokokouksista kertovaa tekstiä, suurin osa kuvaa luontoa ja ihmisten ajatuksia. Kauniiden luontokuvausten tilalle Ilola olisi kaivannut enemmän kuvausta vanhoillislestadiolaisuuden arjen raadollisuudesta. Olen samaa mieltä Ilolan kanssa.

Koin kuitenkin hyvänä sen, että kaunis luonto ja herkät ajatukset ikään kuin asetetaan vastapainoksi epäterveelle, elämälle vieraalle, ihmisen psyykeä rikkovalle uskolle.

Kirja on moniääninen eli siinä on monta minäkertojaa. Minua häiritsi vähän se, että melkein kaikki kertojat ovat kaunopuheisia ja käyttävät samaa rikasta kieltä. Eikö silloin kuitenkin kuulu koko ajan kirjailijan ääni? Pitäisihän kertojien kielessä ja tavassa kertoa asioista olla eroja.

Hoitokokouksia ei enää järjestetä, mutta vieläkin varmasti moni kantaa taakkoja ja jälkiä niistä, varsinkin jos asiat jätetään käsittelemättä. Rauhala koki ihmisiä haastatellessaan, että moni toivoisi asioiden vain painuvan unhoon.

Rauhala toteaa kirjan epilogissa: ”Yritys erottaa puhdas usko muusta maailmasta on tuomittu epäonnistumaan. Historia on osoittanut sen lukemattomia kertoja”.

Ei ollut tämä kirja turhaan Finlandia-ehdokkaana.