Piispana Tampereella. Tien vaikean minulle valmistit, osat I ja II, 712 sivua.
Väyläkirjat 2024.
Tampereen piispana viimeiset työvuotensa toiminut Juha Pihkala on julkaissut mielenkiintoisen elämäkertansa. Hän on älykäs, oppinut ja perusteellinen teologi, jonka asiantuntemusta on tarvittu lukuisissa työtehtävissä, hankkeissa, työryhmissä ja luottamustehtävissä.
KIRJOITTAJAN LUONNEHDINTAA
Pihkala on aina lukenut paljon: ”Koulun lukukausien aikana luin joskus kolme tai neljäkin kirjaa viikossa. Teini-iässä… kävin yleensä kerran viikossa palauttamassa kassillisen kirjoja ja noutamassa uuden annoksen. Tahti on ajan mittaan toki hidastunut, mutta edelleen luen lähes joka päivä sekä tieto- että kaunokirjallisuutta.” Hän on 30 vuoden ajan tilannut tieteellistä Fontes Christian -sarjaa ja kertoo, että ”kaikki tähän mennessä ilmestyneet osat olen lukenut sitkeästi alkukielillä pitääkseni yllä latinan ja kreikan taitoani”.
Perusteellisuus näkyi jo nuorena, kun marxilaisnuoret hyökkäsivät lehtikirjoituksessaan kirkkoa vastaan. Pihkalaa pyydettiin vastaamaan kirjoitukseen. Hän lupautui, mutta perehtyi ensin aiheeseen: ”Olin… hankkinut kirjakaupasta paksun pinon marxilaista filosofista kirjallisuutta, myös Marxin, Engelsin ja Leninin valitut teokset. Halusin perehtyä kunnolla heidän lähtökohtiinsa, yrittää ymmärtää heitä niistä käsin, jotta voisin vastata heille heitä kunnioittaen.”
Esimerkki avarakatseisuudesta: ”Hannu Salaman Juhannustanssit luin heti sen ilmestyttyä enkä voinut käsittää siitä syntynyttä kohua. Se oli nuorten, kiihkeän elämännälkäisten ihmisten kesäyö, joka päättyi tyhjyyteen ja tragediaan. Se, minkä jotkut tulkitsivat jumalanpilkaksi, oli minun silmissäni ja mielessäni yhden humalaisen miehen epätoivon ilmausta.”
PAPPISURA ALKAA
Pihkala oli aluksi pappina Riihimäellä ja Lopella. Vaikka hän piti työstään, myös jatko-opinnot houkuttelivat. Hänen lisensiaattityönsä oli niin hyvä, että se kelpasi professorin mielestä pienellä täydennyksellä väitöskirjaksi.
Seuraavaksi Pihkala toimi Tampereen hiippakunnan pääsihteerinä ja siirtyi sitten Järvenpäähän Kirkon koulutuskeskuksen johtajaksi. Siellä vierähti 12 vuotta koulutusmateriaaleja laatien, opettajia ohjaten ja itsekin opettaen. Raamattukeskustelun laineet löivät Järvenpäähänkin ja muutamat konservatiivisen raamattunäkemyksen omaavat valittivat opetuksesta. Pihkala, joka on koko ajan edustanut keskitien teologiaa liberaalien ja konservatiivien välissä, vastaili kritiikkiin kärsivällisesti perustellen. Hän kehitti opetusta lisäten siihen mm. kuvausta varhaiskirkon opin kehittymisestä. ”Kun tunnettaisiin silloin tehdyt ratkaisut ja niiden perustelut, voitaisiin paremmin eväin käydä miettimään niiden merkitystä nykyisessä tilanteessa.”
Pihkalan mielestä yksittäisten valittajien taustalla oli ainakin osittain juuri perustettu Suomen Teologinen Instituutti. STI koki yliopiston opetuksen liian liberaaliksi ja järjesti omaa opetustaan. Pihkala oli kuitenkin sitä mieltä, että pappien koulutus pitää hoitaa yliopiston ja kirkon yhteistyönä. Yliopiston opetuksen tieteeseen perustuva katsomuksellinen sitoutumattomuus saattoi kyllä olla ongelma niille, jotka olivat lähteneet opiskelemaan teologiaa herätysliiketaustasta.
Omaa raamattunäkemystään Pihkala kuvailee mm. näin: ”Minusta piispojen julkilausuma (12 teesiä Raamatusta) oli rakentava, koska se painotti molempien ulottuvuuksien luovuttamattomuutta, mutta samalla myös niiden keskinäisen suhteen paradoksaalisuutta: Raamattu oli sen mukaan kokonaan Jumalan ilmoitusta, mutta samalla myös kokonaan ihmisten kirjoittama. Ilman tuon inhimillisen puolen historiallis-kriittistä tutkimusta jumalallista ilmoitusta ei voida ymmärtää eikä tulkita oikein. Asetelmassa itse asiassa sovelletaan Khalkedonin konsiilin (451 jKr.) kristologista lausumaa: Kristus on samanaikaisesti kokonaan Jumala ja kokonaan ihminen. Jos jälkimmäistä ei oteta todesta, vääristyy myös edellisen merkitys.”
PIISPANA TAMPEREELLA
Pihkala valittiin Tampereen hiippakunnan piispaksi 6.1.1997. Yksi piispan keskeisistä tehtävistä on hänen mukaansa vaalia kirkon ykseyttä omassa hiippakunnassaan. Sitä työtä olikin heti tarjolla. Pihkalalle kerrottiin heti kymmenestä seurakunnasta, joiden työyhteisöissä oli tulehtunut tilanne. Suurin ongelma niissä oli johtajuus. Ohjenuoranaan hän piti tätä: ”On asioita, joissa on toimittava siten, minkä tietää oikeaksi, vaikka se vahingoittaisi omaa julkisuuskuvaa.” Jo näiden kymmenen seurakunnan asioiden hoitamisessa julkisuus toi lisäpainetta.
Pahempaa oli kuitenkin tulossa. Nokian kirkkoherra Markku Koivisto piti seurakunnassaan rukousiltoja, joista alkoi tulla valituksia piispalle. Karismaattisuus oli ylivirittynyttä ja epätervettä. Suuret lupaukset aiheuttivat pettymystä ja luterilaisen kirkon opista ei pidetty kiinni. Pihkala kertoo tarkasti ja dokumentoiden millaisia keskusteluja hän kävi Koiviston kanssa. Riita sai paljon julkisuutta. Pihkalaa vastaan hyökättiin ja hän syytettiin Hengen sammuttamisesta. Vastapuoli yritti luoda mielikuvaa Daavid-Goljat -taistelusta. Toisaalta ekumeenisissa neuvotteluissa baptistitkin esittävät huolensa Nokian tilanteesta. Yhteisymmärrykseen ei lopulta päästy, vaan Koivisto siirtyi perustamansa Nokia Mission palvelukseen. Kun lukee selostuksen tapahtumista ja tietää Nokia Mission lopputuloksen, niin voi todeta Pihkalan olleen oikeassa.
Pihkala pitää kuitenkin vielä pahempana tapausta, jota hän joutui hoitamaan piispa-aikanaan ollessaan Suomen Lähetysseuran johtokunnan puheenjohtajana. Lähetysseuran Taiwanilla olevassa oppilaskodissa oli ilmennyt epäilyksiä ja väitteitä seksuaalisesta hyväksikäytöstä, jotka kohdistuivat oppilaskodin silloiseen johtajaan. Niille ei alustavassa tukinnassa löytynyt riittävää näyttöä. ”Suomessa oli kuitenkin yli kymmenen oppilaskodissa asunutta, oirehtivaa nuorta, jotka kokivat tulleensa oikeuslaitoksen ratkaisussa ohitetuksi.” Lasten vanhempien kirjeenvaihto kieli myös vakavista ongelmista. Pihkalan mukaan asia olisi selvitettävä, ettei tapaus koskaan toistuisi. Asiasta syntyi kiista johtokunnassa ja julkisuudessa. Joidenkin mukaan oppilaskodin johtajan purettu työsuhde olisi pitänyt palauttaa. Pihkalaa vastaan hyökättiin mm. Kotimaan pääkirjoituksessa. Myöhemmässä selvityksessä kävi kuitenkin ilmi, että oli todella tapahtunut asioita, joista oli esitetty epäilyjä. Oppilaskodin johtaja vaihdettiin ja organisaatiota muutettiin. Kysymys oli vakavista asioista, sillä kaksi nuorta teki itsemurhan.
Pihkala kehitti hiippakuntansa piispantarkastuksia. Hän huomasi, että ”puutetta oli ennen kaikkea yhteisestä kokonaisnäkemyksestä ja työalat ylittävästä vuorovaikutteisesta yhteistyöstä”. Pihkala kutsui kaikki seurakunnan työntekijät ja luottamushenkilöt yhteiseen neuvotteluun kartoittamaan sen hetkinen kokonaistilanne ja päättämään, mihin suuntaan jatkossa pitäisi lähteä. Hän kävi myös henkilökohtaisen, ehdottoman luottamuksellisen neuvottelun jokaisen työntekijän kanssa.
RAAMATUNKÄÄNNÖSTÄ TEKEMÄSSÄ
Pihkala oli jäsenenä raamatunkäännöskomiteassa, joka laati vuoden 1992 raamatunkäännöksen. Käännöksessä noudatettiin dynaamisen ekvivalenssin periaatetta: käännöksen on ”noudatettava oman kielemme normaalia lauseoppia seuraamatta sanatarkasti alkutekstin rakenteita”. Aikaisemmat käännökset, (”kaunis raamattukieli”) oli Pihkalan mukaan ”itse asiassa heprean, kreikan, latinan, saksan ja ruotsin kielen lauseopillisten rakenteiden pyhittämää suomea.” Pihkala toteaa: ”Pyhän kirjamme alkutekstit (heprea ja kreikka) eivät ole mitään erityiskieltä, vaan oman syntyaikansa normaalikieltä.” Käännöstyössä luovuttiin konkordanssiperiaatteesta, jonka mukaan alkukielen sana olisi aina toistettava samalla suomen kielen sanalla. Konteksti, missä sanoja kulloinkin käytettiin, piti ottaa aikaisempia käännöksiä paremmin huomioon. Uuden käännöksen tuli olla normaalia nykysuomea. Työ tehtiin kohdekielen, ei alkukielen ehdoilla. Tärkeää oli myös, että käännös edusti yhdessä hyväksyttyä näkemystä, ei yksittäisen jäsenen tulkintaa.
EKUMENIAA
Pihkala toivoi jo opiskeluaikanaan Helsingin yliopistossa, ettei syntyisi suurta jakolinjaa kirjaimellisesti Raamattua tulkitsevien ja enemmän historiapainotteisesti ajattelevien välille. Toive ei toteutunut, vaan polarisaatiota syntyi. ”Olin erittäin huolissani tästä kehityksestä, jonka arvelin heikentävän kirkkomme asemaa jo muutoinkin kulttuurisesti kuohuvassa ajassa. Huoleni osoittautui sittemmin aiheelliseksi”, Pihkala kirjoittaa.
Pihkala oli 12 vuotta Kirkkojen Maailmanneuvoston Faith and Order -osastossa Suomen kirkon edustajana. Hänellä on kirjassa hyvin tarkkoja selostuksia ekumeenisista kokouksista ympäri maailmaa. Eräässä kokouksessa puheenjohtaja totesi: ”Emme voi laukoa maailmalle julkilausumia käymättä käsiksi omiin vakaviin, kirkkoja ja kristittyjä erottaviin ristiriitoihimme. Kysymys on kirkkojemme, itse asiassa koko kristillisen todistuksen uskottavuudesta.”
Pihkala toteaa, että tulkintojen moninaisuus näkyy jo Uuden testamentin kaanonissa. Hän kirjoittaa myös: ”Mitä suurempaa yksimielisyyttä vaaditaan, sitä enemmän syntyy jakolinjoja. Näin toimii aina ja kaikkialla tiukasti määritellyn oikeaoppisuuden lohkova dynamiikka.” Niinpä ekumenian tavoitteena tulee olla ”ykseys sovitetussa erilaisuudessa”. Se tarkoittaa, että ”on määriteltävä ja hyväksyttävä yhdessä kaikkein keskeisimmät yhdistävät asiat, tunnustettava ne, ja sitouduttava niihin”. Joitakin sopimuksia kirkkojen välillä on solmittukin. On löydetty yhteys luterilaisen vanhurskauttamisopin ja ortodoksisen jumalallistamisopin välillä, luterilaiset ja katoliset ovat allekirjoittaneet yhteisen julistuksen vanhurskauttamisopista ja luterilaiset ja anglikaanit ovat sopineet yhteistyöstä Porvoon sopimuksessa. Työtä tällä saralla riittää. Kaikki neuvottelut kuitenkin lähentävät osapuolia ja vievät ekumeniaa eteenpäin.
KIRJALLISIA TÖITÄ
Pihkala on ollut kirjoittamassa lukion uskonnonopetuksessa käytettyä Ankkuri-sarjaa. Pyynnöstä hän laati myös kirjan Johdatus dogmatiikkaan. Myöhemmin päivitetyn version nimi on Tietoa uskosta ja uskoa tiedosta. Se oli minullakin oppikirjana, kun suoritin teologian perusteet avoimessa yliopistossa.
Pihkala kirjoitti kolme kirjeenvaihtoon perustuvaa kirjaa tähtitieteen professori Esko Valtaojan kanssa. Valtaoja on agnostikko ja uskonnoton. Tarkoituksena oli käsitellä näkemyksiä aidosti ja perusteellisesti ja välttää kaikkia kliseitä. Kolme kirjaa ovat Nurkkaan ajettu Jumala?, Tiedän uskovani ja uskon tietäväni sekä Elämän merkityksen jäljillä. Niitä on myyty paljon ja kaksi ensimmäistä valittiin myös vuoden kristilliseksi kirjaksi.
Kolmen kirjan ”lopputulosta” Pihkala kuvaa näin: ”Minä jaoin hänen maailmankuvansa, joka otti vakavasti modernien luonnontieteitten kokonaiskuvan – tietoisena siitä, että se koko ajan myös muuttui, ja että ehkä koskaan emme ymmärtäisi maailmasta kaikkea. Miksi minä siis uskoin? Mehän näimme ympärillämme ainakin periaatteessa aivan samat asiat. Minulle oli selvää, että uskoni ei ollut syntynyt aukottoman loogisen päättelyn tuloksena, vaan Jumalan hengen lahjana. Sen lähde ei siis ollut luonnossa eikä omassa rajallisessa järjessäni – mutta silti näin ihmisten elämismaailmassa samoin kuin luonnontieteellisten havaintojen oudoissa virityksissä paljon sellaista, minkä vuoksi en mitenkään voinut pitää uskoani rationaalisesti perustelemattomana. Minulle se oli järkevää, se lisäsi ymmärrystäni kaikesta, mitä tapahtui ympärilläni. Sen antama kuva ihmisestä ylipäänsä, minusta itsestäni ja maailmasta vastasi sitä merkitysketjuiksi punoutuvaa kokonaiskuvaa, minkä kristillisen uskon traditio oli minulle välittänyt. Sen totuus oli oman sisimpäni ja mieleni eksistentiaalisella tasolla äärimmäisen vakuuttavaa. Sitä ei Esko pystynyt itsessään tunnistamaan. Se on minua surettanut: en voi jakaa hänelle sitä, mikä minulle on kaikkein tärkeintä.”
Opetustyössään Pihkala huomasi, että pappien teologisesta sivistyksestä puuttui lähes kokonaan eksegeettisen tutkimuksen ja varhaisen kirkon opinkehityksen välinen linkki. Niinpä hän päätti eläkkeellä jo ollessaan kääntää varhaisen kirkon teologien latinankielisiä tekstejä suomeksi. Hän on kääntänyt Tertullianuksen, Didymos Sokean ja Nikolaus Cusanuksen tekstejä.
JÄLKISANAT
Kirjan lopuksi Pihkala toteaa: ”Joka päivä rukoilen, etten itse, ettei oma kirkkoni väistäisi Jeesuksen sanoista ja Uuden testamentin teksteistä nousevaa rankkaa identiteettihaastetta. Niin kristityn kuin kirkonkin tie ei voi perimmältään olla mikään muu kuin ristin tie. Sopeutuessaan liian syvälle oman kulttuuriympäristönsä kulloiseenkin mielipidekirjoon ja elämänmalleihin kirkkoa uhkaa vaara hukata sielunsa. Voimme menettää itsemme, olemuksemme ja kristityn elämän syvimmän oikeutuksen, jos luovumme Kristuksen seuraamiseen sisältyvästä tinkimättömän vastakulttuurisesta vaatimuksesta. Mikä se on tänään? Kysymys on kirkolle eksistentiaalinen.”
Pihkalan kirjat I ja II ovat laajoja ja mielenkiintoisia katsauksia koko kristilliseen kenttään. Niihin sisältyy paljon tietoa, mutta myös Pihkalan henkilökohtaisia tuntemuksia eri tilanteissa. Monet asiat ovat häntä satuttaneet, mutta paljon on ollut myös hyvää. Hänen jälkensä näkyvät laajasti monella alueella.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti