Uskontotieteen opiskelusta

Uskontotiede, viimeinen viidestä yleisen teologian osiosta, on ihan loppusuoralla. Viimeinen verkkokeskustelu Intian ja Kiinan uskonnoista jatkuu vielä muutaman päivän. Esseen olen kirjoittanut hyvissä ajoin valmiiksi, mutta en vielä palauttanut.

Uskontotiede on vertailevaa tiedettä, jossa tutkitaan eri uskontojen inhimillisiä ilmenemismuotoja. Se ei ota kantaa uskonnollisten väitteiden totuusarvoon, vaan tutkii erilaisten uskomusten vaikutusta yksilöissä ja yhteisöissä.  Yksi kiinnostava tutkimusaihe on uskontojen alkuperä. Mistä ne ovat tulleet ja miksi niitä yleensä on? Uskonto sanana ja käsitteenä on länsimaisen kulttuurin keksintö. Esim. Intiassa uskontoa ja filosofiaa ei voi täysin erottaa toisistaan eivätkä alkuperäiskansat rajaa uskontoa erilleen muusta elämästä. Uskontoja arvioidaan olevan maailmassa noin 10.000.

Uskontoa voidaan määritellä eri tavoin: uskona yliluonnollisiin olioihin tai todellisuuteen, pyhän ja maallisen erottamisena, perimmäisen huolenaiheen kautta (mitä tapahtuu kuoleman jälkeen, mikä on elämän tarkoitus) jne. Tiedettä uskontotieteestä tekee se, että se tutkii tieteellisin menetelmin (empiirisesti) niitä asioita, joita niin voi tutkia. Uskonnoissa on paljon asioita, joita ei voida tutkia tieteellisesti, kuten Jumalan olemassaolo, sielun kuolemattomuus ja Kristuksen pelastustyö. Uskontotiede hyödyntää monien tieteenalojen teorioita, tutkimusmenetelmiä ja tuloksia.

Kristinuskon piirissäkin oleva ilmiö voi olla uskontotieteen tutkimuskohde. Niinpä tutkin esseessäni kielilläpuhumista uskontotieteellisestä näkökulmasta. Kielilläpuhumista on kahdenlaista: tunnistettavaa, olemassa olevaa kieltä (ksenolalia) ja tunnistamatonta kieltä (glossolalia). Esittelen esseessäni myös kielilläpuhumisesta tehtyjä tieteellisiä tutkimuksia. Lainaan niistä tähän vain yhden kohdan: “Norjalainen psykologi ja filosofi Harald Schjelderup (1895-1974) tutki kielilläpuhumista psykoanalyyttisesti vapaan assosiaation avulla. Hän pyysi koehenkilöä kertomaan, mitä hänelle tulee mieleen lausumistaan ‘sanoista’. Kävi ilmi, että henkilö käsitteli varhaisimpia lapsuusmuistojaan. Tämä liittyy luontevasti Paavalin toteamukseen, että kielilläpuhuva rakentaa itseään.”

Tulipa eesseetä kirjoittaessa luettua kaksi hyvää armolahjakirjaakin: Seppo Hämäläisen Armolahjat arjessa ja Lars Aejmelaeuksen Paavali ja Korinton hurmos.

Uskonnot niputetaan usein yhdeksi kokonaisuudeksi erityisesti silloin, kun niitä arvostellaan. Uskonnot ovat kuitenkin ihan erilaisia ja opettavat eri asioita. Buddhalaisuus esimerkiksi on oikeastaan ateistinen uskonto, siinä ei ole erillistä jumalaa. On ihan eri asia ymmärretäänkö elämän todellisuus niin, että ihminen useiden jälleensyntymien kautta vähitellen tulee riittävän hyväksi ja pääsee johonkin autuuden tilaan pois jälleensyntymisen kierrosta (hindulaisuus) tai että ihminen elää vain kerran ja Jeesuksen sovitustyön vastaanotettuaan pääsee taivaaseen (kristinusko).

Kristinuskon keskeinen ja omaleimainen asia on tietysti Jeesus ja hänen sovituskuolemansa ristillä. Jeesukselle tosin annetaan usein hyvin erilaisia merkityksiä.

Olimme vaimoni kanssa eräänä iltana Kallion kirkossa Helsingissä kivimessussa. Kun joimme lopuksi iltateetä backstagella eli sakastissa, sinne tuli hieman humalassa oleva mies. Hän haastoi meidät uskikset oikein kunnolla uskomme suhteen. Hänelle eivät kelvanneet mitkään hengelliset fraasit, käsi nousi pystyyn heti, kun joku yritti aloittaa sellaista.

Toisaalta hän sortui itse hyvin tavalliseen fraasiin eli siihen, että Jeesus oli viisas opettaja, filosofi ja hyvä jätkä, ei muuta. Niin helpolla Jeesuksesta ei kuitenkaan selvitä. Toki hän opetti yleisesti arvostettuja asioita vuorisaarnassaan, mutta hän sanoi myöskin mm. olevansa Jumalan poika. Ei ole kovin loogista ottaa hänestä vain yhtä puolta, vaan katsoa, mitä hän kaiken kaikkiaan sanoi. C. S. Lewis toteaakin kirjassaan Tätä on kristinusko, että kun otamme huomioon kaiken mitä Jeesus sanoi, hän joko oli hullu tai sitten se, mikä hän väitti olevansa eli Jumalan poika. Näiden väliltä joudumme valitsemaan.

Saman asian sanoo vähän toisella tavalla Peter Halldorf kirjassaan Koskematon maa: Jeesusta ei voi pienentää tienviitaksi, hän on tie.

Käytännöllisen teologian opiskelusta

Neljäs Yleisen teologian perusteet  -opintokokonaisuuden viidestä osiosta on nyt suoritettu. Aiheena oli käytännöllinen teologia. Se oli aika laaja ja hajanainen kokonaisuus, joten olen tosi tyytyväinen, että sain esseestä arvosanan 4, samoin koko osiosta.

Käytännöllisen teologian oppiaineet Helsingin yliopistossa ovat uskonnonpedagogiikka, kirkkososiologia, homiletiikka (saarnaoppi), liturgiikka, sielunhoito ja kirkko-oikeus. Näihin siis tutustuttiin tässä peruskurssissa jonkin verran.

Uskonnonpedagogiikka tutkii ja opettaa uskontokasvatukseen liittyviä asioita kodin, kirkon, esiopetuksen, koulun, rippikoulun piirissä. Myös elämänkatsomustieto kuuluu sen alaan. Lisääntynyt monikulttuurisuus ja eri uskontojen kohtaaminen on nykyään tärkeä tutkimusalue. Kasvatustieteiden uusia tuulia seurataan myös tiiviisti.

  

Uskonnonopetuksessa on tärkeää tuntea kehityspsykologiaa, jotta tiedetään, miten uskontoa voidaan opettaa eri ikäkausina. Pienet lapset eivät ymmärrä vaikeita käsitteitä ja abstrakteja asioita, joten heille uskonnon traditiota välitetään kertomusten, laulujen, leikkien yms. välityksellä. Vasta yläasteella kognitiivinen kehitys mahdollistaa tietoon ja ajatteluun perustuvien asioiden opettamisen.

Omat muistot koulun uskonnonopetuksesta eivät ole kovin innostavia. Tuntuu, ettei sillä ole juuri mitään tekemistä sen kanssa, että olen nykyään uskis. Oli paljon ulkolukua ja hartauden harjoitusta, joka ei kiinnostanut siinä ikävaiheessa yhtään. Toivottavasti uskonnonopetus on tänä päivänä ainakin ylemmillä luokilla sellaista, että se haastaa oppilaat ajattelemaan.

Nykyään puhutaan paljon siitä, miten paljon koulussa saa yleensä puhua uskonnollisista asioista tai laulaa virsiä. Toinen puoli asiaa on ns. positiivinen uskonnonvapaus eli oppilaan oikeus saada opetusta ja tietoa uskonnosta. Uskonto on kuitenkin merkittävä asia suurelle osalle ihmisiä ja näyttelee tärkeää osaa monissa poliittisissa konflikteissa.

Liturgiikan tutkimus ja opetus kohdistuu kristinuskon kulttiin eli jumalanpalvelukseen. Sen historiaa selvitetään juutalaisen perinteen, Uuden testamentin, kirkkoisien tekstien ja yleensäkin kirkkohistorian tutkimuksella.

Oli ihan mielenkiintoista tutustua liturgiikkaan. Kaikille suotakoon oikeus ja vapaus palvella Jumalaa omalla tavallaan. Luulen kuitenkin, että alkuseurakunnissa yhteinen kokoontuminen muistutti enemmän vapaiden uskonsuuntien tilaisuuksia kuin isojen kirkkojen liturgisia messuja. Luterilainen teologi Risto Saarinenkin toteaa Kirkkotieto-kirjassa (s. 334): “Teologi voisi tähän lisätä vielä, että Jeesus ei puhunut kirkosta ja että Paavalin kuvaamat ekklesia-yhteisöt muistuttavat nykykirkoista lähinnä vain vapaamuotoisia helluntaiseurakuntia”.

Sielunhoidosta kirjoitin jo aiemmassa blogikirjoituksessani (Sielunhoito ja terapia). Mielenkiintoinen kohta tuli vastaan lukiessani Jobin kirjaa. Sielunhoidossahan siirryttiin vähitellen oikeasti kuuntelemaan autettavaa sen sijaan, että hänelle olisi vain julistettu ja asetettu ihanteita. Tätä Jobkin olisi halunnut ystäviltään, jotka kolmen miehen voimin paukuttivat Jobia “Raamatulla” päähän: “Kuunnelkaa minua, kuulkaa mitä sanon, sillä tavoin te minua parhaiten lohdutatte. Olkaa kärsivällisiä, antakaa minun puhua” (Job 21:2-3).

Viimeinen osio, uskontotiede, on alkanut. Olen jo tehnyt ensimmäisen tehtävänkin. Kohta alkavat oppilaiden nettikeskustelut islamista, sekä Afrikan ja Intian uskonnoista. Kokoavassa esseessäni tulen tutkimaan kielilläpuhumista uskontotieteellisestä näkökulmasta.

Autuaita ovat ekstrovertit?

Olin äskettäin kurssilla, jossa jokainen teki temperamenttitestin. Tarkoitus oli määritellä oletko ekstrovertti vai introvertti. Ilman testiäkin olisin voinut kyllä kertoa, että olen introvertti.

Professori Liisa Keltikangas-Järvinen kertoo kirjassaan (Temperamentti), että temperamentti on yksilöllinen käyttäytymistyyli. Se on ominaisuus, joka näkyy meistä ulospäin ja kertoo miten teemme sen minkä teemme: miten ilmaisemme tunteitamme, miten hyvin pystymme keskittymään, miten aktiivisia olemme. Se ei kerro ihmisen tunne-elämän syvyyttä, motiiveja, itseluottamusta jne. Temperamentti on synnynnäinen, se on olemassa ennen persoonallisuutta, joka syntyy ympäristön vaikutuksesta. Kulttuuri ja ympäristö voivat jonkin verran muokata temperamenttiakin, mutta se on kuitenkin melko pysyvä.

Alussa mainitulla kurssilla temperamentti määriteltiin siis jakamalla ihmiset ekstrovertteihin ja introvertteihin.

Ekstrovertti on ulospäinsuuntautunut, näyttää tunteensa, rupattelee, tulee fyysisesti lähelle. Hän innostuu helposti, viihtyy ihmisten seurassa, puhuu itsevarmasti ja johtaa usein keskustelua. Toisaalta hänen ajatuksiaan ja ideoitaan ei oteta aina vakavasti.

Introvertti on sisäänpäinsuuntautunut, hillitsee tunteitaan, pyrkii tarkkailemaan ja hallitsemaan ulkoista käytöstään. Hän on rauhallinen, leppoisa, melko eleetön, asioita ulkopuolelta katseleva ja hän antaa kaikille tilaa puhua.

Ihmisiä ei toki voi jakaa karkeasti näihin kahteen tyyppiin, koska jokaisessa on molempien tyyppien piirteitä.

Länsimaisessa kulttuurissa arvostetaan tänä päivänä enemmän ekstroverttia temperamenttia. Siitä kertoo sekin, että temperamenttisella ihmisellä tarkoitetaan ekstroverttia! Siksi olen introverttina kirjoituksessani vähän puolustuskannalla.

Työelämässä räväköiden, hyvien tyyppien etsiminen on joidenkin tutkijoiden mukaan korostunut 1990-luvun alusta. Kyseisiä ominaisuuksia korostetaan rekrytointitilanteessa silloinkin, kun niillä ei ole työtehtävän kanssa mitään tekemistä. Keltikangas-Järvinen epäilee, että näin yritys voi menettää hyvän asiantuntijahakijan, joka ei räisky työhönottotilanteessa.

Sama trendi on pitkään näkynyt myös erityisesti vapaissa seurakunnissa, joissa eniten liikun. 2000-luvun alun ylistysbuumin aikana kuulin kyllästymiseen saakka, kuinka me suomalaiset olemme niin jäyhiä, ettemme osaa edes ylistää niin kuin pitäisi. Edelleen luodaan sellaista mielikuvaa, että uskovan pitäisi olla aina iloinen ja reipas ulospäin, vaikka kaikki eivät sillä tavalla tuo esille sisäistä maailmaansa. Kiitos ja ylistys voi kummuta hiljaisena hänen mielessään.

Jos Raamatun henkilöitä arvioi temperamentin kannalta, niin voi esimerkiksi kysyä, miksi Jumala valitsi Israelin vapauttajaksi ja johtajaksi Mooseksen, jolla oli kankea kieli ja hidas puhe? Nykypäivän rekrytoinnissa hänen uransa olisi tyssännyt ensimmäiseen haastattelukierrokseen. Ehkäpä Mooseksella oli niitä introvertin ihmisen hyviä puolia: huolellisuus, pitkäjänteisyys, vastuullisuus, herkkyys, kyky prosessoida asioita mielessä (eikä tehdä liian nopeita päätöksiä). Olisikohan ekstrovertilla riittänyt stressinsietokyky uppiniskaisten israelilaisten kanssa?

Uudessa testamentissa vauhdikas ja aktiivinen Pietari vaikuttaa selkeästi esktrovertilta. Paavalikin oli kyllä tehokas evankelioija, mutta introverttiin suuntaan viittaa se, että hän oli kristinuskon ensimmäinen teologi, joka määrätietoisesti myös käsitteellisti uskoa. Introverttiuteen viittaa myös vastustajien luonnehdinta Paavalista: “Hänen kirjeensä ovat kyllä ankaria ja kiivaita, mutta hänen oma esiintymisensä on avutonta ja puheensa mitätöntä” (2. Kor. 10:10). Seuraavassa jakeessa Paavali tosin uhoaa näyttävänsä vielä vastustajilleen, mutta toteaa myöhemmin itsekin: “Puhetaitoni on ehkä kehno, mutta tietoni ei” (2. Kor. 11:6).

Halutessaan Raamatusta voi löytää tukea introvertille temperamentillekin. ”Paljossa puheessa vaanii synti” (Sananl.10:19). ”Moni puhuu ennen kuin ajattelee – tyhmyristäkin on enemmän toivoa” (Sananl. 29:20). “…niinkuin pakanat, jotka luulevat, että heitä heidän monisanaisuutensa tähden kuullaan” (Matt. 6:7). “Mutta pian minä tulen… ja otan selvää noiden rehentelijöiden voimasta. Heidän puheistaan en välitä” (1. Kor. 4:19).

Molempia temperamentteja tietysti tarvitaan myös seurakunnassa, Ekstrovertti evankelista on kuin myyntimies, joka saa helposti kontaktin “asiakkaaseensa” ja pääsee kertomaan ilouutisen. Sielunhoitajalle taas voisi sopia Sananlaskujen 12:18 perusteella introverttius: “Harkitsematon sana on kuin miekanpisto, viisaan puhe on lääkettä.” Opettajalla olisi hyvä olla molempien temperamenttien ominaisuuksia. Myös temperamenttiasiaan sopii Paavalin kuvaus seurakunnasta Kristuksen ruumiina, jossa tarvitaan monenlaisia elimiä. Kaikki eivät voi olla suita, korviakin tarvitaan.

Loppukevennykseksi Keltikangas-Järvisen kertomus introverttimiehestä, joka seurasi ilmeettömänä showta kaksi tuntia. Esityksen jälkeen hän sanoi esiintyjille: “Ei eläissäni mulloo ollu näin hauskaa. Melekeen nauron, mutta sain pirätettyä.”

Sielunhoito ja terapia

Käytännöllisen teologian opiskeluuni kuuluu myös sielunhoidon osuus, joka onkin ollut ehkä mielenkiintoisin oppiaine tähän mennessä. Kurssin varsinaisena oppikirjana on Sielunhoidon käsikirja (Kirjapaja 1997). Neljä aiheeseen liittyvää kirjaa odottavat vielä lukemistaan, esim. Johdatus pastoraalipsykologiaan ja Johdatus uskontopsykologiaan, mutta tekee mieli jo nyt kirjoittaa tästä aiheesta.

Koska kyseessä on luterilaisten työntekijöiden kirjoittama oppikirja, täytyy tietysti aluksi löytää Lutherin näkemys sielunhoidosta. Lutherin mukaan evankeliumi ei anna vain yhdellä tavalla neuvoa ja apua syntiä vastaan, vaan Jumala on rikas armossaan. Evankeliumiin kuuluu myös “veljien keskinäinen keskustelu ja lohduttaminen”, jonka Tuomo Mannermaa oppikirjassa tulkitsee sielunhoidoksi. Minä tulkitsen lisäksi, että sama kuuluu myös sisarille.

Sielunhoito on ihmisen auttamista niin, että Jumalan armo tulisi hänen kohdallaan todeksi, elämässä riittäisi toivoa ja rakkaus mahdollistuisi. Kyseessä on hyvin arka ja herkkä alue, joten pelkkä auttajan hyvä tarkoitus ei riitä, vaan hänellä tulee olla riittävät tiedot ja taidot. Muuten auttamisesta voi syntyä enemmän vahinkoa kuin hyötyä.

Parhaimmillaan sielunhoitoa voidaan kuvata container-funktiolla. Sielunhoitaja tulee tunteen tasolla autettavansa lähelle niin, että ottaa tämän vaikeita mielensisältöjä oman mielensä sisälle, käsittelee, nimeää ja jäsentää niitä uudelleen eri näkökulmasta ja palauttaa ne autettavalle käsiteltyinä ja inhimillisempinä. Terapeutti Matti Hyrck laajentaa esittelemänsä  container-funktion myös Kristuksen tekemään työhön. Kristus otti ristiinnaulitsemisessa omaan ruumiiseensa ja sieluunsa ihmisten synnin ja pahuuden ja antoi takaisin lunastuksen ja sovituksen.

Sielunhoidon historiaa esittelee oppikirjassa Paavo Kettunen. Sielunhoito-sanaa ei löydy Raamatusta, vaikkakin sieltä löytyy kertomuksia, joissa tulee esille sielunhoidon toimintatapoja ja asenteita. Raamatullista sielunhoitoa on siis vaikea määritellä. Sielunhoito on historian saatossa ymmärretty eri tavoin ja kulloinkin vallalla ollut teologia on vaikuttanut siihen. Sielunhoito tarkoitti keskiajalla lähinnä ripittäytymistä. Vähitellen sielunhoidoksi alettiin ymmärtää se, että yksittäiselle ihmiselle julistettiin Jumalan sanaa hänen yksilöllinen tilanteensa huomioon ottaen. Lopulta todettiin, etteivät kaikki ihmisten ongelmat olleet selkeästi uskonnollisia. Julistustyyppinen sielunhoito, joka asetti vielä korkeita ihanteita, ei auttanut kaikissa tapauksissa. Niinpä päädyttiin siihen, että alettiin oikeasti kuunnella autettavan avuntarvetta ja hänen kanssaan vuorovaikutuksessa etsittiin oikeaa auttamistapaa.

Kun empiirinen tutkimus psykologiassa edistyi, sen tuloksia alettiin vähitellen soveltaa myös sielunhoitoon. Ihmisen psykodynamiikka vaikuttaa niin paljon myös hänen hengelliseen elämäänsä, ettei sitä voida jättää huomiotta. Sielunhoidossa täytyy kuitenkin huolehtia, ettei psykologinen puoli vesitä synti- ja syyllisyyskysymystä ja olla tarkkana hoidon taustalla olevan ihmiskäsityksen suhteen. Nykyään varsinkin luterilaisen kirkon sielunhoitajat ovat yleensä hyvin koulutettuja terapeutteja.

Psyyken vääristymät näkyvät ihmisen hengellisyydessä. Ihminen voi esimerkiksi kokea sairasta syyllisyyttä, johon ei auta armollinen julistus tai jatkuva ripittäytyminen. Silloin täytyy psykoterapeuttisen työn avulla löytää syy väärään syyllisyyden kokemiseen. Syytä voidaan selvittää esimerkiksi psykoanalyyttisesti vapaan assosioinnin keinoin. Siinä hoidettava kertoo terapeutille suodattamatta kaiken mieleensä nousevan. Näin alitajuntaan torjuttu väärän syyllisyyden aiheuttaja voi paljastua. Voi myös käydä niin, että Pyhä Henki paljastaa syyn. Tällaisista tapauksistakin olen kuullut ja lukenut.

Hengellisissäkin piireissä ilmenee vaarallista psyyken vääristymää, jota kutsutaan narsismiksi. Narsisti ei kestä aikuisen elämän todellisuutta, vaan haluaa pitää kiinni nuoruuden unelmistaan. Hän on itserakas ja häneltä puuttuu kyky rakastaa lähimmäistään. Hän on vastuuton, epäluotettava, kylmä ja toisia manipuloiva. Kun tällainen narsisti toimii hengellisenä johtajana tai pastorina ja onnistuu luokittelemaan itsensä “Jumalan voidelluksi, johon ei saa koskea”, moni joutuu huijatuksi ja hyväksikäytetyksi.

Lauri Kruus toteaa oppikirjassa, että uskonto itsessään ei tue narsistista persoonallisuutta, vaan nimenomaan antaa rohkeutta kohdata elämän tosiasiat niin, ettei ihminen joudu sietämättömään ahdistukseen. Narsismia on hyvin vaikea parantaa. Lauri Kruus: “Tarvitaan persoonallista uudelleen rakentumista. Hengellisesti ilmaistuna oma itse olemassaolon keskuksena vaihtuu Jumalaan.” On todella tärkeää pyrkiä tunnistamaan narsistinen henkilö hengellisessä yhteisössä ja pyrkiä estämään tuhot.

Loppukaneetiksi vielä Tuomo Mannermaan määritelmä: “Kirkon sielunhoidon perimmäinen tehtävä on yksinkertainen: tehdä syntinen iloiseksi. Synti on mahtava, mutta Kristus on vielä mahtavampi.”

Systemaattisen teologian opiskelusta

Kolmas osio yleisen teologian perusteista, systemaattinen teologia, on nyt suoritettu. Aluksi opiskeltiin sitä, mihin teologia ja usko perustuvat ja mihin kristinuskon opit perustuvat. Oppikirjana oli Juha Pihkalan Uskoa tiedosta ja tietoa uskosta. Siihen perustuen piti kirjoittaa essee jostakin annetusta aiheesta. Kirjoitin usko ja järki- aihealueesta otsikolla Voiko nykyajan järkevä ihminen uskoa Jumalaan. Sitten opiskeltiin luterilaisia tunnustuskirjoja Gassman-Hendrixin kirjan Johdatus luterilaiseen tunnustukseen opastuksella. Lopuksi piti tenttiä Kirkkotiedon kirja, jossa esitellään eri kirkkokuntien opit.

Uskonnonfilosofinen kysymys uskon ja järjen suhteesta on mielenkiintoinen. Kuinka paljon uskonasioista voidaan todistaa tai selittää järjellisesti/tieteellisesti? Tähän varmaan palaan vielä myöhemmin, mutta muutama huomio kuitenkin nyt. Tieteellisiä Jumala-todistuksia on kehitelty kautta aikojen. Jumala on kuitenkin tuonpuoleinen, hän ei ole osa tätä maailmaa. Jos hänet voitaisiin kokonaan tieteen menetelmin selittää, hän ei olisi enää Jumala. Jumala-todistuksissa, kuten myös ateistien vastaväitteissä, on lisäksi se ongelma, että ne ovat yleensä kehäpäätelmiä. Lopputulos on nähtävissä jo lähtökohdissa.

Uskon ja järjen suhteesta käydään nykyään vilkasta keskustelua. Agnostikoksi tunnustautuva tähtitieteen professori Esko Valtaoja toteaa uusimmassa Sana-lehdessä, että hän ei toisaalta myöskään pysty todistamaan, ettei Jumalaa ole. Helsingin teologisessa tiedekunnassa tarkastettiin juuri väitöskirja, jossa pohditaan kuinka todennäköistä kristinusko on. Se on jo eräällä palstalla herättänyt keskustelua siitä, voiko todennäköisyyksiä käyttää tällaisessa asiassa. Matemaattisesti en osaa sanoa siihen mitään, mutta muuten minusta voi. Kun teemme valintoja elämässä, emmekö tee niitä sen mukaan, mikä näyttää todennäköisemmin oikealta ratkaisulta? Teologi Harri Koskela kirjoitti Areiopagin sivulla: “Ajattelen, että on rationaalisempaa uskoa Jumalan olemassaoloon kuin siihen, ettei Jumalaa olisi. En voi uskoa rationalisuuteni vuoksi, että kaikki tarvittava informaatio ja järjestys olisivat syntyneet sattumalta ilman mitään perimmäistä syytä.”

Kristilliseen uskoon sisältyy toki paljon muutakin kuin tiedollisia asioita. Se on ennen kaikkea luottamuksellinen suhde Jumalaan.

Kun lukee kirkkohistoriaa ja kristillisten oppien historiaa, nousee väistämättä kysymys siitä, miten toteutuu Jeesuksen rukous kristityistä, “että he kaikki olisivat yhtä” (Joh. 17:21). Niin erilaisia oppeja ovat eri kirkko- ja tunnustuskunnat kehittäneet ja kautta aikojen riidelleet niistä. Selvää on, ettei yhteys voi perustua siihen, että kristityt olisivat kaikista asioista yhtä mieltä. Välillä kuulee jonkun vaativan, että meidän kristittyjen tulisi olla yksimielisempiä. Vähintäänkin rivien välistä käy ilmi puhujan tarkoitus, että pitäisi olla yksimielisiä hänen ehdoillaan, antaa hänelle Raamatun tulkinnan auktoriteetti.

Onneksi ekumeenista työtä tehdään nykyään paljon eri tunnustuskuntien välillä. Ekumenia voi onnistua vain niin, että löydetään olennaisissa asioissa (mm. Jumalan olemassaolo, Jeesuksen sovitustyö ristillä ja hänen ylösnousemuksensa) ykseys, ei-olennaisissa sallitaan moninaisuus ja kaikissa asioissa hallitsee rakkaus. Moninaisuuttahan esiintyy jo Uudessa testamentissa.

Itsekin jätän monia asioita avoimeksi. Minulla ei ole tarvetta rakentaa kaikista asioista tarkkaa oppia tai lopullista mielipidettä. Iloitsen kun Eero Huovinen kirjoittaa uusimmassa kirjassaan Uusi ilo: “Haluan antaa tilaa epäilylle ja kriittisille kysymyksille, mutta tahdon myös pitää kiinni siitä, mikä on todennäköisimmin totta.”

Yksi erikoinen ilmiö on nykyään joidenkin julistajien kummallisten oppien ja selvien väärinkäytösten hyssyttely sillä perusteella, että kristittyjen yhteys (ja maailman evankeliointi) on tärkeämpää kuin hämmentävien oppien arviointi tai vääryyksien esille nostaminen. Sellaista kristittyjen yhteyttä en kannata.

Oppeja tutkiessa voi myös kysyä, pitääkö jokaisen kristityn olla teologi ja hallita kaikki monimutkaiset opinkoukerot, edes oman tunnustuskunnan. Ei tarvitse. Olennaisten asioiden tietäminen ja vastaanottaminen riittää pelastukseen. Luther kiteytti tämän asian värikkääseen tapaansa. Hän totesi, että saarnata pitää niin, että 7-vuotias lapsikin ymmärtää. Toisaalta, hän jatkoi, että kun me tohtori Melanchtonin kanssa juomme olutta linnan kellarissa ja puhumme teologiaa, se on niin viisasta, että Jumalakin ihmettelee.

Sitten alkaa käytännöllisen teologian opiskelu. Se sisältää mm. liturgiaa ja sielunhoitoa. Sielunhoito kiinnostaa erityisesti. Hankin jo varsinaisten oppikirjojen lisäksi professori Paavo Kettusen uusimman kirjan Auttava kohtaaminen I.