Sielunhoidon teologia

Kirjaesittely

Peltomäki, Saarelainen, Salminen (toim.)

Sielunhoidon teologia

Kirjapaja 2021, 312 sivua

 

Sielunhoidon teologia koostuu 16 asiantuntijan artikkelista. Aihe on nähty tarpeelliseksi sen takia, että suomenkieliset sielunhoidon kirjat ovat olleet enemmän sielunhoidon käytäntöjen kuin taustalla olevan teologian esityksiä. Sielunhoidon teologia keskittyy Suomen evankelisluterilaisen kirkon sielunhoidon teologiaan ja historiaan. Artikkelit ovat vertaisarvioituja eli tieteelliset kriteerit täyttäviä. Kirjaa ei ole kuitenkaan tarkoitettu vain tutkijoille, vaan kaikille auttamistyötä tekeville, ja muillekin asiasta kiinnostuneille. Johdannossa sielunhoito määritellään ”kristilliseksi henkiseksi auttamiseksi ja kärsimyksen lievittämiseksi”. Kommentoin muutamia artikkeleita.

 

Risto Saarinen esittelee sielunhoidon historiaa. Hän erottaa siinä kolme aaltoa. Ensimmäinen on yksilöllisyyden nousu. Ennen valistuksen aikaa 1700-luvulla nykyaikainen yksilöllisyys oli vierasta. Valistuksen myötä näkemys muuttui filosofiassa yksilöä arvostavaksi. Kristillisessä teologiassa sama tapahtui pietismin myötä. Pietismi korostaa kristinuskon totuuksien henkilökohtaista omaksumista, ja niin sielunhoidostakin tuli enemmän yksilöön kohdistuvaa. Toinen aalto johtui psykologian noususta. Psykologia tieteenalana keksittiin 1800-luvulla. Psykoterapia yleistyi 1900-luvulla, ja psykologista tietämystä alettiin käyttää apuna myös sielunhoidossa. Irja Kilpeläisen myötä julistavasta ja manipuloivasta vaikuttamisesta siirryttiin autettavan tarkkaan kuuntelemiseen. Kolmanteen aaltoon liittyy muutos psykologiassa ja kehollisuuden nousu. Psykologia on yhä enemmän lääketiedettä. Psyyken tiloja voidaan korjata lääkkeillä ja muilla kehoon vaikuttavilla menetelmillä. Psykologia saattaa jatkossa olla kiinnostuneempi aivojen välittäjäaineista kuin äitisuhteesta. Ihmisiä kiinnostaa nykyään enemmän jooga tai mindfulness kuin rukouspiiri. Sielunhoidon täytyy päivittää tietonsa psykologiasta ja uusista menetelmistä. Teologiassa täytyy pohtia, mitä kehollisuus käytännössä merkitsee. Millä tavalla ihminen on Jumalan kuva? Kristinuskoon kuitenkin kuuluu ruumiillinen ylösnousemus eli koko olemuksen uudistuminen.

 

Isto Peltomäki pohtii, miten terapeuttisessa, asiakaskeskeisessä, psykologiaan tukeutuvassa sielunhoidossa toteutuu kirkon tehtävä julistaa evankeliumia. Kirkkokurin ja saarnaamisen ajasta on siirrytty vaiheeseen, jossa katsotaan, että empaattinen asennoituminen autettavaan välittää evankeliumin; ”armoa välitetään olemalla armollinen”. Kolmiomallin mukaisesti ajatellaan, että kahden keskustelijan lisäksi läsnä on myös Jumala eikä evankeliumia tarvitse erikseen sanoittaa. Peltomäki analysoi hyvin pahuuden, synnin ja kärsimyksen tulkinnan merkitystä sielunhoidossa. Apua kärsimykseen tulee hänen mukaansa tarjota kristillisestä viitekehyksestä käsin ilman saarnaamista ja holhoamista, mutta toisaalta on varottava, ettei sielunhoito laimene pelkäksi terapiaksi. Suomessa vallalla oleva sielunhoidon teoria perustuu Paavo Kettusen edistämään pastoraalipsykologiaan, jossa hoitamista tarkastellaan psykologisena kysymyksenä. Myös uskoa tarkastellaan psykologisesti. Se ei kuitenkaan ole Peltomäen mielestä riittävä tapa, koska silloin kokemuksellisuus korostuu liikaa. Kokemuksellisen uskon ulottuvuutta ei haluta väheksyä, mutta pastoraalisessa toiminnassa on oleellista se, mikä on uskon teologinen lähtökohta. Luterilaisessa näkemyksessä usko ei perustu kokemukseen eikä ihmisen omaan toimintaan.

 

Björn Vikström selvittää, miten luterilaisen etiikan keskeiset käsitteet liittyvät sielunhoidon teologiaan. Käsitteet ovat ihmiskäsitys, luonnollinen laki, armo, kultainen sääntö, uskosta vanhurskauttaminen ja rakkaus. Ihmiskäsityksessä on keskeistä, että jokainen on sekä-että -ihminen: Jumalan luoma, mutta synnin takia keskeneräinen ja ristiriitainen. Sovitus ja lunastus koskee kuitenkin kaikkia, ja armo auttaa muuttumaan. Luonnollinen laki, joka Roomalaiskirjeen mukaan on kirjoitettu kaikkien sydämiin, voidaan ilmaista myös termillä ”yhteinen moraalitaju”. Sielunhoidossa tulee auttaa ihmistä löytämään ne ”ratkaisut, jotka hän jo sydämessään tietää oikeaksi”. Luterilaisessa vanhurskauttamisopissa on sielunhoidolle kaksi näkökulmaa: toisaalta Kristus on lahja, toisaalta kannustava esimerkki kristitylle. Kultainen sääntö – tee toiselle mitä haluaisit itsellesi tehtävän – edellyttää sekä rationaalista päättelyä että lähimmäisen asemaan asettumista tunteiden avulla. Rakkauden täytyy olla kekseliästä ja tilanteet huomioon ottavaa.

 

Paavo Kettunen käsittelee häpeän teologiaa osana sielunhoitoa. Tärkeintä on ymmärtää syyllisyyden ja häpeän ero. Aiemmin syyllisyyden hoitaminen on ollut keskiössä. Tutkiessaan ripittäytymisen vaikutuksia Kettunen huomasi, että vain 42 % ripittäytyneistä koki saaneensa avun. Kettunen päätteli, että loput kärsivätkin todellisuudessa häpeästä. Syyllisyys liittyy tekoihin ja sen voi parantaa anteeksiantamus. Häpeä sen sijaan liittyy siihen, mitä ihminen on. Vaatii taitoa sielunhoitajalta erottaa syyllisyys ja häpeä. Häpeästä kärsivä yrittää useimmiten joko paeta tai osoittautua täydelliseksi. Ei tule takertua autettavan sanoihin ”syyllisyys” ja ”häpeä”, vaan kuunnella autettavan puheen sisältöä. ”Silloin kun ihminen puhuu minäkuvastaan, identiteetistään, kelpaamattomuudestaan ja siitä, ettei häntä hyväksytä, on painopiste häpeän kysymyksenasettelussa”. Psykoanalyyttisen näkemyksen mukaan häpeä syntyy aiemmin kuin syyllisyys, jo vauvana, torjutuksi tulemisen kokemuksesta. Häpeään ei auta anteeksiantamus, vaan se, että tulee nähdyksi ja hyväksytyksi omana itsenään. Hengellisessä häpeässä on kyse siitä, että ihminen ei koe kelpaavansa Jumalalle tai uskonnolliselle yhteisölle. Kettunen muistuttaa, että Jeesuskin koki ihmisten hyljeksinnän ja häpeällisen kuoleman; ”Jumalani, jumalani, miksi minut hylkäsit”. ”Ylösnousemus on ratkaisevan tärkeä häpeäteologian kannalta. Se on hyväksytyksi tulemisen viesti hylätyksi jääneelle Jeesukselle”.

 

Nina Nikki tarkastelee Paavalin kirjeitä peilatakseen Paavalin näkemyksiä, siihen, mitä nykyään tarkoitetaan sielunhoidolla. Hän tarkastelee Paavalia nimenomaan sen ajan maailmankuvan ja ihanteiden valossa. Sielunhoidon perustana on aina tietty ihmiskäsitys. Paavalin kohdalla sen hahmottamista vaikeuttaa se, että ”hän on saanut vaikutteita sekä juutalaisuudesta että kreikkalais-roomalaisesta ajattelusta”. Paavali näyttää kirjeissään tukeutuvan osittain molempiin käsityksiin. Eniten korostuu kuitenkin näkemys ihmisestä kokonaisuutena, mikä sopii nykysielunhoidon tapaan lähestyä autettavaa. Synti on perinteisesti kärsimyksen syynä. Nikin mukaan synti on Paavalille mahti, jonka valtapiirissä ihminen on ja joka vaikuttaa ihmiseen. Paavali ei näytä edustavan augustinolais-protestanttista perisyntioppia. Hän näyttää jopa olettavan, ettei uskova enää tee syntiä (Room. 8:9), vaikka käytännössä joutui myöntämään, ettei tämä toteutunut seurakunnissa. Toisaalta perustellessaan juutalaisten ja pakanoiden olevan samassa asemassa Jumalan edessä hän näkee kaikki ihmiset syntisinä. Paavali ei tunne modernia länsimaisen kulttuurin läpäisevää itsetutkiskelua. Hän ei ”korosta omantunnon tarkkailua eikä tunnu itsekään kantavan erityisiä syyllisyyden tunteita”. Kärsimyksen Paavali usein hengellistää - kuten siinä, että ”piikki” hänen ruumiissaan on Jumalan sallimaa saatanan aikaansaannosta – joten kärsimyksen lievittäminen ei ole tavoiteltava asia. Kristityn kuuluukin kärsiä uskon puolesta. Nikin mukaan on vaikea tietää varmasti runnooko Paavali läpi näkemyksiään vai onko hänellä nykyaikaiseen tapaan herkkyyttä kuunnella autettavaa. Rakkauden veisussaan (1. Kor. 13) hän ainakin korostaa kärsivällisyyttä ja lempeyttä ja on esim. avioerokysymyksessä sallivampi kuin Jeesus. Työtoverinsa Epafrodituksen sairastamiseen Paavali suhtautuu tunteikkaasti. Toisaalta Paavali on välillä hyvin jyrkkä ja holhoava. Paavalin kirjeet on kirjoitettu seurakunnille yhteisesti, joten niiden perusteella on vaikea arvioida, miten Paavali keskusteli yksittäisten ihmisten kanssa.

 

Muut kirjan artikkelit:

Antti Raunio: Keskinäinen lohdutus – pastoraalisuus kirkkoa määrittävänä piirteenä.

Kati Tervo-Niemelä: Sielunhoidon muuttuva konteksti.

Auli Vähäkangas: Sairaalasielunhoidon tunnustuksellisuus ja pastoraaliteologian identiteetti moniarvoistuvassa Suomessa.

Suvi-Maria Saarelainen: Syöpä nuorten aikuisten elämän merkityslähteiden haastajana.

Virpi Mäkinen: Kärsimyksen kohtaaminen ja toivo.

Johanna Vilja-Mantere: Taidelähtöisen toiminnan mahdollisuudet sielunhoidollisessa kohtaamisessa.

Harri Koskela: Läheisen menetys, suru ja selviytymiskeinot.

Panu Pihkala: Ympäristöahdistus sielunhoidollisena haasteena.

Risto Uro: Jeesus-tutkimus ja sielunhoito.

Joona Salminen: Auttava kohtaaminen askeettisessa kontekstissa.

Ritva Palmén: Sielunhoito lännen kirkossa keskiajalla.

 

Sielunhoidon teologia on asiantunteva ja laaja-alainen tietopaketti sielunhoidon aihepiiristä. Aihetta valotetaan historiallisesta, teologisesta ja psykologisesta näkökulmasta Jeesuksen ja Paavalin ajoista suomalaisen luterilaisuuden nykyisen toimintaympäristöön saakka. Jokaisen artikkelin lopussa on kattava kirjallisuusluettelo lisäopiskelua varten.