Nykyinen uskontunnustukseni, osa 1

Otsikko kertoo, että tunnustukseni voi joiltain osin muuttua. Vanhoja kirjoituksiani lukiessani huomaan, etten enää ajattele samalla tavalla. Näkemykseni elää koko ajan, koska ymmärrykseni on vajavainen. Tämän kirjoituksen sisältö ei perustu omiin oivalluksiini, vaan on paremminkin yhteenvetoa lukemastani.

Tunnustan siis: minä uskon Isään, Jumalaan, kaikkivaltiaaseen taivaan ja maan Luojaan. Tämä on elämäni perusta ja lähtökohta.

Luomiskertomuksen merkitys

Raamatun alussa olevaa kahta (vähän erilaista) luomiskertomusta luen ennen kaikkea kertomuksena siitä, että maailmankaikkeuden alkusyynä on älyllinen olento, Luoja, en niinkään tarkkana kuvauksena siitä, miten kaikki on luotu. Luomiskertomukset kertovat miksi jotain yleensä on olemassa ja antavat vankan perustan ihmisarvolle, koska Jumala loi ihmisen kuvakseen.

Piispa Björn Vikström kirjoittaa kirjassaan Sana tulee näkyväksi: “Raamatun kaksi luomiskertomusta ovat ylistyslauluja Jumalalle, mutta niiden tehtävänä ei ole korvata maailmankaikkeuden synnyn tieteellisiä löydöksiä”. Jarno Virtanen taas kirjoitti Sana-lehdessä: “ Jumalan luoman älyn aliarvioimista on kuitenkin, jos ei ota tieteen tuloksia huomioon”.

Suhtautuminen evoluutioteoriaan

Evoluutioteoria on hämmentävä asia maallikolle. Toisaalta sitä opetetaan kaikissa maailman yliopistoissa, toisaalta sitä kohtaan esitetään voimakasta kritiikkiä. Eikä jako mene sen mukaan onko joku kristitty vai ei. Monet kristityt tiedemiehet (kuten Alister McGrath ja Francis Collins) pitävät evoluutioteoriaa tällä hetkellä parhaimpana selityksenä elämän kehittymiselle. He kuitenkin uskovat, että prosessin alkuunpanija on Jumala. Evoluutioteoriassa puhutaan suunnattoman pitkistä ajanjaksoista. Jotkut kristityt torjuvat sen jo silläkin perusteella, että laskevat maan iäksi 6000 vuotta Raamatussa lueteltujen sukupolvien mukaan. Tällainen kreationistinen ajanmääritys ei käsitykseni mukaan kestä nykytieteen valossa ja se onkin hyvin marginaalinen näkemys kristittyjen piirissä.

Mielestäni minun ei kristittynä tarvitse ottaa ehdotonta kantaa evoluutioon. Se on tieteellinen teoria, joka voi osoittautua oikeaksi tai vääräksi. Siihen uskoni ei kuitenkaan riitä, että kaikki olisi saanut alkunsa tyhjästä ja kehittynyt pelkästään mutaatioiden ja luonnonvalinnan kautta ilman ohjausta. Pentti Linkola ilmaisi Vantaan Laurin haastattelussa vähän aikaa sitten näkemyksenään, että “luomakunnan yläpuolella on jotakin selittämätöntä, jokin näkymätön voima”. Evoluutioteoriaa hän arvioi näin: ”En koskaan ole ymmärtänyt, miten silmä on voinut kehittyä mutaation ja valinnan prosessin kautta. Vaikka olen lukenut monia biologien selityksiä asiasta, en käsitä, mitä silmällä on tehty ennen kuin sillä on nähty”.

Raamattu ei ole luonnontieteen oppikirja

Varoittavana esimerkkinä Raamatun käyttämisestä luonnontieteen oppikirjana on esimerkiksi Martti Luther. Hän piti Joosuan kirjan (10:13) perusteella kiinni siitä, että aurinko kiertää maata ja haukkui toisin ajattelevaa Kopernikusta pölvästiksi. Galileo Galilei kuitenkin vahvisti havainnoillaan, että Kopernikus oli oikeassa.

Maailma on käsittämätön fyysikollekin

Vaikka en kannatakaan “aukkojen Jumalaa” eli sitä, että Jumala sijoitetaan aina sinne, mitä tiede ei vielä tiedä, niin kyllähän tiedemiehet kuitenkin myöntävät, ettei luonnontiede ymmärrä läheskään kaikkea. Fyysikko Syksy Räsänen on Helsingin Sanomien kolumneissaan todennut, että aukotonta kaiken teoriaa ei ole edelleenkään fysiikassa olemassa, koska esim. suhteellisuusteoria ja kvanttifysiikka eivät sovi yhteen. Arkijärjelle käsittämättömiä ovat hänen mukaansa myös pimeä aine (jota emme voi koskea emmekä nähdä, mutta joka virtaa koko ajan lävitsemme) ja pimeä energia. Pimeää ainetta on suurin osa maailmankaikkeuden aineesta. Kosmologi Kari Enqvist pyrkii kirjassaan Ensimmäinen sekunti pääsemään tieteen avulla kiinni maailmankaikkeuden alkuun. Tähtitieteen professori Esko Valtaoja totesi kuitenkin äskettäin Kirkko ja kaupunki –lehdessä: “Kyllä Karinkin on pakko tunnustaa, jos hän on rehellinen, että kvanttiteoria ja suhteellisuusteoria eivät ylety ihan nollahetkeen saakka. Jos joku sijoittaa sinne Jumalan, en ole hänen kanssaan samaa mieltä, mutten voi todistaa väitettä vääräksikään.”

Tietoisuuden mysteeri

Yksi vaikea selitettävä asia tieteelle on myös ihmisen tietoisuus. Naturalistinen tiede katsoo, että fyysiset aivotilat vastaavat ihmisen kokemuksia ja tietoisuuskin on siis aineen ominaisuus. Tätä näkemystä vastaan on kuitenkin esitetty kritiikkiä, jota on esitellyt mm. Tuukka Malkki Areiopagi-sivulla. Kritiikin mukaan ihmisen mielen kyky kokea asioita subjektiivisesti, ensimmäisen persoonan näkökulmasta ja se, että kokemus vaikuttaa tai tuntuu joltakin, on vaikea selittää aineen ominaisuudeksi. Objektiivisen aivotilan ja subjektiivisen kokemuksen väliin jää kuilu. Ihmisen mielellä on myös kyky viitata itsensä ulkopuolelle ja antaa merkitys aineelliselle asialle, joka sellaisenaan ei merkitse mitään, kuten vaikka kirjainyhdistelmälle. Miten sellainen voisi olla vain aineen ominaisuus? Niinpä ihmisen tietoisuus on mielestäni todennäköisempää Jumala-uskon kuin naturalistisen tieteen pohjalta.

Tietoisutta ilman aivotoimintaa?

Uskonnonfilosofian dosentti Leo Näreaho on kirjoittanut kirjan ihmisten kuolemanrajakokemuksista. Kokemukset tuovat vielä ihan uuden näkökulman tietoisuuden ongelmaan. Näin Näreahon kirjasta Sana-lehdessä: “Useat rajakokijat ovat kuitenkin antaneet tarkkoja kuvauksia esimerkiksi leikkaussalin tapahtumista.

       - Tätä on vaikea selittää puhtaasti materialististen teorioiden avulla. Herää kysymys, voiko ihmisen tietoisuus toimia ilman aivoperustaa.

Kirjassaan Näreaho hahmottelee ajatusta, jonka mukaan ihmisen tietoisuus on osa laajempaa kosmista tietoisuutta, Jumalan tietoisuutta. Ihminen on tietoinen olento, sillä hän on peräisin tietoisesta lähteestä.”

Kristitynkin elämä on totuuden etsimistä

Minun uskoni ei siis ole totuuden omistamista, vaan tulee aina olemaan totuuden etsimistä. En näe tarvetta rajata tietoisuudestani pois epäilystä aiheuttavia asioita. Minulle sellainen ei tuo mitään turvallisuutta tai tyydytystä, vaan pikemminkin se, että peilaan koko ajan omaa näkemystäni erilaisiin näkemyksiin ja katson kestääkö oma kantani.

Näyttää siltä, että jotkut ihmiset tulevat jonkin maailmankatsomuksen takia immuuniksi tosiasioille. Mikään ei muuta heidän kantaansa. Minusta kristillisen uskon ei pitäisi johtaa tähän. Olen mieluummin epävarma kuin immuuni tosiasioille. Aikuisen ihmisen täytyy kestää epävarmuutta, eikä se ole epäuskoa.

Jotkut kristityt syyttävät herkästi, että tiedemiehillä on tietty esiymmärrys, joka johtaa ateistisiin tuloksiin. Yhtä hyvin mielestäni kristityillä esiintyy taipumusta ensin päättää, miten asia on oman raamatutulkinnan pohjalta ja sitten vääntää todisteet tukemaan sitä. Uskonnonpsykologian professori Owe Wikström toteaa kirjassaan Häikäisevä pimeys: “Halveksuva suhtautuminen totuuden etsimiseen ja oppineen maailman jatkuvasti rakentamiin teoreettisiin malleihin sekä niiden kritiikkiin on aika ajoin ollut kiusallisen lapsellista”.

Kristityt ovat vastuuttomia, jos markkinoivat evankeliumin kylkiäisenä kritiikittömästi järjen ja tieteen vastaisia näkemyksiä. Jos näistä asioista ei voida keskustella avoimesti ja kriittisesti, varsinkin koulutettujen nuorten ihmisten on vaikea tulla seurakuntaan. Piispa Seppo Häkkinen kirjoittikin Teologisessa Aikakauskirjassa: “Kirkon opetuksen tulee pysyä merkityksellisenä nykypäivän kysymyksille, ongelmille ja ihmiskunnan yhä lisääntyvälle tiedolle”.

Pitää kuitenkin myös tunnustaa, että kaikkea ei voi tutkia luonnontieteen menetelmillä eivätkä ne selitä koko todellisuutta. Aina löytyy riittävästi valoa sille, joka haluaa uskoa ja riittävästi pimeyttä sille, joka ei halua, kuten matemaatikko Pascal aikoinaan totesi.

Miten kirjani ovat syntyneet, osa 5.

Miten kirjani ovat syntyneet –kirjasarjaa on julkaistu viisi osaa. Ne on koottu luennoista, joita kirjailijat ovat pitäneet lähinnä yliopistoissa. Luin juuri viidennen osan, jonka luennot on pidetty sekä Turun yliopistossa 2011 että Helsingin Teatterikorkeakoulussa 2012. Siinä 18 tunnettua kirjailijaa kertoo työstään. Kertomukset ovat pieniä elämäkertoja. Monet kuvaavat myös hyvin tarkkaan kirjoittamisensa tekniset yksityiskohdat.

Kirjailijoiden (ja bändien) kohdalla minusta on aina mielenkiintoista se, mistä ura on alkanut. Mikä on kirjailijan tausta ja mikä on johtanut läpimurtoon, kirjailijan tapauksessa julkaisukynnyksen ylittämiseen. Yleisesti kodin merkitys on suuri: oliko kirjoja, luettiinko niitä lapsille ja innostettiinko heitä itse lukemaan. Jonkinlainen sisäsyntyinen palo kirjoittamiseen ja ihmisten ja ilmiöiden tarkkailuun on myös nähtävissä. Jotkut kirjassa toteavatkin, että kirjoittaminen on ennen kaikkea tutkimista: “mihin oikeastaan uskon ja mitä mieltä olen”, kuten Ilpo Tiihonen toteaa.

Kirjailijaksi tulemisen yleisohje “lue paljon, kirjoita paljon” ei kovin hyvin päde kuitenkaan Hannu Raittilaan. Hän aloitti kolmekymppisenä eikä ollut sitä ennen pitkään aikaan lukenut mitään eikä kirjoittanut ollenkaan. Hänen mieleensäkään ei ollut tullut, että voisi ansaita elantonsa kirjoittajana. Raittilaa pyydettiin kirjoittamaan ensin tv- ja radiokritiikkejä Aamulehteen ja vähän myöhemmin draamaa radioon. Hän opetteli asiat itsekseen. Myöhemmin hän siirtyi novelleihin ja sitten romaaneihin. Raittila sai Finlandia-palkinnon kirjastaan Canal Grande vuonna 2001. Miten tällainen on mahdollista? Raittila selittää. Hän oli 5-vuotias ja ainoa lapsi, kun äiti kuoli. Hän torjui yksinäisyyttä kuvittelemalla itselleen sisaruksia ja puhumalla heidän kanssaan selkein lausein. Tarkoista lauseista ja päänsisäisestä dialogista tuli hänen tapansa ajatella. Niinpä tekstit olivat ikään kuin valmiina päässä, kun hän aloitti kirjoittamisen. 

Miten runot tai proosa sitten syntyvät? Siinä on vaihtelua sekä kirjailijoiden että saman kirjailijan eri teosten kesken. Joskus teksti on valmiina alitajunnassa ja tulee ryöppynä kerralla. Kuten Helena Anhavalla, joka teatteriesityksestä järkyttyneenä tuli kotiin, istui alas ja kirjoitti runon Murheellisen kuullen on puhuttava hiljaa. Välillä taas novelli tai romaani pitää aloittaa moneen kertaan uudelleen alusta ennen kuin oikea näkökulma ja kieli löytyy. Tilannetta helpottaa, jos tuntee aiheen, josta kirjoittaa. Yksi ohje onkin, että se mikä koskettaa oikeasti kirjailijaa, koskettaa myös lukijaa.

Kirjoittaminen on merkillinen elävä prosessi. Lars Sund kertoo, ettei tahtonut päästä millään alkuun kirjansa Colorado Avenue kanssa. Mutta sitten tilanne muuttui: “Äkkiä se hahmo, jota sittemmin ryhdyin nimittämään Dollari-Hannaksi seisoi edessäni Kungsgatanin työhuoneella Uppsalassa… Nyt ymmärsin Hannan vaativan, että minun on kirjoitettava nimenomaan hänen tarinansa…”

Hyvin moneen kirjassa esiintyvään kirjailijaan on vaikuttanut sotien jälkeen Suomenkin saavuttanut kirjallinen modernismi. Sitä edustivat mm. Paavo Haavikko ja Tuomas Anhava. Runoista poistettiin loppusoinnut ja proosatekstinkin piti olla toimintaa kuvaavaa, ei selittävää. “Don’t tell them – show them”, neuvoi Hemingwaykin. Tekstissä ei saanut olla juurikaan adjektiiveja tai lauseenvastikkeita eikä juuri sivulauseitakaan. Romaanin tai novellin kaikkitietävä kertoja vaihtui näkökulmatekniikkaan, jossa tapahtumat kerrottiin usean kertojan kautta.

Kielen ja kerrontatavan kanssa moni kirjailija kertookin taistelleensa. Monica Fagerholmin mukaan jokainen romaani on ihan oma maailmansa ja vaatii myös oman kielensä. Hänen Diiva-romaaninsa kieli oli niin vaikuttavaa, että Fagerholm puhui pelkästään sitä jonkin aikaa kustannustoimittajansa kanssa. Anna-Leena Härkönen taas tajusi Salingerin kirjasta Sieppari ruispellossa, ettei kielen tarvitse olla juhlavaa ja hienoa, vaan se voi olla ihmisläheistä ja huumoripitoista. Murteen hallitseminen voi joskus olla välttämätöntä, jotta voi kuvata aidosti ihmisiä. Harri Tapper opetteli eläkkeellä ollessaan uudelleen lapsuutensa Saarijärven murteen kuuntelemalla paikallisten jorinoita ja puhumalla itsekseen lapsuudenkotia remontoidessa. Ja män het nii hyvin peähän, sanoisin entisenä saarijärveläisenä. Syntyi mm. kirja Hevone, naene ja kuu.

Kirjailijat tekevät joskus valtavasti taustatyötä ennen kirjoittamista. Istuvat arkistoissa lukien jonkin aikakauden sanoma- ja aikakauslehtiä ja ihmisten henkilökohtaisia kirjeitä tai selvittävät vaikka tietyn kaupungin yksityiskohtia. Yksi esimerkki Laila Hirvisaarelta: lääkintäkenraaliluutnantti Pekka Somer luennoi hänelle viisi päivää sodanaikaisesta lääkintähuollosta. Ne tiedot olivat tarpeen Hylätyt talot, autiot pihat – romaanin kirjoittamisessa.

Henkilöhahmojen luominen on sitten taas ihan oma juttunsa. Anna-Leena Härkösen mukaan kirjailijan täytyy tietää kaikki henkilöistään, mutta hänen ei tarvitse lukijalle kertoa kaikkea. Härkösen mukaan lukija kiintyy henkilöihin vain, jos kirjoittajakin on kiintynyt. Henkilöitä täytyy käsitellä heidän omien edellytystensä mukaan. Monica Fagerholm kertoo esimerkkinä, että 10-vuotias poika ei selitä tapahtumia, hän näkee ne. Harri Tapper kirjoitti tarkasti ja kronologisesti lapsuudestaan, mutta totesi, että kertomus oli kuivempi kuin rautakaupan mutteriluettelo. Hänen täytyi vapauttaa henkilönsä toimimaan omaehtoisesti. Moni kirjailija onkin kertonut, että henkilöt alkavat usein elää omaa elämäänsä niin että ovat melkein pitelemättömiä.

Lopuksi vielä humoristi Sinikka Nopolan kuvaus tamperelaisten Eilan ja Rampen keskustelusta. Sanomalehdessä oli muistovärssy:

Yksin hänen ei tarvitse olla,

luonaan on rakkautemme jolla

hänet saatamme matkalle viimeiselle.

Eila: “Ekkö sää ymmärrä? Se on ninkun vene, jolla se vainaja saatetaan viimeiselle matkalle”.

Rampe: “Sen pitäs sitten kuulua: luonaan on rakkautemme jolla, jolla me hänet saatamme matkalle viimeiselle”.

Eila: “Rakkautemme jolla jolla. Ei kai siinä ny kahta jollaa voi olla”.

Nyt olisi taas paljon kaunokirjallista luettavaa, kun tiedän kirjojen taustoista enemmän.

Elämäkertojen pauloissa

Kaksi elämäkertasarjaa ovat kiinnostaneet minua suuresti. Niille on yhteistä samankaltaisen kertomistyylin lisäksi se, että molemmat miespäähenkilöt ovat kasvaneet isättöminä. Kummankin isä on ollut elossa, mutta hylännyt perheensä. Kummallekin isoveli on ollut tärkeä isän korvike, mutta kuollut aika nuorena (Rainion veli sodassa). Lisäksi molempien äidit olivat kansakoulunopettajia. Molemmat muistelut tekee nautittaviksi se, että ne ovat kirjailijoiden kuvaamia. Niissä ei pelkästään selosteta tapahtumia, vaan kuvataan tarkasti niiden aiheuttamat elämykset ja vaikutukset.

Kullervo Rainio on tullut tunnetuksi Helsingin yliopiston sosiaalipsykologian professorina ja kansanedustajanakin. Hän on kirjoittanut muistelmakirjat Liikana syntynyt, Tytöt, tykit ja runot sekä As-duurivalssi ja runoilijan sielunelämä. Hän kertoo niissä lapsuudestaan ja nuoruudestaan Jyväskylässä sekä opiskelustaan Helsingin yliopistossa. Olen lukenut kaikki osat moneen kertaan. Harmillista, ettei hän jatkanut enää kolmen kirjan jälkeen. Rainio on nyt 90-vuotias.

Rainio kertoo asioista hyvin yksityiskohtaisesti ja osaa asettua aina kulloisenkin ikävaiheen rooliin. Hän on ollut varmaankin vähän erilainen nuori, koska on lukenut ja kirjoittanut nuorena paljon ja elänyt elämäänsä osittain kirjojen kautta. Rainiolle on ominaista positiivinen perusvire ja pienimuotoinen kutkuttava huumori, vähän niin kuin Antti Tuurille. Ajankuvan hän piirtää nautittavasti. Suhde tyttöihin on ollut nuorena hyvin herkkää ja vaikeaakin; näkyvyyttä tyttöjen silmissä on haettu monella tavalla. Kolmannessa osassa Rainio kuvaa opiskelijamaailmaa ja törmää moniin aikansa kulttuurivaikuttajiin.

Rainio on kirjoittanut useita tieteellisiä teoksia ja runokokoelmia.

Hannu Mäkelä on tullut tunnetuksi kirjailijana ja Otavan kustannustoimittajana. Hän kertoo Muistan-sarjassaan lapsuudestaan Helsingin Kalliossa, nuoruudestaan Munkkivuoressa ja kolmannessa osassa opiskelustaan kansakoulunopettajaksi. Kolmannessa osassa Mäkelä kertoo myös matkoistaan Pariisiin ja ensimmäisten teostensa julkaisemisesta Otavan toimesta. Kirja päättyy siihen, että hänet valitaan Otavan kustannustoimittajaksi. Tähän sarjaan odotan kovasti jatkoa, lähetin asiasta kyselynkin Tammen kustantamoon.

Opettajaisä Väinö Mäkelä hylkäsi perheensä juuri kun Hannu oli syntynyt. Hannu asui äitinsä ja siskonsa kanssa Kalliossa niukkaa elämää. Kun itse olen elänyt lapsuuteni rauhallisella maaseudulla, tuntui aika hurjalta lukea, miten kovaa pienen pojan elämä on ollut Kallion kaveripiirissä. Silmiä räpäyttämättä piti pystyä kaikkeen siihen mihin muutkin ja jengejä piti varoa koko ajan. Sivullisuuden ja riittämättömyyden tunne alkoi kasvaa jo tässä vaiheessa. Hannukin luki lapsena paljon, mutta sitä hän ei voinut paljastaa kavereille.

Nuorena miehenä Hannu oli levoton ja ristiriitainen ja suhtautui äitiinsä aika tylysti ja kapinoivasti. Sivullisuuden tunne vaivasi edelleen, mutta hän osallistui kuitenkin nuorten rientoihin ja oppi myös pahat tavat. Niitä hän kuvaa rehellisesti ja rehellisyys on muutenkin elämässä ikään kuin pakollisena  mukana. Valehtelu syö sielua, Hannu toteaa jotain kirjailijaa lainaten. Koulumenestys oli aluksi aika heikkoa, mutta ylioppilaskirjoitusten yleisarvosana oli jo laudatur.

Savon Sanomien kirjallisuusarvostelija on muistelmien toisesta osasta todennut: “Kukaan elossa oleva oleva suomalainen ei saisi näistä eväistä tiiliskivimäistä lukuromaania. Mutta Mäkelä saa, ja se tässä on juuri niin ihmeellistä”. Lausunto kuvaa hyvin Mäkelän tekstiä. Joku on sanonut, että Kalle Päätalo tarvitsi kymmenen sivua saadakseen polkupyörän ehjänä ulos liiteristä. Päätaloa en ole lukenut, joten en tiedä miltä teksti tuntuu, mutta Mäkelän teksti imaisee ainakin minut täysin mukaansa.

Yksi näkemys taiteeseen on se, että taide syntyy ristiriidoista. Kirjailija Anu Kaipaisen lääkärimies varoitti vaimoaan menemästä psykoterapiaan tai psykoanalyysiin, koska hänen mukaansa kirjoittaminen saattaisi ristiriitojen laettua tyrehtyä. Niin tai näin, Hannun levottomuus ja ristiriidat alkavat vähitellen saada kirjallisen muodon.

Hannu Mäkelän isäsuhde on ollut hyvin traumaattinen. Kun Hannu kertoi ylioppilaaksi valmistuttuaan haluavansa kirjailijaksi, isä totesi, että sinusta ei tule koskaan kirjalijaa. Kun teoksia sitten alkoi ilmestyä, Hannu vei ne aina myös isälleen. Vasta myöhemmin hän sai tietää, että isä oli korjannut kaikkien niiden lauseita kynällä suoraan kirjaan. Kun Hannu sai Finlandia-palkinnon Eino Leinoa kuvaavasta kirjastaan Mestari, hän lähetti senkin isälleen. Isä palautti kirjan korjausmerkinnöin.

Uskontotieteen opiskelusta

Uskontotiede, viimeinen viidestä yleisen teologian osiosta, on ihan loppusuoralla. Viimeinen verkkokeskustelu Intian ja Kiinan uskonnoista jatkuu vielä muutaman päivän. Esseen olen kirjoittanut hyvissä ajoin valmiiksi, mutta en vielä palauttanut.

Uskontotiede on vertailevaa tiedettä, jossa tutkitaan eri uskontojen inhimillisiä ilmenemismuotoja. Se ei ota kantaa uskonnollisten väitteiden totuusarvoon, vaan tutkii erilaisten uskomusten vaikutusta yksilöissä ja yhteisöissä.  Yksi kiinnostava tutkimusaihe on uskontojen alkuperä. Mistä ne ovat tulleet ja miksi niitä yleensä on? Uskonto sanana ja käsitteenä on länsimaisen kulttuurin keksintö. Esim. Intiassa uskontoa ja filosofiaa ei voi täysin erottaa toisistaan eivätkä alkuperäiskansat rajaa uskontoa erilleen muusta elämästä. Uskontoja arvioidaan olevan maailmassa noin 10.000.

Uskontoa voidaan määritellä eri tavoin: uskona yliluonnollisiin olioihin tai todellisuuteen, pyhän ja maallisen erottamisena, perimmäisen huolenaiheen kautta (mitä tapahtuu kuoleman jälkeen, mikä on elämän tarkoitus) jne. Tiedettä uskontotieteestä tekee se, että se tutkii tieteellisin menetelmin (empiirisesti) niitä asioita, joita niin voi tutkia. Uskonnoissa on paljon asioita, joita ei voida tutkia tieteellisesti, kuten Jumalan olemassaolo, sielun kuolemattomuus ja Kristuksen pelastustyö. Uskontotiede hyödyntää monien tieteenalojen teorioita, tutkimusmenetelmiä ja tuloksia.

Kristinuskon piirissäkin oleva ilmiö voi olla uskontotieteen tutkimuskohde. Niinpä tutkin esseessäni kielilläpuhumista uskontotieteellisestä näkökulmasta. Kielilläpuhumista on kahdenlaista: tunnistettavaa, olemassa olevaa kieltä (ksenolalia) ja tunnistamatonta kieltä (glossolalia). Esittelen esseessäni myös kielilläpuhumisesta tehtyjä tieteellisiä tutkimuksia. Lainaan niistä tähän vain yhden kohdan: “Norjalainen psykologi ja filosofi Harald Schjelderup (1895-1974) tutki kielilläpuhumista psykoanalyyttisesti vapaan assosiaation avulla. Hän pyysi koehenkilöä kertomaan, mitä hänelle tulee mieleen lausumistaan ‘sanoista’. Kävi ilmi, että henkilö käsitteli varhaisimpia lapsuusmuistojaan. Tämä liittyy luontevasti Paavalin toteamukseen, että kielilläpuhuva rakentaa itseään.”

Tulipa eesseetä kirjoittaessa luettua kaksi hyvää armolahjakirjaakin: Seppo Hämäläisen Armolahjat arjessa ja Lars Aejmelaeuksen Paavali ja Korinton hurmos.

Uskonnot niputetaan usein yhdeksi kokonaisuudeksi erityisesti silloin, kun niitä arvostellaan. Uskonnot ovat kuitenkin ihan erilaisia ja opettavat eri asioita. Buddhalaisuus esimerkiksi on oikeastaan ateistinen uskonto, siinä ei ole erillistä jumalaa. On ihan eri asia ymmärretäänkö elämän todellisuus niin, että ihminen useiden jälleensyntymien kautta vähitellen tulee riittävän hyväksi ja pääsee johonkin autuuden tilaan pois jälleensyntymisen kierrosta (hindulaisuus) tai että ihminen elää vain kerran ja Jeesuksen sovitustyön vastaanotettuaan pääsee taivaaseen (kristinusko).

Kristinuskon keskeinen ja omaleimainen asia on tietysti Jeesus ja hänen sovituskuolemansa ristillä. Jeesukselle tosin annetaan usein hyvin erilaisia merkityksiä.

Olimme vaimoni kanssa eräänä iltana Kallion kirkossa Helsingissä kivimessussa. Kun joimme lopuksi iltateetä backstagella eli sakastissa, sinne tuli hieman humalassa oleva mies. Hän haastoi meidät uskikset oikein kunnolla uskomme suhteen. Hänelle eivät kelvanneet mitkään hengelliset fraasit, käsi nousi pystyyn heti, kun joku yritti aloittaa sellaista.

Toisaalta hän sortui itse hyvin tavalliseen fraasiin eli siihen, että Jeesus oli viisas opettaja, filosofi ja hyvä jätkä, ei muuta. Niin helpolla Jeesuksesta ei kuitenkaan selvitä. Toki hän opetti yleisesti arvostettuja asioita vuorisaarnassaan, mutta hän sanoi myöskin mm. olevansa Jumalan poika. Ei ole kovin loogista ottaa hänestä vain yhtä puolta, vaan katsoa, mitä hän kaiken kaikkiaan sanoi. C. S. Lewis toteaakin kirjassaan Tätä on kristinusko, että kun otamme huomioon kaiken mitä Jeesus sanoi, hän joko oli hullu tai sitten se, mikä hän väitti olevansa eli Jumalan poika. Näiden väliltä joudumme valitsemaan.

Saman asian sanoo vähän toisella tavalla Peter Halldorf kirjassaan Koskematon maa: Jeesusta ei voi pienentää tienviitaksi, hän on tie.