Kesä, kirjat ja kirjapainot

Kesän tullessa nousevat aina mieleen kirjat, jotka haluaisin lukea taas kerran. Yksi sellainen on Jonne Piipon romaani Norsunluutorni (Tammi 1945). Löysin sen kotini vintiltä kirjahyllystä runsaat 45 vuotta sitten ja jäin heti koukkuun. Kirjassa maalaispoika Aaretti lähtee opiskelemaan opettajaseminaariin. Hän on mukana opiskelijariennoissa, mutta on vähän ulkopuolinen. Pääasiassa kirjoista lukemiensa erilaisten näkemysten mukaan hän pyrkii rakentamaan jonkinlaista ihanneminuutta ja joutuu erityksiin omaan maailmaansa, norsunluutorniin. Hän ei oikein suostu enää tavanomaiseen vaistonvaraiseen elämään. Mieli alkaa järkkyä ja ensimmäisessä työpaikassa se särkyy kokonaan. Hän joutuu hoitoon. Sen jälkeen isä hakee Aaretin maalle takaisin lepäämään ja hän alkaa toipua.

Mistähän lie tällainen kirja meille kotiin eksynyt? Jostain syystä muistan erityisesti lukukerran viimeisenä Jyväskylässä vietettynä kesänä 1975. Olin silloin asemoijana Sisä-Suomen kirjapainossa ja ajelin työmatkoja vanhalla polkupyörällä. Ehkä tänä kesänä taas sukellan kirjaan...

Toinen koukuttava kirja on Mika Waltarin Valtakunnan salaisuus (WSOY 1959). Sen lukeminen on aina myös hengellinen kokemus. Roomalainen Markus Mezentius Manilianus matkustaa rakkauteen pettyneenä Jerusalemiin keväällä vuonna 30 ja osuu paikalle juuri kun Jeesus on ristiinnaulittu. Hän alkaa ottaa selvää mistä on kysymys, soluttautuu opetuslasten joukkoon ja selostaa asioiden etenemistä kirjeissä, jotka kirjoittaa petolliselle rakastetulleen Tullialle. Tietäen kuitenkin, ettei hän kirjeitä koskaan lähetä.

Waltari oli koko elämänsä ajan kiinnostunut uskonasioista. Tätä kirjaa suunnitellessaan hänen nähtiin istuvan usein eksegetiikan (raamatunselitysopin) luennoilla yliopistolla. Waltari kertoo kirjoittaneensa kirjan yhden kesän aikana hyvällä mielellä ja jotenkin se huokuu kirjasta. Suosittelen!

Yhtä mielikirjailijaani, Antti Tuuria, luin ensimmäisen kerran kesällä 1978. Silloin olin asemoijana Esan Kirjapainossa Lahdessa. Kirja oli Joki virtaa läpi kaupungin. Yhtenä päähenkilönä siinä on kirjapainon työnjohtaja. Tuurihan on alkuperäiseltä ammatiltaan graafisen tekniikan DI, ja tämän kirjan taustana on aika, jonka hän oli Kirjapaino Kalevan teknisenä johtajana Oulussa.

Tuuri on kirjoittanut 60 kirjaa. Niistä palaan mieluiten kokoelmaan Novellit (Otava 1983). Luin sitä ensimmäistä kertaa 1980-luvun alkupuolella. Olin silloin vuorotyönjohtajana Yhteiskirjapainossa. Tulin iltavuorosta kotiin ja nautiskelin olohuoneen nojatuolissa yhden tai kaksi novellia kerrallaan.

Siihen aikaan kirjapainoissa oli muuten myös ylityönjohtajia. Haaveilin siitä vakanssista, koska silloin olisi tarvinnut olla vain ylitöissä :).

Tuurin kerronta on tavallaan niukkaa, lakonista, mutta se on vain kuin jäävuoren huippu. Hänen kuvaustapaansa on sanottu behavioristiseksi. Tuuri ei selitä mitään, vaan ainoastaan kuvaa, mitä tapahtuu ja mitä henkilöt sanovat. Tosin suoraa kerrontaa, repliikkejä, Tuuri ei juurikaan harrasta, vaan epäsuoraa. Hän ei myöskään koskaan sano, että jostakusta tuntui joltakin, mutta hyvin tunteet ja ilmapiiri tulevat kuitenkin läpi. Tuurin huumori on pienieleistä, mutta nautittavaa. Hän ei juurikaan kerro vitsejä. Yksi on kuitenkin jäänyt mieleen. Mies ihmetteli, että miksei hän ole koskaan oikeanmittainen: pienenä pidettiin kasvatuslaitoksessa ja nyt isompana joutuu jatkuvasti käymään katkaisuhoidossa.

Luin juuri Tuurin uusimman kirjan Bospor Express. Sen kehyskertomuksena on kuvaus junamatkasta kirjallisuusfestivaaleille Istanbuliin. Tuurihan ei enää suostu astumaan lentokoneeseen. Matka liittyy Tuurin Taivaanraapijat-romaanin turkkilaisen käännöksen julkaisemiseen. Matkalla Tuuri havainnoi tarkasti ihmisiä ja ympäristöä. Paljon vanheneva kirjailija miettii myös, mitä eri uskonnot opettavat kuolemanjälkeisestä elämästä. Hieman Tuurin kirjoissa on alkanut ärsyttää lähes jokaisen lounaan ja kahvihetken antimien kuvailu. Mutta hyvä kirja tämäkin.