Lapsuuden joulut

Asuin lapsena 1960-luvun alkupuolella Saarijärven Kalmarin kylällä. Silloin ei juhlittu jatkuvasti jotain niin kuin nykyään. Syksystä jouluun oli pääosin hämärää ja pimeää arkea. Jouduin koulusta tullessani kulkemaan synkän metsätaipaleen läpi. Minulla oli tien varressa jemmassa paksu keppi, jota pidin kädessä pahimman kohdan ohi. Loppusyksystä alkoi jo väsyttää. Joulu oli suuri tapaus pitkän odotuksen ja valmistautumisen jälkeen. Elämystä suurensi se, että siinä iässä pystyin todella eläytymään hetkeen.

Pieni valopilkku ennen oikeaa joulua olivat pienviljelijäyhdistyksen pikkujoulut. Ne pidettiin vuorovuosin suurimpien talojen tuvissa. Lasten tehtävänä oli harjoitella tonttuleikki. Muistan miten kerran menimme sitä harjoittelemaan taskulampun valossa umpipimeää metsäpolkua neljä kilometriä edestakaisin. Se ei silloin tuntunut miltään, motivaatio oli kohdallaan.

Erityisesti on jäänyt mieleen Nuutinmäen talossa pidetty pikkujoulu. Menimme sinne hevosella ja laitareellä. Kun pihalampun valossa katsoin talon pihapiiriä, siinä tuntui olevan taikaa. Tonttuleikin lisäksi lapsilla oli sketsi. Me pojat riisuimme monot ja hikiset villasukat ja menimme uunin pankolle istumaan niin, että varpaat näyttivät verhon raosta pianon koskettimilta. Nuutinmäen Veikko oli soittavinaan niillä pianokappaletta, joka tietysti tuli magnetofonista. Mahtoi se olla hänelle aikamoinen hajuelämys.

Toinen selkeä joulun ajan avaus oli itsenäisyyspäivän jälkeinen arkipäivä. Kylällä oli viisi kauppaa. Tiesimme, että ne rakensivat jouluisen näyteikkunansa itsenäisyyspäivän aikana. Lähdimme naapurin Ollin kanssa kouluun selvästi normaalia aikaisemmin ja viivyimme pitkään kuolaamassa jokaisen kaupan ikkunassa.

Ennen joulua odotettiin hartaasti vielä "Amerikan pakettia". Oikeasti se tuli kyllä Kanadasta mummon sukulaisilta. Kun paketti lopulta oli saapunut ja noudettu Kalmarin postista, sitä avattiin porukalla tuvan pöydän ääressä. Erityisesti muistan avatun paketin huumaavan tuoksun. Paketissa oli ainakin kahvia punaisessa pyöreässä peltirasiassa. Päiväkahvit keitettiin heti siitä. Ei se hyvää ollut, mutta hieno kokemus kuitenkin. Paketissa oli myös maukasta purukumia liuskoina. Äkkiä tämäkin virstanpylväs joulun odotuksessa oli ohi.

Lopulta se oikea joulu tuli. Tupaan tuotiin keskelle lattiaa iso kuusi. Tupa muuttui ihan toisenlaiseksi. Jouluaattona sai kokea sen, että aika on suhteellista. Miten saattoivat muutamat tunnit olla niin pitkiä. Joulusauna sentään vähän edisti aikaa. Meidän saunan eteisessä ei ollut mitään lämmitystä. Varpaillaan hyppien piti äkkiä kiskoa vaatteet päältä ja rynnätä suoraan lauteille. Mikä nautinto, kun kuumuus saavutti ihon. Sitä muistikuvaa käytän vieläkin joskus “unileluna”, kun uni ei tahdo tulla.

Jouluevankeliumi, jota koulussa luettiin, synnytti vähän samanlaisen muistikuvan. Kertomusta kuunnellessa näin aina sieluni silmin syksyn pimeyden, mutta se oli lämmintä pimeyttä, ja sanat hyväilivät korvia ja mieltä.

Joulu oli syömisen juhlaa. Olin yleensä aika huono syömään. Vanhoissa kuvissa kylkiluuni törröttävät. Maalaistalon menu oli vähän karrikoiden sellainen, että aamulla syötiin perunoita ja kastiketta, illalla taas kastiketta ja perunoita. Jouluna otin sen korkojen kanssa takaisin. Kerran olin ahtanut itseni korvia myöten täyteen suolaista ruokaa, mutta lastasin lautaselle vielä riisipuuroa ja rusinasoppaa. Veri oli pakkautunut niin täysin vatsaan, etteivät silmät tahtoneet pysyä auki.

Joululahjoissa oli aina jotain mielenkiintoista, minkä ansiosta joulunpyhinä riitti tekemistä. Pehmeät paketit olivat pettymyksiä. Säälien katselin aikuisia, jotka saivat lähinnä villasukkia ja alusvaatteita. Jokavuotinen lahja oli Verraton-suklaakonvehtirasia.

Joulunpyhät olivat maalaistalossa kiireetöntä ja levollista aikaa. Miesväki torkahteli raskaiden aterioiden jälkeen kiikkutuolissa ja tuvan puupenkillä. TV-uutisetkin vaikenivat pyhien ajaksi. Joulupäivänä vain lapset vierailivat naapureissa. Aikuisten vierailut alkoivat aikaisintaan tapaninpäivänä.

Joulun välipäivinä oli jo vähän haikea olo, mutta silloin odotettiin Saksan-Itävallan mäkiviikon alkamista. Loppiaisen jälkeinen arkipäivä oli tosi ankea, mutta ankeus unohtui nopeasti, kun alkoivat talven riemut, hiihto ja mäkihyppy.

                                                            

Eksegetiikan opiskelusta

Eksegetiikan osuus teologian opinnoistani alkaa olla valmis. Kokoava essee on valmis opettajan arvioitavaksi. Kirjoitin sen kahdesta aiheesta: Luomiskertomus ja sen erilaiset tulkintamallit sekä Naisen asema ja merkitys Uudessa testamentissa.

Oppikirjamme mukaan termi eksegetiikka on vakiintunut tarkoittamaan tieteellistä raamatuntutkimusta. Tieteellistä tutkimusta harjoitetaan yliopistoissa akateemisen vapauden suojissa, kirkko ei voi sanella sen sisältöä. Siinä Raamattua tutkitaan kuten mitä tahansa muutakin kirjallisuutta. Historiallis-kriittiset metodit ovat hallinneet tutkimusta pitkään ja niitä käytetään edelleen. Kriittinen ei sinänsä tarkoita mitään negatiivista tai repivää, vaan tarkkaa lukemista ja hyvää argumentointia. Tekstikriittinen metodi on aivan välttämätön, koska ei ole olemassa yhtä ainoaa alkukielistä tekstiä Raamatun kummastakaan osasta, vaan eri käsikirjoituksista pitää arvioimalla löytää todennäköinen alkuperäinen lukutapa. Redaktiokritiikki taas selvittää kuinka paljon kirjoittaja on toimittanut tekstiään eli tuonut esiin omia painotuksiaan. Tämähän näkyy hyvin neljässä eri evankeliumissa. Ne kaikki on tietysti toimitettu ylösnousemuksen jälkeisestä näkökulmasta, mutta niissä on myös keskenään eroavuuksia. Muita metodeja ovat mm. muotokritiikki ja traditiokritiikki.

Eksegetiikka on minusta mielenkiintoista, koska se tutkii tekstejä ja käytettyjä lähteitä. Raamatun kirjoittajilla on ollut käytössään lähteitä, joita he ovat lainanneet ja muokanneet. Tällaisesta työskentelytavasta kertoo esimerkiksi Luukas evankeliuminsa alussa (Luuk. 1:1-4). Synoptisissa evankeliumeissa (Matteus, Markus, Luukas) on niin paljon yhteistä aineistoa, että niillä täytyy olla jonkinlainen kirjallinen riippuvuus toisistaan.

Eksegetiikan näkökulma on historiallinen. Se lähtee siitä, että jokaisen raamatunkohdan oikea ja todellinen merkitys löytyy tutkimalla, missä historiallisessa tilanteessa ja kontekstissa se on sanottu tai kirjoitettu. Toisaalta historiallisuus on ongelmallista. Jeesuksen historiallisuutta ei nykyään varmaan monikaan tutkija kiistä, onhan hänet mainittu myös aikansa maallisissa historiakirjoissa (Tacitus, Suetonius, Josefus). Sen sijaan se, mitkä Jeesuksen sanat evankeliumeissa voidaan suoraan palauttaa historian Jeesukseen, koetaan tutkimuksessa ongelmana. Kertomukset Jeesuksen opetuksista ovat alunperin olleet suullista traditiota ja kirjattu ylös vasta myöhemmin. Kuinka paljon niihin on tullut matkan varrella seurakunnan tulkintaa?

Raamattua enemmän lukenut ja sen sanoman vastaanottanut kuitenkin ymmärtää, että eksegetiikan näkemys on vain osa totuutta. Raamatun oma “itseymmärrys” on selvästi, että se on enemmän kuin mikä tahansa kirja. Se ei varsinaisesti ole modernia historiankirjoitusta, vaan kuten Johannes toteaa: “Tämä on kirjoitettu siksi, että te uskoisitte Jeesuksen olevan Kristus, Jumalan Poika” (Joh. 20:31). Ensimmäinen suuri teologi, apostoli Paavalikaan ei ollut kovin kiinnostunut historian Jeesuksesta, vaan ylösnousseesta Jeesuksesta: “Vaikka olisimmekin tunteneet Kristuksen pelkästään inhimilliseltä kannalta, emme enää tunne” (2. Kor. 5:16). Jeesuksen ajan historialliseen todellisuuteen emme enää pääse käsiksi, mutta hänen ylösnousemusvoimansa voimme ottaa vastaan tänään: “Jos sinä suullasi tunnustat, että Jeesus on Herra ja sydämessäsi uskot, että Jumala on herättänyt hänet kuolleista, olet pelastuva”, kirjoittaa Paavali (Room 10:9).

Raamattu on historiallisuudestaan huolimatta Jumalan elävää sanaa, jota Hän voi käyttää myös “epäeksegeettisesti”. Hän voi tietyssä tilanteessa tehdä yksilölle tai seurakunnalle ajankohtaiseksi raamatunkohdan, joka historiallisessa kontekstissa on merkinnyt jotain ihan muuta. Tästä pieni omakohtainen esimerkki. Äskettäin vierailin minulle tuntemattomassa seurakunnassa. Aivan tuntematon henkilö koki, että Jumala haluaa antaa minulle henkilökohtaisesti tietyn kohdan Vanhasta testamentista siihen hetkeen rohkaisuksi ja ohjeeksi. Se jae oli kaiken lisäksi juuri siitä Vanhan testamentin luvusta, joka oli raamatunlukuohjelmassani sinä päivänä.

Kristikunta onkin perinteisesti noudattanut ns. kanonista lukutapaa. Raamattu on sen mukaan kokonaisuus, jonka punaisena lankana on Jumalan pelastussuunnitelma ihmistä varten. Raamattu on enemmän kuin osiensa summa. Vanhan testamentin kirjoittaja on voinut kirjoittaa jotain sellaista, mitä ei itsekään ole vielä silloin täysin ymmärtänyt, vaan jonka merkitys on avautunut vasta myöhemmin. Näin esim. Jesaja kirjoittaessaan kärsivästä Messiaasta. Eksegeettisesti tulkittuna Jesajan 53. luvussa ei puhuta Jeesuksesta, mutta usko näkee siinä hänet.

Seuraavaksi siirrytään opiskelemaan kirkkohistoriaa. Se voi jonkun mielestä olla kuivinta mitä voi kuvitella, mutta itse odotan sitä innolla. Ja onhan kristinuskon historia myös Euroopan historiaa.

Miten tulin uskoon

Lapsuuskotini oli tavallinen luterilainen koti, ei mitenkään uskonnollinen, saatikka uskovainen. Jos kummelipoikien slogan olisi tunnettu jo 60-luvulla, olisin voinut sanoa myös omasta suhteestani uskonasioihin EVVK – ei vois vähempää kiinnostaa. Urheilu ja musiikki kiinnostivat. Erityisesti yleisurheilu, koska olin itsekin yleisurheilija, lajeina 100 metrin juoksu ja pituushyppy. Urheiluseurani oli Saarijärven Pullistus. Stadin kundeilla oli pokassa pitämistä seuran nimen kuullessaan, kun joskus olin Eläintarhan kentällä kilpailemassa. Musiikkikiinnostus kohdistui sekä suomalaiseen iskelmään että englantilaiseen poppiin.

Menin leiririppikouluun kesällä 1968. Säät sattuivat niinä kahtena viikkona olemaan loistavat. Uimme, saunoimme ja pidimme muutenkin hauskaa tuttujen kavereiden kanssa, joskus aamuyöhön saakka. Kaikesta tästä huolimatta julistettu sana tulikin kohti. Tulin herätykseen. Kun rippikoulun jälkeen palasin kotiin, ei ollut oikein ketään, joka olisi ohjannut eteenpäin. Jumala kyllä teki parhaansa. Kerrankin kun selailin isoa puukantista Kuvaraamattua, sen välistä tipahti traktaatti, jossa mainostettiin ilmaista kirjekurssia Raamatusta. En tiedä milloin traktaatti oli kirjan väliin joutunut, mutta oleellista oli, että se tipahti juuri silloin. Tilasin ja suoritin kurssin.

Muutettuani Jyväskylään 1969 eräs ammattikoulun opettaja houkutteli minut mukaan teosofien piireihin. Teosofiahan on sekoitus eri uskonnoista ja sisältää mm. opit jälleensyntymisestä ja karman laista. Olin silloin jo alkanut seurustella nykyisen vaimoni kanssa ja kävimme yhdessä teosofien temppelissä. Vähän ennen armeijaan lähtöäni vierailimme erään vanhan teosofitädin luona. Siellä oli myös siviipalvelusta suorittava poika. Hän valisti minua, että kunnon teosofi ei mene armeijaan. Jouduin muutamien päivien ajaksi kovan tuskan valtaan miettiessäni pitäisikö kieltäytyä asepalveluksesta.

Menin kuitenkin Keuruun pioneeripataljoonaan. Vastapäiseen tupaan tuli alokas, joka alkoi heti pitää iltahartauksia. Juttelimme usein uskonasioista, mutta jotenkin se ympäristö esti tekemästä selkeää ratkaisua. Armeijan jälkeen kävimme kihlattuni kanssa eri seurakunnissa ja luin paljon hengellisiä kirjoja. Sitten yllättäen, 13. joulukuuta 1973, armeijakaverini tuli aamulla vastaan Jyväskylässä. Minä olin menossa töihin, ja hän pitämään aamunavausta läheiselle koululle. Sovimme, että tapaisimme illalla Vapaakirkossa, jonka palveluksessa hän oli. Koin, että minut oli otettu kiinni ja menin illalla kirkkoon.

Yritin saada kaveriltani vastauksia moniin kysymyksiin. Jumala antoi kuitenkin hänelle viisauden toimia oikein. Hän opasti minua: ”Et voi nousta latvasta päin puuhun, vaan tyvestä. Tule nyt ensin sisälle Jumalan valtakuntaan, niin sitten voit rauhassa selvitellä noita kysymyksiäsi.” Silloin tein selkeän uskonratkaisun. Lopuksi kaverini kertoi, että hän oli myös rukoillut meneekö armeijaan vai ei. Hänelle oli profetoitu: ”Mene armeijaan, koska sinne tulee eräs toinen, joka sinun elämääsi seuraamalla tulee uskoon.”

Perusteltu näkemys luomisesta ja evoluutiosta

Eero Junkkaala, teologian tohtori ja arkeologi, on kirjoittanut mielenkiintoisen ja hyvin tarpeellisen kirjan Alussa Jumala loi, luomisusko ja tieteellinen maailmankuva. Junkkaala on tunnettu ja vakaa kristitty, joka on aina pitänyt tiukasti kiinni Raamatun arvovallasta. Niin tässäkin kirjassa, mutta hän on tarkentanut kantaansa luomisen ja evoluutioteorian suhteen.

Näkökulman muutos ei ole tapahtunut hetkessä, vaan pitkän ja tarkan tutkimustyön tuloksena. Jo lukiessaan nuorena Uuras Saarnivaaran kirjaa Voiko Raamattuun luottaa, hän intuitiivisesti oivalsi, että siinä kreationismin tueksi esitetyt argumentit eivät kaikin osin tuntuneet uskottavilta. Aiheeseen perehtyminen on vahvistanut tätä aavistusta ja johtanut yritykseen sovittaa luominen ja evoluutioteoria yhteen.

Junkkaalan kirja sisältää niin paljon tietoa, etten yritäkään sitä laajasti referoida. Nostan esiin lähinnä muutamia periaatteellisia näkökohtia. Kiinnostuneiden kannattaa lukea kirja itse.

Jumalan ilmoitusta on kahdenlaista. Yleinen ilmoitus näkyy Jumalan tekojen jälkinä luonnossa. Erityinen ilmoitus löytyy Raamatusta. Sitä ei voi järkeilemällä ja filosofoimalla löytää. Junkkaalan mukaan tiede kuuluu yleisen ilmoituksen piiriin ja niinpä kuka tahansa voi sitä harjoittaa ja saada sitä kautta tietoa myös Jumalasta.

Jotkut kristityt ajattelevat, että tiedemiehet muodostavat salaliiton, jonka tarkoituksena on ateismin levittäminen. Tällaisen ajatuksen Junkkaala torjuu jyrkästi. Pääsosin tiedemiehet ovat hyvin perehtyneet alaansa ja etsivät totuutta. Kaikki tieteelliset teoriat joutuvat avoimen tiedeyhteisön arvioitavaksi ja testattavaksi.

Vielä suuremmalla syyllä kristityn pitäisi etsiä myös tiedollisissa asioissa totuutta ja pysyä totuudessa. Tässä Junkkaala löytää huomautettavaa kristittyjen toiminnassa. Pitäisi pystyä keskustelemaan asiallisesti ja perustelemaan kantansa eikä leimata ja demonisoida toisin ajattelevaa. Toinen Junkkaalan moitteen kohde on se, että jotkut kristityt yrittävät muutamalla huitaistulla kommentilla turhentaa satojen vuosien tieteellisen tutkimuksen ja käyttävät joskus vanhentuneita lähteitä. Selviä väärinkäytöksiäkin löytyy.

Myös määritelmiä sekoitetaan. Tieteen tuloksiin luottavaan uskovaan lyödään helposti naturalistin leima. Junkkaalaankin sitä on pyritty lyömään. Naturalismihan tarkoittaa sitä, että luonnossa havaittavia ilmiöitä selitetään vain luontoon pohjautuvilla syillä, ei yliluonnollisilla. Junkkaala tarkentaa, että on aivan eri asia puhutaanko naturalistisesta tutkimusfilosofiasta, joka perustuu edellisessä lauseessa kerrottuun, vai naturalistisesta maailmankatsomuksesta, joka sulkee Jumalan pois niin, että katsotaan luonnon osoittavan, ettei Jumalaa ole. Kristitynkin tiedemiehen tulee olla naturalisti tutkimusfilosofiassaan, mutta ei maailmankatsomuksessaan. Tästä olen Junkkaalan kanssa ehdottomasti samaa mieltä.

Junkkaala uskoo Raamatun olevan Jumalan sanaa. Luomiseen liittyen hän korostaa Raamatun pääsanoman olevan, että tämän kaiken näkyväisen takana on näkymätön Tekijä, maailmakaikkeudella on Luoja. Sen sijaan kirjoittaessaan luonnontieteen piiriin kuuluvista asioista Raamatun kirjoittajat edustivat sen aikaista tietämystä ja maailmankuvaa.

Ongelmia ja eripuraa syntyy kristittyjen kesken Raamatun luomiskertomuksen tulkinnasta ja evoluutioteorian sille antamasta haasteesta. Jotkut edustavat ns. nuoren maan kreationismia, jonka mukaan Jumala loi maailman 6 päivässä 6000 vuotta sitten. Ihminen luotiin tämän näkemyksen mukaan myös silloin kerralla sellaiseksi kuin hän on nyt. Ajankohta lasketaan Raamatusta.

Geologian ja kosmologian maailmankaikkeuden iälle antamat arviot taas liikkuvat miljardeissa vuosissa. Kaikki tieteen tulokset puhuvat maailmankaikkeuden pitkän iän puolesta.

Luonnontieteessä vahvan aseman saavuttanut evoluutioteoria esittää, että ihminen on pitkän kehityksen tulos. Fossiilit eli eliöiden kivettyneet jäänteet puhuvat tämän teorian puolesta. Evoluutioteorian vastustajat levittävät edelleen käsitystä, että fossiileja on löytynyt vähän eivätkä ne todista mitään. Tämän käsityksen Junkkaala kertoo olevan täysin vanhentuneen. Fossiileja on paljon ja jonkinlaisia välimuotoja eri kehitysvaihdeiden välillä on löytynyt. Tämä oli minullekin uutta tietoa. Myös DNA-tutkimus on vahvistanut evoluutioteoriaa.

Monet kristityt tiedemiehet pitävät evoluutioteoriaa parhaana luonnontieteellisenä selityksenä ihmisen luomiselle, mm. tunnettu apologeetta, Oxfordin yliopiston professori Alister McGrath. He edustavat kuitenkin teististä evoluutiokäsitystä eli sitä, että Jumala on luonut ihmisen sellaisen prosessin kautta, joka tieteen näkökulmasta näyttää evoluutiolta. Samaa näkemystä edustaa Junkkaalakin. Hän esittää kirjassa mielenkiintoisia näkemyksiä Raamatun luomiskertomuksen, alkuräjähdysteorian ja evoluution yhdistämisestä.

Kristityn ei siis tule vastustaa tieteen tuloksia, joskaan ei aina liian kiireesti myöskään liputtaa niiden puolesta. Junkkaalan mukaan meidän ei tule ankkuroida uskoamme mihinkään tieteelliseen teoriaan, vaan Raamatun ilmoitukseen. Uskovat ovat vuosien saatossa usein yrittäneet harata tieteen tuloksia vastaan ja sijoittaneet Jumalan aina sinne, mitä tiede ei vielä tiedä. Junkkaala toteaa hienosti, että meidän ei pidä tehdä Jumalasta tällaista “aukkojen Jumalaa” tai yhtä selitystekijää tieteellisen tutkimuksen osaksi, vaan lähteä siitä, että Jumala näkyy myös niissä tuloksissa, jotka on jo löydetty.

Varoittava esimerkki raamatunkohtien suorasta soveltamisesta luonnontieteeseen löytyy mm. siltä ajalta, kun Kopernikus väitti, että maa kiertääkin aurinkoa eikä päinvastoin. Luther, joka piti maakeskeistä näkemystä oikeana, perusteli sitä Joosuan kirjan ja Psalmien avulla (ja nimitti kuulemma Kopernikusta pölvästiksi). Galilei kuitenkin todisti kaukoputken avulla tekemillään havainnoilla, että Kopernikus oli oikeassa.

Heprealaiskirjeessä todetaan, että uskon kautta me ymmärrämme. Kristitty ja ei-kristitty tiedemies voivat tehdä tutkimustyötä samoin metodein. Kristitty näkee tuloksissa Jumalan kädenjäljen, ei-kristitty ehkä ei.

Junkkaalan mukaan ei pidä yrittää sitoa kristityn omaatuntoa sen paremmin kreationismiin kuin evoluutioteoriaankaan. Kristityn ei tarvitse muodostaa niistä ollenkaan mielipidettä ollakseen oikea kristitty. Riittää, että hän uskoo Jumalan olevan kaiken takana. Junkkaala myös muistuttaa, että tiede korjaa itseään ja sen näkemys todellisuudesta voi muuttua vielä kokonaan.

Kirjan lopussa on monen kristityn tiedemiehen kommentti, jonka he ovat kirjoittaneet luettuaan kirjan käsikirjoituksen.

Suosittelen tätä kirjaa!

Kesä musiikkikirjojen kanssa

Luin kesällä neljä musiikkikirjaa: Rauno Lehtisestä kertovan Toiset meistä, Lasse Mårtensonin Laiskotellen, Anssi Kelan Matkakirjan ja Arto Vilkon Emmaa etsimässä – rautalankamusiikin lyhyt historia.

Toiset meistä

Rauno Lehtinen oli musiikin monitoimimies: muusikko (viulu, saksofoni, sähkömandoliini), säveltäjä, sovittaja ja kapellimestari (mm. MTV:ssa). Hänen sävellyksensä ovat tyylikkäitä ja kansainvälistä tasoa. Kaikkein menestynein sävellys Letkis on levytetty ympäri maailmaa yli 90 kertaa. Tom Tom Tom sijoittui Marionin laulamana kuudenneksi euroviisuissa Luxemburgissa 1973. Suosittuja ovat olleet myös On hetki ja Muistan kesän. Lehtisen sävellykset ja sovitukset ovat aina kyseisen tyylin mukaisia, esim. soinnutus noudattaa tarkoin tyylilajia. On sanottu, että Lehtisen mollisävelmätkään eivät ole surullisia. Lehtinen oli myös armoton seuramies, joka itsekin joskus uskoi sepittämiinsä tarinoihin.

Laiskotellen

Lasse Mårtenson on myös muusikko, säveltäjä ja sovittaja. Hänen tunnetuin sävellyksensä lienee Myrskyluodon Maija. Mårtensonin sävellys Laiskotellen oli seitsemäs euroviisuissa Kööpenhaminassa 1964. Se oli yksi suosikkilauluistani siihen aikaan koulupoikana. Silloin vain sunnuntai oli vapaapäivä. Aamulla nousemistani pitkittäessäni kuuntelin laulua sisäisessä maailmassani: ”On taaskin sunnuntai ja haalarit jo nurkkaan jäädä sai, ei voi kiire ahdistaa, herätyskellokin on hiljaa vaan...”. Luulenpa, että jos tämän biisin olisi esittänyt Frank Sinatra, siitä olisi tullut kansainvälinen hitti. Hengellisissä piireissä on edelleen erittäin suosittu Mårtensonin 1967 tekemä Jumala rakastaa maailmaa. Sitä olen itsekin satoja kertoja soittanut.

Kirjasta jäi päällimmäisenä mieleen ikävä ja ratkaisemattomaksi jäänyt ristiriita, jonka Mårtenson joutui kokemaan isäsuhteessaan. Isä oli Sibelius-Akatemian urkutaiteen professori ja konserttipianisti. Hänen mielestään musiikkia oli vain kurinalaisesti soitettu klassinen musiikki. Lasse-poika kiinnostui jazzista ja halusi improvisoida. Hän uskalsi tehdä sitä vain isän ollessa pois kotoa. Kun isän avain kääntyi ulko-ovessa, Lasse lopetti vapaan soitannon.

En ole itse koskaan hyväksynyt ajatusta, että klassinen musiikki olisi jotenkin parempaa kuin kevyt musiikki. Olen samaa mieltä ranskalaisen viihdesäveltäjän Michel Legrandin (säveltänyt mm. Cherbourgin sateenvarjot ja The Windmills of Your Mind) kanssa, että on olemassa vain hyvää ja huonoa musiikkia ja sitä on kaikissa genreissä.

Anssi Kelan kirjan maailma tuntui sen verran vieraalta, että otan siitä vain yhden kommentin tähän aiheeseen liittyen. Kela kertoo kuinka hän joutui pienenä hinkkaamaan sellolla etydejä, jotka eivät edes kuulostaneet musiikilta. Hänelle musiikki aukeni vasta rockin kautta.

Emmaa etsimässä

Sähkökitaramusiikin innostuksen herättivät Suomessa pääasiassa The Shadows Apache-biisillä (1960) ja The Ventures Walk Don´t Run -biisillä (1960). Varsinainen rautalankamusiikin vaihe oli lyhytaikainen, suurin buumi kesti vain vuoden 1963, mutta rautalankamusiikki loi pohjan sähkökitaran suosiolle. Tyyli puhkesi kukkaan maukkaalla ja tyylikkäällä tavalla 1980-luvulla Esa Pulliaisen luotsaaman Agents-yhtyeen musisoinnissa. Agentsien levyjä on myyty jo miljoona kappaletta. Rautalankayhtyeitä on toki nykyäänkin. Back to the Sixties –tapahtumissa voi kuunnella edelleen niitä 60-luvun hemmoja, jotka vielä pysyvät tolpillaan. Sen verran on aika muuttunut, että vanha rautalankabiisi Katariinan kamarissa on nykyään Katariinan makkarissa.

Minulla ei ollut nuorena poikana maalla kuin putkiradio ja mustavalkoinen televisio, joten suuresta innostuksesta huolimatta kuva rautalankavaiheesta on jäänyt vähän hämäräksi. Arto Vilkko on tehnyt kiitettävän työn kirjatessaan ylös tiedot bändeistä/soittajista, tyyliseikoista, laitteista, levytyksistä, ajan ilmapiiristä jne. Kirjassaan hän myös analysoi useita biisejä. Vilkko soittaa itse komppikitaraa 60-luvulla perustetussa The Scaffolds-yhtyeessä.

Rautalangan tunnusmerkkejä ovat tietyn soittotyylin lisäksi putkivahvistin, nauhakaikulaite ja vibratokammen käyttö. Musiikki on hyvin suoraviivaista ja vauhdikasta twistiä. Nuorten soittajien innostus ja energisyys kuuluvat biiseissä. Sen ajan ammattimuusikotkin (mm. huippukitaristit Heikki Laurila ja Herbert Katz) yrittivät liittyä ajan muoti-ilmiöön, mutta heidän musiikkinsa ei Vilkon mielestä kuulosta rautalangalta.

Rautalankaa soitettiin muissakin Pohjoismaissa. Esimerkiksi The Violents, The Clifters ja The Spotnicks olivat suosittuja Suomessakin. Meillä ilmiö muodostui lähinnä levy-yhtiöiden painostuksesta sellaiseksi, että vanhoja slaavilaisvaikutteisia iskelmiä väännettiin twistiksi. Kun aikansa suosituimmalle suomalaisyhtyeelle The Soundsille tyrkytettiin näitä lauluja, basisti Peter Ekman tokaisi harmistuneena, että levytetään sitten Emmakin. Niin tehtiinkin tammikuussa 1963, ja Emmasta tuli suosituin rautalankabiisi kautta aikojen. Singleä myytiin 20.000 kpl, mikä oli iso määrä silloin. Singlen kääntöpuolella on Mandshurian Beat, alkuperäiseltä nimeltään Mantsurian kukkuloilla (eestiksi kuulemma Mantsurian näpylöillä).

Monet innokkaat soittajat aloittivat nollasta. Jotkut päättivät jopa perustaa bändin ennen kuin osasivat soittaa mitään tai omistivat ensimmäistäkään soitinta. Biisejä opeteltiin korvakuulolta levyiltä. Opetusta ei ollut saatavissa juuri ollenkaan eikä myöskään nuotteja. Harva nuotteja osasi lukeakaan. Myös laitteiden saanti oli vaikeaa, vaikka olisi ollut rahaakin. Kaikkien kitaristien haaveena oli saada punainen Fender Stratocaster The Shadowsin esimerkin mukaan. Aidon sellaisen sai Kaliforniasta, mutta tuontisäännöstelyn vuoksi Stratocastereita oli vaikea saada edes Eurooppaan. Pojat joutuivat soittamaan vähän heikommilla kitaroilla. Monet tekivät sähkökitaransa itse. The Strangers-yhtyeen Jussi Itkonen haki Stratonsa Englannista, mutta sekin onnistui vain sen takia, että hänen isällään oli valuuttaa ulkomailla. Myös putkivahvistimia rakennettiin itse tai käytetettiin putkiradiota vahvistimena. Vahvistinten teho ei tahtonut riittää isoissa halleissa.

Sähkökitaran soundi on minusta aina ollut jotenkin mystinen. En ole koskaan kyllästynyt siihen. Hector kertoo kirjassa olleensa aivan huumaantunut kuullessaan sähkökitaraa ensimmäistä kertaa vanhassa messuhallissa. Hän oli silmät pyöreänä tuijottanut kuinka kitaroista meni johto johonkin kummalliseen laatikkoon. Hector soitti soolokitaraa Les Mirages-rautalankayhtyeessä ennen nousuaan maineeseen laulajana ja lauluntekijänä. Koin tosi voimakkaasti samanlaisen fiiliksen kuin Hector, kun Nuutinmäen veljekset soittivat omatekoisella 10 watin vahvistimella Kalmarin seurojentalolla 60-luvun alussa. Tuntui, että olin muutaman sentin irti tuolista. Vuonna 1963 Emmaa kytättiin radiosta koko ajan, levysoitinta kun ei ollut. Emmasta lähti oma kitarainnostukseni.

Uppouduin Vilkon kirjaan välillä niin, että se oli kuin aikamatka 60-luvulle. Toivoin, että olisin voinut piipahtaa Expo-hallissa Kasarmitorin laidassa, kun The Sounds soitti. Vähän kateellisena ajattelin, miten suuri etulyöntiasema oli Hesan pojilla päästä mukaan rautalankabuumiin. Toisaalta kilpailu oli heillä myös kovaa. Kirjassa kerrotaan, että usein bändit soittivat ikään kuin toisilleen. Kuuntelijoina olleet huomauttivat jokaisesta virheestä, jonka lavallaolijat tekivät.

The Beatles oli yksi pääsyy rautalangan hiipumiseen. Laulu tuli mukaan kuvioihin, ja vain sellaiset bändit, jotka löysivät laulajan, onnistuivat jatkamaan. Kuten Danny & The Islanders. The Soundsin soolokitaristi Henrik Granö kuvaa kirjassa, miten Beatlesien ensimmäisen älppärin kuunteleminen oli hänelle ”eksistenssikokemus”. Niin olin Beatlesien musiikki minullekin (vaikken tuota sanaa silloin tuntenutkaan). Eikä Beatlesin ote ole vieläkään hellittänyt.

Kesä, kirjat ja kirjapainot

Kesän tullessa nousevat aina mieleen kirjat, jotka haluaisin lukea taas kerran. Yksi sellainen on Jonne Piipon romaani Norsunluutorni (Tammi 1945). Löysin sen kotini vintiltä kirjahyllystä runsaat 45 vuotta sitten ja jäin heti koukkuun. Kirjassa maalaispoika Aaretti lähtee opiskelemaan opettajaseminaariin. Hän on mukana opiskelijariennoissa, mutta on vähän ulkopuolinen. Pääasiassa kirjoista lukemiensa erilaisten näkemysten mukaan hän pyrkii rakentamaan jonkinlaista ihanneminuutta ja joutuu erityksiin omaan maailmaansa, norsunluutorniin. Hän ei oikein suostu enää tavanomaiseen vaistonvaraiseen elämään. Mieli alkaa järkkyä ja ensimmäisessä työpaikassa se särkyy kokonaan. Hän joutuu hoitoon. Sen jälkeen isä hakee Aaretin maalle takaisin lepäämään ja hän alkaa toipua.

Mistähän lie tällainen kirja meille kotiin eksynyt? Jostain syystä muistan erityisesti lukukerran viimeisenä Jyväskylässä vietettynä kesänä 1975. Olin silloin asemoijana Sisä-Suomen kirjapainossa ja ajelin työmatkoja vanhalla polkupyörällä. Ehkä tänä kesänä taas sukellan kirjaan...

Toinen koukuttava kirja on Mika Waltarin Valtakunnan salaisuus (WSOY 1959). Sen lukeminen on aina myös hengellinen kokemus. Roomalainen Markus Mezentius Manilianus matkustaa rakkauteen pettyneenä Jerusalemiin keväällä vuonna 30 ja osuu paikalle juuri kun Jeesus on ristiinnaulittu. Hän alkaa ottaa selvää mistä on kysymys, soluttautuu opetuslasten joukkoon ja selostaa asioiden etenemistä kirjeissä, jotka kirjoittaa petolliselle rakastetulleen Tullialle. Tietäen kuitenkin, ettei hän kirjeitä koskaan lähetä.

Waltari oli koko elämänsä ajan kiinnostunut uskonasioista. Tätä kirjaa suunnitellessaan hänen nähtiin istuvan usein eksegetiikan (raamatunselitysopin) luennoilla yliopistolla. Waltari kertoo kirjoittaneensa kirjan yhden kesän aikana hyvällä mielellä ja jotenkin se huokuu kirjasta. Suosittelen!

Yhtä mielikirjailijaani, Antti Tuuria, luin ensimmäisen kerran kesällä 1978. Silloin olin asemoijana Esan Kirjapainossa Lahdessa. Kirja oli Joki virtaa läpi kaupungin. Yhtenä päähenkilönä siinä on kirjapainon työnjohtaja. Tuurihan on alkuperäiseltä ammatiltaan graafisen tekniikan DI, ja tämän kirjan taustana on aika, jonka hän oli Kirjapaino Kalevan teknisenä johtajana Oulussa.

Tuuri on kirjoittanut 60 kirjaa. Niistä palaan mieluiten kokoelmaan Novellit (Otava 1983). Luin sitä ensimmäistä kertaa 1980-luvun alkupuolella. Olin silloin vuorotyönjohtajana Yhteiskirjapainossa. Tulin iltavuorosta kotiin ja nautiskelin olohuoneen nojatuolissa yhden tai kaksi novellia kerrallaan.

Siihen aikaan kirjapainoissa oli muuten myös ylityönjohtajia. Haaveilin siitä vakanssista, koska silloin olisi tarvinnut olla vain ylitöissä :).

Tuurin kerronta on tavallaan niukkaa, lakonista, mutta se on vain kuin jäävuoren huippu. Hänen kuvaustapaansa on sanottu behavioristiseksi. Tuuri ei selitä mitään, vaan ainoastaan kuvaa, mitä tapahtuu ja mitä henkilöt sanovat. Tosin suoraa kerrontaa, repliikkejä, Tuuri ei juurikaan harrasta, vaan epäsuoraa. Hän ei myöskään koskaan sano, että jostakusta tuntui joltakin, mutta hyvin tunteet ja ilmapiiri tulevat kuitenkin läpi. Tuurin huumori on pienieleistä, mutta nautittavaa. Hän ei juurikaan kerro vitsejä. Yksi on kuitenkin jäänyt mieleen. Mies ihmetteli, että miksei hän ole koskaan oikeanmittainen: pienenä pidettiin kasvatuslaitoksessa ja nyt isompana joutuu jatkuvasti käymään katkaisuhoidossa.

Luin juuri Tuurin uusimman kirjan Bospor Express. Sen kehyskertomuksena on kuvaus junamatkasta kirjallisuusfestivaaleille Istanbuliin. Tuurihan ei enää suostu astumaan lentokoneeseen. Matka liittyy Tuurin Taivaanraapijat-romaanin turkkilaisen käännöksen julkaisemiseen. Matkalla Tuuri havainnoi tarkasti ihmisiä ja ympäristöä. Paljon vanheneva kirjailija miettii myös, mitä eri uskonnot opettavat kuolemanjälkeisestä elämästä. Hieman Tuurin kirjoissa on alkanut ärsyttää lähes jokaisen lounaan ja kahvihetken antimien kuvailu. Mutta hyvä kirja tämäkin.

Mitäpä elämä olisi ilman musiikkia

Kiinnostukseni musiikkiin heräsi jo pikkupoikana. Osittain varmaan senkin takia, että aamuisin ennen kouluun lähtöä loikoilin sängyssä ja kuuntelin tuvan putkiradiosta iskelmiä. Rock ja Suomessa myös rautalanka tekivät sähkökitarasta suositun soittimen. Melkein jokainen halusi olla kitarasankari. Niin minäkin, mutta sellaista minusta ei tullut. Aika paljon olen kuitenkin saanut soitella yli 40 vuoden aikana.

Kuulostaa ehkä Uuno Turhapuro -jutulta, että opettelin soittamaan kitaraa kirjekurssin avulla. Korvakuulokonservatoriossa aloitin, mutta sitten sain vanhempani tilaamaan tanskalaisen Jörgen Ingmannin kitarakurssin. Muistan kun eka kurssivihko tuli ja opettelin vaihtamaan C-soinnusta G7:aan ja takaisin. Sormet piti rauhassa asetella aina uudestaan. Kun vielä isän kanssa katselimme nuottikirjoituksen alkeita, isä totesi, että eiköhön tämä ollut tässä. Jatkoin kuitenkin ja opin nuotit ja sointujen perusteet.

Ensimmäinen julkinen esiintymiseni oli Kalmarin seurojentalolla kevättalvella 1966. Järjestimme koulun iltamat, joiden tuotolla teimme luokkaretken. Opettelimme naapurin Ollin kanssa akustisilla kitaroilla Elviksen Wooden Heart -biisin. Harjoittelimme sen runsaat 100 kertaa läpi ja muistelen meidän välillä soitelleen meidän tallin eteisessäkin. Juhlassa saimme lainata Nuutinmäen veljesten sähkökitaroita ja vahvistinta. Nuutinmäen veljekset soittivat kyllä juhlassa paremmin kuin me, mutta silti meidät pyydettiin uudelleen lavalle. Elämäni ensimmäinen encore!

Seuraava askel oli Saarijärven kirkonkylässä toiminut Outliners-yhtye. Soitin siinä 15-vuotiaana soolokitaraa. Meillä oli muutamia keikkojakin. Ei kovin monta biisiä osattu, mutta soitettiin ne useampaan kertaan. Muistan ainakin Twilight Timen ja Bond-sävelmän Goldfinger. Yhdelle keikalle tulin mopolla ja sekös herätti riemua muissa bändin jäsenissä. Ei kai oikein sopinut imagoon.

Tultuani uskoon pääsin 1974 soittamaan sähkökitaraa Jyväskylän vapaaseurakunnan nuorten kuoron taustalle. Kuoron johtaja Sara Fagerlund suhtautui minuun suopeasti ja antoi soitella omia kuvioitani eikä pelkästään komppia.

Muutimme 1976 pois Jyväskylästä, ja julkinen soittaminen jäi 20 vuodeksi. Vuonna 1997 tulin Helsingin Siion-seurakunnassa maininneeksi, että osaan jonkin verran soittaa kitaraa. Minut pyydettiin mukaan seurakunnan bändiin (vaikken edes kuulunut Siion-seurakuntaan). Siitä lähtien onkin soittamista riittänyt. Siionissa soitin monessa ryhmässä ja vähitellen vaimonikin tuli mukaan laulajaksi. Tunnetuimpia ryhmiä olivat City Praise ja Ilosanoma, jonka kanssa kävimme Virossa ja Ruotsissakin.

Maallisen musiikin puolellakin sain vuonna 2002 toteuttaa erään suuren unelmani. Olin aina haaveillut soittavani yleisön edessä jonkin The Beatles-yhtyeen kappaleen. Kun Yliopistopaino täytti 30 vuotta vuonna 2002, kasasimme juhlia varten firman oman bändin, jolla oli upea nimi: University Press Thirty Years Celebration Band. Esikuvana oli kai Beatlesien Sergeant Pepper's Lonely Hearts Club Band. Soitimme Beatlesien Can't Buy Me Loven ja onnistuin soittamaan sen kitarasoolon jokseenkin kuin George Harrison. Soitimme myös The Byrds-yhtyeen legendaarisen Mr. Tambourine Man, johon opettelin sen alkuriffin. Levyllähän riffi soitetaan 12-kielisellä sähkökitaralla.

Nykyisessä seurakunnassani Vantaan Kotikirkossa meillä on vireä musiikkitoiminta. Soitan välillä useammassakin ryhmässä. Ihan oma juttunsa on musisoiminen vaimoni kanssa kahdestaan. Olemme joskus johtaneet yleisöä ylistykseen isoissakin tilaisuuksissa. Mieleeni nousi nyt esim. Kuopion tuomiokirkko. Soitan myös Wanhat Herrat-yhtyeessä Järvenpäässä ja Lammin poikien kanssakin meillä on bändiviritelmiä.

Soittaessani monissa ryhmissä olen saanut opetella tärkeää kristillistä hyvettä, nöyryyttä. Kun olen tavannut soittajia, jotka ovat selkeästi musikaalisempia ja parempia soittajia kuin minä, olen useammin kuin kerran ajatellut, että mitäpä jos veisin kitarani vintille (onneksi meidän asunnossa ei sellaista ole). Antaa parempien soittaa. Sehän ei ole tietenkään nöyryyttä, vaan enemmänkin nöyristelyä. Kun ikää on karttunut, olen vähitellen oppinut soittamaan levosta käsin. Soitan sen verran kuin osaan ja palvelen omilla taidoillani Jumalaa. Ja vanhan laulun sanoja mukaillen: mun Fenderini kauniimmin taivaassa kerran soi...

Musiikin ja bändin hyvyyttä ei toisaalta ratkaise pelkästään tekninen osaaminen. Historian aikana on varmaan montakin kertaa yritetty sitä, että kootaan huippusoittajat, jotta saadaan huippubändi. Lieneeköhän koskaan onnistunut? Esim. suosikkiyhtyeessäni Beatlesissä kaikki eivät olleet ollet yhtä lahjakkaita, mutta vieläkin se on ehkä pop-musiikin historian suosituin ja tunnetuin. Juuri ennen läpimurtoa alkuperäinen rumpali Pete Best sai väistyä ja tilalle tuli Ringo Starr. John Lennonilta kysyttiin, onko Ringo parempi rumpali kuin Pete. Lennon vastasi, että ei, mutta Ringo on parempi beatle. He onnistuivat ryhmänä luomaan jotain suorastaan maagista.

Hengellisessä musiikissa on vielä ihan oma ulottuvuutensa. Se on kanava, jonka kautta Jumala voi vaikuttaa ihmiseen. Vanhassa Testamentissa musiikin merkitys on erityisen suuri. Sitä käytettiin apuna jopa taisteluissa. Kerrotaan myös miten Daavid lohdutti Saulia musiikillaan (1. Sam. 16:23). Tätäkin puolta olen saanut kokea useamman kerran. Esimerkiksi Tampereen tuomiokirkossa eräs nainen tuli tilaisuuden loputtua kertomaan Ilosanoma-yhtyeellemme, että hän oli ollut pitkään sisäisesti lukossa eikä ollut pystynyt yhtymään ylistyslauluhin. Sinä iltana tilanne muuttui ja hän ylisti taas.

Minun on vaikea kuvitella elämää ilman musiikkia, niin paljon se on merkinnyt elämän eri käänteissä. Aion soittaa niin kauan kuin pää ja sormet toimivat. Huippukitaristi Les Paul soitti vielä 90-vuotiaana säännöllisesti maanantaisin tutulla klubillaan. Siinäpä kauhuskenaariota kerrakseen meidän seurakuntalaisille.

Oppineen miehen välitilinpäätös

Luin kuopiolaisen papin Kari Kuulan kirjan Kotona kristinuskossa. Kuula opiskeli ensin sairaanhoitajaksi. Hän oli nuoruudestaan asti kiinnostunut hengellisistä asioista. Löydettyään kirpputorilta Lutherin Galatalaiskirjeen selityksen, ja luettuaan sen, hän päätti opiskella teologiaa niin paljon kuin pää ja rahapussi kestäisivät. Tohtoriksi asti ne kestivät. Sen jälkeen Kuula on kirjoittanut monia tietokirjoja ja kertoo omistavansa 50 hyllymetriä teologista kirjallisuutta.

Kuula kirjoitti tämän viimeisimmän kirjansa pohtiakseen yhdessä lukijan kanssa niitä hankalia kysymyksiä, joiden vuoksi hän ja varmaan moni muukaan ei anna tunne kristinuskossa oloaan kotoisaksi. Kun johonkin asiaan perehtyy oikein juurta jaksaen, se muuttuu vähän monimutkaisemmaksi. Näin käy myös teologian opiskelijalle, joka törmää tieteelliseen raamatuntutkimukseen. Siinä Raamattua tutkitaan kuten mitä tahansa kirjallisuutta. Kuulakin kävi läpi erilaisia vaikeita vaiheita opiskelunsa aikana. Lopulta hän kuitenkin kertoo sitoutuneensa kristinuskoon entistä vahvemmin.

Kuula arvostaa tiedettä ja myös tieteellistä raamatuntutkimusta, mutta näkee, että ne kumpikaan eivät tavoita koko todellisuutta. “Tiede näkee vain tutkittavissa olevan, mutta ei määrittele koko todellisuutta”, hän toteaa. Samoin Raamatun oleellisin asia, Jumalan olemassaolo ja vaikutus, jää tieteellisessä raamatuntutkimuksessa kokonaan syrjään, koska tiede ei voi ottaa kantaa yliluonnollisiin asioihin.

Kuula kertoo lähtevänsä sisällään olevan aavistuksen/tunnun ohjaamana siitä oletuksesta, että tämän kaiken takana täytyy olla jotain suurempaa ja että kristinusko kertoo siitä. Usein sanotaan, että uskonnot opettavat suunnilleen samoja asioita, mutta niinhän ei ole. Kristinuskon ydin poikkeaa täysin muista uskonnoista. Siinä Jumala tulee ihmiseksi Jeesuksessa, poistaa Jeesuksen ristinkuoleman kautta kuilun Jumalan ja ihmisen väliltä ja luo Jeesuksen sovitustyön vastaanottaneeseen uuden yhteyden. Kristinuskon kokonaissanoma on sellainen, että Kuula haluaa sitoutua nimenomaan siihen.

Kristinusko on myös tiukasti historiaan sidottu uskonto. Jumala on toiminut tiettynä aikana tietyssä paikassa. Esimerkiksi Jeesuksen historiallisuutta ei kukaan voi tänä päivänä enää kiistää. Hänet mainitaan myös muissa antiikin lähteissä. Historiallisuus uhkaa toisaalta muodostua ongelmaksi tieteellisessä raamatuntukimuksessa, kun siinä pyritään selittämään kaikki luonnollisten syiden avulla. Kuula korostaakin, kaikki nämä ongelmakohdat tuntevana, että historian todistuksen voi nähdä kahdella eri tavalla sen mukaan millainen oletus/maailmankatsomus/usko(!) ihmisellä on.

Kuula pohtii myös maailmankaikkeuden alkua ja aikakäsitystä. Antiikin kreikkalaiset katsoivat, että kaikkeus on ikuinen, sillä ei ole alkua. Varhaiset kristityt taas uskoivat, että kaikella on alku ja myös alkuunpanija. Nykyisen tähtitieteen näkemys on myös se, että on ollut alku, jota nimitetään alkuräjähdykseksi. Voi kuitenkin hyvällä syyllä kysyä, mistä se räjähtänyt aine oli lähtöisin ja mikä räjähdyksen aiheutti. Jumalan kaikkivaltiutta ja kaikkitietävyyttä miettiessään Kuula joutuu miettimään myös aikakäsitystä. Meille ihmisillehän aika on lineaarista eli asiat tapahtuvat peräkkäisessä järjestyksessä ja meillä on oikeasti vain nykyhetki. Jumala ei välttämättä ole sidottu tällaiseen aikaan, vaan hän voi nähdä kaiken yhtä aikaa. Vertauksena Kuula käyttää esim. sitä, että leikataan elokuvafilmin peräkkäiset kohtaukset irti filmistä ja laitetaan ne päällekkäin, jolloin kaikki näkyy kerralla. Nämä ovat tietysti vaikeita asioita käsittää, mutta osoittavat kuitenkin, että Jumalan kaikkitietävyys ei ole välttämättä ihmisten aikakäsityksestä kiinni.

Olen itse aina uskonut, että ihmisen kehitys täydeksi ihmiseksi jatkuu taivaassa, eikä siellä suinkaan koko ajan lauleta ylistyslauluja palmunlehvät käsissä. Kuka sellaista jaksaisikaan! Uskon myös, että muutos on prosessi, ei yhtäkkinen tapahtuma. Jos muuttuisin hetkessä täysin toisenlaiseksi, en enää olisi minä. Näin näyttää uskovan myös Kuula. Hän näkee uskovankin kohdalle tulevan tuomion/tilinpäätöksen olevan terapeuttinen tapahtuma. Siinä katsotaan, mikä ihmisyydessä on jäänyt vajaaksi ja miten se korjataan. Täyttä ihmisyyttä ja onnellisuutta estävät haavoittumiset ja traumat parannetaan. Tätä Kuulan mukaan tarkoittaa se, että kaikki kyyneleet pyyhitään pois. No, tähän saadaan varmuus vasta perillä. Ennen kaikkea jokaisen kannattaa pitää huoli, että on siinä joukossa, joka pääsee iankaikkiseen elämään.

Moni on loukkaantunut kristittyihin kaiken sen pahan takia, mitä he ovat tehneet. Kuula kuitenkin muistuttaa, ettei vika ole kristinuskon sanomassa. Ei ole niin hyvää asiaa, etteivät ihmiset onnistuisi sitä pilaamaan. Toisaalta hän kehottaa muistamaan myös sen kaiken hyvän, mitä kirkko on tehnyt.

En allekirjoita kaikkia Kuulan näkemyksiä. Kuula korostaa sitä, että tämä on hänenkin mietinnässään ja tutkimuksessaan tämänhetkinen välitilinpäätös. Hän vakuuttaa kuitenkin ainakin minut siitä, että näitä asioita voi ihan järkevästi pohtia. Kuulan kirjoitustyyli on myös ainakin minulle levollisuutta luova. Jumala toimii enemmän kuin me vajavaiset ihmiset uskomme ja ymmärrämmekään. Paljon muitakin pohdintoja mahtuu kirjan 300 sivuun, mutta tässä muutamia täkyjä.