Mitäpä elämä olisi ilman musiikkia

Kiinnostukseni musiikkiin heräsi jo pikkupoikana. Osittain varmaan senkin takia, että aamuisin ennen kouluun lähtöä loikoilin sängyssä ja kuuntelin tuvan putkiradiosta iskelmiä. Rock ja Suomessa myös rautalanka tekivät sähkökitarasta suositun soittimen. Melkein jokainen halusi olla kitarasankari. Niin minäkin, mutta sellaista minusta ei tullut. Aika paljon olen kuitenkin saanut soitella yli 40 vuoden aikana.

Kuulostaa ehkä Uuno Turhapuro -jutulta, että opettelin soittamaan kitaraa kirjekurssin avulla. Korvakuulokonservatoriossa aloitin, mutta sitten sain vanhempani tilaamaan tanskalaisen Jörgen Ingmannin kitarakurssin. Muistan kun eka kurssivihko tuli ja opettelin vaihtamaan C-soinnusta G7:aan ja takaisin. Sormet piti rauhassa asetella aina uudestaan. Kun vielä isän kanssa katselimme nuottikirjoituksen alkeita, isä totesi, että eiköhön tämä ollut tässä. Jatkoin kuitenkin ja opin nuotit ja sointujen perusteet.

Ensimmäinen julkinen esiintymiseni oli Kalmarin seurojentalolla kevättalvella 1966. Järjestimme koulun iltamat, joiden tuotolla teimme luokkaretken. Opettelimme naapurin Ollin kanssa akustisilla kitaroilla Elviksen Wooden Heart -biisin. Harjoittelimme sen runsaat 100 kertaa läpi ja muistelen meidän välillä soitelleen meidän tallin eteisessäkin. Juhlassa saimme lainata Nuutinmäen veljesten sähkökitaroita ja vahvistinta. Nuutinmäen veljekset soittivat kyllä juhlassa paremmin kuin me, mutta silti meidät pyydettiin uudelleen lavalle. Elämäni ensimmäinen encore!

Seuraava askel oli Saarijärven kirkonkylässä toiminut Outliners-yhtye. Soitin siinä 15-vuotiaana soolokitaraa. Meillä oli muutamia keikkojakin. Ei kovin monta biisiä osattu, mutta soitettiin ne useampaan kertaan. Muistan ainakin Twilight Timen ja Bond-sävelmän Goldfinger. Yhdelle keikalle tulin mopolla ja sekös herätti riemua muissa bändin jäsenissä. Ei kai oikein sopinut imagoon.

Tultuani uskoon pääsin 1974 soittamaan sähkökitaraa Jyväskylän vapaaseurakunnan nuorten kuoron taustalle. Kuoron johtaja Sara Fagerlund suhtautui minuun suopeasti ja antoi soitella omia kuvioitani eikä pelkästään komppia.

Muutimme 1976 pois Jyväskylästä, ja julkinen soittaminen jäi 20 vuodeksi. Vuonna 1997 tulin Helsingin Siion-seurakunnassa maininneeksi, että osaan jonkin verran soittaa kitaraa. Minut pyydettiin mukaan seurakunnan bändiin (vaikken edes kuulunut Siion-seurakuntaan). Siitä lähtien onkin soittamista riittänyt. Siionissa soitin monessa ryhmässä ja vähitellen vaimonikin tuli mukaan laulajaksi. Tunnetuimpia ryhmiä olivat City Praise ja Ilosanoma, jonka kanssa kävimme Virossa ja Ruotsissakin.

Maallisen musiikin puolellakin sain vuonna 2002 toteuttaa erään suuren unelmani. Olin aina haaveillut soittavani yleisön edessä jonkin The Beatles-yhtyeen kappaleen. Kun Yliopistopaino täytti 30 vuotta vuonna 2002, kasasimme juhlia varten firman oman bändin, jolla oli upea nimi: University Press Thirty Years Celebration Band. Esikuvana oli kai Beatlesien Sergeant Pepper's Lonely Hearts Club Band. Soitimme Beatlesien Can't Buy Me Loven ja onnistuin soittamaan sen kitarasoolon jokseenkin kuin George Harrison. Soitimme myös The Byrds-yhtyeen legendaarisen Mr. Tambourine Man, johon opettelin sen alkuriffin. Levyllähän riffi soitetaan 12-kielisellä sähkökitaralla.

Nykyisessä seurakunnassani Vantaan Kotikirkossa meillä on vireä musiikkitoiminta. Soitan välillä useammassakin ryhmässä. Ihan oma juttunsa on musisoiminen vaimoni kanssa kahdestaan. Olemme joskus johtaneet yleisöä ylistykseen isoissakin tilaisuuksissa. Mieleeni nousi nyt esim. Kuopion tuomiokirkko. Soitan myös Wanhat Herrat-yhtyeessä Järvenpäässä ja Lammin poikien kanssakin meillä on bändiviritelmiä.

Soittaessani monissa ryhmissä olen saanut opetella tärkeää kristillistä hyvettä, nöyryyttä. Kun olen tavannut soittajia, jotka ovat selkeästi musikaalisempia ja parempia soittajia kuin minä, olen useammin kuin kerran ajatellut, että mitäpä jos veisin kitarani vintille (onneksi meidän asunnossa ei sellaista ole). Antaa parempien soittaa. Sehän ei ole tietenkään nöyryyttä, vaan enemmänkin nöyristelyä. Kun ikää on karttunut, olen vähitellen oppinut soittamaan levosta käsin. Soitan sen verran kuin osaan ja palvelen omilla taidoillani Jumalaa. Ja vanhan laulun sanoja mukaillen: mun Fenderini kauniimmin taivaassa kerran soi...

Musiikin ja bändin hyvyyttä ei toisaalta ratkaise pelkästään tekninen osaaminen. Historian aikana on varmaan montakin kertaa yritetty sitä, että kootaan huippusoittajat, jotta saadaan huippubändi. Lieneeköhän koskaan onnistunut? Esim. suosikkiyhtyeessäni Beatlesissä kaikki eivät olleet ollet yhtä lahjakkaita, mutta vieläkin se on ehkä pop-musiikin historian suosituin ja tunnetuin. Juuri ennen läpimurtoa alkuperäinen rumpali Pete Best sai väistyä ja tilalle tuli Ringo Starr. John Lennonilta kysyttiin, onko Ringo parempi rumpali kuin Pete. Lennon vastasi, että ei, mutta Ringo on parempi beatle. He onnistuivat ryhmänä luomaan jotain suorastaan maagista.

Hengellisessä musiikissa on vielä ihan oma ulottuvuutensa. Se on kanava, jonka kautta Jumala voi vaikuttaa ihmiseen. Vanhassa Testamentissa musiikin merkitys on erityisen suuri. Sitä käytettiin apuna jopa taisteluissa. Kerrotaan myös miten Daavid lohdutti Saulia musiikillaan (1. Sam. 16:23). Tätäkin puolta olen saanut kokea useamman kerran. Esimerkiksi Tampereen tuomiokirkossa eräs nainen tuli tilaisuuden loputtua kertomaan Ilosanoma-yhtyeellemme, että hän oli ollut pitkään sisäisesti lukossa eikä ollut pystynyt yhtymään ylistyslauluhin. Sinä iltana tilanne muuttui ja hän ylisti taas.

Minun on vaikea kuvitella elämää ilman musiikkia, niin paljon se on merkinnyt elämän eri käänteissä. Aion soittaa niin kauan kuin pää ja sormet toimivat. Huippukitaristi Les Paul soitti vielä 90-vuotiaana säännöllisesti maanantaisin tutulla klubillaan. Siinäpä kauhuskenaariota kerrakseen meidän seurakuntalaisille.