Sielunhoidon teologia

Kirjaesittely

Peltomäki, Saarelainen, Salminen (toim.)

Sielunhoidon teologia

Kirjapaja 2021, 312 sivua

 

Sielunhoidon teologia koostuu 16 asiantuntijan artikkelista. Aihe on nähty tarpeelliseksi sen takia, että suomenkieliset sielunhoidon kirjat ovat olleet enemmän sielunhoidon käytäntöjen kuin taustalla olevan teologian esityksiä. Sielunhoidon teologia keskittyy Suomen evankelisluterilaisen kirkon sielunhoidon teologiaan ja historiaan. Artikkelit ovat vertaisarvioituja eli tieteelliset kriteerit täyttäviä. Kirjaa ei ole kuitenkaan tarkoitettu vain tutkijoille, vaan kaikille auttamistyötä tekeville, ja muillekin asiasta kiinnostuneille. Johdannossa sielunhoito määritellään ”kristilliseksi henkiseksi auttamiseksi ja kärsimyksen lievittämiseksi”. Kommentoin muutamia artikkeleita.

 

Risto Saarinen esittelee sielunhoidon historiaa. Hän erottaa siinä kolme aaltoa. Ensimmäinen on yksilöllisyyden nousu. Ennen valistuksen aikaa 1700-luvulla nykyaikainen yksilöllisyys oli vierasta. Valistuksen myötä näkemys muuttui filosofiassa yksilöä arvostavaksi. Kristillisessä teologiassa sama tapahtui pietismin myötä. Pietismi korostaa kristinuskon totuuksien henkilökohtaista omaksumista, ja niin sielunhoidostakin tuli enemmän yksilöön kohdistuvaa. Toinen aalto johtui psykologian noususta. Psykologia tieteenalana keksittiin 1800-luvulla. Psykoterapia yleistyi 1900-luvulla, ja psykologista tietämystä alettiin käyttää apuna myös sielunhoidossa. Irja Kilpeläisen myötä julistavasta ja manipuloivasta vaikuttamisesta siirryttiin autettavan tarkkaan kuuntelemiseen. Kolmanteen aaltoon liittyy muutos psykologiassa ja kehollisuuden nousu. Psykologia on yhä enemmän lääketiedettä. Psyyken tiloja voidaan korjata lääkkeillä ja muilla kehoon vaikuttavilla menetelmillä. Psykologia saattaa jatkossa olla kiinnostuneempi aivojen välittäjäaineista kuin äitisuhteesta. Ihmisiä kiinnostaa nykyään enemmän jooga tai mindfulness kuin rukouspiiri. Sielunhoidon täytyy päivittää tietonsa psykologiasta ja uusista menetelmistä. Teologiassa täytyy pohtia, mitä kehollisuus käytännössä merkitsee. Millä tavalla ihminen on Jumalan kuva? Kristinuskoon kuitenkin kuuluu ruumiillinen ylösnousemus eli koko olemuksen uudistuminen.

 

Isto Peltomäki pohtii, miten terapeuttisessa, asiakaskeskeisessä, psykologiaan tukeutuvassa sielunhoidossa toteutuu kirkon tehtävä julistaa evankeliumia. Kirkkokurin ja saarnaamisen ajasta on siirrytty vaiheeseen, jossa katsotaan, että empaattinen asennoituminen autettavaan välittää evankeliumin; ”armoa välitetään olemalla armollinen”. Kolmiomallin mukaisesti ajatellaan, että kahden keskustelijan lisäksi läsnä on myös Jumala eikä evankeliumia tarvitse erikseen sanoittaa. Peltomäki analysoi hyvin pahuuden, synnin ja kärsimyksen tulkinnan merkitystä sielunhoidossa. Apua kärsimykseen tulee hänen mukaansa tarjota kristillisestä viitekehyksestä käsin ilman saarnaamista ja holhoamista, mutta toisaalta on varottava, ettei sielunhoito laimene pelkäksi terapiaksi. Suomessa vallalla oleva sielunhoidon teoria perustuu Paavo Kettusen edistämään pastoraalipsykologiaan, jossa hoitamista tarkastellaan psykologisena kysymyksenä. Myös uskoa tarkastellaan psykologisesti. Se ei kuitenkaan ole Peltomäen mielestä riittävä tapa, koska silloin kokemuksellisuus korostuu liikaa. Kokemuksellisen uskon ulottuvuutta ei haluta väheksyä, mutta pastoraalisessa toiminnassa on oleellista se, mikä on uskon teologinen lähtökohta. Luterilaisessa näkemyksessä usko ei perustu kokemukseen eikä ihmisen omaan toimintaan.

 

Björn Vikström selvittää, miten luterilaisen etiikan keskeiset käsitteet liittyvät sielunhoidon teologiaan. Käsitteet ovat ihmiskäsitys, luonnollinen laki, armo, kultainen sääntö, uskosta vanhurskauttaminen ja rakkaus. Ihmiskäsityksessä on keskeistä, että jokainen on sekä-että -ihminen: Jumalan luoma, mutta synnin takia keskeneräinen ja ristiriitainen. Sovitus ja lunastus koskee kuitenkin kaikkia, ja armo auttaa muuttumaan. Luonnollinen laki, joka Roomalaiskirjeen mukaan on kirjoitettu kaikkien sydämiin, voidaan ilmaista myös termillä ”yhteinen moraalitaju”. Sielunhoidossa tulee auttaa ihmistä löytämään ne ”ratkaisut, jotka hän jo sydämessään tietää oikeaksi”. Luterilaisessa vanhurskauttamisopissa on sielunhoidolle kaksi näkökulmaa: toisaalta Kristus on lahja, toisaalta kannustava esimerkki kristitylle. Kultainen sääntö – tee toiselle mitä haluaisit itsellesi tehtävän – edellyttää sekä rationaalista päättelyä että lähimmäisen asemaan asettumista tunteiden avulla. Rakkauden täytyy olla kekseliästä ja tilanteet huomioon ottavaa.

 

Paavo Kettunen käsittelee häpeän teologiaa osana sielunhoitoa. Tärkeintä on ymmärtää syyllisyyden ja häpeän ero. Aiemmin syyllisyyden hoitaminen on ollut keskiössä. Tutkiessaan ripittäytymisen vaikutuksia Kettunen huomasi, että vain 42 % ripittäytyneistä koki saaneensa avun. Kettunen päätteli, että loput kärsivätkin todellisuudessa häpeästä. Syyllisyys liittyy tekoihin ja sen voi parantaa anteeksiantamus. Häpeä sen sijaan liittyy siihen, mitä ihminen on. Vaatii taitoa sielunhoitajalta erottaa syyllisyys ja häpeä. Häpeästä kärsivä yrittää useimmiten joko paeta tai osoittautua täydelliseksi. Ei tule takertua autettavan sanoihin ”syyllisyys” ja ”häpeä”, vaan kuunnella autettavan puheen sisältöä. ”Silloin kun ihminen puhuu minäkuvastaan, identiteetistään, kelpaamattomuudestaan ja siitä, ettei häntä hyväksytä, on painopiste häpeän kysymyksenasettelussa”. Psykoanalyyttisen näkemyksen mukaan häpeä syntyy aiemmin kuin syyllisyys, jo vauvana, torjutuksi tulemisen kokemuksesta. Häpeään ei auta anteeksiantamus, vaan se, että tulee nähdyksi ja hyväksytyksi omana itsenään. Hengellisessä häpeässä on kyse siitä, että ihminen ei koe kelpaavansa Jumalalle tai uskonnolliselle yhteisölle. Kettunen muistuttaa, että Jeesuskin koki ihmisten hyljeksinnän ja häpeällisen kuoleman; ”Jumalani, jumalani, miksi minut hylkäsit”. ”Ylösnousemus on ratkaisevan tärkeä häpeäteologian kannalta. Se on hyväksytyksi tulemisen viesti hylätyksi jääneelle Jeesukselle”.

 

Nina Nikki tarkastelee Paavalin kirjeitä peilatakseen Paavalin näkemyksiä, siihen, mitä nykyään tarkoitetaan sielunhoidolla. Hän tarkastelee Paavalia nimenomaan sen ajan maailmankuvan ja ihanteiden valossa. Sielunhoidon perustana on aina tietty ihmiskäsitys. Paavalin kohdalla sen hahmottamista vaikeuttaa se, että ”hän on saanut vaikutteita sekä juutalaisuudesta että kreikkalais-roomalaisesta ajattelusta”. Paavali näyttää kirjeissään tukeutuvan osittain molempiin käsityksiin. Eniten korostuu kuitenkin näkemys ihmisestä kokonaisuutena, mikä sopii nykysielunhoidon tapaan lähestyä autettavaa. Synti on perinteisesti kärsimyksen syynä. Nikin mukaan synti on Paavalille mahti, jonka valtapiirissä ihminen on ja joka vaikuttaa ihmiseen. Paavali ei näytä edustavan augustinolais-protestanttista perisyntioppia. Hän näyttää jopa olettavan, ettei uskova enää tee syntiä (Room. 8:9), vaikka käytännössä joutui myöntämään, ettei tämä toteutunut seurakunnissa. Toisaalta perustellessaan juutalaisten ja pakanoiden olevan samassa asemassa Jumalan edessä hän näkee kaikki ihmiset syntisinä. Paavali ei tunne modernia länsimaisen kulttuurin läpäisevää itsetutkiskelua. Hän ei ”korosta omantunnon tarkkailua eikä tunnu itsekään kantavan erityisiä syyllisyyden tunteita”. Kärsimyksen Paavali usein hengellistää - kuten siinä, että ”piikki” hänen ruumiissaan on Jumalan sallimaa saatanan aikaansaannosta – joten kärsimyksen lievittäminen ei ole tavoiteltava asia. Kristityn kuuluukin kärsiä uskon puolesta. Nikin mukaan on vaikea tietää varmasti runnooko Paavali läpi näkemyksiään vai onko hänellä nykyaikaiseen tapaan herkkyyttä kuunnella autettavaa. Rakkauden veisussaan (1. Kor. 13) hän ainakin korostaa kärsivällisyyttä ja lempeyttä ja on esim. avioerokysymyksessä sallivampi kuin Jeesus. Työtoverinsa Epafrodituksen sairastamiseen Paavali suhtautuu tunteikkaasti. Toisaalta Paavali on välillä hyvin jyrkkä ja holhoava. Paavalin kirjeet on kirjoitettu seurakunnille yhteisesti, joten niiden perusteella on vaikea arvioida, miten Paavali keskusteli yksittäisten ihmisten kanssa.

 

Muut kirjan artikkelit:

Antti Raunio: Keskinäinen lohdutus – pastoraalisuus kirkkoa määrittävänä piirteenä.

Kati Tervo-Niemelä: Sielunhoidon muuttuva konteksti.

Auli Vähäkangas: Sairaalasielunhoidon tunnustuksellisuus ja pastoraaliteologian identiteetti moniarvoistuvassa Suomessa.

Suvi-Maria Saarelainen: Syöpä nuorten aikuisten elämän merkityslähteiden haastajana.

Virpi Mäkinen: Kärsimyksen kohtaaminen ja toivo.

Johanna Vilja-Mantere: Taidelähtöisen toiminnan mahdollisuudet sielunhoidollisessa kohtaamisessa.

Harri Koskela: Läheisen menetys, suru ja selviytymiskeinot.

Panu Pihkala: Ympäristöahdistus sielunhoidollisena haasteena.

Risto Uro: Jeesus-tutkimus ja sielunhoito.

Joona Salminen: Auttava kohtaaminen askeettisessa kontekstissa.

Ritva Palmén: Sielunhoito lännen kirkossa keskiajalla.

 

Sielunhoidon teologia on asiantunteva ja laaja-alainen tietopaketti sielunhoidon aihepiiristä. Aihetta valotetaan historiallisesta, teologisesta ja psykologisesta näkökulmasta Jeesuksen ja Paavalin ajoista suomalaisen luterilaisuuden nykyisen toimintaympäristöön saakka. Jokaisen artikkelin lopussa on kattava kirjallisuusluettelo lisäopiskelua varten.

Kristitty ja tunteet

Kirja-arvio

David A. Seamands

Kristitty ja tunteet

Ristin Voitto 1983, 200 sivua

 

Omasta kirjahyllystä löytyi kirja, josta muistan pitäneeni lähes 40 vuotta sitten. Uudelleen lukeminen vahvisti muiston. Kirjan sanoma on tärkeä ja tervehenkinen edelleen.

 

Metodistipastori David A. Seamands huomasi työssään, että monien uskovien elämä ei muuttunut ja parantunut kaikilta osin uskoontulon tai Hengellä täyttymisen jälkeen. Heillä oli psyykkisiä ongelmia, tunnesolmuja, joihin eivät auttaneet tavanomaiset keinot, kuten rukoileminen, Raamatun lukeminen, saarnat, hengelliset kehotukset tai raamatunlauseet.

 

Uskoon tullessa ihmisen asema Jumalan edessä muuttuu, mutta Jeesuksen tunteminen ei Seamandsin mukaan kuitenkaan ole oikotie terveeseen tunne-elämään. Hän havainnollistaa asiaa puun vuosirenkaiden avulla. Niin kuin vuosirenkaista voidaan lukea puun vaiheet, samoin meillä ihmisillä on sisällämme tallentuneena tunne-elämän haavoja ja arpia, joita emme tunnista, mutta jotka vaikuttavat tunne-elämäämme ja käyttäytymiseemme. Monet niistä ovat syntyneet lapsena. ”Lapsi on hyvä kirjaaja, mutta huono tulkki”, Seamands toteaa. Monet asiat jäävät ymmärtämättä, mutta voivat haavoittaa. 

 

Seamands toivoo, ettemme tuomitsisi liian jyrkästi käyttäytymisen perusteella toisia uskovia, koska syy voi olla tiedostamattomissa haavoissa. Hän haluaakin lisätä ”hedelmistään puu tunnetaan” -lauseeseen, että juuristaan te ymmärrätte heidät. Hän myös varoittaa syyllistämästä vihjaamalla, että jos hengelliset asiat olisivat kunnossa, ongelmia ei olisi. ”Hyvin monet hengellisiltä vaikuttavat taistelut eivät loppujen lopuksi olekaan alkuperältään hengellisiä”, kirjoittaa Seamands.

 

Seamands koki Jumalan johdatukseksi, että hän alkoi hoitaa uskovien sairaita tunteita ja lääkitsemättömiä muistoja. Tärkeä viesti heti alkuun on se, ettei paraneminen tapahdu hetkessä, vaan se on prosessi. Oireita voivat olla jatkuva huolehtiminen, riittämättömyyden ja alemmuuden tunne, täydellisyyden tavoittelu, yliherkkyys, pelot, masennus, huono itsetunto jne. Seamands ottaa vakavasti ihmisen psykologisen puolen ja toisaalta hengellisen avun. Jeesus on maan päällä ollessaan kokenut oikeasti ihmisen osan ja voi siksi ymmärtää meitä tunnetasollakin. Hän rukoilee jatkuvasti puolestamme. Myös Pyhä Henki rukoilee ja toimii auttajanamme. Hän voi paljastaa tiedostamattomat ja salaiset haavamme.

 

Mitä autettava voi itse tehdä? Tunnustaa rehellisesti ongelmansa, hyväksyä oman vastuunsa asiassa, kysyä haluanko todella parantua, antaa anteeksi itselleen ja muille ja pyytää Pyhää Henkeä osoittamaan, mikä on todellinen ongelma. 

Seamands kertoo esimerkin Bettystä. Betty valmistautui kristilliseen työhön miehensä kanssa. Heillä oli ehjä avioliitto, mutta Betty oli alkanut tuntea masennusta. Hän yritti tukahduttaa kyyneleitään, mutta ne virtasivat vuolaasti, kun hän alkoi käsitellä tilannettaan Seamandsin kanssa. Kun he rukoilivat yhdessä, Betty huudahti kalvavasta ja kouristavasta tuskasta. Pyhä Henki vei Bettyn pienen sängyn luo ja palautti mieleen täsmällisesti sen tunteen, jonka hän oli kokenut lapsena huutaessaan isää, joka jätti hänet ja perheen. Toinen esimerkki, Donin tapaus, on hyvin tyypillinen. Hänen masennuksensa syy oli vanhempien epävakaa ja ehdollinen rakkaus. Sinua rakastetaan ja sinut hyväksytään, jos… Tällainen ongelma siirtyy helposti myös uskovan jumalasuhteeseen.

 

Seamands antaa hyvän mittarin: ”Kun koette itsessänne reaktion, joka on aivan suhteeton ärsykkeeseen nähden, niin varokaa. Olette luultavasti osuneet johonkin syvälle kätkeytyneeseen tunne-elämän kipukohtaan”.

 

Seamandsin mukaan tunne-elämän ongelmiin on kaksi pääsyytä: ihminen ei kykene ottamaan vastaan anteeksiantamusta eikä ole itse antanut anteeksi. Meidän täytyy muistaa, että velkamme on maksettu ristillä. Meidän ei tarvitse enää maksaa omaa velkaamme suorittamalla hengellistä elämää, eikä pidä velkoa niitä, joille olemme antaneet anteeksi.

 

Tärkeää on myös muistaa Jeesuksen käskyn loppuosa: rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi. Jos et rakasta itseäsi, on vaikea rakastaa muita, koska haet koko ajan hyväksyntää itsellesi.

 

  

Punainen marja mustassa aukossa

Kirja-arvio

Seppo Rytkönen

PUNAINEN MARJA MUSTASSA AUKOSSA. 

Kirjoituksia elämisestä ja uskomisesta.

Omakustanne 2021, 247 sivua.

 

Pääsiäislukemisenani oli Seppo Rytkösen tuore kirja Punainen marja mustassa aukossa. Seppo on koulutukseltaan biologi, Vapaakirkon pastori, psykiatrinen sairaanhoitaja ja työnohjaaja. Kaikista näistä hänellä on myös käytännön työkokemusta, joten näkemys elämästä ja uskosta on laaja ja syvällinen. Seppo on myös kirjoittanut paljon. Nyt eläkkeellä ollessa hän on koonnut monien pyynnöstä ja tulevaa 70-vuotispäivää juhlistaakseen kirjaksi opetuskirjoituksia, pakinoita, kolumneja ja joitakin muita kirjoituksia monien vuosien ajalta. Kuten Seppo itsekin esipuheessa toteaa, merkittävin osuus kirjassa ovat vapaakirkolliseen Suomen Viikkolehteen kirjoitetut kolumnit vuosilta 1999-2008. Täysipainoista asiaa on kyllä muissakin kirjoituksissa.

 

Muutamia vinkkejä aiheista, joihin Seppo ottaa kantaa: luominen ja evoluutio, raamattunäkemykset, Raamatun kääntäminen, ekumenia, seurakunnan toimihenkilöiden valintamenettely, naisen asema seurakunnassa, sielunhoito ja ihmisenä kasvaminen, hengellisten työntekijöiden väärät motiivit, itsenäisyys/riippuvuus jne. Kirjasta löytyvät myös ne kolumnit, jotka Suomen Viikkolehden päätoimittaja hyllytti, ja muutamista kolumneista kohdat, jotka hän sensuroi.

 

Sepon juuret ovat Keski-Suomessa, Sumiaisten Viitakylällä. Siellä puhkesi 1930-luvulla vapaakirkollinen herätys, jonka seurauksena lähes puolet kylän asukkaista tuli uskoon, myös Sepon vanhemmat. Seppo eli lapsuutensa ja nuoruutensa kapean herätyskristillisyyden piirissä. Hän väitteli uskonasioista kotona, mutta toisaalta puolusti niitä koulussa. Uskonratkaisun Seppo teki 18-vuotiaana. Hän omaksui hyvin tiukan uskovaisuuden mallin. Raamatun suhteen hän oli fundamentalisti, koki lukevansa sitä kirjaimellisesti ikään kuin se ei vaatisi ollenkaan tulkintaa. Lapsuudessa tapahtunut kodin tulipalo, jossa Sepon kaksi noin 10-vuotiasta siskoa kuoli, jätti vahvan jäljen sieluun.

 

Sepon elämänkaari on huikea kasvutarina, jonka tulokset näkyvät näissä kirjoituksissa. ”Kauan on kuitenkin kestänyt kapeasta uskovaisuudesta luonnolliseen ihmisyyteen kasvaminen”, hän kirjoittaa. Seppo on pyrkinyt totuudellisuuteen omassa elämässään. Hän on käsitellyt haavojaan terapiassa ja bibliodraamassa, ja hankkinut psykologian ja sielunhoidon alueelta suuren tietomäärän. Sielunhoitoa hän on itsekin harjoittanut sekä seurakunnassa että mielenterveyspotilaiden kanssa. ”Sielunhoidollisuus ja pyrkimys ihmisen ja elämän empaattiseen ymmärtämiseen ovat olleet vahvasti mieleni keskipisteessä”, Seppo toteaa.

 

Uskonasioissa raamattunäkemys on muuttunut realistisemmaksi. Seppo ei välitä hurskastelusta. Hän ei väheksy millään tavalla ihmisyyttä, vaan näkee, että uskoa ja pyhittymistä voi olla vain inhimillisyyden sisällä. Uskovakaan ei pääse eroon itsessään olevasta pahasta: ”Minun olisi tarpeen olla kunnolla selvillä siitä ja oppia hallitsemaan pimeää puoltani ja sen ilmenemismuotoja. Muuten näen pahuutta vain toisissa ja muualla oman itseni ulkopuolella”. Hengellisyys ei näissä pohdinnoissa ole kuitenkaan vähentynyt, päinvastoin syventynyt.

 

Seppo on joutunut työurallaan kokemaan, millaista on, kun asioista päätetään pienessä piirissä hyvä veli -periaatteella. Asioita salataan, jätetään selvittämättä ja painetaan villaisella. Eikä löydy kunnollista johtajuutta. Tätä tapahtuu paljon hengellisissä piireissä. Tyypillistä on myös se, että omaa tai pienen ryhmän mielipidettä pidetään ”Herran sanana”. Seppo edellyttää, että valintojen ja päätöksenteon pitää olla rehellistä, avointa, läpinäkyvää ja demokraattista. Johtajien pitää puuttua epäkohtiin. Seppo muistuttaa useampaan kertaan, että me ihmiset olemme Jumalan palvelijoita, emme Jumalan edustajia. Jos saarnamiehen persoonallisuus on narsistinen, silloin hän kuvittelee olevansa edustaja. Tällaiseenkin ilmiöön Seppo on ikävällä tavalla törmännyt.

 

Koskettavin oli Sepon kipeää isäsuhdetta kuvaava kolumni. Isän kanssa ei syntynyt kunnollista kohtaamista koko elämän aikana. Vasta isän kuolinvuoteen äärellä löytyi yhteys. Isä riisui saarnamiehen ja uskovaisenkin roolin ja oli vain ihminen. Hän siunasi poikansa työnsä jatkajaksi.

 

Kirjan lopussa Seppo päivittää tilanteensa ja tämänhetkiset näkemyksensä. Ikävien tapahtumien seurauksena hän erosi Vapaakirkosta ja palautti pastorin valtakirjan. Hän kuuluu nyt luterilaiseen kirkkoon, todeten kuitenkin: ”luterilaista minusta ei tule, kuten ei enää mihinkään muuhunkaan uskonnolliseen perinteeseen tai yhteisöön samaistuvaa… Silti konkreettinen seurakuntayhteys on parhaimmillaan erittäin merkittävä uskon toteuttamiselle yhdessä toisten kanssa. Siitäkin minulla on paljon kokemusta. Sellaista kaipaan”. Sepon näkemykset monesta asiasta ovat vuosien varrella muuttuneet ja ovat jotkut aika radikaalejakin, mutta mielestäni hyvin perusteltuja.

 

Kirjan kieli on selkeää, vivahteikasta ja rikasta. Hengellisiä asioita sanoitetaan tuoreella  tavalla. Kirjaa voisi luonnehtia vaikkapa henkilökohtaisella tasolla ja persoonallisella tavalla kirjoitetuksi käytännöllisen teologian oppaaksi. Samalla se on mielenkiintoinen kertomus Sepon elämästä. Kirjoituksia kuvaa hyvin erään lukijan palaute Suomen Viikkolehden kolumneista: ”Kerrankin joku uskaltaa sanoa mitä ajattelee ja rohkenee rehellisesti arvostella epäkohtia myös uskovien joukossa ja kirkossamme”.

 

Suosittelen!

Elämän merkityksen jäljillä

 Kirja-arvio

Juha Pihkala – Esko Valtaoja

Elämän merkityksen jäljillä

Minerva Kustannus Oy, 2020

 

Kaksi emeritusta, piispa Juha Pihkala ja tähtitieteen professori Esko Valtaoja, ovat julkaisseet jo kolmannen kirjeenvaihtoon perustuvan kirjan, Elämän merkityksen jäljillä. Maailmankatsomukseltaan kaksi hyvin erilaista, laajasti sivistynyttä miestä pohtivat jälleen uskon ja tieteen välistä suhdetta ja niiden kummankin mahdollisia vastauksia maapalloamme uhkaaviin katastrofeihin. Myös ihmisen osa maailmankaikkeudessa tulee käsiteltyä monipuolisesti.

 

Pihkalan mielestä uskolla on merkitystä sellaiselle henkilölle, joka on eksistenttisessä hädässä, ja jokainen hänen mielestään joskus on siinä tilanteessa, että joutuu kysymään miksi-kysymyksiä. Valtaoja kiistää koskaan olleensa sellaisessa tilanteessa, vaikka elämässä on ollut myös vaikeita vaiheita. Hän kertoo kysyneensä aina vain miten-kysymyksiä. Miten elää ihmisiksi, miten tehdä maailmasta parempi paikka. Valtaojalle fyysinen todellisuus on ainoa saatavilla oleva todellisuus. Myöskään filosofian opiskelu ei antanut hänelle mitään lisää siihen. Eksistenttisiin kysymyksiin ei Valtaojan mielestä ole vastauksia. Hänen mielestään elämän tarkoitus on elämä itse. Pihkala taas pitää eksistenttisiä kysymyksiä yleisinhimillisinä ja kaikkia muita kysymyksiä vähän näennäisinä. Tieteen vastaukset eivät pysty antamaan vastauksia olemassaolon kysymyksiin, vaan sivuuttavat ne. Pihkala kuitenkin tunnistaa ja tunnustaa myös uskonnottomuuden mahdollisuuden. 

 

Keskustelua käydään myös siitä, mitä uskonto ja tiede voivat tehdä ja ovat tehneet maailman hyväksi. Pihkala kysyy, että mitä uskonto, kirkko voi tehdä, kun tekojen pitää olla poliittisia ja taloudellisia. Valtaojan mukaan politiikkakin lähtee kuitenkin ihmisistä, heidän toiveistaan ja peloistaan. Tiede on hänen mielestään tuonut selvästi esiin esimerkiksi ilmastonmuutoksen uhan. Kuitenkin vaalikoneiden ja gallupien mukaan kristillisdemokraatit perussuomalaisten ohella antavat vähiten vastauksia siihen. Eräs suomalainen pastori jopa kannustaa taisteluun ilmastoaktivisteja vastaan. Pihkalakin pitää tällaisia tieteen vastaisia asenteita outoina ja arveluttavina. Hän sanoo olleensa yhdessä kirkkonsa kanssa vastustamassa tapaa antaa helppoja vastauksia vaikeisiin kysymyksiin, mutta hänen mukaansa kirkon valta nykypäivänä oman organisaationsa ulkopuolella on 

vain sanan valtaa, ja kirkossakin mielipiteet ovat polarisoituneet. Kristittyjen asenteisiin vaikuttaa Pihkalan mukaan se, lähtevätkö he tulevaisuusajattelussaan luomakunnan uudistumisesta vai apokalyptisesta näkemyksestä, jonka mukaan tulevaisuuteen voi vaikuttaa vain odottamalla jumalallista väliintuloa. Pihkala edustaa edellistä näkemystä, jonka mukaan pelastuksen toivo koskee myös kaikkea ajallista elämää aineellisessa maailmassa. Hän myös huomauttaa, ettei ateismikaan anna yhtään käyttökelpoista työkalua tieteen edistämiseen.

 

Kumpikin keskustelijoista pitää itseään realistina, mutta Valtaoja pitää Pihkalaa pessimistinä ja Pihkala Valtaojaa optimistina. Valtaoja luottaa maailman parantamisessa tietoon, tieteeseen ja teknologiaan. Tiede on hänen mukaansa parantanut todistetusti maailmaa. Tämän Pihkalakin myöntää. Maailma on Valtaojan mielestä mennyt koko ajan parempaan suuntaan: tilastojen mukaan elämme maailmanhistorian rauhallisinta aikaa, väkivalta ja köyhyys on vähentyneet merkittävästi. Valtaojan mukaan ihmisessä on enemmän hyvää kuin pahaa. Pihkala katsoo asiaa Raamatun syntiinlankeemuskertomuksen pohjalta ja on siksi pessimistisempi. Hän näkee heikoksi lenkiksi ihmisen, jonka seurauksista planeettamme kärsii. Pihkalan mukaan tulevaisuuden toivo on mahdollista vain siten, että Jumalan armo vapauttaa ihmisen pelosta ja johtaa uudistumiseen ja uskoon, jonka mukaan tulevaisuus on lopulta parempi kuin nykyisyys. Siitä syntyvät myös konkreettiset teot.

 

Pihkala toimi vastaväittäjänä Vesa Nissisen väitöstilaisuudessa. Väitöskirja tutki mahdollisuutta maan ulkopuolisesta elämästä sen vaikutuksesta teologiaan. Pihkalalle sopii molemmat vaihtoehdot, olemmeko yksin maailmankaikkeudessa tai onko meillä ”tähtiveljiä”. Hän uskoo, että olemme saman Jumalan luomistyötä kuitenkin. Pihkalan mielestä signaalien etsimisessä avaruudesta on kysymys jälleen ihmisen perimmäisistä, eksistenttisistä kysymyksistä: mikä on ihmisen asema universumissa. Valtaoja myöntää, että itseämme me avaruudesta etsimme, vaikkei se ainoa motiivi olekaan. Hän kuitenkin vähän epäilee, että kristinusko venyisi siihenkin, että avaruudesta löytyisi erilaisia olentoja kuin me. Aihe johtaa myös keskusteluun siitä, onko kosmoksessa havaittavissa jotain suunnitelmallisuutta. Valtaojan mukaan sellainen käsitys ei ole täysin poissuljettu tieteessäkään, mutta siellä halutaan varoa, etteivät uskonto ja tiede väärällä tavalla sekoitu keskenään, kuten kreationismissa. Maailmankaikkeuden vakioiden hienoviritys kiinnostaa Valtaojaakin. Eli se, että vakioita ei voi paljoakaan muuttaa, jos aiotaan säilyttää tällainen elämä. Kuitenkaan Valtaojan mielestä tapahtumien kulusta ei tieteellisessä mielessä löydy mitään yliluonnollista, vain luonnonlakien ja sattuman yhteispeliä. Korkeintaan Jumala asetti luonnonlait ja siirtyi sitten syrjään.

 

Pihkala ja Valtaoja arvostavat evankelisluterilaisen kirkon piispojen julkaisua Tieteiden lahja. Siinä piispat toteavat, että todellisuus on yksi ja jakamaton, eivätkä usko ja tiede ole erillisiä alueita. Jos usko eristettäisiin tieteestä, niin Valtaojan mielestä usko ei voisi esittää mitään tosiasiaväitteitä luomakunnasta, ihmisestä tai edes Jumalasta. Hänen mielestään uskovia pitää ohjata kohti järkevyyttä, etteivät he torjuisi tiedettä, ja usko olisi paremmin sopusoinnussa nykyaikaistuvan maailman kanssa. Tähän suuntaan Tieteiden lahjakin pyrkii. Sen mukaan ”tieteellä ja teknologialla on Jumalan antama tehtävä”. Pihkala on samaa mieltä: ”Jos Jumala kerran on maailman luonut, uuden, tarkentuvan tiedon hankkiminen maailmasta ei voi olla ristiriidassa tuon uskon kanssa”. Raamattua ei Pihkalan mukaan tule lukea luonnontieteiden ja kosmologian osalta kirjaimellisena auktoriteettina, vaan siitä on etsittävä teologista sanomaa, joka ei ole kiinni vanhentuneissa faktoissa. Pihkala toteaa, että jos kirkolliskokous tekisi päätöksen, että Jumala on luonut maailman noin 6000 vuotta sitten kuudessa peräkkäisessä 24 tunnin jaksossa, se olisi hänelle irtioton paikka kirkosta. Valtaoja selvästi seuraa kirkollista keskustelua, koska hän mainitsee, että teologi Eero Junkkaala on vanhemmalla iällään alkanut puolustaa tiedettä.

 

Monia muitakin kiinnostavia aiheita käsitellään näiden lisäksi lähes 300-sivuisessa kirjassa.

 

Pihkala ei ole Valtaojalle mikään helposti alas ammuttava olkiukko, koska hän on laajasti sivistynyt. Pihkala arvostaa tiedettä ja ottaa Raamatun tulkinnassaan huomioon tieteellisen raamatuntutkimuksen tulokset. Kuitenkin se, mikä tekee hänelle kristinuskosta hänelle sisäistä ja henkilökohtaista, on ilmaistavissa tunteen kielellä. Hän kokee suurta yhteyttä osallistuessaan eri tavalla ajattelevien kristittyjen kanssa jumalanpalvelukseen koska ”kaikki yhdessä jakavat kanssani saman sisäisen merkitysperinteen ja elävät sitä subjektiivisesti todeksi”. Pihkala ei kannata uskon ääriliikkeitä. Kun hän oli vielä piispana, hänen hiippakunnassaan esiintyi äärikarismaattisuutta. Pihkala puuttui siihen lujasti ja sai omien sanojensa mukaan ”lujasti turpiinsa”. Kuitenkin paikallisen helluntaiseurakunnankin johtaja tuli kiittämään häntä ja sanoi, että Pihkala on heidänkin piispansa. Ja kun katsomme tuon karismaattisen liikkeen lopputulosta, niin mielestäni Pihkalan voi sanoa olleen oikeassa.

 

Esko Valtaoja on optimisti, joka luottaa tietoon ja tieteeseen. Ja suuressa määrin myös ihmiseen. Hän pystyy tilastojen avulla osoittamaan, että maailma on mennyt koko ajan parempaan suuntaan. Yksi hänen tunnuslauseistaan on ”maailmanloppu on peruttu”. Sitä on aina ennustettu, 

mutta kaikesta olemme selvinneet. Valtaoja uskoo, että tulevaisuuden haasteistakin ihmiskunta selviää. Suosittelen Valtaojan optimistista näkemystä kaikille, jotka valittavat, että elämme juuri nyt kamalaa aikaa. Ennen on ollut vielä huonommin. Ei Valtaoja kuitenkaan uskontojakaan halua hävittää. ”Ilman uskontoa inhimillisen kulttuurin kokonaiskirjo kapenisi tavalla, josta koituva vahinko olisi, niin arvelen, suurempi kuin hyöty. Tässä eroan jyrkästi monessa suhteessa suuresti arvostamastani Dawkinsista ja muista uusateisteista, ja kaipa myös yhtä lailla arvostamastani Kari Enqvististä”, hän kirjoittaa. Valtaojan kommenteista käy selväksi, että hänen mielestään kumpaakaan ei voi todistaa: Jumala on olemassa tai ei ole. 

 

Tätä kirjaa on miellyttävä lukea riippumatta siitä, mitä näkemystä itse edustaa. Tämä on herrasmiesten keskustelua. Kolmannenkin kirjan jälkeen Pihkala ja Valtaoja kuitenkin joutuvat toteamaan, että ovat niin erilaisia, etteivät ymmärrä toistensa maailmaa, vaikka toisiaan arvostavatkin.

Suuren urheilujuhlan tuntua

Tekee mieli kirjoittaa vielä urheilusta, koska se oli poikasena yhdessä vaiheessa tärkein asia elämässä. Aiemmin olen jo kirjoittanut kesäolympialaisista. 

Kaikkien parasta urheilussa oli aina tunnelma ja urheilijoiden harjoitusmetodien seuraaminen, ja niiden matkiminen. Kun jokin iso urheilutapahtuma alkoi, tuntui, että oma kyläkin muuttui sen tapahtumapaikaksi. Parhaiten muistan vuoden 1964 Innsbruckin talviolympialaiset ja Tokion kesäolympialaiset. Talvella koulussakin oli Innsbruck koko ajan ajatuksissa, ja sitä korosti vielä se, että johtajaopettajan luokkakin muuttui kisastudioksi. Radio pauhasi ja opettaja merkitsi lyijykynällä väliaikoja paperille. Onneksi ei tarkastaja osunut paikalle.

 

Seura-lehdessä oli usein mielenkiintoisia juttuja urheilijoiden harjoittelusta. Samoin televisiossa saattoi joskus näkyä niistä välähdyksiä. Kerran näytettiin kuinka keskieurooppalaiset pujottelijat hioivat käännöksiään juoksemalla vähän matkaa seinää pitkin. Niinpä minäkin juoksin heti navetan seinää pitkin. Mahtoi hevonen tallissa ihmetellä. Yhdessä vaiheessa nyrkkeily kiinnosti, kun Sonny Liston otteli ammattilaisena raskaassa sarjassa Floyd Pattersonin ja Cassius Clayn (myöhemmin Muhammed Ali) kanssa. Liston harjoitteli tietysti nyrkkeilysäkin kanssa. Sellaista ei minulla ollut, mutta koulureppu vaan täyteen kamaa ja roikkumaan katosta. Harjoitusohjelmia oli aina mukava tehdä, mutta niiden noudattaminen tahtoi jäädä puolitiehen.

 

Huomioni kiinnittyy edelleen, kun televisiossa näytetään harjoituksia. Vähän aikaa sitten Usain Bolt harjoitteli pikajuoksua jokin raskas taakka perässään. Sanoin vaimolleni, että voi kun tuon olisin nähnyt poikasena. Olisin varmasti etsinyt aitasta tai riihestä jonkin painon, sitonut sen itseeni köydellä ja juossut riiheltä pihaan hiekan pöllytessä.

 

Talvisin kiinnosti hiihto ja mäkihyppy. Meillä oli naapurin Ollin kanssa monta hyppyrimäkeä läheisellä mäkisellä aukiolla ja pellolla. Hauskinta oli varmaan siinäkin mäen rakentaminen ja talvinen tunnelma. Kun jokin kuuluisa hyppyrimäki (ehkä Holmenkollen) täytti vuosia mäkihyppykilpailun yhteydessä, sen ylämäki oli juhlaliputettu. Pian oli meidänkin mäki. Pidimme Ollin kanssa kahdestaan myös talviolympialaiset. Toinen oli aina kilpailija ja toinen toimitsija. Toimitsija mittasi mäkihypyn pituuden, otti rannekellolla ajan hiihtolenkiltä ja tarjosi hiihto-osuuden jälkeen kilpailijalle kuumaa viinimarjamehua termospullosta. Oli muuten suuren urheilujuhlan tuntua.

 

Kalmarissa oli myös oikea hyppyrimäki. Sen mäkiennätys oli noin 30 metrin luokkaa. Oli suurta juhlaa päästä koulupäivänä hyppyrimäelle. En koskaan onneksi yrittänyt hypätä mäestä, vaikka kerran niin suunnittelinkin. Mäen alustalla sai jo niin hurjan vauhdin, että siinäkin oli tekemistä. Kerran tavallisena koulupäivänä mäkeen ilmestyi Innsbruckin olympiavoittaja Veikko Kankkonen. Siitä olikin vähällä tulla ikimuistoinen päivä. Jostain syystä lähdin alustan sivusta laskemaan mäkimonttuun juuri samaan aikaan kuin Kankkonen lähti mäen päältä hyppäämään. Törmäys montussa näytti väistämättömältä, mutta laskimme onneksi toistemme ohi.

 

Joitakin vuosia harrastin myös tosissani yleisurheilua. Lajeina olivat lähinnä pikajuoksu ja pituushyppy. Edustin maineikasta urheiluseuraa Saarijärven Pullistusta. Valmentajana oli siihen aikaan Into Turvanen, josta myöhemmin tuli yksi SUL:n valmentajista. Turvanen teki minullekin harjoitusohjelman. Jonkin aikaa jaksoin juosta ja pomppia riiheltä pihaan ohjelman mukaan. Suihkua meillä ei siihen aikaan ollut, joten treenin jälkeen hain navetan karjakeittiöstä pesuvadilla vettä ja kaadoin päälleni. Harjoittelu ei käytännössä ollut taaskaan niin mukavaa kuin teoriassa.

 

Parhaat saavutukseni tein Keuruun urheilukentällä Keski-Suomen piirinmestaruuskisoissa kesällä 1968, alle 16-vuotiaiden sarjassa. Olin sadalla metrillä toinen ajalla 11,8. Saavutuksen arvoa nostaa se, että 11,2 juossut kilpailun voittaja oli siihen aikaan koko Suomen nopein. Pituutta hyppäsin 601. Hyppäsin sen melkein kokonaan vauhdin ansiosta. Kun nykyään seuraan pituushyppääjiä televisiossa, harmittaa, ettei valmentaja hionut yhtään tekniikkaani.

Voi hyvin!

 Hyvinvoinnin ja onnellisuuden edellytyksiä tutkitaan nykyään paljon. Uskoa pidetään usein elämää rajoittavana, onnellisuutta ja hyvinvointia huonontavana asiana. Kansainväliset ja kotimaiset tutkimukset näyttävät kuitenkin viittaavaan siihen suuntaan, että uskonnolliset ihmiset voivat muita paremmin. Mikä tekee uskosta tervehdyttävää?

 

”Nähdyksi tuleminen on ihmisen paratiisi”, kirjoittaa psykohistorioitsija Juha Siltala. Jokainen meistä tarvitsee rakastetuksi tulemista ja hyväksymistä. Toivomme, että meitä arvostetaan ja meidät otetaan tosissaan. Koska Jumalan tärkein ominaisuus on rakkaus, Hänen edessään tulemme läpikotaisin nähdyksi, rakastetuksi, hyväksytyksi ja tosissaan otetuksi juuri sellaisena kuin olemme. Muistan miten tervehdyttävää oli, kun vanhempi profeetta profetoi aikoinaan minulle, nuorelle uskovalle, millaisena Jumala minut näkee. Viestiin sisältyi myös se, että olen rakastettu tällaisena. Parhaimmillaan nähdyksi tulemisen kokemus voi tervehdyttää meitä myös seurakunnassa.

 

Paavali kirjoittaa, että armo kasvattaa meitä uskovina (Tiit. 2:11,12). Meillä on aina todellinen mahdollisuus aloittaa puhtaalta pöydältä uudelleen. Entinen on pyyhitty pois. Tämä vapauttaa meidät rehellisesti kohtaamaan pahuutemme ja itsekkyytemme, niin etteivät ne saa elämästämme lopullista otetta. Kari Kuula kertoi armowebinaarissa, että yksi armo-sanan alkukielen merkityksistä on puolueellinen suosio. Ajattele, miten kivalta tuntuu, jos sinulla on kaveri, joka aina suhtautuu sinuun myönteisesti ja pyrkii selittämään tekemisesi parhain päin. Jeesus on meille tällainen kaveri. Eikö sellaisen kaverin seurassa olekin hyvä olla? Silloin itsekin mielellään yrittää parastaan. Niinpä seurauksena on myös paremmat elämäntavat, mikä sekin johtaa siihen, että uskova voi paremmin.

 

Ilman tarkoitusta ja toivoa elämä on raskasta. ”Synkkä mieli kuihduttaa ruumiin” (Snl. 17:22). Usko antaa meille ymmärryksen, miksi olemme täällä ja mihin olemme menossa. Toivomme ulottuu tulevaan Jumalan valtakuntaan asti. Se on kuin ankkuri, joka on jo heitetty sinne (Hepr. 6:19). ”Toivo on toinen nimi Jumalan läsnäololle”, kirjoitti Martti Lindqvist. Vaikka emme voi muuttaa kaikkia tosiasioita elämässämme, eteenpäin katsova toivo on suuri voimavara. Tämäkin voimavara voi vielä kasvaa seurakunnan keskinäisessä yhteydessä. 

 

Uskon ja hyvinvoinnin yhteydestä väitöskirjaa tekevä Harri Koskela kertoo, että vakaumuksen vahvuudella on merkitystä henkisen hyvinvoinnin kannalta. Jos horjuu epävarmana näkemysten välimaastossa, kokee ristiriitaisuutta elämässään. Turhaan ei siis Pietari kehota: ”Pyrkikää siis, veljet (ja siskot), yhä innokkaammin tekemään lujaksi kutsumuksenne ja valintanne” (2. Piet. 1:10). Koskela toteaa myös, että aktiivisuus vaikkapa urheiluseurassa kohentaa hyvinvointia, mutta elämän tarkoituksen ja merkityksen löytyminen hengellisessä kontekstissa on ihan eri tasolla. 

Tapasin Jeesuksen

Kirja-arvio

Charlotte Rørth

Tapasin Jeesuksen

Minerva Kustannus Oy, 2018

 

Tanskalainen toimittaja Charlotte Rørth koki yllätyksen ollessaan jutuntekomatkalla Espanjassa. Hän tapasi Jeesuksen. Tilanne tuli täysin yllättäen. Rørth on rationaalisesti ajatteleva, kriittinen toimittaja, eikä hän ollut ennen tapahtumaa lukenut mitään aiheesta, ei rukoillut eikä meditoinut.

 

Ensimmäinen yllätys tapahtui Iglesia de San Andrés -kappelissa. Tuntematon nainen tuli luokse, tarttui hengästyneenä Charlotten käsiin ja sanoi: ”Sinut on valittu”. Kun Charlotte myöhemmin oli seurueen kanssa La Sacra del Salvador -kappelissa hän jäi sakastiin muiden jälkeen, koska ei yhtäkkiä pystynyt liikkumaan. Opas palasi etsimään häntä ja ihmetteli, miksi Charlotten ympärillä oli hehkuva valo. 

 

Vähän myöhemmin istuessaan taas Iglesia de San Andrés -kappelissa, hän näki Jeesuksen luonnollisen kokoisena hologrammina. Jeesus oli sandaaleissaan israelilaisessa maisemassa. Myös opetuslapsia näkyi kuvassa. Jeesus katsoi Charlottea lempeästi ja sanoi: ”Tervetuloa, mukavaa nähdä sinut”. Jeesus tuntui puhuvan arameaa, jota Charlotte ei osaa, mutta hänen tietoisuutensa ymmärsi kuitenkin kaiken, mitä Jeesus sanoi. ”Kaikki epäilys on haihtunut, pyyhkiytynyt mielestä. Kaikki psyykkiset puolustusmekanismit ovat poissa. Tajuan, että älyllisyyteen perustuva järkeni on kadonnut, ja sen tilalla on nyt vahvempi tieto”, Charlotte kirjoittaa tuosta hetkestä.

 

Sitten seurasi hämmennys. Charlotte alkoi etsiä journalistin tarkkuudella mahdollista luonnollista selitystä tapahtumalle. Hän mietti, voisiko näyn selittää jollain aiemmalla kokemuksella: nähdyllä elokuvalla, tv-sarjalla, kirjalla, toimittajan taustatöillä. Hän vertaili näkyään muiden Jeesus-näkyihin. Charlotte tutki myös, voisiko psykologiassa kuvattu (esim. C. G. Jung) kundalini-kokemus selittää asian, olisiko kyse epilepsiasta, löytyisikö vastaus neuropsykologiasta jne. Hänen tapaamansa asiantuntijat eivät kuitenkaan löytäneet mitään tyhjentävää selitystä. Niinpä Charlotte pitää kokemusta aitona. Hän tapasi Jeesuksen samassa paikassa Espanjassa vielä uudelleenkin. 

 

Miten Jeesuksen kohtaaminen vaikutti Charlotteen? ”Luulin, että minun täytyi oikeuttaa olemassaoloni tekemällä oikeita asioita. Kun Jeesus loi katseensa minuun, hän katsoi tekojeni taakse, ja näki vain minut. Hän osoitti minulle, että olin hyvä sellaisena kuin olen”, Charlotte kirjoittaa. 

 

Miten elämä on muuttunut? ”Olen onnistunut elämään tavallista tanskalaisen ihmisen elämää tällä kaksituhattaluvulla samalla, kun kannan sisälläni tietoa siitä, että Jeesus elää. Minusta ei ole tullut hullu, kummallinen eikä elämästä vieraantunut. En ole sulkeutunut omaan pyhyyden piiriini”, Charlotte vastaa ja jatkaa: ”En asu luostarissa, mutta kannan ristiä joka päivä, käyn säännöllisesti kirkossa, rukoilen ja luen aamuisin, osallistun retriitteihin, opiskelen, syvennän tietojani”. Hän kokee myös tehtäväkseen toimittajana kertoa kokemuksistaan muille.

 

Tavatessaan Jeesuksen toisen kerran Charlotte kysyi Jeesukselta, mitä hänen pitäisi tehdä. Jeesus vastasi: ”Minä luotan sinuun”. Niinpä Charlotte päättelee: ”On minun tehtäväni vastata paitsi omasta elämästäni, myös siitä mitä hän on minulle antanut. En voi sysätä sitä hänen tehtäväkseen, vaikka haluaisin. Olen saanut elämän lahjaksi, mutta minun tehtäväni on elää se oikein”.

 

Charlotte sanoo nyt ymmärtävänsä paremmin, että on olemassa paljon sellaista tietoa, jota ei voida todistaa tieteen menetelmin. Tämän myönsivät myös aiemmin mainitut asiantuntijat, joita Charlotte haastatteli. ”Mutta olemme arvottaneet tietoa vuosisatojen ajan asettaen akateemisen tiedon kaikkein korkeimmalle sijalle ja sulkeneet silmämme muunlaiselta tiedolta, joka on opittavissa ilman loogisia reittejä”, Charlotte kirjoittaa.

 

Charlotte Rørthin kirja on kiihkoton, tarkka ja uskottavan tuntuinen kuvaus erikoisista kokemuksista. Kannattaa tutustua kirjan avulla tarkemmin Charlotten kuvaukseen tapahtumista ja niiden synnyttämistä ajatuksista.