Kesä, kirjat ja kirjapainot

Kesän tullessa nousevat aina mieleen kirjat, jotka haluaisin lukea taas kerran. Yksi sellainen on Jonne Piipon romaani Norsunluutorni (Tammi 1945). Löysin sen kotini vintiltä kirjahyllystä runsaat 45 vuotta sitten ja jäin heti koukkuun. Kirjassa maalaispoika Aaretti lähtee opiskelemaan opettajaseminaariin. Hän on mukana opiskelijariennoissa, mutta on vähän ulkopuolinen. Pääasiassa kirjoista lukemiensa erilaisten näkemysten mukaan hän pyrkii rakentamaan jonkinlaista ihanneminuutta ja joutuu erityksiin omaan maailmaansa, norsunluutorniin. Hän ei oikein suostu enää tavanomaiseen vaistonvaraiseen elämään. Mieli alkaa järkkyä ja ensimmäisessä työpaikassa se särkyy kokonaan. Hän joutuu hoitoon. Sen jälkeen isä hakee Aaretin maalle takaisin lepäämään ja hän alkaa toipua.

Mistähän lie tällainen kirja meille kotiin eksynyt? Jostain syystä muistan erityisesti lukukerran viimeisenä Jyväskylässä vietettynä kesänä 1975. Olin silloin asemoijana Sisä-Suomen kirjapainossa ja ajelin työmatkoja vanhalla polkupyörällä. Ehkä tänä kesänä taas sukellan kirjaan...

Toinen koukuttava kirja on Mika Waltarin Valtakunnan salaisuus (WSOY 1959). Sen lukeminen on aina myös hengellinen kokemus. Roomalainen Markus Mezentius Manilianus matkustaa rakkauteen pettyneenä Jerusalemiin keväällä vuonna 30 ja osuu paikalle juuri kun Jeesus on ristiinnaulittu. Hän alkaa ottaa selvää mistä on kysymys, soluttautuu opetuslasten joukkoon ja selostaa asioiden etenemistä kirjeissä, jotka kirjoittaa petolliselle rakastetulleen Tullialle. Tietäen kuitenkin, ettei hän kirjeitä koskaan lähetä.

Waltari oli koko elämänsä ajan kiinnostunut uskonasioista. Tätä kirjaa suunnitellessaan hänen nähtiin istuvan usein eksegetiikan (raamatunselitysopin) luennoilla yliopistolla. Waltari kertoo kirjoittaneensa kirjan yhden kesän aikana hyvällä mielellä ja jotenkin se huokuu kirjasta. Suosittelen!

Yhtä mielikirjailijaani, Antti Tuuria, luin ensimmäisen kerran kesällä 1978. Silloin olin asemoijana Esan Kirjapainossa Lahdessa. Kirja oli Joki virtaa läpi kaupungin. Yhtenä päähenkilönä siinä on kirjapainon työnjohtaja. Tuurihan on alkuperäiseltä ammatiltaan graafisen tekniikan DI, ja tämän kirjan taustana on aika, jonka hän oli Kirjapaino Kalevan teknisenä johtajana Oulussa.

Tuuri on kirjoittanut 60 kirjaa. Niistä palaan mieluiten kokoelmaan Novellit (Otava 1983). Luin sitä ensimmäistä kertaa 1980-luvun alkupuolella. Olin silloin vuorotyönjohtajana Yhteiskirjapainossa. Tulin iltavuorosta kotiin ja nautiskelin olohuoneen nojatuolissa yhden tai kaksi novellia kerrallaan.

Siihen aikaan kirjapainoissa oli muuten myös ylityönjohtajia. Haaveilin siitä vakanssista, koska silloin olisi tarvinnut olla vain ylitöissä :).

Tuurin kerronta on tavallaan niukkaa, lakonista, mutta se on vain kuin jäävuoren huippu. Hänen kuvaustapaansa on sanottu behavioristiseksi. Tuuri ei selitä mitään, vaan ainoastaan kuvaa, mitä tapahtuu ja mitä henkilöt sanovat. Tosin suoraa kerrontaa, repliikkejä, Tuuri ei juurikaan harrasta, vaan epäsuoraa. Hän ei myöskään koskaan sano, että jostakusta tuntui joltakin, mutta hyvin tunteet ja ilmapiiri tulevat kuitenkin läpi. Tuurin huumori on pienieleistä, mutta nautittavaa. Hän ei juurikaan kerro vitsejä. Yksi on kuitenkin jäänyt mieleen. Mies ihmetteli, että miksei hän ole koskaan oikeanmittainen: pienenä pidettiin kasvatuslaitoksessa ja nyt isompana joutuu jatkuvasti käymään katkaisuhoidossa.

Luin juuri Tuurin uusimman kirjan Bospor Express. Sen kehyskertomuksena on kuvaus junamatkasta kirjallisuusfestivaaleille Istanbuliin. Tuurihan ei enää suostu astumaan lentokoneeseen. Matka liittyy Tuurin Taivaanraapijat-romaanin turkkilaisen käännöksen julkaisemiseen. Matkalla Tuuri havainnoi tarkasti ihmisiä ja ympäristöä. Paljon vanheneva kirjailija miettii myös, mitä eri uskonnot opettavat kuolemanjälkeisestä elämästä. Hieman Tuurin kirjoissa on alkanut ärsyttää lähes jokaisen lounaan ja kahvihetken antimien kuvailu. Mutta hyvä kirja tämäkin.

Mitäpä elämä olisi ilman musiikkia

Kiinnostukseni musiikkiin heräsi jo pikkupoikana. Osittain varmaan senkin takia, että aamuisin ennen kouluun lähtöä loikoilin sängyssä ja kuuntelin tuvan putkiradiosta iskelmiä. Rock ja Suomessa myös rautalanka tekivät sähkökitarasta suositun soittimen. Melkein jokainen halusi olla kitarasankari. Niin minäkin, mutta sellaista minusta ei tullut. Aika paljon olen kuitenkin saanut soitella yli 40 vuoden aikana.

Kuulostaa ehkä Uuno Turhapuro -jutulta, että opettelin soittamaan kitaraa kirjekurssin avulla. Korvakuulokonservatoriossa aloitin, mutta sitten sain vanhempani tilaamaan tanskalaisen Jörgen Ingmannin kitarakurssin. Muistan kun eka kurssivihko tuli ja opettelin vaihtamaan C-soinnusta G7:aan ja takaisin. Sormet piti rauhassa asetella aina uudestaan. Kun vielä isän kanssa katselimme nuottikirjoituksen alkeita, isä totesi, että eiköhön tämä ollut tässä. Jatkoin kuitenkin ja opin nuotit ja sointujen perusteet.

Ensimmäinen julkinen esiintymiseni oli Kalmarin seurojentalolla kevättalvella 1966. Järjestimme koulun iltamat, joiden tuotolla teimme luokkaretken. Opettelimme naapurin Ollin kanssa akustisilla kitaroilla Elviksen Wooden Heart -biisin. Harjoittelimme sen runsaat 100 kertaa läpi ja muistelen meidän välillä soitelleen meidän tallin eteisessäkin. Juhlassa saimme lainata Nuutinmäen veljesten sähkökitaroita ja vahvistinta. Nuutinmäen veljekset soittivat kyllä juhlassa paremmin kuin me, mutta silti meidät pyydettiin uudelleen lavalle. Elämäni ensimmäinen encore!

Seuraava askel oli Saarijärven kirkonkylässä toiminut Outliners-yhtye. Soitin siinä 15-vuotiaana soolokitaraa. Meillä oli muutamia keikkojakin. Ei kovin monta biisiä osattu, mutta soitettiin ne useampaan kertaan. Muistan ainakin Twilight Timen ja Bond-sävelmän Goldfinger. Yhdelle keikalle tulin mopolla ja sekös herätti riemua muissa bändin jäsenissä. Ei kai oikein sopinut imagoon.

Tultuani uskoon pääsin 1974 soittamaan sähkökitaraa Jyväskylän vapaaseurakunnan nuorten kuoron taustalle. Kuoron johtaja Sara Fagerlund suhtautui minuun suopeasti ja antoi soitella omia kuvioitani eikä pelkästään komppia.

Muutimme 1976 pois Jyväskylästä, ja julkinen soittaminen jäi 20 vuodeksi. Vuonna 1997 tulin Helsingin Siion-seurakunnassa maininneeksi, että osaan jonkin verran soittaa kitaraa. Minut pyydettiin mukaan seurakunnan bändiin (vaikken edes kuulunut Siion-seurakuntaan). Siitä lähtien onkin soittamista riittänyt. Siionissa soitin monessa ryhmässä ja vähitellen vaimonikin tuli mukaan laulajaksi. Tunnetuimpia ryhmiä olivat City Praise ja Ilosanoma, jonka kanssa kävimme Virossa ja Ruotsissakin.

Maallisen musiikin puolellakin sain vuonna 2002 toteuttaa erään suuren unelmani. Olin aina haaveillut soittavani yleisön edessä jonkin The Beatles-yhtyeen kappaleen. Kun Yliopistopaino täytti 30 vuotta vuonna 2002, kasasimme juhlia varten firman oman bändin, jolla oli upea nimi: University Press Thirty Years Celebration Band. Esikuvana oli kai Beatlesien Sergeant Pepper's Lonely Hearts Club Band. Soitimme Beatlesien Can't Buy Me Loven ja onnistuin soittamaan sen kitarasoolon jokseenkin kuin George Harrison. Soitimme myös The Byrds-yhtyeen legendaarisen Mr. Tambourine Man, johon opettelin sen alkuriffin. Levyllähän riffi soitetaan 12-kielisellä sähkökitaralla.

Nykyisessä seurakunnassani Vantaan Kotikirkossa meillä on vireä musiikkitoiminta. Soitan välillä useammassakin ryhmässä. Ihan oma juttunsa on musisoiminen vaimoni kanssa kahdestaan. Olemme joskus johtaneet yleisöä ylistykseen isoissakin tilaisuuksissa. Mieleeni nousi nyt esim. Kuopion tuomiokirkko. Soitan myös Wanhat Herrat-yhtyeessä Järvenpäässä ja Lammin poikien kanssakin meillä on bändiviritelmiä.

Soittaessani monissa ryhmissä olen saanut opetella tärkeää kristillistä hyvettä, nöyryyttä. Kun olen tavannut soittajia, jotka ovat selkeästi musikaalisempia ja parempia soittajia kuin minä, olen useammin kuin kerran ajatellut, että mitäpä jos veisin kitarani vintille (onneksi meidän asunnossa ei sellaista ole). Antaa parempien soittaa. Sehän ei ole tietenkään nöyryyttä, vaan enemmänkin nöyristelyä. Kun ikää on karttunut, olen vähitellen oppinut soittamaan levosta käsin. Soitan sen verran kuin osaan ja palvelen omilla taidoillani Jumalaa. Ja vanhan laulun sanoja mukaillen: mun Fenderini kauniimmin taivaassa kerran soi...

Musiikin ja bändin hyvyyttä ei toisaalta ratkaise pelkästään tekninen osaaminen. Historian aikana on varmaan montakin kertaa yritetty sitä, että kootaan huippusoittajat, jotta saadaan huippubändi. Lieneeköhän koskaan onnistunut? Esim. suosikkiyhtyeessäni Beatlesissä kaikki eivät olleet ollet yhtä lahjakkaita, mutta vieläkin se on ehkä pop-musiikin historian suosituin ja tunnetuin. Juuri ennen läpimurtoa alkuperäinen rumpali Pete Best sai väistyä ja tilalle tuli Ringo Starr. John Lennonilta kysyttiin, onko Ringo parempi rumpali kuin Pete. Lennon vastasi, että ei, mutta Ringo on parempi beatle. He onnistuivat ryhmänä luomaan jotain suorastaan maagista.

Hengellisessä musiikissa on vielä ihan oma ulottuvuutensa. Se on kanava, jonka kautta Jumala voi vaikuttaa ihmiseen. Vanhassa Testamentissa musiikin merkitys on erityisen suuri. Sitä käytettiin apuna jopa taisteluissa. Kerrotaan myös miten Daavid lohdutti Saulia musiikillaan (1. Sam. 16:23). Tätäkin puolta olen saanut kokea useamman kerran. Esimerkiksi Tampereen tuomiokirkossa eräs nainen tuli tilaisuuden loputtua kertomaan Ilosanoma-yhtyeellemme, että hän oli ollut pitkään sisäisesti lukossa eikä ollut pystynyt yhtymään ylistyslauluhin. Sinä iltana tilanne muuttui ja hän ylisti taas.

Minun on vaikea kuvitella elämää ilman musiikkia, niin paljon se on merkinnyt elämän eri käänteissä. Aion soittaa niin kauan kuin pää ja sormet toimivat. Huippukitaristi Les Paul soitti vielä 90-vuotiaana säännöllisesti maanantaisin tutulla klubillaan. Siinäpä kauhuskenaariota kerrakseen meidän seurakuntalaisille.

Oppineen miehen välitilinpäätös

Luin kuopiolaisen papin Kari Kuulan kirjan Kotona kristinuskossa. Kuula opiskeli ensin sairaanhoitajaksi. Hän oli nuoruudestaan asti kiinnostunut hengellisistä asioista. Löydettyään kirpputorilta Lutherin Galatalaiskirjeen selityksen, ja luettuaan sen, hän päätti opiskella teologiaa niin paljon kuin pää ja rahapussi kestäisivät. Tohtoriksi asti ne kestivät. Sen jälkeen Kuula on kirjoittanut monia tietokirjoja ja kertoo omistavansa 50 hyllymetriä teologista kirjallisuutta.

Kuula kirjoitti tämän viimeisimmän kirjansa pohtiakseen yhdessä lukijan kanssa niitä hankalia kysymyksiä, joiden vuoksi hän ja varmaan moni muukaan ei anna tunne kristinuskossa oloaan kotoisaksi. Kun johonkin asiaan perehtyy oikein juurta jaksaen, se muuttuu vähän monimutkaisemmaksi. Näin käy myös teologian opiskelijalle, joka törmää tieteelliseen raamatuntutkimukseen. Siinä Raamattua tutkitaan kuten mitä tahansa kirjallisuutta. Kuulakin kävi läpi erilaisia vaikeita vaiheita opiskelunsa aikana. Lopulta hän kuitenkin kertoo sitoutuneensa kristinuskoon entistä vahvemmin.

Kuula arvostaa tiedettä ja myös tieteellistä raamatuntutkimusta, mutta näkee, että ne kumpikaan eivät tavoita koko todellisuutta. “Tiede näkee vain tutkittavissa olevan, mutta ei määrittele koko todellisuutta”, hän toteaa. Samoin Raamatun oleellisin asia, Jumalan olemassaolo ja vaikutus, jää tieteellisessä raamatuntutkimuksessa kokonaan syrjään, koska tiede ei voi ottaa kantaa yliluonnollisiin asioihin.

Kuula kertoo lähtevänsä sisällään olevan aavistuksen/tunnun ohjaamana siitä oletuksesta, että tämän kaiken takana täytyy olla jotain suurempaa ja että kristinusko kertoo siitä. Usein sanotaan, että uskonnot opettavat suunnilleen samoja asioita, mutta niinhän ei ole. Kristinuskon ydin poikkeaa täysin muista uskonnoista. Siinä Jumala tulee ihmiseksi Jeesuksessa, poistaa Jeesuksen ristinkuoleman kautta kuilun Jumalan ja ihmisen väliltä ja luo Jeesuksen sovitustyön vastaanottaneeseen uuden yhteyden. Kristinuskon kokonaissanoma on sellainen, että Kuula haluaa sitoutua nimenomaan siihen.

Kristinusko on myös tiukasti historiaan sidottu uskonto. Jumala on toiminut tiettynä aikana tietyssä paikassa. Esimerkiksi Jeesuksen historiallisuutta ei kukaan voi tänä päivänä enää kiistää. Hänet mainitaan myös muissa antiikin lähteissä. Historiallisuus uhkaa toisaalta muodostua ongelmaksi tieteellisessä raamatuntukimuksessa, kun siinä pyritään selittämään kaikki luonnollisten syiden avulla. Kuula korostaakin, kaikki nämä ongelmakohdat tuntevana, että historian todistuksen voi nähdä kahdella eri tavalla sen mukaan millainen oletus/maailmankatsomus/usko(!) ihmisellä on.

Kuula pohtii myös maailmankaikkeuden alkua ja aikakäsitystä. Antiikin kreikkalaiset katsoivat, että kaikkeus on ikuinen, sillä ei ole alkua. Varhaiset kristityt taas uskoivat, että kaikella on alku ja myös alkuunpanija. Nykyisen tähtitieteen näkemys on myös se, että on ollut alku, jota nimitetään alkuräjähdykseksi. Voi kuitenkin hyvällä syyllä kysyä, mistä se räjähtänyt aine oli lähtöisin ja mikä räjähdyksen aiheutti. Jumalan kaikkivaltiutta ja kaikkitietävyyttä miettiessään Kuula joutuu miettimään myös aikakäsitystä. Meille ihmisillehän aika on lineaarista eli asiat tapahtuvat peräkkäisessä järjestyksessä ja meillä on oikeasti vain nykyhetki. Jumala ei välttämättä ole sidottu tällaiseen aikaan, vaan hän voi nähdä kaiken yhtä aikaa. Vertauksena Kuula käyttää esim. sitä, että leikataan elokuvafilmin peräkkäiset kohtaukset irti filmistä ja laitetaan ne päällekkäin, jolloin kaikki näkyy kerralla. Nämä ovat tietysti vaikeita asioita käsittää, mutta osoittavat kuitenkin, että Jumalan kaikkitietävyys ei ole välttämättä ihmisten aikakäsityksestä kiinni.

Olen itse aina uskonut, että ihmisen kehitys täydeksi ihmiseksi jatkuu taivaassa, eikä siellä suinkaan koko ajan lauleta ylistyslauluja palmunlehvät käsissä. Kuka sellaista jaksaisikaan! Uskon myös, että muutos on prosessi, ei yhtäkkinen tapahtuma. Jos muuttuisin hetkessä täysin toisenlaiseksi, en enää olisi minä. Näin näyttää uskovan myös Kuula. Hän näkee uskovankin kohdalle tulevan tuomion/tilinpäätöksen olevan terapeuttinen tapahtuma. Siinä katsotaan, mikä ihmisyydessä on jäänyt vajaaksi ja miten se korjataan. Täyttä ihmisyyttä ja onnellisuutta estävät haavoittumiset ja traumat parannetaan. Tätä Kuulan mukaan tarkoittaa se, että kaikki kyyneleet pyyhitään pois. No, tähän saadaan varmuus vasta perillä. Ennen kaikkea jokaisen kannattaa pitää huoli, että on siinä joukossa, joka pääsee iankaikkiseen elämään.

Moni on loukkaantunut kristittyihin kaiken sen pahan takia, mitä he ovat tehneet. Kuula kuitenkin muistuttaa, ettei vika ole kristinuskon sanomassa. Ei ole niin hyvää asiaa, etteivät ihmiset onnistuisi sitä pilaamaan. Toisaalta hän kehottaa muistamaan myös sen kaiken hyvän, mitä kirkko on tehnyt.

En allekirjoita kaikkia Kuulan näkemyksiä. Kuula korostaa sitä, että tämä on hänenkin mietinnässään ja tutkimuksessaan tämänhetkinen välitilinpäätös. Hän vakuuttaa kuitenkin ainakin minut siitä, että näitä asioita voi ihan järkevästi pohtia. Kuulan kirjoitustyyli on myös ainakin minulle levollisuutta luova. Jumala toimii enemmän kuin me vajavaiset ihmiset uskomme ja ymmärrämmekään. Paljon muitakin pohdintoja mahtuu kirjan 300 sivuun, mutta tässä muutamia täkyjä.