Kesä musiikkikirjojen kanssa

Luin kesällä neljä musiikkikirjaa: Rauno Lehtisestä kertovan Toiset meistä, Lasse Mårtensonin Laiskotellen, Anssi Kelan Matkakirjan ja Arto Vilkon Emmaa etsimässä – rautalankamusiikin lyhyt historia.

Toiset meistä

Rauno Lehtinen oli musiikin monitoimimies: muusikko (viulu, saksofoni, sähkömandoliini), säveltäjä, sovittaja ja kapellimestari (mm. MTV:ssa). Hänen sävellyksensä ovat tyylikkäitä ja kansainvälistä tasoa. Kaikkein menestynein sävellys Letkis on levytetty ympäri maailmaa yli 90 kertaa. Tom Tom Tom sijoittui Marionin laulamana kuudenneksi euroviisuissa Luxemburgissa 1973. Suosittuja ovat olleet myös On hetki ja Muistan kesän. Lehtisen sävellykset ja sovitukset ovat aina kyseisen tyylin mukaisia, esim. soinnutus noudattaa tarkoin tyylilajia. On sanottu, että Lehtisen mollisävelmätkään eivät ole surullisia. Lehtinen oli myös armoton seuramies, joka itsekin joskus uskoi sepittämiinsä tarinoihin.

Laiskotellen

Lasse Mårtenson on myös muusikko, säveltäjä ja sovittaja. Hänen tunnetuin sävellyksensä lienee Myrskyluodon Maija. Mårtensonin sävellys Laiskotellen oli seitsemäs euroviisuissa Kööpenhaminassa 1964. Se oli yksi suosikkilauluistani siihen aikaan koulupoikana. Silloin vain sunnuntai oli vapaapäivä. Aamulla nousemistani pitkittäessäni kuuntelin laulua sisäisessä maailmassani: ”On taaskin sunnuntai ja haalarit jo nurkkaan jäädä sai, ei voi kiire ahdistaa, herätyskellokin on hiljaa vaan...”. Luulenpa, että jos tämän biisin olisi esittänyt Frank Sinatra, siitä olisi tullut kansainvälinen hitti. Hengellisissä piireissä on edelleen erittäin suosittu Mårtensonin 1967 tekemä Jumala rakastaa maailmaa. Sitä olen itsekin satoja kertoja soittanut.

Kirjasta jäi päällimmäisenä mieleen ikävä ja ratkaisemattomaksi jäänyt ristiriita, jonka Mårtenson joutui kokemaan isäsuhteessaan. Isä oli Sibelius-Akatemian urkutaiteen professori ja konserttipianisti. Hänen mielestään musiikkia oli vain kurinalaisesti soitettu klassinen musiikki. Lasse-poika kiinnostui jazzista ja halusi improvisoida. Hän uskalsi tehdä sitä vain isän ollessa pois kotoa. Kun isän avain kääntyi ulko-ovessa, Lasse lopetti vapaan soitannon.

En ole itse koskaan hyväksynyt ajatusta, että klassinen musiikki olisi jotenkin parempaa kuin kevyt musiikki. Olen samaa mieltä ranskalaisen viihdesäveltäjän Michel Legrandin (säveltänyt mm. Cherbourgin sateenvarjot ja The Windmills of Your Mind) kanssa, että on olemassa vain hyvää ja huonoa musiikkia ja sitä on kaikissa genreissä.

Anssi Kelan kirjan maailma tuntui sen verran vieraalta, että otan siitä vain yhden kommentin tähän aiheeseen liittyen. Kela kertoo kuinka hän joutui pienenä hinkkaamaan sellolla etydejä, jotka eivät edes kuulostaneet musiikilta. Hänelle musiikki aukeni vasta rockin kautta.

Emmaa etsimässä

Sähkökitaramusiikin innostuksen herättivät Suomessa pääasiassa The Shadows Apache-biisillä (1960) ja The Ventures Walk Don´t Run -biisillä (1960). Varsinainen rautalankamusiikin vaihe oli lyhytaikainen, suurin buumi kesti vain vuoden 1963, mutta rautalankamusiikki loi pohjan sähkökitaran suosiolle. Tyyli puhkesi kukkaan maukkaalla ja tyylikkäällä tavalla 1980-luvulla Esa Pulliaisen luotsaaman Agents-yhtyeen musisoinnissa. Agentsien levyjä on myyty jo miljoona kappaletta. Rautalankayhtyeitä on toki nykyäänkin. Back to the Sixties –tapahtumissa voi kuunnella edelleen niitä 60-luvun hemmoja, jotka vielä pysyvät tolpillaan. Sen verran on aika muuttunut, että vanha rautalankabiisi Katariinan kamarissa on nykyään Katariinan makkarissa.

Minulla ei ollut nuorena poikana maalla kuin putkiradio ja mustavalkoinen televisio, joten suuresta innostuksesta huolimatta kuva rautalankavaiheesta on jäänyt vähän hämäräksi. Arto Vilkko on tehnyt kiitettävän työn kirjatessaan ylös tiedot bändeistä/soittajista, tyyliseikoista, laitteista, levytyksistä, ajan ilmapiiristä jne. Kirjassaan hän myös analysoi useita biisejä. Vilkko soittaa itse komppikitaraa 60-luvulla perustetussa The Scaffolds-yhtyeessä.

Rautalangan tunnusmerkkejä ovat tietyn soittotyylin lisäksi putkivahvistin, nauhakaikulaite ja vibratokammen käyttö. Musiikki on hyvin suoraviivaista ja vauhdikasta twistiä. Nuorten soittajien innostus ja energisyys kuuluvat biiseissä. Sen ajan ammattimuusikotkin (mm. huippukitaristit Heikki Laurila ja Herbert Katz) yrittivät liittyä ajan muoti-ilmiöön, mutta heidän musiikkinsa ei Vilkon mielestä kuulosta rautalangalta.

Rautalankaa soitettiin muissakin Pohjoismaissa. Esimerkiksi The Violents, The Clifters ja The Spotnicks olivat suosittuja Suomessakin. Meillä ilmiö muodostui lähinnä levy-yhtiöiden painostuksesta sellaiseksi, että vanhoja slaavilaisvaikutteisia iskelmiä väännettiin twistiksi. Kun aikansa suosituimmalle suomalaisyhtyeelle The Soundsille tyrkytettiin näitä lauluja, basisti Peter Ekman tokaisi harmistuneena, että levytetään sitten Emmakin. Niin tehtiinkin tammikuussa 1963, ja Emmasta tuli suosituin rautalankabiisi kautta aikojen. Singleä myytiin 20.000 kpl, mikä oli iso määrä silloin. Singlen kääntöpuolella on Mandshurian Beat, alkuperäiseltä nimeltään Mantsurian kukkuloilla (eestiksi kuulemma Mantsurian näpylöillä).

Monet innokkaat soittajat aloittivat nollasta. Jotkut päättivät jopa perustaa bändin ennen kuin osasivat soittaa mitään tai omistivat ensimmäistäkään soitinta. Biisejä opeteltiin korvakuulolta levyiltä. Opetusta ei ollut saatavissa juuri ollenkaan eikä myöskään nuotteja. Harva nuotteja osasi lukeakaan. Myös laitteiden saanti oli vaikeaa, vaikka olisi ollut rahaakin. Kaikkien kitaristien haaveena oli saada punainen Fender Stratocaster The Shadowsin esimerkin mukaan. Aidon sellaisen sai Kaliforniasta, mutta tuontisäännöstelyn vuoksi Stratocastereita oli vaikea saada edes Eurooppaan. Pojat joutuivat soittamaan vähän heikommilla kitaroilla. Monet tekivät sähkökitaransa itse. The Strangers-yhtyeen Jussi Itkonen haki Stratonsa Englannista, mutta sekin onnistui vain sen takia, että hänen isällään oli valuuttaa ulkomailla. Myös putkivahvistimia rakennettiin itse tai käytetettiin putkiradiota vahvistimena. Vahvistinten teho ei tahtonut riittää isoissa halleissa.

Sähkökitaran soundi on minusta aina ollut jotenkin mystinen. En ole koskaan kyllästynyt siihen. Hector kertoo kirjassa olleensa aivan huumaantunut kuullessaan sähkökitaraa ensimmäistä kertaa vanhassa messuhallissa. Hän oli silmät pyöreänä tuijottanut kuinka kitaroista meni johto johonkin kummalliseen laatikkoon. Hector soitti soolokitaraa Les Mirages-rautalankayhtyeessä ennen nousuaan maineeseen laulajana ja lauluntekijänä. Koin tosi voimakkaasti samanlaisen fiiliksen kuin Hector, kun Nuutinmäen veljekset soittivat omatekoisella 10 watin vahvistimella Kalmarin seurojentalolla 60-luvun alussa. Tuntui, että olin muutaman sentin irti tuolista. Vuonna 1963 Emmaa kytättiin radiosta koko ajan, levysoitinta kun ei ollut. Emmasta lähti oma kitarainnostukseni.

Uppouduin Vilkon kirjaan välillä niin, että se oli kuin aikamatka 60-luvulle. Toivoin, että olisin voinut piipahtaa Expo-hallissa Kasarmitorin laidassa, kun The Sounds soitti. Vähän kateellisena ajattelin, miten suuri etulyöntiasema oli Hesan pojilla päästä mukaan rautalankabuumiin. Toisaalta kilpailu oli heillä myös kovaa. Kirjassa kerrotaan, että usein bändit soittivat ikään kuin toisilleen. Kuuntelijoina olleet huomauttivat jokaisesta virheestä, jonka lavallaolijat tekivät.

The Beatles oli yksi pääsyy rautalangan hiipumiseen. Laulu tuli mukaan kuvioihin, ja vain sellaiset bändit, jotka löysivät laulajan, onnistuivat jatkamaan. Kuten Danny & The Islanders. The Soundsin soolokitaristi Henrik Granö kuvaa kirjassa, miten Beatlesien ensimmäisen älppärin kuunteleminen oli hänelle ”eksistenssikokemus”. Niin olin Beatlesien musiikki minullekin (vaikken tuota sanaa silloin tuntenutkaan). Eikä Beatlesin ote ole vieläkään hellittänyt.