Piispana Tampereella (kirjaesittely)

 Piispana Tampereella. Tien vaikean minulle valmistit, osat I ja II, 712 sivua.

Väyläkirjat 2024.

 

Tampereen piispana viimeiset työvuotensa toiminut Juha Pihkala on julkaissut mielenkiintoisen elämäkertansa. Hän on älykäs, oppinut ja perusteellinen teologi, jonka asiantuntemusta on tarvittu lukuisissa työtehtävissä, hankkeissa, työryhmissä ja luottamustehtävissä.

 

KIRJOITTAJAN LUONNEHDINTAA

 

Pihkala on aina lukenut paljon: ”Koulun lukukausien aikana luin joskus kolme tai neljäkin kirjaa viikossa. Teini-iässä… kävin yleensä kerran viikossa palauttamassa kassillisen kirjoja ja noutamassa uuden annoksen. Tahti on ajan mittaan toki hidastunut, mutta edelleen luen lähes joka päivä sekä tieto- että kaunokirjallisuutta.” Hän on 30 vuoden ajan tilannut tieteellistä Fontes Christian -sarjaa ja kertoo, että ”kaikki tähän mennessä ilmestyneet osat olen lukenut sitkeästi alkukielillä pitääkseni yllä latinan ja kreikan taitoani”.

 

Perusteellisuus näkyi jo nuorena, kun marxilaisnuoret hyökkäsivät lehtikirjoituksessaan kirkkoa vastaan. Pihkalaa pyydettiin vastaamaan kirjoitukseen. Hän lupautui, mutta perehtyi ensin aiheeseen: ”Olin… hankkinut kirjakaupasta paksun pinon marxilaista filosofista kirjallisuutta, myös Marxin, Engelsin ja Leninin valitut teokset. Halusin perehtyä kunnolla heidän lähtökohtiinsa, yrittää ymmärtää heitä niistä käsin, jotta voisin vastata heille heitä kunnioittaen.”

 

Esimerkki avarakatseisuudesta: ”Hannu Salaman Juhannustanssit luin heti sen ilmestyttyä enkä voinut käsittää siitä syntynyttä kohua. Se oli nuorten, kiihkeän elämännälkäisten ihmisten kesäyö, joka päättyi tyhjyyteen ja tragediaan. Se, minkä jotkut tulkitsivat jumalanpilkaksi, oli minun silmissäni ja mielessäni yhden humalaisen miehen epätoivon ilmausta.”

 

PAPPISURA ALKAA

 

Pihkala oli aluksi pappina Riihimäellä ja Lopella. Vaikka hän piti työstään, myös jatko-opinnot houkuttelivat. Hänen lisensiaattityönsä oli niin hyvä, että se kelpasi professorin mielestä pienellä täydennyksellä väitöskirjaksi.

 

Seuraavaksi Pihkala toimi Tampereen hiippakunnan pääsihteerinä ja siirtyi sitten Järvenpäähän Kirkon koulutuskeskuksen johtajaksi. Siellä vierähti 12 vuotta koulutusmateriaaleja laatien, opettajia ohjaten ja itsekin opettaen. Raamattukeskustelun laineet löivät Järvenpäähänkin ja muutamat konservatiivisen raamattunäkemyksen omaavat valittivat opetuksesta. Pihkala, joka on koko ajan edustanut keskitien teologiaa liberaalien ja konservatiivien välissä, vastaili kritiikkiin kärsivällisesti perustellen. Hän kehitti opetusta lisäten siihen mm. kuvausta varhaiskirkon opin kehittymisestä. ”Kun tunnettaisiin silloin tehdyt ratkaisut ja niiden perustelut, voitaisiin paremmin eväin käydä miettimään niiden merkitystä nykyisessä tilanteessa.”

 

Pihkalan mielestä yksittäisten valittajien taustalla oli ainakin osittain juuri perustettu Suomen Teologinen Instituutti. STI koki yliopiston opetuksen liian liberaaliksi ja järjesti omaa opetustaan. Pihkala oli kuitenkin sitä mieltä, että pappien koulutus pitää hoitaa yliopiston ja kirkon yhteistyönä. Yliopiston opetuksen tieteeseen perustuva katsomuksellinen sitoutumattomuus saattoi kyllä olla ongelma niille, jotka olivat lähteneet opiskelemaan teologiaa herätysliiketaustasta.

 

Omaa raamattunäkemystään Pihkala kuvailee mm. näin: ”Minusta piispojen julkilausuma (12 teesiä Raamatusta) oli rakentava, koska se painotti molempien ulottuvuuksien luovuttamattomuutta, mutta samalla myös niiden keskinäisen suhteen paradoksaalisuutta: Raamattu oli sen mukaan kokonaan Jumalan ilmoitusta, mutta samalla myös kokonaan ihmisten kirjoittama. Ilman tuon inhimillisen puolen historiallis-kriittistä tutkimusta jumalallista ilmoitusta ei voida ymmärtää eikä tulkita oikein. Asetelmassa itse asiassa sovelletaan Khalkedonin konsiilin (451 jKr.) kristologista lausumaa: Kristus on samanaikaisesti kokonaan Jumala ja kokonaan ihminen. Jos jälkimmäistä ei oteta todesta, vääristyy myös edellisen merkitys.”

 

PIISPANA TAMPEREELLA

 

Pihkala valittiin Tampereen hiippakunnan piispaksi 6.1.1997. Yksi piispan keskeisistä tehtävistä on hänen mukaansa vaalia kirkon ykseyttä omassa hiippakunnassaan. Sitä työtä olikin heti tarjolla. Pihkalalle kerrottiin heti kymmenestä seurakunnasta, joiden työyhteisöissä oli tulehtunut tilanne. Suurin ongelma niissä oli johtajuus. Ohjenuoranaan hän piti tätä: ”On asioita, joissa on toimittava siten, minkä tietää oikeaksi, vaikka se vahingoittaisi omaa julkisuuskuvaa.” Jo näiden kymmenen seurakunnan asioiden hoitamisessa julkisuus toi lisäpainetta.

 

Pahempaa oli kuitenkin tulossa. Nokian kirkkoherra Markku Koivisto piti seurakunnassaan rukousiltoja, joista alkoi tulla valituksia piispalle. Karismaattisuus oli ylivirittynyttä ja epätervettä. Suuret lupaukset aiheuttivat pettymystä ja luterilaisen kirkon opista ei pidetty kiinni. Pihkala kertoo tarkasti ja dokumentoiden millaisia keskusteluja hän kävi Koiviston kanssa. Riita sai paljon julkisuutta. Pihkalaa vastaan hyökättiin ja hän syytettiin Hengen sammuttamisesta. Vastapuoli yritti luoda mielikuvaa Daavid-Goljat -taistelusta. Toisaalta ekumeenisissa neuvotteluissa baptistitkin esittävät huolensa Nokian tilanteesta. Yhteisymmärrykseen ei lopulta päästy, vaan Koivisto siirtyi perustamansa Nokia Mission palvelukseen. Kun lukee selostuksen tapahtumista ja tietää Nokia Mission lopputuloksen, niin voi todeta Pihkalan olleen oikeassa.

 

Pihkala pitää kuitenkin vielä pahempana tapausta, jota hän joutui hoitamaan piispa-aikanaan ollessaan Suomen Lähetysseuran johtokunnan puheenjohtajana. Lähetysseuran Taiwanilla olevassa oppilaskodissa oli ilmennyt epäilyksiä ja väitteitä seksuaalisesta hyväksikäytöstä, jotka kohdistuivat oppilaskodin silloiseen johtajaan. Niille ei alustavassa tukinnassa löytynyt riittävää näyttöä. ”Suomessa oli kuitenkin yli kymmenen oppilaskodissa asunutta, oirehtivaa nuorta, jotka kokivat tulleensa oikeuslaitoksen ratkaisussa ohitetuksi.” Lasten vanhempien kirjeenvaihto kieli myös vakavista ongelmista. Pihkalan mukaan asia olisi selvitettävä, ettei tapaus koskaan toistuisi. Asiasta syntyi kiista johtokunnassa ja julkisuudessa. Joidenkin mukaan oppilaskodin johtajan purettu työsuhde olisi pitänyt palauttaa. Pihkalaa vastaan hyökättiin mm. Kotimaan pääkirjoituksessa. Myöhemmässä selvityksessä kävi kuitenkin ilmi, että oli todella tapahtunut asioita, joista oli esitetty epäilyjä. Oppilaskodin johtaja vaihdettiin ja organisaatiota muutettiin. Kysymys oli vakavista asioista, sillä kaksi nuorta teki itsemurhan. 

 

Pihkala kehitti hiippakuntansa piispantarkastuksia. Hän huomasi, että ”puutetta oli ennen kaikkea yhteisestä kokonaisnäkemyksestä ja työalat ylittävästä vuorovaikutteisesta yhteistyöstä”. Pihkala kutsui kaikki seurakunnan työntekijät ja luottamushenkilöt yhteiseen neuvotteluun kartoittamaan sen hetkinen kokonaistilanne ja päättämään, mihin suuntaan jatkossa pitäisi lähteä. Hän kävi myös henkilökohtaisen, ehdottoman luottamuksellisen neuvottelun jokaisen työntekijän kanssa.

 

RAAMATUNKÄÄNNÖSTÄ TEKEMÄSSÄ

 

Pihkala oli jäsenenä raamatunkäännöskomiteassa, joka laati vuoden 1992 raamatunkäännöksen. Käännöksessä noudatettiin dynaamisen ekvivalenssin periaatetta: käännöksen on ”noudatettava oman kielemme normaalia lauseoppia seuraamatta sanatarkasti alkutekstin rakenteita”. Aikaisemmat käännökset, (”kaunis raamattukieli”) oli Pihkalan mukaan ”itse asiassa heprean, kreikan, latinan, saksan ja ruotsin kielen lauseopillisten rakenteiden pyhittämää suomea.” Pihkala toteaa: ”Pyhän kirjamme alkutekstit (heprea ja kreikka) eivät ole mitään erityiskieltä, vaan oman syntyaikansa normaalikieltä.”  Käännöstyössä luovuttiin konkordanssiperiaatteesta, jonka mukaan alkukielen sana olisi aina toistettava samalla suomen kielen sanalla. Konteksti, missä sanoja kulloinkin käytettiin, piti ottaa aikaisempia käännöksiä paremmin huomioon. Uuden käännöksen tuli olla normaalia nykysuomea. Työ tehtiin kohdekielen, ei alkukielen ehdoilla. Tärkeää oli myös, että käännös edusti yhdessä hyväksyttyä näkemystä, ei yksittäisen jäsenen tulkintaa.

 

EKUMENIAA

 

Pihkala toivoi jo opiskeluaikanaan Helsingin yliopistossa, ettei syntyisi suurta jakolinjaa kirjaimellisesti Raamattua tulkitsevien ja enemmän historiapainotteisesti ajattelevien välille. Toive ei toteutunut, vaan polarisaatiota syntyi. ”Olin erittäin huolissani tästä kehityksestä, jonka arvelin heikentävän kirkkomme asemaa jo muutoinkin kulttuurisesti kuohuvassa ajassa. Huoleni osoittautui sittemmin aiheelliseksi”, Pihkala kirjoittaa.

 

Pihkala oli 12 vuotta Kirkkojen Maailmanneuvoston Faith and Order -osastossa Suomen kirkon edustajana. Hänellä on kirjassa hyvin tarkkoja selostuksia ekumeenisista kokouksista ympäri maailmaa. Eräässä kokouksessa puheenjohtaja totesi: ”Emme voi laukoa maailmalle julkilausumia käymättä käsiksi omiin vakaviin, kirkkoja ja kristittyjä erottaviin ristiriitoihimme. Kysymys on kirkkojemme, itse asiassa koko kristillisen todistuksen uskottavuudesta.”

 

Pihkala toteaa, että tulkintojen moninaisuus näkyy jo Uuden testamentin kaanonissa. Hän kirjoittaa myös: ”Mitä suurempaa yksimielisyyttä vaaditaan, sitä enemmän syntyy jakolinjoja. Näin toimii aina ja kaikkialla tiukasti määritellyn oikeaoppisuuden lohkova dynamiikka.” Niinpä ekumenian tavoitteena tulee olla ”ykseys sovitetussa erilaisuudessa”. Se tarkoittaa, että ”on määriteltävä ja hyväksyttävä yhdessä kaikkein keskeisimmät yhdistävät asiat, tunnustettava ne, ja sitouduttava niihin”. Joitakin sopimuksia kirkkojen välillä on solmittukin. On löydetty yhteys luterilaisen vanhurskauttamisopin ja ortodoksisen jumalallistamisopin välillä, luterilaiset ja katoliset ovat allekirjoittaneet yhteisen julistuksen vanhurskauttamisopista ja luterilaiset ja anglikaanit ovat sopineet yhteistyöstä Porvoon sopimuksessa. Työtä tällä saralla riittää. Kaikki neuvottelut kuitenkin lähentävät osapuolia ja vievät ekumeniaa eteenpäin.

 

KIRJALLISIA TÖITÄ

 

Pihkala on ollut kirjoittamassa lukion uskonnonopetuksessa käytettyä Ankkuri-sarjaa. Pyynnöstä hän laati myös kirjan Johdatus dogmatiikkaan. Myöhemmin päivitetyn version nimi on Tietoa uskosta ja uskoa tiedosta. Se oli minullakin oppikirjana, kun suoritin teologian perusteet avoimessa yliopistossa.

 

Pihkala kirjoitti kolme kirjeenvaihtoon perustuvaa kirjaa tähtitieteen professori Esko Valtaojan kanssa. Valtaoja on agnostikko ja uskonnoton. Tarkoituksena oli käsitellä näkemyksiä aidosti ja perusteellisesti ja välttää kaikkia kliseitä. Kolme kirjaa ovat Nurkkaan ajettu Jumala?, Tiedän uskovani ja uskon tietäväni sekä Elämän merkityksen jäljillä. Niitä on myyty paljon ja kaksi ensimmäistä valittiin myös vuoden kristilliseksi kirjaksi. 

 

Kolmen kirjan ”lopputulosta” Pihkala kuvaa näin: ”Minä jaoin hänen maailmankuvansa, joka otti vakavasti modernien luonnontieteitten kokonaiskuvan – tietoisena siitä, että se koko ajan myös muuttui, ja että ehkä koskaan emme ymmärtäisi maailmasta kaikkea. Miksi minä siis uskoin? Mehän näimme ympärillämme ainakin periaatteessa aivan samat asiat. Minulle oli selvää, että uskoni ei ollut syntynyt aukottoman loogisen päättelyn tuloksena, vaan Jumalan hengen lahjana. Sen lähde ei siis ollut luonnossa eikä omassa rajallisessa järjessäni – mutta silti näin ihmisten elämismaailmassa samoin kuin luonnontieteellisten havaintojen oudoissa virityksissä paljon sellaista, minkä vuoksi en mitenkään voinut pitää uskoani rationaalisesti perustelemattomana. Minulle se oli järkevää, se lisäsi ymmärrystäni kaikesta, mitä tapahtui ympärilläni. Sen antama kuva ihmisestä ylipäänsä, minusta itsestäni ja maailmasta vastasi sitä merkitysketjuiksi punoutuvaa kokonaiskuvaa, minkä kristillisen uskon traditio oli minulle välittänyt. Sen totuus oli oman sisimpäni ja mieleni eksistentiaalisella tasolla äärimmäisen vakuuttavaa. Sitä ei Esko pystynyt itsessään tunnistamaan. Se on minua surettanut: en voi jakaa hänelle sitä, mikä minulle on kaikkein tärkeintä.”

 

Opetustyössään Pihkala huomasi, että pappien teologisesta sivistyksestä puuttui lähes kokonaan eksegeettisen tutkimuksen ja varhaisen kirkon opinkehityksen välinen linkki. Niinpä hän päätti eläkkeellä jo ollessaan kääntää varhaisen kirkon teologien latinankielisiä tekstejä suomeksi. Hän on kääntänyt Tertullianuksen, Didymos Sokean ja Nikolaus Cusanuksen tekstejä.

 

 

JÄLKISANAT

 

Kirjan lopuksi Pihkala toteaa: ”Joka päivä rukoilen, etten itse, ettei oma kirkkoni väistäisi Jeesuksen sanoista ja Uuden testamentin teksteistä nousevaa rankkaa identiteettihaastetta. Niin kristityn kuin kirkonkin tie ei voi perimmältään olla mikään muu kuin ristin tie. Sopeutuessaan liian syvälle oman kulttuuriympäristönsä kulloiseenkin mielipidekirjoon ja elämänmalleihin kirkkoa uhkaa vaara hukata sielunsa. Voimme menettää itsemme, olemuksemme ja kristityn elämän syvimmän oikeutuksen, jos luovumme Kristuksen seuraamiseen sisältyvästä tinkimättömän vastakulttuurisesta vaatimuksesta. Mikä se on tänään? Kysymys on kirkolle eksistentiaalinen.”

 

Pihkalan kirjat I ja II ovat laajoja ja mielenkiintoisia katsauksia koko kristilliseen kenttään. Niihin sisältyy paljon tietoa, mutta myös Pihkalan henkilökohtaisia tuntemuksia eri tilanteissa. Monet asiat ovat häntä satuttaneet, mutta paljon on ollut myös hyvää. Hänen jälkensä näkyvät laajasti monella alueella.

Hei, me ollaan eläkkeellä!

Kasvatustieteen tohtori, Ristin Voiton ex-päätoimittaja Leevi Launonen on kirjoittanut kirjan Ikää, iloa ja elämän eheyttä (Aikamedia 2025). Se on opaskirja eläkkeelle jääville ja eläkkeellä oleville. Eläköityminen on niin suuri elämänmuutos, että Leevi alkoi valmistautua siihen jo 40-vuotiaana. Kaverit pitivät ennakointia vitsinä, mutta Leevi oli ihan tosissaan.

Uuteen rooliin sopeutuminen voi olla vaikeaa, varsinkin jos työ on ollut suuri osa identiteettiä. Yhtäkkiä ihminen onkin ”vain” eläkeläinen. Ystäväpiiri saattaa kaventua. Toimeentulo voi vaikeutua, kun tulot pienenevät. Parisuhteessa joudutaan totuttelemaan toisen lisääntyvään läsnäoloon. Keho alkaa rapistua ja ihminen joutuu hyväksymään, että monet asiat tulevat jäämään kesken.

 

Leevi kokee kristittynä, että usko antaa elämälle hyvän perustan ja perimmäisen tarkoituksen. Hän jakaa monia vinkkejä, joiden avulla eläkkeellä voi nauttia elämästä ja elää merkityksellistä elämää. Voi viettää rauhallisia aamuja kahvin

ja sanomalehden ääressä. Ihmissuhteita voi hoitaa järjestämällä lounastapaamisia kavereiden kanssa, käymällä seurakunnassa tai osallistumalla kirjapiiriin. Lukeminen antaa uusia ajatuksia ja siihen on enemmän aikaa. Aikaa riittää myös liikuntaan ja matkoihin. Jonkin uuden asian, vaikkapa kielen opiskelu pitää aivot kunnossa. 

 

Eläkkeellä on hyvä tarkastella elettyä elämää ja omaa historiaansa. Kuvaa elämästään voi täydentää oman muistelun lisäksi keskusteluilla läheisten ja tuttujen kanssa ja valokuvia katselemalla. Leevi kirjoittaa: ”Psykologi Pirkko Siltalan mukaan ikääntyneellä ihmisellä on suurempi valmius yhdistää havaintojaan ehyeksi kokonaisuudeksi laajassa aikaulottuvuudessa. Vanhenevan ihmisen mielen hyvinvoinnille on tärkeää, että hän saa luotua ajallisesti jäsentyneen kertomuksen omasta elämästään”.

 

Tärkeää on miettiä millaista pääomaa siirtää jälkipolville. Omaisuus- ja raha-asiat kannattaa selvittää ajoissa ja avoimesti perikunnan kanssa. Arvokkaita ihmissuhteita voi siirtää tutustuttamalla nuorempia omaan sukuun ja muihinkin tuttuihin. Henkistä perintöä ovat eettiset periaatteet ja arvot, hankkimamme tieto, kulttuurin tuntemus ja kaikki elämänkokemuksemme. Hengellisen perinnön siirtäminen on entistä tärkeämpää, koska kristillisyyden tuntemus on nykyisessä maallistuneessa yhteiskunnassa entistä ohuempaa. Hengellinen perintö kantaa ajallista elämää pidemmälle.

 

Eläkeiässä joutuu miettimään myös kuoleman kohtaamista. Elämän päättymisen hetkestä Leevi ajattelee näin: ”Kristittynä odotan kuolemaa levollisesti, koska uskon, ettei elämä pääty siihen. Raamatun mukaan Jeesus Kristus on voittanut kuoleman vallan. Hänen ristinkuolemansa ja ylösnousemuksensa ovat avanneet jokaiselle uskovalle pääsyn uuteen elämään ja lahjoittaneet siihen liittyvän elävän toivon”. 

 

Leevin pohdiskelujen taustalla on paljon tieteeseen ja tutkimukseen perustuvaa tietoa, jota hän jakaa lukijalle. Hän kantaa huolta myös ikäihmisten digitaidoista ja opastaa niissäkin. Kirja on mielenkiintoisesti kirjoitettu ja on siis hyvä opas uuteen elämänvaiheeseen valmistautuvalle.

 

 

Minä itse kuulun niihin ihmisiin, joille eläkkeelle jääminen on helppoa. Työskentelin eri kirjapainoissa 42 vuotta kaikilla organisaatiotasoilla latoja/asemoijasta toimitusjohtajaan. Se oli ihan mielekästä työtä, mutta siitä luopuminen ei ollut vaikeaa. Tammikuisena perjantaina suljin kirjapainon oven viimeisen kerran. Lauantaina olimme Leenan kanssa musisoimassa Vantaan Pyhän Laurin kirkossa. Silloin oli ihmeellinen tunne, että nyt on loppuelämä vapaata. Yhtenäkään eläkepäivänä ei ole tarvinnut miettiä, mitä tekisin. Koen, että tavallaan palasin poikavuosiini maalla Saarijärven Kalmarissa. Vaikka asuin maalaistalossa, en joutunut kovinkaan paljon tekemään työtä, vaan minulla oli aikaa urheilla, opetella kitaran soittoa ja kirjoittaa runoja.

 

Musisoiminen Leenan kanssa ja eri ryhmissä antaa edelleen paljon sisältöä elämääni. Voi miten paljosta olisin jäänyt paitsi, jos en olisi saanut musisoida niin monien ihmisten kanssa ja niin monissa eri seurakunnissa kohta 30 vuoden ajan! Lukeminen ja kirjoittaminen ovat kuuluneet aina elämääni. Kirjasto on täynnä mielenkiintoisia kirjoja ja aika paljon luettavaa on omassa hyllyssäkin. YouTubessa riittää musiikkivideoita ja muutakin katseltavaa.

 

Paljon olen Leevin ohjeen mukaisesti miettinyt elettyä elämääni. Monia asioita ja yhteyksiä olen tajunnut vasta nyt. Myös Jari Tervon ohjelmasta tutuksi tullut entä jos -ajattelu on kiehtonut. Moni asiahan olisi voinut mennä toisinkin ja mitä siitä olisikaan seurannut. Nostalgia on lisääntynyt iän myötä. Usein elän mielessäni vanhoja tapahtumia uudelleen. Niiden muisteleminen on hyvää unilääkettä illalla.

 

Rajoitteitakin on tullut iän myötä. Terveys ei ole enää parhaimmillaan. Keho rapistuu ja toiminnot hidastuvat. Liikunta on työläämpää. Kitaravahvistin painaa selvästi enemmän kuin vaikka kymmenen vuotta sitten. Lukiessani nukahtelen helpommin kuin ennen. Tv-ohjelmat katson yleensä tallennettuna, koska silloin voin välillä kelata taakse päin. Mutta mieli on vielä nuori!

 

Elämän loppua ajatellessani minulla on sama toivo ja turva kuin Leevilläkin. Minua on aina kiehtonut Ilmestyskirjan kohta 2:17: “Sille, joka voittaa, minä annan kätkettyä mannaa ja valkoisen kiven, ja siihen kiveen on kirjoitettu uusi nimi, jota ei tunne kukaan muu kuin sen nimen saaja.” Tuo nimi ei tietenkään ole vain sana tai kirjainyhdistelmä. Uskon että se kertoo, millaisena Jumala minut näkee.

Uskoontulon analyysi

 Olen aiemmin täällä blogissani kertonut http://seppo.honkonen.fi/2013/09/miten-tulin-uskoon.html. Nyt 51 vuoden aikana kertyneen tiedon ja kokemuksen valossa voin katsoa tarkemmin sitä prosessia ja ymmärtää sellaista, mitä en silloin täysin ymmärtänyt.

 

Elämän merkityksellisyys

Tärkein syy, miksi kiinnostuin uskonasioista oli elämän merkityksen, tarkoituksen ja mielekkyyden etsiminen. Kun tulin murrosikään, lapsuuden lumous tuntui haihtuvan muutamassa päivässä; kuin suomut olisivat tipahtaneet silmiltä. Ymmärsin, etteivät aikuisetkaan tienneet, mitä elämä perimmältään on. He oikeastaan vain elivät päivästä toiseen. Etsin tarkoitusta kirjoista: psykologiasta, runoista, romaaneista. Nuoruudessa oli muitakin merkitystä tuovia asioita kuten musiikki, urheilu ja seurustelut tyttöjen kanssa. Kuitenkin lapsuuden ehjä kokonaisuus oli jotenkin särkynyt.

 

Synnintunto, syyllisyys, häpeä

Moni kertoo kokeneensa voimakasta synnintuntoa ja syyllisyyttä uskoon tullessaan. Minulla kumpikaan noista ei ollut päällimmäisenä tuntemuksena. Toki tiesin, etten ollut kaikessa toiminut oikein.

     Teologi Paavo Kettunen teki tutkimuksen ihmisten ripittäytymisestä ja totesi, että monilla ongelma oli enemmänkin häpeä kuin syyllisyys. Näitä kahta ei voi täysin erottaa toisistaan, koska syyllisyyskin aiheuttaa häpeää. Syyllisyys liittyy tekoihin ja häpeä siihen, mitä ihminen kokee olevansa. Anteeksiantamus tepsii syyllisyyteen, mutta jos sitä sovelletaan häpeään, ihminen kokee, että hänen täytyy pyytää anteeksi olemassaoloaan. Toisaalta häpeän kohtaaminen vapauttaa ihmisen kokemaan tervettä syyllisyyttä.

     Minuun häpeä oli istutettu lapsuudessa. Niinpä kaipasin ennen kaikkea nähdyksi, hyväksytyksi ja rakastetuksi tulemista. Toki olin näitä kaikkia kokenut ihmisten taholta, mutta oli tärkeää kokea Jumalan rakkaus. Jonkin aikaa uskossa oltuani tutustuin erääseen profeetan lahjan omaavaan henkilöön, joka profetoi minulle, millaisena Jumala näkee minut. Se oli kuin balsamia haavoihin. 

     Paavali puhuu paljon synnistä, mutta kirjoittaa myös, että ”Jumalan hyvyys vetää sinua parannukseen” (Roomalaiskirje 2:4). Minullakin oli tunne, että kun löydän tieni kristittyjen yhteyteen, pääsen hyvyyden piiriin. Eräs pastori kertoi äskettäin, että seurakunnan katutapahtumassa nainen oli kertonut olevansa kiinnostunut uskosta, mutta kysynyt, pitääkö tuntea itsensä kauhean syntiseksi voidakseen tulla uskoon. Oman kokemukseni mukaan ei tarvitse.

 

Sisälle Jumalan valtakuntaan

Uskoontulooni vaikutti aika ratkaisevasti se, mitä nuori kaveri sanoi minulle yhdessä rukoillessamme. Uskon, että Jumala antoi hänelle silloin viisauden. Koska olin tutkinut ja miettinyt asioita, minulla oli hänelle paljon kysymyksiä. Miten tämä asia on, miten selität tämän? Hän vastasi, että tule nyt ensin sisälle Jumalan valtakuntaan, sen jälkeen voit selvittää noita kysymyksiä. Niin teinkin sinä iltana. Itse asiassa Jeesus antoi saman ohjeen: ”Jos joku tahtoo tehdä hänen (Jumalan) tahtonsa, tulee hän tuntemaan, onko tämä oppi Jumalasta, vai puhunko minä omiani” (Johannes 7:17). Uskon voi kokonaisuudessaan käsittää vain sisältä päin, ei pelkästään ulkopuolelta arvioimalla. Täytyy rukoilla, että Raamatun sana avautuu, lukea hengellisiä kirjoja, käydä seurakunnassa ja tutustua toisiin uskoviin. Eräs pastori on verrannut tätä golfin pelaamiseen: sen saloja ja viehätystä ei ymmärrä se, joka ei ole koskaan pelannut.

     Joissakin piireissä vastustetaan sitä, että ihminen voisi omasta tahdostaan ja oman ratkaisunsa kautta tulla uskoon. Vanhempi sukulainen aikoinaan tyrmäsi nuoruuden intoni julistamalla, ettei ihminen voi tietää onko hän uskossa vai ei. Totta onkin, että Jumala ensin vetää ja houkuttelee ihmistä luokseen, mutta itse koin, että minun täytyi päättää olenko tässä mukana vai en. Olen samaa mieltä helluntailaisen teologin Matti Kankaanniemen kanssa: ”Kautta Uuden testamentin heijastuu selvästi ajatus, jonka mukaan tähän sanomaan piti ottaa aktiivisesti kantaa” (Kankaanniemi kirjassaan Uusi testamentti). Paavalikin kirjoittaa: ”Koetelkaa itseänne, oletteko uskossa; tutkikaa itseänne” (2. Korinttilaiskirje 13:5). Ymmärrän ja uskon kuitenkin myös sen, että joku voi vähitellen kasvaa uskoon.

 

Evankeliointi erilaisissa kulttuureissa ja erilaisille ihmisille

Kulttuurien ja ihmisten erot pitäisi ottaa huomioon myös evankelioimisessa eli Raamatun sanoman kertomisessa ihmisille. Kuten edellä kerroin, minulle tärkeää oli olla hyväksytty Jumalan silmissä ja löytää sillä tavalla itseni. Evankelioimisen soveltamisesta tilanteen mukaan on kirjoittanut pastori Ari Puonti Seurakuntalainen-sivulla. Länsimaissa päällimmäisenä on yleensä syyllisyyden kulttuuri: mitä olet tehnyt väärin ja mikä on rangaistus. Jeesuksen ”juridisen” sovituksen merkitys korostuu silloin. Afrikassa, jossa henkimaailman pelko on todellisempaa, korostuu se, että Jeesus on voittanut pahan vallan. Puonti kertoo kuinka lähetystyöntekijä W. Jay Moon opetti afrikkalaisille synnin rangaistuksesta ja Jeesuksen sovitustyöstä. Mielenkiinto oli laimeaa. Kun hän sitten kertoi kuinka Jumala lähetti jonkun, joka voittaisi vihollisen ja poistaisi kirouksen eikä enää tarvitsisi pelätä noituutta ja kirouksia, afrikkalaiset antoivat elämänsä Jeesukselle. Tutkimuksissa on todettu, että milleniaalit (vuosina 1980–1997 syntyneet) taas kamppailevat merkityksettömyyden, identiteetin ja irrallisuuden tunteen kanssa. Evankeliumi heille on se, että yhteys Jumalaan mahdollistaa yhteyden itseen ja toisiin, tuo tarkoituksen elämään ja auttaa löytämään aidon minuuden.

Kirja-arvio: Poikani, elä vielä ensi talvi. Lyhyen elämän filosofia.

Teologi ja uskonnonfilosofi Lari Launonen on kirjoittanut kirjan poikansa Huugon lyhyestä elämästä. Huugolla oli geenivirhe, joka aiheutti vakavan ja parantumattoman aineenvaihduntasairauden, mukolipidoosin. Sitä sairastavan lapsen eliniänodote on 3-7 vuotta. Huugo eli vajaat neljä vuotta. Hän ei koskaan oppinut puhumaan tai kävelemään.

 

Kirjassa kulkevat rinnakkain Huugon elämäntarina ja siihen liittyvät Larin syvälliset inhimilliset, teologiset ja filosofiset pohdinnat. Elämäntarina syntymästä hautaan on kuvattu niin, että lukijalla säilyy mielenkiinto ja ”jännitys” koko ajan aivan kuin romaanissa, vaikka lopputulos on ennalta selvä. Kuvaus on rehellistä ilman fraaseja ja kaunisteluja. Hermot ovat välillä kireällä sairasta lasta hoitaessa ja ärräpäät lentelevät. Lari kertoo joskus laskeneensa minuutteja siihen hetkeen, kun hänen hoitovuoronsa päättyy. Toisaalta on myös paljon iloa ja hyviä hetkiä iloisen, huumorintajuisen ja musikaalisen pojan kanssa. Kommunikointi tapahtuu paljolti melodioilla. Liikuttavia hetkiä tietysti myös riittää. Vaikkapa silloin, kun Huugo lopun jo lähestyessä makaa raskaan hengitysmaskin takana ja ojentaa vähän käsiään vaarin suuntaan, että pääsisi pitkän miehen syliin niin kuin aina ennenkin.

 

Huugolla ollut sairaus on niin harvinainen, että sitä ei seulota raskausvaiheessa. Sairaus tuli siis yllätyksenä. Se johtaa Larin pohtimaan ihmisen elämän tarkoitusta monesta näkökulmasta. Miksi yleensä hankkia lapsia, kun riskit ovat niin suuret ja ihmisiä muutenkin liikaa? Onko vammaisen ihmisen elämä yhtä arvokasta kuin terveen ja onko elämän pituudella merkitystä? Jos tiedetään syntyvän lapsen olevan vammainen, pitäisikö tehdä abortti? Lari toteaa, että vaikka he olisivat vaimonsa kanssa tienneet etukäteen Huugon sairaudesta, he eivät olisi tehneet aborttia.

 

Suuri kysymys Larille teologina ja filosofina on tietysti kärsimyksen ongelma. Miksi Jumala sallii sairautta ja kärsimystä, jos hän on rakkaus, kaikkitietävä ja kaikkivaltias. Erityisesti tämä ongelma kiteytyy viattoman lapsen kärsimyksessä. Lari käsittelee monia aiheeseen liittyviä teorioita ja selityksiä. Yksi Raamatusta nouseva vastaus on se, että ”jos tämän kurjan matkan lopussa odottaa toinen todellisuus, jossa kärsimys moninkertaisesti kompensoidaan ja oikeudenmukaisuus toteutuu, ehkä silloin ajallinen kärsimys ei ole liian kova hinta”. Lari kertoo uskovansa, että Huugon elämällä kärsimyksineen oli tarkoitus, jota hän ei vain vielä ymmärrä. Hän lainaa poikansa menettäneen Tom Sjödinin kirjoitusta, jossa kärsimys saa selityksensä siitä, että ”ihmisen elämän on oltava pieni palanen jostakin suuremmasta”.

 

Kristittynä Lari pohti Huugon kohdalla myös ihmeparantumisen mahdollisuutta. Tätäkin aihetta hän käsittelee kirjassa laajasti. Monet rukoilivat Huugon täydellistä parantumista, mistä Lari oli kiitollinen.  Itse hän ei rukoillut siitäkään huolimatta, että uskoo ihmeparantumisia joskus tapahtuvan. ”Ihmeparanemisen toivo voi olla myös taakka, eikä minusta ollut tuota taakkaa kantamaan. Ehkä runsasta rukousta tärkeämpää oli keskittyä nauttimaan vähäisistä yhteisistä hetkistämme, kuten terapeutti neuvoi minua tekemään”, Lari kirjoittaa.

 

Huugon kuoleman jälkeen Lari pohtii suremista. Hirvittävää oli kantaa pientä arkkua ja jättää lapsensa kylmään maakuoppaan. Hän kirjoittaa: ”Sinä päivänä, kun Huugo kuoli, minä itkin. Mutta en itkenyt sitä ennen enkä ole kunnolla itkenyt sen jälkeenkään, paitsi yhden kerran.” Vaikka tietyt tunteet ovat Larille vaikeita, hän kokee, että hänellä on moraalinen velvollisuus surra lastaan. Helpolla hän ei päästä itseään asiaa monipuolisesti pohtiessaan. Lari päätyy siihen, että sureminen on velvollisuus Huugoa kohtaan, mutta myös häntä itseään kohtaan, jotta surutyö auttaisi häntä integroimaan menetyksen osaksi identiteettiään.

 

Lari arvioi, että sairaudestaan huolimatta Huugo oli 90 prosenttia elämästään terveenä. Huugo nautti sosiaalisista kohtaamisista, hauskanpidosta, herkuttelusta ja musiikista. Huugolla oli onni syntyä Suomeen, jossa lääketiede on korkeatasoista ja jossa sairasta ja vammaista lasta hoidetaan kaikin mahdollisin tavoin, vaikka tiedetään, ettei hänestä tule koskaan täysivaltaista yhteiskunnan jäsentä eikä veronmaksajaa. Lyhyen elämänsä johdosta Huugo ei kokenut kiusaamista, syrjintää eikä teini-iän ahdistusta. Sen sijaan: ”Häntä rakasti jokainen ihminen, jonka hän koskaan kohtasi. Kuinka moni meistä voi sanoa itsestään samaa?”

 

Lopuksi Lari miettii vielä sitä, millainen Huugo on taivaassa. Onko hän kokonaan terve vai onko vammaisuus niin ihmistä määrittävä ominaisuus, että se säilyy taivaassakin? Saako Lari Huugon vielä joskus syliinsä? ”Jeesuksen ylösnousemuksen historiallisuuden todisteet saavat minut suhtautumaan vakavasti Uuden testamentin väitteeseen, että koska Jeesus on ylösnoussut, kerran myös kaikki hänen omansa tehdään eläviksi. Ja kukapa ei olisi Jeesuksen oma, jos ei Huugo”, Lari päättelee.

 

Lari Launosen kirja on hyvä ja koskettava kuvaus pienen Huugon elämästä ja myös paljon pohtimista antava teologinen ja filosofinen teos.

Liverpool on My Mind

 Vierailimme vaimoni, poikani ja pojanpoikani kanssa Liverpoolissa Englannissa 16.-19.6.2024. Matkan tarkoituksena oli nähdä kerran elämässä omin silmin ympäristö, jossa The Beatles -yhtye sai alkunsa; nähdä talot, joissa beatlet asuivat nuorina poikina ja seisoa kuuluisalla Penny Lane -kadulla, josta Paul McCartney teki maailmankuulun laulunsa.  

     Liverpoolissa oli aika kylmät ilmat. Taksikuskin mukaan siellä on aina kylmä. Koleutta lisäsi se, että Pullman-hotellimme oli ison ja tuulisen Mersey-joen varrella. Hotellin ikkunasta näki hyvin, miten vuorovesi aaltoili joessa eri vuorokauden aikoina. 

Tärkeitä kohtaamisia ja virstanpylväitä

John Lennonin Quarrymen-yhtye oli esiintymässä Liverpoolissa kirkon pihalla vuonna 1957. Paul tuli katsomaan keikkaa. Mitä pidit keikasta, kysyi John. Ei se huono ollut, vastasi Paul. Osaisitko itse paremmin, haastoi John. Paul näytti ensin, miten kitara viritetään ja vetäisi sitten Twenty Flight Rockin. Koesoitto hyväksyttiin ja Paul liittyi Quarrymeniin.

     Vuonna 1958 14-vuotias George Harrison matkusti kouluun kaksikerroksisen bussin yläkerrassa Johnin, Paulin ja kitaran kanssa. George vetäisi koesoitokseen vauhdikkaan Guitar Boogien ja pääsi jatkoon. 

      Pojat soittivat aluksi Cavern Clubissa, jossa mekin kävimme. He tekivät myös 1960-61 pari keikkamatkaa Hampurin yökerhoihin. Rumpalina oli vielä silloin Pete Best. Yhteissoitolle ja hienoille lauluharmonioille syntyi vahva pohja Hampurissa, jossa he soittivat iltaisin neljän ja puolen tunnin keikkoja. Quarrymenistä tuli ensin The Silver Beatles ja sitten The Beatles. Ringo Starr liittyi yhtyeeseen myöhemmin, kun levy-yhtiö halusi vaihtaa rumpalin.

     Brian Epstein hoiti äitinsä levykauppaa Liverpoolissa. Nuoret tulivat kyselemään Beatles-nimisen yhtyeen levyjä. Epstein ei tiennyt, mistä oli kysymys ja meni Cavern Clubiin katsomaan yhtyettä. Hän innostui pojista ja pyysi päästä heidän managerikseen. Epstein oli klassisen musiikin ystävä ja häneen vaikutti ehkä enemmän poikien tyyli kuin musiikki. Uusi manageri puki nahkatakkiset beatlet pukuihin ja luotsasi heidät maineeseen.

     Yhdysvalloissa omaa tv-showta isännöivä Ed Sullivan odotti vuoden 1963 lopulla Lontoon Heathrown lentokentällä koneen lähtöä kotimaahansa. Kone oli myöhässä ja Sullivan kysyi lentoemännältä syytä siihen. Lentoemäntä kertoi, että kenttä on vähän kaaoksessa, kun The Beatles -yhtye palaa keikkamatkaltaan Ruotsista. Sullivan päätti ottaa selvää, mistä oli kysymys. Kiinnostus johti siihen, että helmikuussa 1964 The Beatles esiintyi Amerikan televisiossa Sullivanin showssa 73 miljoonalle katsojalle. I Wanna Hold Your Hand oli jo sitä ennen noussut listaykköseksi.

     Beatlesin piti vuonna 1965 tulla Hyvinkäälle, mutta aikataulusyistä keikka ei toteutunut. Yhtye ei siis koskaan esiintynyt Suomessa, niin kuin vaikkapa The Rolling Stones, joka vieraili Yyterissä 1965.

 

Omia lauluja syntyy

Liverpoolissa oli 1950-60 -luvulla iso satama. Merimiehet toivat levyjä Amerikasta, ja niin rock rantautui Englantiin. Vähitellen siitä muotoutui brittipop. Paul ja John alkoivat kuitenkin alusta lähtien tehdä myös omia biisejä. He menivät koulun jälkeen Paulin kotiin ja kirittivät toisiaan laulunteossa. Musiikin lisäksi Paulia ja Johnia yhdisti äidin menetys. Paulin Mary-äiti kuoli rintasyöpään. John koki, että hänet äiti hylkäsi kaksi kertaa: ensin jätti Mimi-tädin hoidettavaksi ja sitten kuoli liikenneonnettomuudessa. Mimi-täti oli muuten sitä mieltä, että Johnin pitäisi keskittyä ennen kaikkea kouluun; tämä ei tulisi koskaan elättämään itseään kitaransoitolla. John ja Paul eivät tienneet juuri mitään musiikin teoriasta. Kun he kuulivat, että joku kaveri osaa ottaa kitarasta h-mollisoinnun, he matkustivat bussilla katsomaan, miten se tehdään.

     Paulin Mary-äiti esiintyy laulussa Let It Be. Kun Paul tappeli veljensä Jamesin kanssa, äiti tuli väliin ja sanoi: let it be!

 

”When I find myself in times of trouble, Mother Mary comes to me.
Speaking words of wisdom, let it be.”

 

     Penny Lane -laulusta oppaamme totesi, että kaikki siinä mainitut paikat eivät todellisuudessa ole Penny Lanella, vaan sen jatkeena olevalla kadulla.

     Seisoimme matkallamme Paulin kotitalon pihalla ja tuijotimme ikkunaa, jonka takana on syntynyt monta klassikkoa.

 

Oma Beatles-herätykseni

The Beatles oli vuosina 1962-63 levyttänyt mm. Love Me Don ja Twist and Shoutin, mutta minulla fanitus alkoi talvella 1964, kun Saarijärven Kalmarissakin alkoi kuulua All My Loving. Markku Veijalainen soitti sen ensimmäisen kerran radio-ohjelmassaan helmikuussa 1964. Veijalainen teki aika pahan virhearvion sanoessaan, että nämä ”Liverpoolin lampaat” ovat ohimenevä ilmiö. Yhtä pahan virhearvion teki levy-yhtiö Decca, johon Beatlesia ei hyväksytty, koska kitaramusiikki oli kuulemma menossa pois muodista.

     Kun ajattelen Beatles-fanitukseni alkuaikoja, niin silmiini nousevat maalaistalon tupa, jonka seinällä on valoa hehkuva putkiradio. Kuvassa näkyvät myös vintti, aitta ja riihi. En olisi voinut kuvitellakaan, että joskus kävisin kaupungissa, josta yhtye on kotoisin. Enkä ole vielä 71-vuotiaana edes avobeatles, vaan tukkaa on päässä edelleen.

Bändin hajoaminen

The Beatles toimi noin kymmenen vuotta. Musiikki muuttui vuosien mittaan yhä kunnianhimoisemmaksi ja yhtye kokeili monia uusia teknisiä kikkoja. Lopulta biisit olivat sellaisia, ettei niitä voinut livenä lavalla toteuttaa. Meteli keikoilla oli myös niin valtava, että beatlet eivät kuulleet omaa soittoaan ja lauluaan. Niinpä he päättivät lopettaa keikkailun elokuussa 1966 ja siirtyivät studioon. Sielläkin alkoi vähitellen esiintyä kireyttä poikien kesken ja lopulta bändi hajosi 1970. Paul ja John, jotka yhdessä loivat valtavan määrän loistavaa musiikkia, riitautuivat pahasti. Kerrotaan, että kun John jo asui New Yorkissa, Paul kävi soittamassa hänen ovikelloaan, mutta kukaan ei tullut avaamaan. 

     John eli vielä silloin, mutta hänet ammuttiin New Yorkissa 8. joulukuuta 1980. George kuoli keuhkosyöpään vuonna 2001. Ringo, joka nuorena oli paljon sairaalassa, elää ja voi hyvin ja esiintyykin jonkin verran. Paul on kiertänyt keikoilla ympäri maailmaa näihin päiviin asti. Olen kuullut Paulia kahdesti livenä Helsingissä: Olympiastadionilla ja Hartwall-areenalla. 

     The Beatles-yhtyeen levyjä on myyty arviolta miljardi kappaletta. Mikähän mahtaa olla se rahamäärä, jonka Beatles-fanit ympäri maailmaa ovat tuoneet Liverpooliin? Edelleen on myös paljon bändejä, jotka mahdollisimman tarkkaan matkivat Beatlesia. Suomessa perinnettä jatkaa kunniakkaasti hyvin aidolla soundilla Jiri Nikkinen yhtyeineen. 

Mummon viereen nukkumaan

 Kirjoitettu alunperin joulukuussa 2007.

 

Elämässä tapahtui käänne. Joudun jatkossa nukkumaan mummon vieressä. Tyttäremme nimittäin synnytti siron, suloisen tyttölapsen, ensimmäisen lapsenlapsemme.

 

Ihmeellistä oli nähdä sairaalassa päivän vanha ihmistaimi nukkumassa sängyllä. Vaikka huoneessa oli kahdeksan ihmistä, hän otti rennosti. Muutaman kerran vähän raotti silmiään, mutta tuskin edes huomasi, että oli ylimääräistä porukkaa läsnä.

 

Tämä iloinen tapahtuma tuo tietysti mieleen omien lasten syntymät. Heitä saimme odottaa aika kauan. Puhuessani tyttäreni häissä kerroinkin meidän olleen niin nuoria ja viattomia, että luulimme lapsia tulevan, kun vaan menee naimisiin…

 

Olin mukana vaimoni synnyttäessä tytärtämme. Ne tunnit Naistenklinikalla ovat varmaan ikimuistoisinta aikaa elämässäni. Itse syntymä oli jotain käsittämätöntä. Kun tilanne oli ohi, vietimme pitkän rauhaisen hetken synnytyshuoneessa. Vaimoni lepäsi synnytyspöydällä ja minä syötin hänelle karjalanpaistia. Tyttö oli tiukasti kapaloissa vieressämme ja maiskutteli suutaan ensimmäisen maitosatsin jälkeen.

 

Sitten menin puhelinkoppiin soittamaan lapsuuskotiini. Puhelimeen vastasi vaarini, koska äitini oli navettatöissä. Henkseleitä paukutellen esitin vaarille modernia isää, joka uskalsi olla synnytyksessä mukana. Vaari totesi siihen vaan, että hänkin on ollut mukana aika monessa synnytyksessä saunassa...

 

Kun toimme tyttäremme kotiin synnytyslaitokselta, luulimme tuovamme meille suloisen nuken, joka pääasiassa nukkuisi omassa kopassaan. Pieni epeli muutti kuitenkin täysin siihenastisen elämämme. Heti ensimmäinen yö meni vatsavaivojen takia valvoessa. Siitä lähtien pitikin lähes kaikki asiat miettiä pienen aarteemme näkökulmasta.

 

Poikani synnytyksessä sain olla mukana siihen asti, kunnes jouduttiin turvautumaan leikkaukseen. Hän kun on aina ollut niin utelias kaikkien asioiden suhteen, että oli nytkin tulossa kasvot edellä nähdäkseen mitä tapahtuu. Kirurgi oli tokaissut vaimolleni leikkauksen jälkeen, että iso kundi tuli! Pääsin katsomaan poikaa puhdistusvaiheessa. Otin syliin ja yritin kovasti selittää, että mä olen sun faija! Ajaessani kotiin Naistenklinikalta itkin ilosta niin, että jouduin pysähtymään välillä, kun en nähnyt mitään.

 

Lapsista riittäisi juttuja vaikka kuinka. Yksi niistä tähän loppuun. Poikani oli kerran muutaman päivän sairaalassa. Vaimoni oli siellä hänen luonaan koko ajan. Minä lämmitin kotona tytöllemme nakkeja ruoaksi. Syötyään hän otti kaulasta kiinni ja sanoi: ”Isi, sä olet todella hyvä kokki!”

Pelargonian pitkä varjo. Kari Kuuvan elämä.

 Musiikin monitoimimies Kari Kuuva syntyi Tampereella vuonna 1946 ja kuoli keuhkosyöpään Riihimäen sairaalassa vuonna 2018. Mikko Mattlar on kirjoittanut Kuuvan elämästä 400-sivuisen elämäkerran. Etukäteen minua kiinnosti siinä erityisesti kaksi vaihetta: ensimmäisten hittien aika ja niiden taustatapahtumat 1960-luvun puolivälistä eteenpäin sekä 1980-luvun alku, jolloin Kuuva tuli uskoon ja teki hyviä hengellisiä lauluja. Niitä lauluja soitan vieläkin yleisön edessä. Yllätys kirjassa oli Kuuvan sävellysten ja sanoitusten määrä ja se, miten korkealle kollegat ne arvostivat.

 

Kuuva oli luonnonlahjakkuus soittajana, säveltäjänä, sanoittajana ja laulajana. Hän ei tuntenut nuotteja eikä musiikin teoriaa. Kuuva aloitti komppikitaristina rautalankayhtye Willy and the Wanderers’ssa. Hän tähtäsi rock-laulajaksi. Ollessaan kerran kylässä Raittisen veljesten luona Helsingin Hämeentiellä, hän alkoi tehdä pilaa suomalaisista tangoista ja erityisesti niiden sanoituksista. Niin syntyi parodiaksi tarkoitettu Tango Pelargonia, joka levytettiin melkein vahingossa syyskuussa 1964. Siinä lauletaan mm. näin:

 

Myrsky-yönä vaari hukkui

meren mustiin laineisiin.

Tuonen käki jossain kukkui,

jäi mummo kyyneliin.

 

Tuonen käki oli hatusta tempaistu, mutta myöhemmin on käynyt ilmi, että sellainen löytyy suomalaisesta mytologiasta.

 

Suomalaiset ottivat Pelargonian kuitenkin tosissaan ja siitä tuli valtava hitti. Sitä oli vaikea parodioiden enää laulaa. Kuuva kokeili joskus Pohjanmaan tanssilavalla. Lavalta poistuessa järjestysmies tuli vastaan ja sanoi, että ”nyt poika menet takas ja laulat uurestaan ja tosissas”. Jotkut kävivät ilmaisemassa surunvalittelut Kuuvan mummolle ”kun se teidän mies sillä kauhealla tavalla hukkui”. Kun alkutalvesta 1965 levytettiin toinen hitti, italialaista alkuperää oleva Pikku Nina, Kuuvan elämässä alkoi kiireinen keikkaputki.

 

Seuraava suuri hitti tuli vuonna 1972, kun Sammy Babitsin (Kirkan isoveli) voitti Syksyn sävel -kilpailun Kuuvan laululla Daa-da Daa-da. Sitä lauletaan edelleen. Kuuva on kertonut, että laulu syntyi Saarijärvellä, kun hän oli seurojentalolla valmistumassa keikkaan ja kokeili uutta kaikulaitetta. Sammyn kanssa he olisivat voineet tehdä yhdessä vielä paljonkin, mutta Sammy kuoli autokolarissa huhtikuussa 1973 ollessaan matkalla esiintymään Saarijärven Kukonhiekkaan.

 

Keikkailu väheni Kuuvalta aika nopeasti ja hän keskittyi enemmän säveltämiseen ja sanoittamiseen. Todella moni artisti onkin hänen laulujaan laulanut: Markku Suominen, Jarno Sarjanen, Danny, Virve Rosti, Ritva Oksanen, Frederik (Harva meistä on rautaa!), Topi Sorsakoski, Vieno Kekkonen, Päivi Paunu jne. 2000-luvulla vantaalainen Jyrki Härkönen levytti levyllisen Kuuvan lauluja. 

 

Kuuva oli ennen kaikkea melodikko, ja kollegat totesivat joistain lauluista, että ne olisi voinut antaa vaikka Elviksen laulettaviksi. Elvis olikin Kuuvan suurin idoli. Musiikkilegenda Jaakko Salo teki paljon yhteistyötä Kuuvan kanssa ja totesi, että Kuuvan laulut olivat vähän liian hyviä ollakseen kaupallisia menestyksiä. Ensimmäisiä Kuuvan sanoituksia oli The Beatles-yhtyeen All My Lovingin käännös suomeksi, nimeltään Kaikki rakkauteni. Meiju Suvas kertoo kirjassa, ettei saanut hyvää sanoitusta espanjalaiseen hittiin kunnes meni Kuuvan luo. Tämä teki hetkessä tekstin Pure mua.

 

Kuuva tuli uskoon vuonna 1981. Hän oli kaiken muun lisäksi myös ajattelija ja filosofi. Poikamiesasunnolla käyneet jehovan todistajat ja muut vastaavat saivat hänet etsimään väittelyn tueksi ristiriitoja Uudesta testamentista. Jossain vaiheessa hän kuitenkin luki sitä avoimin mielen ja vakuuttui evankeliumien totuudesta. Hyvin pian alkoi syntyä hengellisiä sävellyksiä ja sanoituksia. Kuuva teki kaksi LP:tä, Se avautuu ja Minä menen Jumalan muistiin, jotka minäkin soitin melkein puhki. Kuuva toimi muutaman vuoden myös Kansan Raamattuseuran matkasaarnaajana.

 

Kuuvan periaate hengellisissä lauluissa oli että ”kanttori virret hoitaa, mulla on blues”, niin kuin hän eräässä laulussaan toteaa. Vauhdikas laulu Herätys-Väckning kertoo tositapauksesta, kun nuori kaveri tuli naureskelemaan uskovaisten telttakokoukseen ja tulikin itse uskoon. Vankilamaailmaa käsittelevien laulujen taustana on Kuuvan tekemä vankilatyö. Ehkä tunnetuin hänen hengellisistä lauluistaan on edelleen paljon laulettu Jumalan rauhaa. Kuuva sävelsi sen Eeva Ikosen runoon. Tässä linkissä sen esittävät Kuuvan lisäksi Päivi Paunu ja Teppo ilman Mattia.

 

https://www.youtube.com/watch?v=HWQtFKuvdas

 

Me teimme Leenan kanssa studioversion laulusta Vastauksen sain. Kuuvan soinnutuksia on kehuttu ja tässäkin on kauniit soinnut.

 

https://www.youtube.com/watch?v=47tKQL5_uPo

 

Erityisesti olen pitänyt Kuuvan sanoituksista. Hän onnistui ilmaisemaan hengellisiä totuuksia selkeästi ja uskottavasti. Hän vältti parhaansa mukaan fraaseja ja kliseitä. Laulut tulevat suoraan kohti ja antavat ajattelemisen aihetta.

 

Kuuva vierasti alusta alkaen hengellisyydessä fundamentalismia, hurmahenkisyyttä ja rituaaleja. Vähitellen usko muuttui yhä enemmän yksityiseksi pohdiskeluksi. Hän lopetti työnsä matkasaarnaajana ja seuraava levy ei ollut enää varsinaisesti hengellistä musiikkia. Nuoruudesta asti ongelmana ollut alkoholi sotki myös asioita. Jollakin tavalla usko kuitenkin seurasi mukana loppuun saakka. Hän pysyi aina etsijänä. Hänelle ”Jumala-suhde oli jatkuvan seikkailun ja etsinnän aluetta”, kuten kirjassa todetaan.

 

Gospel-keikat hiipuivat. Olin kerran Vantaan Martilaaksossa odottamassa Kuuvan ja Päivi Paunun esiintymistä hengellisessä tilaisuudessa. Tilaisuuden alku oli jo myöhässä, kun Kuuvaa odoteltiin. Lopulta Päivi Paunu ilmoitti, että Kuuva ei tule. Myöhemmin olin Kaivokselan kirkossa kuuntelemassa, kun Kuuva säesti Ritva Oksasta. Istuimme hetken yhdessä kahvipöydässä ja hän kertoi, että hänen laulunsa Rupsahda rauhassa rakkaani mun oli noussut suosioon. Vielä 2010-luvulla pyysin Kuuvalta Messenger-viestillä sointuja yhteen hänen hengelliseen lauluunsa. Kuuva vastasi melkein välittömästi ja lähetti soinnut.

 

Kahden alussa mainitsemani vaiheen johdosta Kari Kuuva on jäänyt vahvasti mieleeni. 1960-luku oli musiikin kultainen vuosikymmen ja 1980-luvulla oli virkistävää saada uudenlaista hengellistä musiikkia. Niissä Kari Kuuva oli mukana. Luin tämän kirjan suorastaan ahmien. Kirja antoi paljon lisää tietoa ja herätteli muistoja.