Punainen marja mustassa aukossa

Kirja-arvio

Seppo Rytkönen

PUNAINEN MARJA MUSTASSA AUKOSSA. 

Kirjoituksia elämisestä ja uskomisesta.

Omakustanne 2021, 247 sivua.

 

Pääsiäislukemisenani oli Seppo Rytkösen tuore kirja Punainen marja mustassa aukossa. Seppo on koulutukseltaan biologi, Vapaakirkon pastori, psykiatrinen sairaanhoitaja ja työnohjaaja. Kaikista näistä hänellä on myös käytännön työkokemusta, joten näkemys elämästä ja uskosta on laaja ja syvällinen. Seppo on myös kirjoittanut paljon. Nyt eläkkeellä ollessa hän on koonnut monien pyynnöstä ja tulevaa 70-vuotispäivää juhlistaakseen kirjaksi opetuskirjoituksia, pakinoita, kolumneja ja joitakin muita kirjoituksia monien vuosien ajalta. Kuten Seppo itsekin esipuheessa toteaa, merkittävin osuus kirjassa ovat vapaakirkolliseen Suomen Viikkolehteen kirjoitetut kolumnit vuosilta 1999-2008. Täysipainoista asiaa on kyllä muissakin kirjoituksissa.

 

Muutamia vinkkejä aiheista, joihin Seppo ottaa kantaa: luominen ja evoluutio, raamattunäkemykset, Raamatun kääntäminen, ekumenia, seurakunnan toimihenkilöiden valintamenettely, naisen asema seurakunnassa, sielunhoito ja ihmisenä kasvaminen, hengellisten työntekijöiden väärät motiivit, itsenäisyys/riippuvuus jne. Kirjasta löytyvät myös ne kolumnit, jotka Suomen Viikkolehden päätoimittaja hyllytti, ja muutamista kolumneista kohdat, jotka hän sensuroi.

 

Sepon juuret ovat Keski-Suomessa, Sumiaisten Viitakylällä. Siellä puhkesi 1930-luvulla vapaakirkollinen herätys, jonka seurauksena lähes puolet kylän asukkaista tuli uskoon, myös Sepon vanhemmat. Seppo eli lapsuutensa ja nuoruutensa kapean herätyskristillisyyden piirissä. Hän väitteli uskonasioista kotona, mutta toisaalta puolusti niitä koulussa. Uskonratkaisun Seppo teki 18-vuotiaana. Hän omaksui hyvin tiukan uskovaisuuden mallin. Raamatun suhteen hän oli fundamentalisti, koki lukevansa sitä kirjaimellisesti ikään kuin se ei vaatisi ollenkaan tulkintaa. Lapsuudessa tapahtunut kodin tulipalo, jossa Sepon kaksi noin 10-vuotiasta siskoa kuoli, jätti vahvan jäljen sieluun.

 

Sepon elämänkaari on huikea kasvutarina, jonka tulokset näkyvät näissä kirjoituksissa. ”Kauan on kuitenkin kestänyt kapeasta uskovaisuudesta luonnolliseen ihmisyyteen kasvaminen”, hän kirjoittaa. Seppo on pyrkinyt totuudellisuuteen omassa elämässään. Hän on käsitellyt haavojaan terapiassa ja bibliodraamassa, ja hankkinut psykologian ja sielunhoidon alueelta suuren tietomäärän. Sielunhoitoa hän on itsekin harjoittanut sekä seurakunnassa että mielenterveyspotilaiden kanssa. ”Sielunhoidollisuus ja pyrkimys ihmisen ja elämän empaattiseen ymmärtämiseen ovat olleet vahvasti mieleni keskipisteessä”, Seppo toteaa.

 

Uskonasioissa raamattunäkemys on muuttunut realistisemmaksi. Seppo ei välitä hurskastelusta. Hän ei väheksy millään tavalla ihmisyyttä, vaan näkee, että uskoa ja pyhittymistä voi olla vain inhimillisyyden sisällä. Uskovakaan ei pääse eroon itsessään olevasta pahasta: ”Minun olisi tarpeen olla kunnolla selvillä siitä ja oppia hallitsemaan pimeää puoltani ja sen ilmenemismuotoja. Muuten näen pahuutta vain toisissa ja muualla oman itseni ulkopuolella”. Hengellisyys ei näissä pohdinnoissa ole kuitenkaan vähentynyt, päinvastoin syventynyt.

 

Seppo on joutunut työurallaan kokemaan, millaista on, kun asioista päätetään pienessä piirissä hyvä veli -periaatteella. Asioita salataan, jätetään selvittämättä ja painetaan villaisella. Eikä löydy kunnollista johtajuutta. Tätä tapahtuu paljon hengellisissä piireissä. Tyypillistä on myös se, että omaa tai pienen ryhmän mielipidettä pidetään ”Herran sanana”. Seppo edellyttää, että valintojen ja päätöksenteon pitää olla rehellistä, avointa, läpinäkyvää ja demokraattista. Johtajien pitää puuttua epäkohtiin. Seppo muistuttaa useampaan kertaan, että me ihmiset olemme Jumalan palvelijoita, emme Jumalan edustajia. Jos saarnamiehen persoonallisuus on narsistinen, silloin hän kuvittelee olevansa edustaja. Tällaiseenkin ilmiöön Seppo on ikävällä tavalla törmännyt.

 

Koskettavin oli Sepon kipeää isäsuhdetta kuvaava kolumni. Isän kanssa ei syntynyt kunnollista kohtaamista koko elämän aikana. Vasta isän kuolinvuoteen äärellä löytyi yhteys. Isä riisui saarnamiehen ja uskovaisenkin roolin ja oli vain ihminen. Hän siunasi poikansa työnsä jatkajaksi.

 

Kirjan lopussa Seppo päivittää tilanteensa ja tämänhetkiset näkemyksensä. Ikävien tapahtumien seurauksena hän erosi Vapaakirkosta ja palautti pastorin valtakirjan. Hän kuuluu nyt luterilaiseen kirkkoon, todeten kuitenkin: ”luterilaista minusta ei tule, kuten ei enää mihinkään muuhunkaan uskonnolliseen perinteeseen tai yhteisöön samaistuvaa… Silti konkreettinen seurakuntayhteys on parhaimmillaan erittäin merkittävä uskon toteuttamiselle yhdessä toisten kanssa. Siitäkin minulla on paljon kokemusta. Sellaista kaipaan”. Sepon näkemykset monesta asiasta ovat vuosien varrella muuttuneet ja ovat jotkut aika radikaalejakin, mutta mielestäni hyvin perusteltuja.

 

Kirjan kieli on selkeää, vivahteikasta ja rikasta. Hengellisiä asioita sanoitetaan tuoreella  tavalla. Kirjaa voisi luonnehtia vaikkapa henkilökohtaisella tasolla ja persoonallisella tavalla kirjoitetuksi käytännöllisen teologian oppaaksi. Samalla se on mielenkiintoinen kertomus Sepon elämästä. Kirjoituksia kuvaa hyvin erään lukijan palaute Suomen Viikkolehden kolumneista: ”Kerrankin joku uskaltaa sanoa mitä ajattelee ja rohkenee rehellisesti arvostella epäkohtia myös uskovien joukossa ja kirkossamme”.

 

Suosittelen!