Tiedän uskovani, uskon tietäväni

Kirja-arvio

Juha Pihkala, Esko Valtaoja

Tiedän uskovani, uskon tietäväni, keskustelukirjeitä

Minerva Kustannus Oy, 2010

Emerituspiispa Juha Pihkala ja avaruustähtieteen emeritusprofessori Esko Valtaoja kirjoittivat ensimmäisen keskustelukirjansa Nurkkaan ajettu Jumala vuonna 2004. Keskustelussa liikuttiin uskon ja tiedon/tieteen rajapinnassa. Kirjaa myytiin paljon. Syyksi kirjoittajat arvelevat sen, että he yrittävät tosissaan keskustella ja ymmärtää toistensa näkemyksiä. Toisen, tässä arvioitavana olevan kirjan he julkaisivat 2010. Siinä he jatkavat samojen aiheiden piirissä ja haluavat molemmat tuoda mustavalkoiseen ajatteluun lisää harmaasävyjä.

     Juha Pihkala on teologian tohtori, joka antaa tieteelle suuren arvon, mutta tuo koko ajan esiin myös sen, ettei tiede kata kaikkea tietoa olevaisesta. Pihkala on kirjoittanut dogmatiikan oppaita, viimeksi kirjan Uskoa tiedosta ja tietoa uskosta (Edita 2009, suosittelen). Hän tuli tunnetuksi myös Nokian herätyksen ja Markku Koiviston kovana kriitikkona. Esko Valtaoja on paljon julkisessa keskustelussa esiintynyt sivistynyt agnostikko, eli hänen mielestään ei voida lopullisesti tietää, onko Jumala olemassa. Ateismihan katsoo tietävänsä, ettei Jumalaa ole, mutta sellaista tietoa ei todellisuudessa ole olemassa. Valtaoja on kuitenkin taisteleva agnostikko, hän haluaa haastaa ihmisiä ajattelemaan, mutta ei halua käännyttää ketään. Häneltä puuttuu omien sanojensa mukaan kokonaan uskonnon ”geeni”, hän ei kaipaa uskontoa.

Moraalin ja etiikan perusta

Pihkala haastaa Valtaojaa kertomaan, mistä moraalille ja etiikalle saadaan arvovaltaiset perusteet ilman uskontoa. Valtaoja vastaa, ettei tiedä. Hän myöntää, että ihmisessä on jokin sisäänrakennettu käsitys moraalista, mutta johtaa sen evoluutiosta. Pihkala toteaa, että moraalitaju on edelleen tieteelle arvoitus. Hänen näkemyksensä mukaan ”moraali on osa Jumalan luomaa ihmisyyttä, osa sitä ulottuvuutta, jota Raamattu kutsuu Jumalan kuvaksi”. Kaikki moraali perustuu Pihkalan mukaan aina johonkin uskoon, sitä ei voida perustaa täysin johonkin tietoon ihmisestä.

     Valtaojakin toteaa, että moraalisääntö voi perustua moneen asiaan tiedon lisäksi, mutta pitää kuitenkin ehdottomana sitä, että ”moraalisäännön pitää olla sopusoinnussa parhaan käytettävissä olevan tieteellisen tiedon kanssa”. Tosin hän myöntää, että tieteellistäkin tietoa meistä jokainen valikoi ja tulkitsee oman elämänkatsomuksensa mukaan. Valtaoja ei kuitenkaan hyväksy sitä, että mikään uskonto voisi ottaa itselleen universaalista moraalista auktoriteettia, joka olisi jumalallinen ja erehtymätön. Hänen mukaansa emme voi tietää, onko jokin tänään vallalla oleva uskonnon tulkinta oikea. ”Olen siis pohjimmiltani sitä mieltä, että minun henkilökohtainen omantunnon ääneni ylittää kaikki eettiset periaatteet ja moraalisäännöt”, hän toteaa.

Uusateistien käsityksistä

Nykyajan uusateistien mukaan uskonnot saavat hyvätkin ihmiset tekemään pahaa. He väittävät, että maailma olisi parempi paikka, jos uskontoja ei olisi ollenkaan. Tästä molemmat kirjoittajat ovat eri mieltä uusateistien kanssa, koska ei voida todistaa, että asia olisi niin. Olisiko maailma vielä pahempi paikka ilman uskontoja?

     Uusateistien kärkinimi Richard Dawkins haluaisi kieltää vanhempia siirtämästä lapsilleen uskonnollisia vakaumuksiaan. Pihkala huomauttaa, että siinäkin tapauksessa vanhemmat valitsevat lapsensa puolesta. Hän kysyy myös, eikö Dawkinsin linjan mukaan pitäisi olla ohjaamatta lapsia myöskään moraalisiin valintoihin. Tätä Dawkins ei kuitenkaan tavoittele, koska hänkin Pihkalan mukaan tietää, että ihmisen moraali ei kehity toimivaksi käytännöksi ilman määrätietoista ulkoista ohjausta. Pihkalan mukaan tutkimustieto myös osoittaa, että vanhempien varhainen puolueettomuus uskonnollisissa asioissa ei tue ihmisen myöhempiä itsenäisiä valintoja. Vanhempien pitää siis toimia omasta uskostaan käsin, kun lapsi käy läpi herkkyysvaiheitaan, heidän on pystyttävä pakottamatta suosittelemaan omaa vakaumustaan. Fanaattinen uskonnollisuus ja fanaattinen uskonnonvastaisuus tekevät yhtä pahaa jälkeä.

     Valtaoja on lapsen kasvatuksesta jokseenkin samaa mieltä. Hänen mielestään tärkeintä on, että lapsi saa kasvaa ”rakastavassa, turvallisessa ja kannustavassa ympäristössä”. Vähemmän tärkeää on se, onko ympäristö uskonnollinen vai ateistinen, eikä se ole edes lapsen valittavissa. Vanhempien pitää aluksi opettaa lapselleen, mihin he itse uskovat, muu ei ole mahdollista. Kuitenkin Valtaojan mukaan lapselle pitää kertoa, että tämä on minun käsitykseni, toisilla on erilaisia käsityksiä. Lapsi pitää opettaa myös kyseenalaistamaan.

Teodikean ongelma

Valtaoja korostaa maailman menneen ja menevän yhä koko ajan parempaan ihmisen ansiosta. Tieteen ja sen myötä teknologian keksiminen on nostanut ihmisiä köyhyydestä. Murhia on kymmenesosa siitä, mitä oli keskiajalla. Maailma muuttuu koko ajan todellisuudessa turvallisemmaksi paikaksi, sotia on tilastojen mukaan vähemmän kuin ennen. Pahuutta silti edelleen on ja siihen liittyvä teodikean ongelma (miksi pahaa tapahtuu, jos Jumala on hyvä ja kaikkivaltias) jää myös kaikilta uskonnoilta ratkaisematta. Valtaoja ei usko viimeiseen tuomioon eikä siihen, että nykyinen epäoikeudenmukaisuus hyvitettäisiin tulevassa elämässä. Sellaista takaporttia ei ole.

     Pihkalan mielestä Valtaoja ei näe Jumalan vaikutusta maailmassa, koska ei näe muutenkaan Jumalaa. Takaportilta taas vaikuttaa pikemminkin se, että tämän elämän jälkeen ei joutuisi vastuuseen mistään. Jumala on tärkeä juuri siksi, että ihminen tarvitsee puolueettoman tuomarin eikä sellaista löydy ihmisistä tai uskonnottomista moraalijärjestelmistä. Teodikean ongelmassa Pihkala näkee yhteyden Vanhan testamentin kuvakieltoon (2. Moos. 20:4-5). Jos kykenisin täysin puolustamaan Jumalaa ”tuomioistuimessa”, silloin todellisuudessa puolustaisin vain omaa kuvaani Jumalasta. Ihminen voi laatia Jumalasta vain oman mielensä ja kokemuksensa kokoisia kuvia, mutta Jumala on paljon suurempi. Teodikean ongelmaa ei Pihkalankaan mielestä ole kuitenkaan ratkaistu.

Mikä on elämän tarkoitus

Valtaojaa miellytti englantilaisten ateistien taannoinen bussimainos ”Jumalaa ei todennäköisesti ole, ole siis huoleti ja nauti elämästä!”. Hänen mielestään se oli suunnattu uskonnolla pelottelijoita vastaan. Valtaoja arvelee Pihkalankin kohdanneen paljon ihmisiä, jotka elävät uskonnollisessa ahdistuksessa viimeistä tuomiota peläten. Heidät pitäisi turhan ahdistuksen sijaan vapauttaa iloitsemaan elämästään. Uskonnon paras markkinarako löytyy Valtaojan mielestä ”pelosta ja kärsimyksestä, ei mielihyvästä ja nautinnosta”, vaikka Lutherkin korosti nautintoja Jumalan lahjana.

     Pihkalan mielestä ”helvetti tai sillä pelottelu ei ole kristinuskon tulevaisuudenkuvan avain, vaan yhteinen hyvä elämä, jota armo ruokkii ja kannustaa”. Tärkeintä elämässä on mielekkyys ja tarkoitus, joiden avulla voi nähdä vaikeuksienkin yli. Kristinusko ei ole koskaan kieltänyt iloa, mutta nautintoa ei saa nostaa itseisarvoksi ja elämän syvimmäksi sisällöksi. Elämään kuuluu myös vastuullisuus tekemisistä eikä kyseinen mainos voi siitä vapauttaa.

Pihkala ja Valtaoja keskustelevat kirjassa myös valistuksen merkityksestä, evoluutiosta, kreationismista, älykkäästä suunnittelusta, abortista, ihmisen ja Jumalan rakkaudesta, muista uskonnoista ja ihmeellisestä maailmankaikkeudesta.

Yhteisymmärrystä miehet eivät kaikesta löydä, mutta keskustelu säilyy herrasmiesmäisenä. Valtaoja lukee paljon myös uskonnollista kirjallisuutta, mutta ihmettelee, ettei saa aina selvää teologien näkemyksistä edes ihan kristinuskon perusasioista. Hän ei suhtaudu uskontoon kuitenkaan ylimielisesti kuten vaikkapa kosmologi Kari Enqvist, vaan toteaa, että ”maailmankaikkeus, sellaisena kuin sen nyt tunnemme, jättää mahdollisuuksia myös uskonnollisille maailmantulkinnoille”. Pihkala ei viljele uskonnollisia fraaseja eikä heikkoja argumentteja, vaan perustaa myös uskonnolliset kommentit tutkittuun tietoon. Kirja on miellyttävää ja mielenkiintoista luettavaa.

Uskon pohdiskelua

Tämä blogikirjoitus on muokattu puheestani, jonka pidin Vantaan Kotikirkossa 14.1.2020.

Usko on kristitylle ihan perusasia, mutta on kuitenkin välillä hyvä pysähtyä miettimään, mitä usko on. Sen päivittäminen on suotavaa sekä oman uskonelämän että evankelioinnin, toiselle todistamisen näkökulmasta.

Uskoon tuleminen, ratkaisukristillisyys

Meille vapaiden suuntien uskoville on aika selkeää se, että ihminen tulee hengelliseen herätykseen ja tekee jossain vaiheessa uskonratkaisun. Päättää seurata Jeesusta, antaa elämänsä Jeesukselle, mitä ilmaisua sitten käytetäänkin.

Joissakin uskonyhteisöissä tällainen ”ratkaisukristillisyys” on lähes punainen vaate. Se kävi hyvin ilmi, kun googlasin tuolla kyseisellä sanalla. Esimerkiksi tällainen lause tuli vastaan: ”Meidän täytyy varoa ratkaisukristillisyyttä, joka perustaa koko uskonsuhteen yksilön tietoisesti tekemään ratkaisuun”. 

Ratkaisukristillisyyttä arvostellaan siitä, että siinä ihminen ikään kuin itse osallistuu pelastukseensa, astuu Jumalan tontille. En kuitenkaan usko, että kukaan uskonratkaisua tekevä ajattelee, että minäpä teen nyt oman osani tästä pelastuksesta. Kyllä jokainen vapaan suunnan ihminen ymmärtää ottavansa Jeesuksen valmiiksi saattaman pelastuksen vastaan.

Minusta Uusi testamentti kokonaisuutena selvästi kehottaa ratkaisuun uskon suhteen. Vaikkapa 2. Kor. 6:1: ”Ottakaa Jumalan armo vastaan, ettei se jää turhaksi.” Helluntailainen teologian tohtori Matti Kankaanniemi kirjoittaa kirjassaan Uusi testamentti näin: “Kautta Uuden testamentin heijastuu selvästi ajatus, jonka mukaan tähän sanomaan piti ottaa aktiivisesti kantaa. Sovituskuolema ei siis ollut etäinen ja passiivisesti todettava tapahtuma, vaan sen vaikutus tuli jokaisen myös omakohtaisesti hyväksyä kohdalleen.”

Itse tulin herätykseen luterilaisen kirkon rippikoululeirillä Saarijärvellä 1968. En kuitenkaan heti päässyt täyteen selvyyteen asiasta. Luin Raamattua ja hengellisiä kirjoja ja myöhemmin Jyväskylään muutettuani kävin myös hengellisissä tilaisuuksissa. Koin kuitenkin lopulta, että minun täytyy päättää seuraanko Jeesusta vai en. Tein uskonratkaisun Jyväskylän vapaaseurakunnassa joulukuussa 1973.

Tästä asiasta ei kuitenkaan pidä tehdä mitään lainomaista pakkoa. Ratkaisu voi tapahtua ihmisen mielessä vähitellen eikä hän osaa sanoa mitään tiettyä päivämäärää.

Mitä usko on?

Tarkastelen uskoa kahdesta näkökulmasta: luottamus ja tieto (sisältö).

Uskosta puhutaan paljon Uudessa testamentissa, mutta siitä ei ole juurikaan määritelmiä. Usko ei ole teoriaa, vaan se on tapahtumista, se toteutuu meidän jokapäiväisessä elämässä. Usko on tie, jota meidän tulee kulkea.

Jonkilainen määritelmä on kuitenkin Heprealaiskirjeen luvussa 11, jakeessa 1:

”Mutta usko on luja luottamus siihen, mitä toivotaan, ojentautuminen sen mukaan, mikä ei näy” (1938 käännös). Tässä tulee esille ensimmäinen uskon tärkeä näkökulma eli luottamus. 

Teologian tohtori Niko Huttunen kirjoittaa näin: “Kreikan sana pistis, joka Uudessa testamentissa on käännetty uskoksi, tarkoittaa alun perin juuri luottamusta. Haluan luottaa siihen, että Raamattu on Jumalan sanaa, vaikken voi sitä tutkijana mitenkään todistaa.”   Uskossa luotamme siis siihen, että Jumala on kaikkivaltias, oikeudenmukainen ja että hän rakastaa meitä niin paljon, että hän on valmistanut meille pelastuksen Jeesuksen sovitustyön kautta.

Myös tieto on uskon kannalta tärkeää. Uskolla on tietty sisältö. Sen takia kirkot ovat laatineet uskontunnustuksia, joissa on kiteytettynä asiat, jotka jokaisen kristityn tulee tunnustaa ja uskoa.

Teologi Eero Junkkaala on laatinut ”pikatestin”, jonka avulla voi tutkia, olenko kristitty. Hän kirjoittaa näin:”… apostolista uskontunnustusta voi pitää eräänlaisena mittapuuna tai oikean uskon tiivistelmänä. Se joka uskoo neitseestä syntyneeseen, ristillä kuolleeseen ja kolmantena päivänä ylösnousseeseen Jeesukseen, on kristitty. Se joka ei usko, ei ole. Uskon määrällä ei ole väliä, eivätkä epäilykset ja uskon heikkous sulje oikean uskon ulkopuolelle.” 

Kun katsomme, kuinka Luukas kuvaa vanginvartijan kääntymystä Apostolien tekojen luvussa 16, jakeissa 31-32, niin huomaamme nämä uskon molemmat näkökulmat. Paavali sanoo vartijalle: ”Usko Herraan Jeesukseen, niin pelastut, sinä ja sinun perhekuntasi.” Vanginvartija luottaa Paavalin sanaan, mutta hänellekin täytyy kuitenkin selittää tarkemmin Jeesuksen elämäntyön merkitys eli uskon sisältö. Jakeessa 32 Luukas jatkaakin: ”He puhuivat sitten Herran sanaa hänelle ja koko talonväelle.” Eli selittivät uskon sisältöä.

Yksilöllinen uushenkisyys on nykyään muotia. Se on lisääntynyt postmodernismin myötä. Postmodernismi opettaa, ettei ole olemassa mitään ehdotonta totuutta, vaan jokainen voi löytää oman totuutensa.  Uushenkisyydessä ei sitouduta mihinkään uskontoon eikä viitata mitenkään tuonpuoleisuuteen, vaan pyritään löytämään totuus omasta sisimmästä ja omilla ehdoilla.

Kristinuskossa ei kuitenkaan ole kyse tällaisesta henkilökohtaisesta sisäisestä valaistumisesta.

Myöskään filosofia ei auta tässä asiassa, loogisesti ajattelemalla ei voi päästä selville kristinuskon totuudesta.

Kristinusko on ilmoitususkonto. Jumala on Raamatussa ilmoittanut meille sen pelastustyön, minkä hän on tehnyt meidän hyväksemme Jeesuksen ristinkuolemassa ja ylösnousemuksessa. Paavali kirjoittaa tästä Kolossalaiskirjeen luvussa 1, jakeissa 25-27: ”Minusta on tullut sen (eli seurakunnan) palvelija, kun Jumala suunnitelmansa mukaisesti uskoi minun tehtäväkseni ilmoittaa teille täydellisesti sanansa, salaisuutensa, joka on ollut kätkössä aikojen alusta, sukupolvesta toiseen, mutta jonka Jumala nyt on paljastanut pyhilleen. Hän on tahtonut antaa heille tiedoksi, miten häikäisevän kirkas on tämä kaikille kansoille ilmaistava salaisuus: ’Kristus teidän keskellänne, kirkkauden toivo’”.

Kyseessä ei siis ole myöskään salaoppi, joka avautuisi vain tietylle ryhmälle. Kristinuskon alkuaikoina gnostilainen liike väitti, että heillä oli salainen tieto siitä, miten pelastutaan ja vain he voivat vihkiä ihmisen siihen. Salaisuus on kuitenkin jo paljastettu, sen voi jokainen lukea Raamatusta.

Usko, epäily, epäusko

Yhdyn niihin teologeihin, jotka selittävät, että uskon vastakohta ei ole epäily, vaan epäusko. Jos epäilyä ja epäuskoa ei eroteta toisistaan, aiheutetaan paljon turhaa ahdistusta.

En tietenkään kehota tai rohkaise ketään epäilemään. En myöskään tarkoita epäilystä puhuessani skeptisismiä, jossa kaikkea periaatteessa epäillään. Mutta jos uskova on rehellinen, niin hän väistämättä kohtaa myös epäilyksiä.

Epäilykset voivat olla älyllisiä. Nykyään uskoa kritisoidaan agressiivisesti jopa tieteeseen vedoten. Seuraan jonkin verran Skepsis ry:n sivua Facebookissa. Jos sinne joku kristitty kirjoittaa vaikkapa kuinka asiallisen kommentin kristinuskosta, niin nousee kova meteli. Ylläpitoa vaaditaan poistamaan tällaiset ”satukirjoitukset”. Jos ei ole perehtynyt tällaisiin asioihin, voi ruveta tuntumaan siltä, että onkohan näissä uskonasioissa lopulta mitään perää. Täytyy muuten todeta, että skepsis-ihmiset eivät todellakaan ole mitään vapaa-ajattelijoita, niin kuin väittävät.

Epäilyä voivat aiheuttaa myös elämään tulevat vaikeudet, joihin ei mikään rukouskaan tunnu tehoavan. Tai voi tuntua, että voisiko Jumala oikeasti rakastaa minua, jos tietäisi, millainen pohjimmiltani olen.

Epäilyhän on tuttua Raamatustakin. Psalmien kirjoittajat esimerkiksi tuovat voimakkaasti ilmi epäilyksensä ja ovat itse asiassa kovia poikia valittamaan. En osaa Vanhan testamentin hepreaa, mutta olen kuullut väitettävän, että psalmien kirjoittajat käyttävät jopa kirosanoja. Epäilyksiä ei siis tarvitse eikä pidä torjua ikään kuin niitä ei olisikaan. Epäilykset voi tuoda rukouksessa Jumalalle, niin kuin Psalmien kirjoittajatkin tekevät.

Eli tiivistettynä vielä:

Usko on sitä, että epäilyksistä huolimatta päätän uskoa, ja turvautua ja luottaa Jumalaan. 

Epäusko on sitä, että käännyn kokonaan pois Jumalasta ja hylkään uskon.

Silloin kun itse tein uskonratkaisun, minulla oli paljon kysymyksiä ja epäilyjä. Mutta viisas nuori evankelista kehotti ensin tulemaan sisälle Jumalan valtakuntaan. Sen jälkeen olisi hyvää aikaa miettiä avoimia kysymyksiä. Kysymyksiä ja epäilyjä on toki ollut sen jälkeenkin, mutta usko on säilynyt.

Uskon juurruttaminen

Epäilyksistä selvitäkseen usko täytyy juurruttaa syvälle omassa mielessä ja elämässä. Ei pidä jäädä vain siihen tilaan, missä on uskoon tullessa, vaan lukea Raamattua ja hengellisiä kirjoja niin että usko vähitellen kattaa myös ymmärryksen. 

Usko myös kasvaa, kun sitä harjoitetaan käytännössä. 

Jeesus sanoo Joh. 7:17: ”Joka tahtoo noudattaa hänen (siis Jumalan) tahtoaan, pääsee kyllä selville siitä, onko opetukseni lähtöisin Jumalasta vai puhunko omiani.”

Pietari kirjoittaa 2. Piet. 1:10: ”Pyrkikää siis veljet (ja siskot) yhä innokkaammin tekemään lujaksi kutsumuksenne ja valintanne. Kun näin teette, te ette koskaan lankea.”

Paavali kirjoittaa Kol. 2:6-7: ”Kun kerran olette ottaneet omaksenne Herran Kristuksen Jeesuksen, eläkää hänen yhteydessään. Juurtukaa häneen, rakentakaa elämänne hänen varaansa ja vahvistukaa uskossa sen mukaan kuin teille on opetettu.”

Erittäin tärkeää on, että usko perustuu Jumalan lupauksiin, ei kokemuksiin eikä tunteisiin. Kokemukset ja tunteet vaihtelevat, mutta lupaukset pysyvät.

Johannes esimerkiksi antaa hienon lupauksen, Johannes 5:24:

”Totisesti, totisesti: se, joka kuulee minun sanani ja uskoo minun lähettäjääni, on saanut ikuisen elämän. Hän ei joudu tuomittavaksi, vaan hän on jo siirtynyt kuolemasta elämään.”

Evankeliointi ja uskon syntyminen

Uskon perusteet on siis syytä tietää, kun kertoo uskosta ei-uskovalle ihmiselle.

Pietari kehottaa kirjeessään: ”Olkaa aina valmiit antamaan vastaus jokaiselle, joka kysyy, mihin teidän toivonne perustuu. Mutta vastatkaa sävyisästi ja kunnioittavasti ja säilyttäkää omatuntonne puhtaana” (1. Piet. 3:15-16).

Samoin Paavali: ”Suhtautukaa viisaasti ulkopuolisiin, käyttäkää sopivaa hetkeä hyväksenne. Puhukaa aina ystävällisesti, kuitenkin sananne suolalla höystäen. Teidän on tiedettävä, miten kullekin vastaatte” (Kol. 4:5-6).

Paavali kertoo Roomalaiskirjeessä, miten usko syntyy: ”Usko tulee kuulemisesta, mutta kuuleminen Kristuksen sanan kautta” (Room. 10:17).

On tärkeää ymmärtää, että uskon voi kokonaan käsittää vain sisältä käsin, ei pelkästään ulkoa päin arvioimalla. Kutsu siis keskustelukumppanisi kuulemaan Raamatun opetusta, tutustumaan uskoviin, ja rukoile, että sana avautuu hänelle.

Täydelliset älkööt vaivautuko

Kirja-arvio

John Burke

Täydelliset älkööt vaivautuko

Päivä Oy, 2018

John Burke toimii johtavana pastorina Gateway-yhteisöseurakunnassa Austinissa, Yhdysvalloissa. Hän on kirjoittanut hyvin käytännönläheisen oppaan seurakunnille oman seurakuntansa mallia esitellen.

     Burke näkee, että postmodernin aikamme ihmiset tarvitsevat ihan omanlaisensa seurakunnan. Postmoderni ajattelu lähtee siitä, että mitään absoluuttista totuutta ei ole olemassa, vaan totuus riippuu vallitsevasta kulttuurista. Toinen tärkeä asia postmodernistille on suvaitsevaisuus. Niinpä seurakunta joutuu perustelemaan, miksi kristinusko sulkee muut pelastustiet pois. 

     Seurakunnan täytyy siis luoda ”tule sellaisena kuin olet” -kulttuuri ja sovittaa kulttuurinsa ympärillä olevien ei-uskovien makuun. Tällaisen ajattelutavan täytyy lähteä jokaisen vastuuhenkilön asenteista ja näkyä ulospäin selkeästi. Gateway-seurakuntaan voi tulla mukaan pienryhmiin, vaikkei olisi tehnyt uskonratkaisua. Jokaisen tulijan tilanne ja kysymykset otetaan vakavasti ja heitä tuetaan myös ongelmiensa ratkaisemisessa. 

     Kirjan käytännönläheisyyttä lisäävät monet henkilökohtaiset kertomukset siitä, miten ihmisten asenne Jumalaa kohtaan on muuttunut, miten he ovat löytäneet henkilökohtaisen uskon ja selvinneet erilaisista ongelmistaan ja riippuvuuksistaan. Yleensä muutokset eivät tapahdu hetkessä, vaan asioiden selkeytyminen ja ongelmien ratkaisu voi olla pitkä prosessi. Siihen tarvitaan täydellistä avoimuutta ja rehellisyyttä, johon seurakunta jokaista kannustaa. Vastuuhenkilöksi seurakuntaan voi päästä vasta, kun usko on avautunut ja ongelmat ainakin pääosin selvitetty.

     Gatewayn toiminta näyttää kaikin puolin terveeltä. Johtajatkin myöntävät avoimesti keskusteluissa, etteivät tiedä vastauksia kaikkiin kysymyksiin. Epäusko ja epäilys osataan erottaa toisistaan. Usko tarkoittaa tahdon päätöstä luottaa Jumalaan kysymyksistä ja epäilyksistä huolimatta. Seurakunnassa sallitaan erilaiset näkemykset asioista, jotka eivät ole uskon kannalta keskeisiä. Kaksi johtavaa pastoria ilmoittavat julkisesti olevansa eri mieltä mm. luomiskertomuksen tulkinnasta ja lopunaikojen teologiasta. Silti he tekevät yhdessä työtä. Evankelioinnissa ei ole saalistuksen makua.

     Burken kirja muistuttaa aiemmin arvioimaani Tim Kellerin kirjaa Mihin Jumalaa tarvitaan. Tässä kirjassa ei ole kuitenkaan niin paljon apologiaa eli kristinuskon älyllistä ja tiedollista puolustamista, vaan käytännön ongelmien käsittelyä ja moraalisten ongelmien hyvin tarkkaa analysointia ja ratkomista. Burken mukaan Jumalaa etsivät ja seurakuntaan liittymistä miettivät ihmiset eivät niinkään kysy, ”mikä on totta”, vaan ”haluanko tulla samankaltaiseksi kuin sinä”. Älylliset kysymykset ovat tärkeitä, mutta ne eivät yleensä ole lopullinen este uskoon tulemiselle, vaan ennemminkin pelko, että Jumalan takia menettää jotain.

     Gatewayn musiikkikin palvelee oikean kulttuurin luomista. Musiikkijohtaja valitsee lauluja, jotka saavat sekä pään että sydämen mukaan kulloiseenkin puheen teemaan. Musiikki on tasokasta ja tarvittaessa käytetään myös rokkia ja ”maallisia” lauluja.

     Gatewayn puhujat eivät saarnaa vain inspiraation varassa, vaan valmistelevat huolella esityksensä. Monet kirjoittavat saarnansa ensin sana sanalta ja opettelevat sitten kertomaan asian luontevasti. Haluaisin istua kuuntelemassa niitä saarnoja.

     Burken kirjan sanoma on hyvin tarpeellinen myös tämän päivän suomalaisille seurakunnille. Ei pidä jäädä kiinni vanhoihin kaavoihin, vaan kohdata ihmiset avoimesti. Millään ulkonaisella, kuten vauhdikkaalla meiningillä ja diskovaloilla ei myöskään saavuteta ihmisiä. Tarvitaan tietoa, rehellisyyttä ja viisautta vastata etsijöiden kysymyksiin ja johtaa heitä yhteisöllisyyden kokemiseen seurakunnassa.

     Burke peräänkuuluttaa ennen kaikkea uudenlaisten johtajien kouluttamista. Hän ei pidä nykyistä seurakuntapastorien koulutusta enää ajanmukaisena. Samoin hän toivoo seurakuntia, jotka olisivat vapaita kristillisistä tunnustuskunnista, koska tunnustuskuntien väliset näkemyserot vaikeuttavat evankeliointia.

Rakkauden rajoilla

Kirja-arvio

Mirkka Salmensaari, toim.

Rakkauden rajoilla

Päivä Oy, 2019

Vapaakirkollinen tiedottaja Mirkka Salmensaari on toimittanut kirjan, jossa ihmiset kertovat vaikeista ongelmistaan, kamppailuistaan ja myös voitoistaan. Yhteistä kirjan henkilöille on, että he ovat ottaneet vastuun elämästään ja lähteneet sisäisen parantumisen prosessiin. Esipuheessa Mirkka kertoo syyn kirjan kirjoittamiseen: ”…millaisen äärettömän rohkaisevan voimavaran me uskovat menetämme, jos jätämme syvimmät ajatuksemme, kamppailumme ja voittommekin vain omaksi tiedoksemme”.

     Tarinoissa nousevat esiin mm. vaikeat kotiolot lapsena, väärät ihastumiset, avio-ongelmat, seksi- ja pornoriippuvuus, alkoholismi, ongelmallinen seksuaalinen suuntautuminen ja vahvuuteen sairastuminen.

     Hengellinen herääminen ja uskoon tuleminen helpottavat tilannetta, koska silloin ihminen kokee Jumalan rakkautta, ymmärtämystä ja armollisuutta. Tulee tietoisuus, että joku näkee ja hyväksyy minut. Myös rukous antaa voimaa ja toivoa.        

     Riippuvuudet ja ihmissuhdeongelmat eivät kuitenkaan parane helposti. Täytyy löytää ongelmien juurisyyt. Niinpä jokaisessa tarinassa jonkinlainen terapia tulee avuksi. Epämääräinen ahdistus helpottaa, kun tunteet pystyy terapiassa tunnistamaan ja nimeämään. Oma minuus täytyy usein rakentaa alusta lähtien uudelleen. Prosessissa mennään välillä eteenpäin ja välillä taakse päin. Lankeemuksiin ei kuitenkaan saa jäädä kiinni. Eräs kertoja toteaa: ”Olen kuitenkin aivan varma, että joudun olemaan tämän taipumuksen suhteen hereillä hautaan saakka”.

    Vertaistuki tulee myös esiin lähes joka tarinassa. Vain toinen samoja asioita kokenut voi täysin ymmärtää. Vertaisryhmässä Jumala puhuu kertojien kokemuksen mukaan myös toisten ryhmän jäsenten kautta. Useimmissa tarinoissa tulevat esiin sisäistä parantumistyötä tekevän Elävät vedet ry:n kurssit ja koulutukset.

     Kirjassa on asiantuntijalausunto, jossa lääkäri-terapeutti syventää ja käsitteellistää kertomusten teemoja. Hän nostaa voimakkaasti esiin mm. yhden tarinoissa toistuvan juurisyyn: varhaisen vuorovaikutuksen kauaskantoisuuden. Vanhempien taholta on saatettu kokea suoranaista väkivaltaa, hylkäämistä, hellyyden ja sylin puutetta ja vähättelyä. On helpottavaa tiedostaa, että vanhemmatkin ovat olleet haavoittuneita, mutta kokemukset säilyvät mielessä ja ne täytyy käsitellä.

     Lopuksi sielunhoitoterapeutti Andy Chambers esittelee 9 askeleen ohjelman, jonka avulla voi edistää toipumistaan.

     Kirjan aihe on rajannut ongelmat aika samantyyppisiksi. Välillä niiden vyöry suorastaan ahdistaa. Lukiessa jää miettimään, kuinka todellisia ovat ne joskus kuultavat todistukset, joiden mukaan kaikki ongelmat ja riippuvuudet hävisivät hetkessä.

     Mirkan kirja on hyvää suomen kieltä, sitä on miellyttävä lukea. Kertojien avoimuus ja rohkeus tuo tarinoihin toden tunnun. Uskonelämästä ei anneta väärää kuvaa, jonka mukaan ennen oli kaikki huonosti, nyt kaikki hyvin. Kaiken lisäksi Mirkka on laittanut itsensäkin likoon kertomalla oman satuttavan tarinansa. 

     

Tähtäimessä Jumala

KIRJAESITTELY

John C. Lennox

Tähtäimessä Jumala

Miksi uusateistit osuvat harhaan?

Kustannus Oy Uusi Tie 2014

Oxfordin yliopiston matematiikan professori John Lennox on tunnettu kristinuskon älyllinen puolustaja. Hän on väitellyt useaan otteeseen julkisesti tunnetuimpien uusateistien kanssa, myös heistä tunnetuimman eli Richard Dawkinsin kanssa. Tämän kirjan Lennox kertoo kirjoittaneensa kehittääkseen tarkemmaksi niitä argumenttejaan, joita ei ole ollut mahdollista riittävän laajasti perustella keskusteluissa.

Uusateismin synty

Uusateismin lähtölaukauksena pidetään hyökkäystä New Yorkin kaksoistorneihin 11. syyskuuta 2001. Sen jälkeen Dawkins kumppaneineen on julistanut äänekkäästi, että uskonnot ovat tieteen näkökulmasta täysin vailla perusteita ja sen lisäksi myös moraalittomia ja vaarallisia. Ateismi on tietenkin heitä paljon vanhempi aatesuunta. Uutta on agressiivisuus ja monia vanhoja ateistejakin nolostuttava pinnallisuus ja pilkallisuus.  Vaikka kristityt eivät olleet tornihyökkäysten tekijöinä, uusateistien pääasiallinen hyökkäys kohdistuu kuitenkin kristinuskoon. 

Uusateismin pääväitteet

Lennox ilmaisee uusateismin pääkohdat näin:

”Uskonto on vaarallinen harha: se johtaa väkivaltaan ja sotaan.

Uskonnosta on siis päästävä eroon: tiede mahdollistaa sen.

Emme tarvitse Jumalaa ollaksemme hyviä: ateismi voi tarjota täysin riittävän perustan etiikalle.”

Uusateismin peruslähtökohta on naturalistinen ja materialistinen. Kaikki on vain ainetta, ja mitään yliluonnollista ei ole olemassa. Maailmankaikkeudella ei ole suunnittelijaa. Ihminen on kehittynyt evoluutioteorian mukaisesti mutaatioiden ja luonnonvalinnan seurauksena.

Usko ja tiede

Lennox vastustaa joidenkin kristittyjen tieteenvastaista asennoitumista yhtä jyrkästi kuin uusateistitkin. Hänelle Jumala ei ole ”aukkojen jumala”, joka sijoitetaan aina sinne, mitä tiede ei ole vielä selvittänyt. Lennoxin ajattelussa Jumala on myös niiden asioiden takana, jotka jo tunnemme. Usko siihen, että kaiken takana on luoja ja suunnittelija, ja että maailma on ymmärrettävissä, on ollut käynnistämässä nykyaikaista luonnontiedettä. Ja esim. alkuräjähdysteoria sopii hyvin yhteen sen Raamatun näkemyksen kanssa, että maailmankaikkeudella on alku ja se näyttää suunnitellulta. Niin hyvin, että se on ärsyttänyt monia ateistisia tiedemiehiäkin.

Lennoxin mielestä kaikki ei selity naturalismin avulla. Hän ihmettelee mm. maailman kuuluisimman teoreettisen fyysikon Stephen Hawkingin käsityksiä. Viimeisessä kirjassaan Hawking kirjoittaa, että koska on olemassa painovoimalaki, maailmankaikkeus voi syntyä itsestään tyhjästä. Lennox sanoo, että jos on jo olemassa painovoima (mistä se on tullut?), niin ei silloin mitään ole syntynyt tyhjästä. Painovoima ei tee yksin mitään eikä edes selitä mitään, se on vain matemaattinen kuvaus tapahtuneesta. Hawking siirtyykin Lennoxin mielestä tässä metafysiikan puolelle. Hawking joutuu maailmankaikkeuden suunnitellulta näyttävää hienosäätöä miettiessään turvautumaan multiversumi-teoriaan, jonka mukaan on olemassa ääretön määrä erilaisia maailmankaikkeuksia, joista yksi sattuu olemaan tämä meidän versiomme. Lennoxin ja monen muun tiedemiehen mukaan multiversumi-teoria on pelkkää spekulointia. 

Lennox torjuu uusateistien väitteen, että kristillisessä uskossa olisi kyse ”sokeasta uskosta”, jossa uskotaan ilman mitään todisteita, jopa niiden vastaisesti. Hänen mukaansa uskomuksen pätevyys tai oikeutus riippuu nimenomaan todisteiden lujuudesta. Näitä todisteita uskon puolesta Lennox tuo kirjassaan esiin sekä tieteeseen, moraaliin että Raamattuun liittyen.

Lennox erottaa tarkasti toisistaan todistuksen ja todisteet. Aukoton todistus on Lennoxin mukaan mahdollista vain hänen omalla alallaan, matematiikassa. Kaikissa muissa asioissa, ”kovissakin” tieteissä, on todisteita, joiden perusteella tehdään johtopäätöksiä. 

Usko kuuluu Lennoxin mukaan myös tieteen ytimeen. Albert Einsteinin mukaan tiedemies tarvitsee uskoa siihen, että olemassa olevan maailman säännöt ovat järjen ymmärrettävissä. Einstein ei voinut kuvitella luonnontieteilijää ilman tätä uskoa. Richard Dawkinsinkin puheissa usko tulee usein esiin, koska  naturalismikin perustuu todennäköisyyksiin. Ongelmaksi naturalismissa muodostuu myös se, että jos ihmisen kognitiiviset kyvyt ovat kehittyneet evoluutiossa vain sattuman ja luonnonvalinnan kautta, kuinka luotettavia ne ovat. Raamatullisen näkemyksen mukaan maailmankaikkeus on ainakin osittain ihmisen ymmärrettävissä juuri siksi, että ihminen on Jumalan luoma ja Jumalan kuva.

Onko usko harha?

Lennox ottaa kantaa myös psykoanalyysin kehittäjän Sigmund Freudin näkemykseen, jonka mukaan usko on moraalisesti tuomittava harha. Lennoxin mielestä näin tietysti on, jos Jumala ei ole olemassa, mutta jos on, silloin harhaa onkin ateismi. Kristinuskoa syytetään myös siitä, että se on vain lohduttava haavekuva (oopiumia, niin kuin Marx sanoi), mutta ateismi voi myös olla sellainen. Se voi olla toive siitä, ettei joudu koskaan kohtaamaan Jumalaa ja omia tekojaan.

Onko uskonto vaarallista?

Uskonnon vaarallisuudesta ja väkivaltaisuudesta puhuessaan uusateistit eivät erottele eri uskontoja, mikä antaa väärän kuvan kokonaisuudesta. He eivät kuitenkaan hyväksy sitä, että kaikkien ateistien tekemiset niputetaan yhteen, mukaan lukien Stalin, Mao ja Pol Pot. Inhimillisesti vajavaiset kristityt ovat toki syyllistyneet väkivaltaan ja vääryyksiin, mutta Lennox huomauttaa, että Jeesuksen alkuperäiset opetukset eivät johda väkivaltaan. Lennoxin mukaan uskonsodissa on yhteensäkin kuollut vähemmän ihmisiä kuin kommunistivaltojen väkivaltaisuuksissa, joissa uhrien määräksi arvioidaan 94 miljoonaa (Venäjä ja Kiina yhteensä 85 miljoonaa). Lennox osaa venäjää ja hän on viettänyt paljon aikaa entisissä itäblokin kommunistimaissa kansalaisten kanssa jutellen. Ateismi ei saa juurikaan kiitosta sen kokeneilta.

Onko usko aivopesua?

Uusateistit syyttävät kristittyjä vanhempia lastensa aivopesusta. Jotkut heistä ovat väläyttäneet jopa lasten ottamista pois kristityiltä vanhemmiltaan. Lennox vastustaa myös aivopesua. Hänen mukaansa lapsi pitää opettaa ajattelemaan omilla aivoillaan ja vertailemaan uskonnäkemyksiä ja maailmankatsomuksia. Näin tehtiin Lennoxin omassakin kodissa Pohjois-Irlannissa. Vanhemmilla on toki oikeus opettaa omia lapsiaan. Brittiläisen kirjallisuuskriitikon Terry Eagletonin mukaan järki, perusteleminen ja rehellinen epäily ovat aina kuuluneet valtavirran kristinuskoon. Sitäpaitsi aivopesusyytös koskee yhtä lailla ateistivanhempia.

Kristinuskon hyvät vaikutukset

Uusateistit unohtavat mitä hyvää juutalaisuus/kristinusko ovat tuoneet länsimaiselle sivistykselle. Saksalaisen filosofi Jürgen Habermasin mukaan mm. sellaiset ihanteet kuin vapaus, solidaarinen yhteiselämä, omantunnon yksilöllinen moraalisuus, ihmisoikeudet ja demokratia. Professori Andrew Sims on todennut: ”Uskonnollisen uskon ja hengellisyyden hyödylliset vaikutukset mielenterveyteen ja fyysiseen hyvinvointiin ovat yksi psykiatrian ja yleensäkin lääketieteen tarkimmin varjeltu salaisuus. Jos tästä aiheesta tehdyn valtavan tutkimusmäärän tulokset olisivat viitanneet päinvastaiseen suuntaan ja olisi havaittu, että uskonto vahingoittaa mielenterveyttä, se olisi ollut etusivun uutinen jokaisessa maan sanomalehdessä.” Monia muitakin esimerkkejä kirjassa kerrotaan. Lennox ihmettelee sitä, että uusateistit näyttävät olevan hyvin tietämättömiä näistä hyvistä puolista, vaikka muuten vetoavat aina tieteelliseen näyttöön.

Moraalin perusta

Venäläinen kirjailija Fjodor Dostojevski totesi aikoinaan: ”Jos Jumalaa ei ole, kaikki on sallittua”. Uusateistit sen sijaan hylkäävät ajatuksen, että moraali olisi jotenkin Jumalasta riippuvaista. Heidän on kuitenkin vaikea löytää älyllistä perustetta moraalille muualta. Jos olemme vain geenikoneita, kuten Dawkins sanoo, mistä tulee se mittapuu oikealle ja väärälle, jonka kuitenkin ihmiset sisimmässään kokevat ja johon he helposti vetoavat? Evoluutioteoria ei myöskään sitä tarjoa, koska se pyrkii vain lisääntymiseen. Evolutionistien on aina ollut vaikea selittää ihmisessä ilmenevää pyyteettömyyttä ja epäitsekkyyttä, joka näkyy esim. vammaisten ja heikkojen hoivaamisena. Lennox toteaakin: ”Moraalin iskostus syvälle ihmisluontoon sopii kuitenkin täysin raamatulliseen näkemykseen, että Jumalan kuvina ihmiset on luotu moraalisiksi olennoiksi. Tämähän merkitsisi sitä, että kaikilla ihmisillä on sisäsyntyinen moraalintaju, uskovatpa he käytännössä Jumalaan tai eivät – ja juuri näin havaitaan olevan”.

Näkemyksiä Raamatusta

Uusateistit kritisoivat myös Raamattua moraalittomuudesta erityisesti Vanhan testamentin väkivaltaisuuden ja sovitusopin osalta. Lennox käsittelee aluksi Vanhan testamentin kertomusta israelilaisten Kanaanin maahan tulosta ja sen väkivaltaisuudesta. Lennox myöntää, että pahuuden ja kärsimyksen ongelmat ovat kaikkein vaikeimpia, eikä hän minusta kovin hyvin selviäkään tästä osuudesta, vaikka toteaakin, että maan valtaushan oli ennen kristinuskoa tapahtunut asia. Raamattuun liittyen Lennox käsittelee ansiokkaasti myös sovitusoppia, Jeesuksen kuoleman ja ylösnousemuksen historiallisia todisteita ja ihmeiden mahdollisuutta. Uuden testamentin tekstien luotettavuutta käsitellessään hän muistuttaa, että ne ovat parhaiten todistettu dokumentti antiikin maailmasta. Jos uskomme sen ajan historioitsijoita, meillä ei ole mitään syytä olla uskomatta Uuden testamentin kirjoittajia. Jälleen hän ihmettelee myös sitä, etteivät uusateistit perehdy näihin kaikkien saatavilla oleviin todisteisiin.

Lopuksi

Lennoxin tekstiä on ilo lukea, koska hän on kriittinen ja perustelee kaiken täsmällisesti. Hän ei kyhäile sellaisia rakennelmia, jotka sortuvat heti, kun yksi kivi otetaan pois. Erittäin suositeltava kirja ateisteille, epäilijöille, etsiville ja myös uskoville.

Ihmisen pelastuminen eri uskontojen mukaan

Kirjoitin seurakuntamme, Vantaan Kotikirkon, Suola-lehteen artikkelin, jonka jaan myös täällä blogissa:

Usein kuulee sanottavan, että kaikki uskonnot ovat samanlaisia. Ne opettavat samalla tavalla, pääasia, että johonkin uskoo. Toinen vaihtoehto on, että kaikki uskonnot ovat yhtä pahoja ja vaarallisia, ne pitäisi kieltää ja hävittää. Uskonnot eroavat kuitenkin toisistaan monella ratkaisevalla tavalla, myös siinä, mitä ne opettavat ihmisestä ja hänen pelastumisestaan. On tärkeää tietää, mitä muut uskonnot opettavat ja ennen kaikkea, miten kristinuskon näkemys poikkeaa niistä.

Islam

Islamissa uskotaan yhteen Jumalaan, Allahiin, jolle ihminen on tilivelvollinen. Lopullinen ja täydellinen ilmoitus on Koraanissa, jonka Muhammad on saanut enkelin välityksellä. Ihmisen ongelma ei ole perisynti, vaan tietämättömyys. Ihminen ei ole turmeltunut, vaan heikko ja erehtyväinen. Kun hän saa oikean tiedon ja esimerkin profeetta Muhammedin kautta, hänellä on kyky vaeltaa Jumalan edessä oikein. Pelastuminen perustuu siihen, että ihminen tekee hyvää ja on kuuliainen Allahille. Jumalaa ei varsinaisesti voi islamin mukaan tuntea eikä hänen rakkauttaan korosteta. Allah ei ilmoita ihmisille luonnettaan, vaan käskynsä, joihin on alistuttava. Jumalalla ei ole poikaa. Jumalan arvoa loukataan, jos sanotaan, että hän on tullut ihmiseksi Jeesuksessa. Jeesus on vain yksi profeetoista.

     Jeesuksen sovituskuolemaa ja lunastustekoa ei tarvita, koska Allah voi antaa synnit anteeksi muutenkin, tai olla antamatta. Allah ei ole sitoutunut ehdottomaan oikeudenmukaisuuteen. Islamissa ei yleensäkään ole selkeää vastausta synti- ja syyllisyyskysymykseen. Muslimin täytyy omien tekojensa lisäksi luottaa Allahin suurpiirteisyyteen. Ihmisellä on paratiisissa edelleen vapaa tahto. Jumala ei muuta ihmistä kerralla täydellisesti, vaan kehittyminen pahasta hyväksi jatkuu paratiisissa. Islamissa paratiisiin liittyy myös kyseenalaisia piirteitä. Allah mm. lupaa Koraanin mukaan varman pelastuksen sille, joka kuolee pyhässä sodassa.

Idän uskonnot

Itämaisissa uskonnoissa ei ole jumalaa ollenkaan (buddhalaisuus) tai jumala on persoonaton, voimanlähde (hindulaisuus). Buddhalaisuus kieltää myös sielun olemassaolon. Ihminen ei ole Jumalan kuva. Persoonallisuus, minuus tai yksilöllisyys ovat vain harhaa. Ihmisen järki ja sanat eivät millään tavalla vastaa todellisuutta. Aineellinen maailma on paha, siihen ei saa takertua, vaan siitä on pyrittävä vapautumaan.

     Kun jumala itämaisissa uskonnoissa on vain persoonaton kaikkeuden sielu, hän ei voi olla rakastava, koska rakkaus on persoonien ominaisuus. Rakkaus on siis sekin harhaa.

     Sekä buddhalaisuuteen että hindulaisuuteen kuuluu oppi jälleensyntymisestä ja karman laista. Hyvät teot tuottavat hyvää karmaa, huonot teot huonoa karmaa, joka vaikuttaa aina seuraavaan elämään. Ihminen syntyy yhä uudelleen uuteen kehoon niin kauan kunnes hyvillä teoillaan pääsee eroon jälleensyntymisen kierteestä. Sen jälkeen ihminen sulautuu universaaliin tietoisuuteen, kaikkeuden suureen sieluun ja menettää yksilöllisyyteensä. Myös aineellinen, paha maailma on silloin iäksi taakse jäänyttä.

     Oppi karman laista ja jälleensyntymisestä vaikuttaa myös ihmisarvoon ja ihmisen kohteluun. Kärsimys nähdään ihmisen omien pahojen tekojen oikeudenmukaiseksi seuraukseksi ja vaiheeksi jälleensyntymien ketjussa. Tämä on tohtori Vishal Mangalwadin mukaan estänyt jopa kärsivien hoivaamiskulttuurin syntymistä Intiassa.

Gnostilaisuus

Kristinuskon kanssa kilpaili ensimmäisinä vuosisatoina gnostilaisuus, joka muistuttaa itämaisia uskontoja. Sen mukaan on useita jumalia. Aineellisen maailman loi alempitasoinen luojajumala, joka epäonnistui luomisessaan. Ihminen sai ruumiinsa luojajumalalta, mutta sielunsa korkeimmalta jumalalta. Ihmisen pelastumiseen ja sielun vapautumiseen aineen vankilasta tarvittiin salaista tietoa, gnosista, jonka Jeesus välitti.

     Koska aineellinen maailma on paha, Kristus-henki ei ole voinut tulla lihaksi eikä kuolla ristillä. Vain Jeesus-nimisen miehen aineellinen ruumis naulittiin ristille, ei Kristusta. Gnostilaisuus väitti myös, etteivät inhimillinen ja yliluonnollinen muutenkaan voi toimia yhtä aikaa. Ihmisen sanat eivät voi koskaan edustaa Jumalan sanoja (vrt. Raamattu).

Juutalaisuus

Juutalainen, Vanhassa testamentissa (VT) kuvattu käsitys Jumalasta poikkeaa täysin itämaisista uskonnoista. Jumala on persoona. Hänen lähtökohtanaan luomisessa oli rakkaus ja ilo. Jumala totesi luomisen jälkeen, että aineellinen maailma on hyvä. Se ei ole harhaa. Ihminen on Jumalan kuvaksi luotu persoona. Ihmisarvo on ehdoton jo luomisen perusteella. Ihmisen järki ja sanat tavoittavat aidosti todellisuuden, maailma on järjestäytynyt ja ymmärrettävä. 

     Juutalaiset pyrkivät elämään Jumalan lain käskyjä noudattaen. Jokainen on vastuussa omista teoistaan. Kaikki syntyvät synnittöminä, joten ikuiseen elämään pääseminen on omista valinnoista kiinni. Juutalaisen käsityksen mukaan kaikkien uskontojen edustajat pääsevät taivaaseen, mutta kuinka lähelle Jumalaa, se riippuu siitä, miten kukin on elänyt. Juutalaiset eivät tee lähetystyötä. Juutalaiset odottavat messiaan saapuvan silloin, kun kaikki kansan jäsenet noudattavat käskyjä. He eivät usko Jeesuksen olevan tuo messias.

Kristinusko

Kristinusko sai alkunsa juutalaisuudesta. Uusi testamentti (UT) omaksui VT:n näkemyksen Luojasta ja aineellisen maailman hyvyydestä. Kristinuskon mukaan VT:n lupaama messias on Jeesus Kristus. Jeesuksessa Jumala tuli ihmiseksi tähän aineelliseen maailmaan. Näin Jumala poisti kuilun itsensä ja ihmisen väliltä, ja me pääsimme Jumalan lapsen asemaan. 

     Kaikilla muilla uskonnoilla on opettaja, joka osoittaa tien pelastukseen. Jeesus sanoi, että hän itse on tie. Jeesus otti päälleen ihmisen pahuuden ja syntisyyden ja sovitti ne ristinkuolemallaan. Kristinuskon Jumala on sitoutunut oikeudenmukaisuuteen: ristillä tapahtuneen sovituksen vuoksi hän voi kerran tuhota synnin tuhoamatta meitä. Kristitty ei siis pelastu muiden uskontojen tapaan moraaliponnistelujen kautta, vaan armosta. Tämä antaa kristitylle rohkeuden kohdata oman pahuutensa ja tehdä jatkuvasti parannusta, koska anteeksiantamuksen ja armon ansiosta voi aina aloittaa uudelleen. Ilman niitä ihminen elää itsepetoksessa eikä uskalla kohdata itseään sellaisena kuin todellisuudessa on.

     Ylösnousemus ennen kaikkea erottaa kristinuskon muista uskonnoista. Jeesus nousi ruumiillisesti kuolleista. Hän on luvannut tulla uudelleen maailmaan hakemaan omansa luokseen. Sekä uskossa kuolleet että elossa olevat saavat silloin uuden ylösnousemusruumiin. Elämä aineellisessa maailmassa jatkuu. Ihminen kokonaisuutena eheytetään, ja koko luomakunta ennallistetaan. Emme muutu henkiseen olomuotoon tai sulaudu kaikkeuden sieluun.

     Myös minuutemme ja yksilöllisyytemme säilyy. UT:ssa kerrotaan, että pelastuvan ihmisen nimi on Elämän kirjassa. Ilmestyskirjassa 2:17 todetaan: “Sille, joka voittaa, minä annan kätkettyä mannaa ja valkoisen kiven, ja siihen kiveen on kirjoitettu uusi nimi, jota ei tunne kukaan muu kuin sen nimen saaja.” Tuo nimi ei varmaankaan ole vain sana tai kirjainyhdistelmä, vaan kertoo, millaisena Jumala meidät yksilöinä näkee.Niin saamme aina olla läheisessä, persoonallisessa yhteydessä Jumalan kanssa.

Etsin Allahia, löysin Jeesuksen

KIRJA-ARVIO

Nabeel Qureshi

Etsin Allahia, löysin Jeesuksen

Perussanoma 2015

Nabeel Qureshi syntyi muslimiperheeseen Kaliforniassa 1983. Hänen isänsä oli kotoisin Pakistanista, josta muutti laivaston palvelukseen Yhdysvaltoihin 1970-luvulla. Äiti oli muslimilähetyssaarnaajan tytär. Nabeelin perhe oli korkea-arvoista muslimisukua. Muslimeista 80 % on sunneja, 15 % shiioja ja loput muita uskovaisia. Nabeelin perhe kuului jälkimmäiseen ryhmään. Nabeel koki sekä islamilaisuuden että perheensä todella rakkaaksi ja turvalliseksi. Hän oli hyvin kiinnostunut uskonasioista. Jo kuusivuotiaana Nabeel oli lukenut Koraanin läpi äitinsä kanssa. Äiti muistutti, että Nabeel on aina oleva Allahin lähettiläs, ja poika halusi osoittautua sen arvoiseksi.

Nabeelille opetettiin pienestä pitäen islamilaiset opit. Allah on ainoa Jumala, Muhammad hänen profeettansa. Jumalalla ei ole poikaa, Jeesus oli vain profeetta. Jumala ei ole tullut saastaiseen maailmaan Jeesuksen muodossa eikä Jeesus ole noussut kuolleista. Allah voi antaa synnit anteeksi ilman uhrikuolemaa. Raamatun tekstiä on muunneltu aikojen kuluessa, se on siis korruptoitunut. Koraanin saneli enkeli Gabriel sana sanalta Muhammadille. Koraani on ristiriidaton, se on pysynyt aina samana ja on Jumalan täydellinen ja lopullinen ilmoitus. Koraani on Jumalan sanaa vain arabiaksi, käännökset ovat tulkintaa.

Islamilaisuudessa auktoriteetilla on suuri merkitys. Tietoa hankkivat vain oppineet ja muut luottavat heidän auktoriteettiinsa. Murrosiässä Nabeel alkoi kuitenkin muuttua kriittisemmäksi ja kyseli vanhempiensa mielestä liikaa. Nabeel koki vaikeaksi haastaa islamilaisuutta yksin, hän tarvitsi siihen kristittyjä ystäviä. Hän huomasi, että oli todellisuudessa lukenut vain muslimioppineiden lainauksia Raamatusta, ei itse Raamattua. Hänet oli opetettu tiettyjen opinkappaleiden avulla puolustamaan islamilaisuutta ja vastustamaan kristinuskoa. Hän ihmetteli aluksi sitä, etteivät kristityt pystyneet tiedollisesti puolustamaan kristinuskoa kovinkaan hyvin hänen väitteitään vastaan. Vähitellen löytyi kuitenkin sellaisia ystäviä, jotka pystyivät oikeasti haastamaan hänet.

Ystävät osoittivat Nabeelille, että Raamatun tekstien muuttumista pystytään seuraamaan. Kopioita on paljon ympäri maailmaa. Niihin sovelletaan tieteellisessä tutkimuksessa tekstikritiikkiä eli vertaillaan käsikirjoituksia. Tutkimus osoittaa, että merkittäviä eroavaisuuksia on vain kourallinen. Turvallista on myös se, että muutamat myöhemmät lisäykset (kuten Markus 16:9-20) voidaan todentaa. Varhaiset käsikirjoitukset ovat tietysti merkittävimpiä. Enimmäkseen erot ovat kuitenkin kääntämisestä johtuvia. 

Ystävät jatkoivat perusteluaan. Opetuslapset olivat vielä elossa, kun evankeliumeja kirjoitettiin. Ei niihin voitu siis mitä tahansa kirjoittaa. Apostolien kirjeitä kopiotiin ja lähetettiin eteenpäin ympäri kristikuntaa. Millään yksittäisellä taholla ei ollut valtaa koko kristikuntaan, joten väärentäminen ei ollut mahdollista. Vanhin kokonainen Raamattu oli olemassa jo 300-luvulla. Raamatun puolesta todistavat myös monet arkeologiset löydöt.  Sitäpaitsi erona Koraaniin on se, että Raamatun inspiraatio perustuu sanomaan, ei yksittäisiin sanoihin. Koraani ei Raamatun tavoin kestä kriittistä ja historiallista tutkimusta. 

Nabeel käsitteli perinpohjaisesti ystäviensä kanssa Jeesuksen kuolemaa ja ylösnousemusta. Hän alkoi tutustua itse Raamattuun eikä kuunnellut vain toisten selityksiä siitä. Nabeel kävi läpi väitteet, että Jeesus vain pyörtyi ristillä tai että joku ristiinnaulittiin hänen sijastaan. Nabeel otti väittelyihin mukaan isänsäkin, mutta huomasi, että islamin vastaväitteet eivät kestäneet, ja että isänkin täytyi tukeutua valikoituihin raamatunkohtiin puolustaessaan näkemyksiään. Samalla myös auktoriteettien asema alkoi murtua Nabeelin mielessä.

Nabeel päätti selvittää kunnolla Jeesuksen jumaluuden, kuoleman ja ylösnousemuksen raamatulliset ja historialliset perusteet. Ne osoittautuivat vakuuttaviksi. Hän myös ymmärsi, ettei ristillä kuollut kuka tahansa, vaan itse Jumala. Tämän ristinkuoleman johdosta Nabeelin ei tarvinnut omin teoin yrittää päästä taivaaseen, vaan kaikki synnit oli jo sovitettu ristillä. Nabeel tajusi, että hänen omakin isänsä rakastaa häntä siksi, että on isä, ei  Nabeelin tekojen tähden. Samalla tavalla taivaallinen Isä rakastaa syntistä ihmistä omana lapsenaan. Pelastuksen perimmäinen motiivi on Jumalan rakkaus.

Nabeel tajusi, että pitää olla yhtä johdonmukaisen kriittinen Koraania käsitellessä kuin Raamattua arvioidessa. Hän alkoi tutustua itse Koraaniin kriittisemmin eikä luottanut oppineiden selityksiin. Siinä vaiheessa hän vielä uskoi, että Koraani olisi se kulmakivi, joka kestäisi ja hän voisi pysyä muslimina. Nabeel aloitti haditheista, jotka ovat muistiinmerkittyjä Muhammadin puheita. Häneltä meni omien sanojensa mukaan puoli minuuttia sen tajuamiseen, että Muhammad, jonka hän tunsi, oli täysin oppineiden suodattama versio.

Sitten hän selvitteli Koraanin pyhyyttä ja muuttumattomuutta. Merkittävin Koraanin jumalallisuutta puolustava argumentti eli sen kielen jäljittelemättömyys murtui, kun löytyi kirja, jossa kristillisiä opetuksia esitettiin onnistuneesti Koraanin tyylillä. Niin onnistuneesti, että kun jotkut arabimuslimit kuulivat tekstiä resitoitavan, he luulivat sitä Koraanin tekstiksi. Seuraavaksi Nabeel totesi Koraanin profetiat epämääräisiksi eikä niiden voida osoittaa toteutuneen. Koraanissa väitetään myös olevan yliluonnollista luonnontieteellistä tietoa. Lääkärinä Nabeelin oli helppo todeta, ettei tämäkään argumentti toiminut. Kävi myös selvästi ilmi, ettei Koraani ole suinkaan ollut muuttumaton teksti. Siispä tämäkin kulmakivi oli murtunut.

Nabeel antaa suuren merkityksen apologialle eli kristinuskon älylliselle puolustamiselle: ”Sillä hetkellä ymmärsin apologian arvon ja sen, miten argumentit olivat minuun vaikuttaneet. Koko elämäni ajan tielleni oli pystytetty esteitä, jotka estivät minua lähestymästä Jumalaa nöyrästi ja pyytämästä häntä paljastamaan itsensä minulle. Argumentit ja apologia purkivat nuo esteet ja laittoivat minut tilanteeseen, jossa minun pitäisi ratkaista, etsisinkö Jumalaa vai en.”

Äly oli nyt tehnyt työnsä. Siksi Nabeel alkoi rukoilla, että Raamatun Jumala paljastaisi itsensä hänelle. Hotellihuoneessa nähdyn näyn ja usean unen jälkeen Nabeel koki, että hän oli oikealla tiellä. Raamattukin alkoi avautua elävänä sanana. Lopulta aamuyöllä 24.8.2005 hän vihdoin tunnusti, että evankeliumissa on totuus. Nabeel joutui tekemään vielä paljon surutyötä entisen elämänsä menettämisestä ja erityisesti vanhempiensa järkytyksen takia. Vanhempien rakkaus kuitenkin säilyi. Suhde vanhempiin muuttui silti myrskyisäksi, kun Nabeel valmistui lääkäriksi 2009, mutta ryhtyikin papiksi.

Nabeel Qureshi kuoli syöpään Houstonissa16.9.2017.

Nabeel Qureshin kirja on kuin jännitysromaani, jota on vaikea laskea kädestä ennen kuin lopputulos paljastuu. Se tarjoaa hyvän sisäpiiriläisen näkemyksen islamilaisuuteen ja valottaa laajasti islamin oppeja. Kristitylle kirja on hyvä oppien kertaus ja apologinen työkalu.