Jumalasta puhumisen mahdollisuudet

Sammeli Juntunen tutkii kirjassaan Jumalasta voi puhua “millä perusteella pappi voi saarnastuoliin noustessaan ajatella, että hänen sanansa puhuvat Jumalasta eivätkä ainoastaan hänen omista uskonnollisista tunteistaan”. Juntunen puolustaa käsitystä, että inhimillisillä sanoilla voi tavoittaa Jumalan, toisin kuin postmoderni kritiikki väittää. Ja vaikka sanoja ja informaatiota tulvivassa ajassamme kirkossakin korostetaan paljon pyhän kohtaamista hiljaisuudessa, Juntunen on sitä mieltä, että kristinuskon peruskäsite ei ole hiljaisuus vaan sana. Juntunen vastustaa myös modernia käsitystä, että emme todellisuudessa saavuta Jumalaa, vaan kyseessä ovat vain mielessämme olevat jumalakuvat.

Kun kielelliset perusteet on selvitetty, Juntunen toteaa, että papit tarvitsevat puhetaidollisten ohjeiden lisäksi myös teologisen oppaan Jumalasta puhumiseen. Sellaisen Juntunen tässä kirjassa tarjoaa ja käy läpi, miten jumalapuhetta pitäisi käyttää eri yhteyksissä.

Postmodernin kritiikin mukaan sanat eivät voi viitata mihinkään itsensä ulkopuolelle, koska sanojen ulkopuolista todellisuutta ei ole olemassa. Me luomme maailmaan merkityksen kielellämme ja kulttuurillamme, ja tavoitamme sanoillamme vain toisia sanoja. Juntunen kuitenkin uskoo, että on olemassa ihmisen kulttuurin ulkopuolinen, järjellinen ja merkityksellinen todellisuus, joka on ollut olemassa jo ennen ihmistä. Hän ottaa esimerkin luonnontieteistä. Painovoima, sähkön käyttäytyminen ja geneettinen informaatio ovat olemassa ihmisestä riippumatta, ne on vain löydetty. Näitä löytöjä tiedemiehet ja –naiset ovat kuvanneet sanoilla, jotka vastaavat luonnossa olevaa järjestystä.

Raamatun alkukertomuksissa kerrotaan, kuinka Jumala luo sanallaan maailman. Sitten hän nimeää todellisuuden perusasioita, kuten valo, pimeys, päivä, yö jne. Niinpä Juntusen mukaan “sanojen periaatteellinen kyky viitata todellisuuteen perustuu Luojaan ja hänen luomistyöhönsä”. Mutta myös ihmisen kulttuurin vaikutus sanoihin tulee esille siinä, että Jumala antoi ihmisen nimetä eläimiä. Niinpä täytyy ottaa huomioon myös se, että sanoilla ei ole vain yhtä, absoluuttista merkitystä, vaan niitä voidaan käyttää eri tavoilla näkökulmasta riippuen.

Lopulta puhe Jumalasta on mahdollista, koska “(Jumala) oli yhdistävä Kristuksessa yhdeksi kaikki, mitä on taivaissa ja mitä on maan päällä”, Ef. 1:10. Jumala on Jeesuksen inkarnaatiossa, lihaksi tulemisessa, ylittänyt metafyysisen kuilun ihmisen ja Jumalan välillä. Ihminen voi puhua Jumalasta, kun puhuu hänestä Jeesuksen kautta.

Sanoilla on eri yhteyksissä erilaisia merkityksiä. Esimerkiksi tietokoneista puhuttaessa käytetään sanoja, joilla on arkikäytöstä poikkeavia merkityksiä, kuten palvelin, pilvipalvelu, hardware, software. Näiden oppiminen vaatii sosiaalistumista kyseiseen ympäristöön. Myös kirkon tapaan puhua Jumalasta täytyy sosiaalistua. Se tapahtuu osallistumalla messuun, laulamalla virsiä, lukemalla Raamattua, rukoilemalla, keskustelemalla ja opiskelemalla teologiaa. Jumalasta puhujan on myös otettava tämä huomioon ja selvennettävä julistuksessa käytettävien sanojen merkityksiä kuulijoille.

Jotta jumalapuhe olisi ymmärrettävää myös julkisesti, sen täytyy käydä vuoropuhelua tieteen kanssa. Kirjoittihan jo Paavali: “Hänen näkymättömät ominaisuutensa, hänen ikuinen voimansa ja jumaluutensa ovat maailman luomisesta asti olleet nähtävissä ja havaittavissa hänen teoissaan”, Room. 1:20. Raamattu aloittaa Jumalasta puhumisen kosmologiasta, sen ajan tietämyksen mukaisesti. Luominen muistuttaa alkuräjähdysteoriaa, nykyajan kuvausta kaiken alusta. Teoria ei pysty kuitenkaan selittämään, mitä oli ennen alkuräjähdystä ja miksi yleensä räjähti. Raamattu kertoo, että kaiken takana on Luoja. Suunnitelmallisuus näkyy myös siinä, että universumimme voimat ja vakiot ovat tarkkaan säädettyjä, jotta nykyisen kaltainen elämä on mahdollista.

Myös elävän solun syntyminen elottomasta aineesta on hyvin epätodennäköistä, eikä sellaista ole pystytty tieteessä osoittamaan. Parempi selitys on Luoja, joka on laittanut prosessin alkuun ja tuonut DNA:han informaation, jonka ohjaamana solu suorittaa tehtävänsä. Kristinusko on aina yhdistänyt luomisen Sanaan, jumalalliseen informaatioon, ja tiede on löytänyt informaation myös DNA:n emäspareista. Juntunen uskoo evoluutioteorian pitävän paikkansa: “luonnontieteessä on mahdollista osoittaa, millaisia varhaisempia muotoja lajeilla on ollut, ja milloin uusi laji on eriytynyt kantamuodostaan”. Jos lajinkehitys kokonaan kielletään ja väitetään maapallon olevan 6000 vuotta vanha, jumalapuhe siirtyy reaalimaailmasta uskonnolliseen mielikuvitukseen.

Luomista voidaan kuitenkin perustella järkevästi evoluution maailmassakin. Näin on tehnyt Suomessa mm. emeritusprofessori ja kansainvälisesti tunnettu tiedemies Matti Leisola, joka näkee Jumalan luomistyön biokemiassa: “elämän kehitys ei selity ilman päämäärätietoista vaikutusta eliön geneettiseen koodiin”. Jumalaa ei kuitenkaan tarvitse laittaa aukkoihin eli niihin kohtiin, joita tiede ei vielä osaa selittää, vaan hän on mukana niissäkin prosesseissa, jotka tunnetaan!

Juntunen varoittaa ihan oikein: “Tietenkin papin ja teologin on oltava varovainen tällaisessa keskustelussa, sillä hänen koulutuksensa ei riitä kunnolliseen keskusteluun luonnontieteiden alalla.”

Jumalan olemassaoloa ei ole em. perusteilla todistettu, mutta sen olettaminen osoittautuu mahdolliseksi, järkeväksi ja ymmärrettäväksi. Tällaisella luonnollisella teologialla päästään kuitenkin vasta kirkon porstuaan. Se on uskon “esikäyskentelyä”.

Jumalaan näyttää viittaavan myös se, että ihmiselle on olemassa eettisesti oikeaa ja väärää. Tätä on yritetty selittää pois sillä, että oikea ja väärä ovat vain kulttuurisia sopimuskysymyksiä. On kuitenkin asioita, jotka ovat kaikissa kulttuureissa ehdottomasti väärin, kuten viattoman kiduttaminen ja lapsen seksuaalinen hyväksikäyttö. Niinpä etiikka on tärkeää jumalapuheen kannalta: oikea ja väärä, hyvä ja paha, viittaavat lopulta Jumalaan. Myös maailmassa ilmenevä hyvyys viittaa Jumalaan: “Ja Jumala katsoi kaikkea tekemäänsä, ja kaikki oli hyvää”, 1. Moos. 1:31.

Edelleen ollaan kuitenkin kirkon porstuassa…

Raamattu on yritetty valjastaa monen aatteen ja hyvänkin asian käyttöön. Joidenkin mielestä Raamatun keskeinen sanoma on rakkaus tai sosiaalinen oikeudenmukaisuus tai poliittinen vapautuksen teologia. Kirkon päätehtäväksi taas on koettu kriisiapu tai diakonia tai hyväntekeväisyys. Juntunen tekee kuitenkin kirjassaan hyvin selväksi, mikä on Raamatun varsinainen sanoma ja keskeinen asia jumalapuheessa. Pääsanoma on se, että jokainen pääsee Kristuksen kautta Jumalan yhteyteen, kun uskoo todeksi ja ottaa vastaan Jumalan edeltä valmistaman pelastuksen.

Juntunen toteaa, että nykyajan ihminen ei välttämättä koe niinkään synnintuntoa, vaan elämän tarkoituksettomuutta. Nämä molemmat Kristus on kuitenkin voittanut ristinkuolemansa ja ylösnousemuksensa kautta. Kristuksen valtakunnassa vaikuttava Pyhä Henki kirkastaa pelastuksen vastaanottavaiselle ihmiselle. Uskossa on luottamuksellisen suhteen ja tietyn tiedollisen sisällön lisäksi kysymys myöntymisestä Jumalan valmistamaan pelastukseen.

Nyt ollaan jo kirkon sisätiloissa…

Järkeä ei tarvitse hylätä, kun siirrytään kirkon porstuasta sisätiloihin. Esimerkiksi Jeesuksen ylösnousemuksesta on historiallisia todisteita. Historian tutkimus tosin toimii analogiaperiaatteen mukaan eli vain sellaista voi tapahtua, mitä maailmassa yleensäkin tapahtuu. Ylösnousemuksessa on kuitenkin kyse Jumalan ainutkertaisesta puuttumisesta maailmanhistoriaan. Juntunen käsittelee ylösnousemukseen liittyviä vastaväitteitä ja erilaisia teorioita, mutta päätyy kuitenkin tähän: “Jumala herätti voimallaan Jeesuksen kuolleista”.

Juntusen raamattunäkemys on myös järkevä. Jeesus Kristus on varsinainen Jumalan Sana, isolla alkukirjaimella. Hän on sitä olemuksellisesti. Raamattu ei ole olemukseltaan jumalallinen, se on paperia ja mustetta, ja ihmisten kirjoittama. Inhimillisesti se ei siis ole täydellinen. Raamattu on kuitenkin Jumalan sanaa, koska Jumala on käyttänyt näitä inhimillisiä kirjoittajia. Juntunen pitää tärkeänä, että Raamattua inhimillisyydestään huolimatta pidetään Jumalan sanana, eikä hän siis edusta sitä teologian suuntausta, että Raamattu olisi vain ihmisten todistusta kokemuksistaan Jumalan Sanan puhuttelussa. Juntusen tavalla ymmärrettynä Raamattu mahdollistaa Jumalasta puhumisen.

Juntunen arvostelee tapaa, jolla kirkko nykyään viestii ihmisille. Esimerkiksi vuoden 2014 seurakuntavaaleissa kirkon mainoslauseena oli “Usko hyvän tekemiseen”. Tästä Juntunen toteaa: “Ihmisille tulee sellainen vaikutelma, että hyvän tekeminen on sivistyneen kristinuskon kohde. Armotalouden mukainen jumalapuhe Jeesuksesta ja sovituksesta leimautuu marginaaliseksi ja lahkolaiseksi”. Eli pääsanoma hukkuu.

Samoin Juntunen arvostelee sitä, ettei oikeaa oppia pidetä tärkeänä, vaan korostetaan kirkon moniäänisyyttä. Jos oikean ja väärän opin välillä ei ole mitään eroa, kirkko on silloin luopunut mahdollisuudesta puhua Jumalasta jotain, mikä on totta. Juntunen arvelee, että kirkon halussa käydä mieluiten yhteiskunnallista arvokeskustelua on kyse siitä, että “meiltä on kadonnut usko siihen, että jumalapuhe voi olla julkisesti totta, ymmärrettävää ja tarpeellista”.

Lopuksi vielä Juntusen antama yksi hyvä selitys siihen, miksi Kristuksesta kertova sanoma on Paavalin mielestä hulluutta ja vastoin kreikkalaisten filosofiaa, 1 Kor. 1:20-25. Filosofinen järki etsii yleisiä lainalaisuuksia. Se haluaa johtaa yksittäistapauksista yleisiä lainalaisuuksia järjenkäytön ja logiikan avulla. Se ei voi hyväksyä, että totuus olisi saatavissa yhdestä nasaretilaisesta, kerran eläneestä miehestä, siis yksittäistapauksesta. Paavali ymmärsi tämän ja totesi sanoman olevan hulluutta, mutta kuitenkin pelastus niille, jotka sen uskovat. Myös Jeesus nimitti sanomaa loukkauskiveksi ja kompastuksen kallioksi.

Kuten sanottu, järkeä ei tarvitse laittaa narikkaan kirkkoon sisään mennessäänkään. Juntunen huomauttaa, että sama Paavali on kirjoittanut mainitut 1 Kor. 1:20-25 ja Room. 1:20.

Tässä muutamia välähdyksiä Juntusen kirjasta, joka sisältää todella paljon hyvää tietoa ja opetusta. Suosittelen!

Toinen tuntematon

Joulupukki toi lahjaksi novellikokoelman Toinen tuntematon. Siinä 22 suomalaista kirjailijaa kuvittelee, millaisia naishahmoja on saattanut olla sotilaiden taustalla. Jokaisen novellin alussa on Tuntemattomasta sotilaasta katkelma, joka kertoo kehen ja mihin novelli liittyy.

     Varsinkin kotirintaman naisten kuvaaminen on aika vähäistä sotakirjoissa, kuten Tuntemattomassa sotilaassakin. Äidit, morsiamet, siskot ja piiat ovat joutuneet viemään normaalielämää eteenpäin. On hoidettu miestenkin työt ja velvollisuudet, ruokittu perhettä vähillä ruokavaroilla ja pelätty rintamalla olleiden läheisten puolesta. Useassa novellissa painajaismainen hahmo on tummissa vaatteissa pihaan saapuva pappi. Ensimmäinen mieleen tuleva ajatus ja huuto on: EI!. Yhdessä novellissa tyttö ajattelee, että ei avata ovea, silloin huono uutinen ei pääse sisälle. Monesta perheestä on rintamalla useampi mies. Ensimmäinen kysymys papille on: kuka heistä.

     Sotaan lähdön hetkellä äiti usein muistelee, millainen poika oli lapsena ja nuorena. Poika vakuuttaa parjäävänsä siellä jossain, mutta tuleekin takaisin arkussa, jonka päällä lukee “ei saa avata”. Jaakko Vuorelan äiti toteaa Niina Revon runollisessa novellissa kuolinuutisen saatuaan, että sotaan lähtiessään Jaakolla oli vain vähän mukanaan: muutama vaate, puukko ja vähän evästä. Toisessa lähdössä meni mukana paljon enemmän: koko elämä, kaikki mistä Jaakko oli haaveillut.

     Minua ehkä eniten koskettanut novelli oli Riikka Pulkkisen Sinä nouset ylös. Siinä vastavihitty vaimo Sirkka puhuu mielessään vihkilomalta rintamalle palanneelle upseerikokelas Jorma Kariluodolle. Kariluoto kokee isänmaallisuuden paineen kovana, hän haluaa olla luja ja torjua itsestään kaiken heikkouden. Hän haluaa pitää kiinni ihanteista ja pelkää niiden muuttumista pettymyksiksi. Sirkka puhuu hänelle näin, antaen myös yhden tulkinnan sodan syille: “Mutta anna kun kerron sinulle jotain rakkaudesta, rakkaani: rakastan myös sinun pimeääsi, rakastan sinun herkkyyttäsi jota tuskin koskaan voi erottaa siitä pimeästä jota ihminen aina kantaa mukanaan, pimeästä jota pelkäät ja jota sinä vihaat, nimität heikkoudeksi, sillä sinulle sopii paremmin vihata heikkoutta kuin myöntää olevasi herkkä ja avuton. Minä olen oppinut jotain pojista ja miehistä vuosieni aikana, katson isääni, katson naapurin poikia ja sinua, ja sen minä sanon, rakkaani, että usein te kaikki nimitätte omaa herkkyyttänne heikkoudeksi, eikä tätä koko jumalatonta raivoa, loputonta raastavaa vihaa olisi, jos kukaan ei sekoittaisi niitä toisiinsa.” Kariluoto tietää, että ylemmän johdon antama hyökkäyskäsky on mieletön, mutta hän ei voi perääntyä, vaan pakottaa miehensä eteenpäin, nostaa päänsä varvikossa ja…

     Risto Riitaoja on Tuntemattomassa sotilaassa se kovasti pelkäävä mies, jota alikersantti Lehto kurmoottaa. Hän kirjoittaa pappilassa piikana olevalle siskolleen kertoen pommituksista ja muista kauhuista, ja toteaa, ettei ole “missään  ennen tavannu niin julumia ihmisiä kun täällä”. Ruustinna lukee kirjeet ja moittii Riitaojaa tiukasti isänmaallisen taistelutahdon puutteesta ja sisaren pelottelusta. Se näyttää olevan kuitenkin enemmän ruustinnan yltiöisänmaallisuutta, sillä sisko pitää kirjeitä jännittävinä. Petri Tammisen huumori välähtää novellin lopussa, kun Riitaojan vanha äiti halua laittaa yhden lauseen siskon kirjeen mukaan: “Vaikka toiset siellä nyt ampuu niin älä sinä ampu”.

     Jotain muista novelleista vielä lyhyesti. Karun alikersantti Lehdon taustalla on karu lapsuus kiusattuna punikinpentuna. Lehdon entinen ystävä saa novellissa haltuunsa valokuvan, jossa Lehto yllättäen hymyilee elokuussa 1939 poutapilvet taustanaan. Petroskoin valtausta katsotaankin nyt sosialismin aatteen innostaman Veran näkökulmasta. Hän rakastuu suomalaiseen Urho Hietaseen, mutta romanssilla ei ole tulevaisuutta. Veran kohtalo onkin novellissa yllättävä. Tuula-Liina Waris on kirjoittanut hyvin elävän tuntuisen novellin Hietasen kotilomalla käynnistä, pääosin Varsinais-Suomen murteella, jota Hietanen puhuu Tuntemattomassa sotilaassa. Viimeisessä novellissa annetaan ymmärtää, että Antti Rokan jatkuvan pälätyksen syynä olisikin se, ettei hän kestä arkoja ja intiimejä asioita, kuten sitä, että Lyyti sairaalassa katsomassa käydessään sanoo kaikkien kuullen rakastavansa häntä.

     Vaikuttava ja koskettava kirja. Novellit ovat todellisen ja uskottavan tuntuisia. Ne laajentavat näkökulmaa siitä, mitä Tuntematon sotilas meille kertoo. Suosittelen kirjaa lämpimästi, jo ihan novellien hyvän tasonkin vuoksi.

Ihminen on kokonaisuus

Puhuin tästä aiheesta Vantaan Kotikirkossa 5.12.2017 ja muokkasin puheeni blogiksi.

Vuonna 1975 tuli julkisuuteen luterilainen pappi, terapeutti ja sielunhoitaja Erik Ewalds. Ewalds oli silloin Helsingin sairaalasielunhoidon johtaja. Hänestä tuli erittäin suosittu terapeutti ja luennoitsija yli seurakuntarajojen. Ewalds kirjoitti myös monta suosittua kirjaa.  

     Talvella 1976 lepäilin sängyllä yksiössämme Jyväskylässä ja kuuntelin, kun Ewalds keskusteli Pirkko Vuorisen kanssa radiossa. Ohjelma kesti ehkä tunnin, ja koko ajan tuntui aivan kuin jotain lämmintä olisi kaadettu sisääni. Kun olen jälkeenpäin miettinyt, mistä tuo kokemus johtui, niin uskon sen tulleen Ewaldsin uskonelämään liittyvästä kokonaisnäkemyksestä. Sen voisi ilmaista näin: OTETAAN TODESTA JUMALA JA OTETAAN TODESTA IHMINEN.

     Kun tämä periaate unohtuu, hengellisen elämän ja sielunhoidon alueelle tulee helposti kahdenlaista vinoutumaa. Toisaalta asioita hengellistetään liikaa tai psykologisoidaan liikaa.

     Mehän tiedämme Raamatusta, että ihminen on kokonaisuus: henki, sielu (tai psyyke) ja ruumis. Esimerkiksi 1. Tess. 5:23 Paavali kirjoittaa: ”Itse rauhan Jumala pyhittäköön teidät kokonaan ja varjelkoon koko olemuksenne, teidän henkenne, sielunne ja ruumiinne, niin että olette nuhteettomat Herramme Jeesuksen Kristuksen tullessa.”

Hengellistä ja psyykkistä ei voi erottaa

Uskonelämässä ja sielunhoidossa pitää aina muistaa, että psyykkistä ja hengellistä ei voi täysin erottaa toisistaan. Psyykkiset lainalaisuudet koskevat myös uskovia. Sielunhoitoprofessori Paavo Kettunen kirjoittaa kirjassaan Auttava kohtaaminen näin: “Hengellinen elämä on myös psyykkistä elämää ja jokainen uskonnollinen kokemus on myös psyykkinen kokemus”.

     Ja jotta tulee myös ruumis mainittua, niin psyyke voi vaikuttaa ruumiiseen niin, että siitä voi olla seurauksena ns. psykosomaattinen sairaus. Eriks Ewalds totesi, että psykosomaattisessa sairaudessa ruumiin kannettavaksi laitetaan se, mitä ei suostuta selvittämään ja hoitamaan psyyken tasolla.

     Alkuaikoina Erik Ewaldsia epäiltiin liiasta psykologisoimisesta. Kun Ewaldsia kuunteli ja luki, niin huomasi, että hänellä nimenomaan oli tasapainossa hengellinen ja psyykkinen alue. Ihmiset hakeutuivat sankoin joukoin Ewaldsin terapiaan juuri siksi, että hän pystyi katsomaan asioita sekä hengellisestä että psykologisesta näkökulmasta.

Hengellinen kasvu

Yksi Ewaldsin pääteesejä oli tämä: Ei voi kasvaa hengellisesti, ellei kasva ihmisenä. Kun ajatellaan Paavalin Galatalaiskirjeessä (5:22-23) luettelemia hengen hedelmiä (rakkaus, ilo, rauha, kärsivällisyys, ystävällisyys, hyvyys, uskollisuus, lempeys ja itsehillintä), niin eihän niitä voi syntyä ilman ihmisenä kasvamista. Jos ajateltaisiin mekaanisesti, että tällaiset ominaisuudet Hengen kautta ikään kuin siirrettäisiin ihmiseen, niin silloinhan ihminen olisi robotti, joka vain ohjelmoitaisiin uudelleen.  Kyllä asiat täytyy henkilökohtaisesti kohdata ja käsitellä, jos aikoo kasvaa.

     Kasvua ei pidä kuitenkaan kokea vaatimuksena, koska me elämme armon alla ja Pyhä Henki koko ajan vaikuttaa meissä, vaan mahdollisuutena kasvaa ja oppia tuntemaan todellinen minuutensa.

Psyykkisiä asioita, jotka vaikuttavat hengellisyyteen

Me elämme syntiinlankeemuksen maailmassa, joten meidän psyykkisessä kehityksessämme voi tulla vaurioita, jotka vaikuttavat hengelliseen elämäämme. Niitä ei pidä liikaa hengellistää, vaan hoitaa tarvittaessa myös terapian keinoin:

-       Me voimme jäädä ilman tarvittavaa rakkautta vanhempien taholta, tai jopa kokea huonoa kohtelua, ja sen takia meidän on myöhemmin vaikea ottaa myöskään Jumalan rakkautta vastaan

-       Erityisesti vaikea isäsuhde voi vääristää Jumala-suhdetta. Jumala voi tuntua ankaralta, puolueelliselta, heikolta jne.

-       Yliminä on vähän samanlainen käsite kuin omatunto, mutta ei ole sama asia.

Jos meidän kasvatuksemme on lapsena kovin autoritäärista ja vanhempien rakkaus on ehdollista, (jos olet kiltti, niin saat rakkautta) meille muodostuu vahva yliminä, joka on hyvin lähellä lain alla olevaa omaatuntoa. Yliminä koostuu vanhempien meille antamista normeista, jotka eivät ole meidän omiamme, ja se johtaa sellaiseen hengelliseen elämään, jossa ulkonaisesti omaksutaan kristillisiä tapoja, mutta pintaan nousevat uskonelämän ongelmat torjutaan. Tämä estää kasvamista. Evankeliumin täytyy saada vapauttaa ihminen yliminän vääristä normeista, niin että terve ja Jumalan sanaan sitoutunut omatunto pääsee toimimaan.

-       Masennus on vakava asia, joka pääasiassa pitää hoitaa sielunhoidon tai terapian keinoin eikä sitä pidä kovin helposti demonisoida eli selittää henkien aiheuttamaksi.

-       Ihmisen psyykkinen rakenne voi jäädä monista syistä hauraaksi, ja silloin kovin voimakkaasti kokemuksiin ja tunteisiin perustuva hengellisyys voi olla jopa vaarallista. Tiedän itsekin sellaisen tapauksen, että vauhdikkaassa ylistyskokouksessa mies meni psykoosin eikä ole tainnut siitä koskaan toipua.

-       Tunteet eivät sinänsä ole hyviä eikä pahoja. Niiden avulla terapeutti voi päästä sellaisten ongelman jäljille, joita ihminen ei itse tiedosta. Uskoa ei kuitenkaan kannata perustaa tunteisiin.

Hengellisiä asioita, jotka vaikuttavat psyykeen

Sitten esimerkkejä siitä, miten hengellinen elämä voi vaikuttaa psyykeen, ja siitä ettei myöskään pidä psykologisoida liikaa.

-       Aidon syyllisyyden ja synnintunnon käsitteleminen on vaikeaa monelle maalliselle terapeutille, ja he yrittävät helposti psykologian avulla häivyttää ne pois. Joku on kuitenkin osuvasti sanonut, että syntiä ei voi terapoida, se pitää tunnustaa ja hylätä, Jeesus vapauttaa sekä syyllisyyteen että syyllisyydestä. Kun me evankeliumin perusteella tiedämme, että voimme parannuksen tekemisen jälkeen oikeasti aloittaa uudelleen puhtaalta pöydältä, me uskallamme kohdata syyllisyytemme ja vapautua siitä. Ewalds kirjoitti näin: “Aito parannus merkitsee myös paranemista, koska ihminen on kokonaisuus. Anteeksianto vaikuttaa paitsi henkeen, myös sieluun ja ruumiiseen.”

-       Paavali kirjoittaa armosta näin (Tiitus 2: 11-12): “Jumalan armo on näet ilmestynyt pelastukseksi kaikille ihmisille, ja se kasvattaa meidän hylkäämään jumalattomuuden ja maailmalliset himot ja elämään hillitysti, oikeamielisesti ja Jumalaa kunnioittaen tässä maailmassa.” Wilfrid Stinissen täydentää asiaa näin: “Armo tunkee läpi luonnon, jalostaa, kohottaa ja muuttaa sen”.

-       Jeesus kehotti rakastamaan lähimmäistä niin kuin itseään. Kehotuksen loppuosa on kristillisyydessä usein unohtunut, kun ei ole ymmärretty oikein itsensä kieltämistä ja itsensä rakastamista. Itsensä kieltäminen tarkoittaa omista itsekkäistä päämääristä luopumista ja sitoutumista Jumalan tahtoon, ei suinkaan oman minuuden kieltämistä. Sillä on tietysti suuri merkitys ihmisen psyykelle, että hän rakastaa itseään, ja se on myös Jeesuksen mukaan lähtökohta sille, että pystyy rakastamaan toista.

Aina pitää kuitenkin muistaa, että kaikki psyykkiset haavat eivät välttämättä parane tämän elämän aikana. Paavali luettelee Roomalaiskirjeessä (8:38-39) asioita, jotka eivät voi erottaa meitä Jumalan rakkaudesta: ”ei kuolema, ei elämä, eivät henkivallat, ei mikään nykyinen eikä tuleva eivätkä mitkään voimat, ei korkeus ei syvyys ei mikään luotu voi erottaa meitä Jumalan rakkaudesta…”. Tähän luetteloon voidaan varmasti lisätä myös psyykkiset haavat. Nekään eivät erota meitä Jumalan rakkaudesta eivätkä vaikuta pelastukseen.

Lopuksi ajatuksia taivaasta

Meillä kaikilla on erilaisia mielikuvia taivaasta. Kukaanhan meistä ei tiedä tarkkaan, millaista siellä on. Uskon, että se tulee olemaan kaikille myönteinen yllätys. Paavali kävi taivaassa, mutta häntäkin kiellettiin kertomasta meille tarkemmin, kuten nähdään 2 . Kor. 12:3-4.

     Eräs helluntaisaarnaaja sanoi lähtevänsä taivaassa ensimmäisenä Jeesuksen kanssa kalalle. Minä voisin ehkä toivoa, että soitan taivaassa kitaraa yhtä hyvin kuin vaikkapa Eric Clapton.

     Tähän aiheeseen liittyen, minulla on ainakin kaksi toivetta taivaan suhteen:

Kun emme ole enää sidottuja aikaan, haluan käydä Jeesuksen kanssa uudelleen niissä tilanteissa, joissa minulle syntyi psyykkisiä haavoja, joita vielä 65-vuotiaanakin kannan. Taivaassa ne paranevat lopullisesti. Täällä maan päällä en taida ehtiä enää kaikesta parantua, vaikka saankin ottaa vastaan Jumalan ja vaimoni rakkautta.

     Toinen, mitä odotan taivaassa on se, mistä kerrotaan Ilmestyskirja 2:17: “Sille, joka voittaa, minä annan kätkettyä mannaa ja valkoisen kiven, ja siihen kiveen on kirjoitettu uusi nimi, jota ei tunne kukaan muu kuin sen nimen saaja.” Tuo nimi ei tietenkään ole vain sana tai kirjainyhdistelmä. Uskon että se kertoo, millaisena Jumala minut näkee.

  

Näen nyt Ninan toisin silmin

Suurin osa suomalaisista muistaa Nina Åströmin varmaankin Suomen euroviisuedustajana Tukholmassa vuonna 2000. Hän esitti laulun A Little Bit ja sijoittui jaetulle 12. sijalle. Itse olen ollut kuuntelemassa Ninaa hengellisissä tilaisuuksissa, mutta en ole tiennyt, miten laajaa hänen toimintansa laulaja-evankelistana on ollut kansainvälisesti. Asia selvisi luettuani Leevi Launosen kirjoittaman kirjan Nina Åström toisin silmin (Aikamedia 2016).

     Nina Åström on kotoisin Kokkolasta. Hän sai kokeilla pianonsoittoa ensi kerran Maila-tätinsä luona ekaluokkalaisena. Innostus syttyi heti. Kotiin hankittiin piano, ja Aaronin pianokoulun harjoitteleminen alkoi Keski-Pohjanmaan musiikkiopistossa. Klassinen nuoteista soitettava pianomusiikki ei kuitenkaan pitkään innostanut, ja Nina lopetti soittamisen. Innostus palasi 12-vuotiaana, kun kitaristiveli Olli opetti hänelle sointujen periaatteet ja Nina alkoi käyttää vapaata säestystä.

     Nina tuli uskoon 17-vuotiaana. Lukion jälkeen hän opiskeli englanninopettajaksi Turun yliopistossa. Hän esitti hengellistä musiikkia Turussa opiskelija- ja seurakuntailloissa lauluryhmänsä kanssa. Sieltä hänet bongattiin laulamaan ja soittamaan turisteille kesän ajaksi Temppeliaukion kirkkoon Helsinkiin. Hän esiintyi monilla kielillä aina turistiryhmän mukaan. Tätä jatkui kolme kesää 1980-luvun alussa.

     Valmistumisensa jälkeen Nina toimi vähän aikaa opettajana Kruunupyyssä, mutta koki, ettei se ollut hänen kutsumuksensa. Hän halusi laulaa ja puhua ihmisille Jeesuksesta. Keikkailun, työn ja perheen yhteensovittaminen ei oikein onnistunut. Nina jäi virkavapaalle ja keskittyi keikkailuun. Hän pääsi myös esiintymään ruotsinkieliseen televisioon. Jukka Leppilampi houkutteli Ninan eurooppalaisten kristillisten muusikoiden tapahtumaan. Sitä kautta hän pääsi esiintymään Hollannin kristilliselle tv-kanavalle. Keikkoja alkoi tulla ympäri Eurooppaa, ja kävipä Nina levyttämässä Amerikassakin, Nashvillessä. Euroviisut olivat tässä välissä vain sivujuonne, mutta Nina koki, että niilläkin oli merkitys hänen varsinaisen kutsumuksensa kannalta. Kuten myöhemmin kävikin ilmi.

     Ihan oma lukunsa ovat Ninan matkat venäläisiin vankiloihin. Hän on kiertänyt eri tiimien kanssa lähes joka puolella Venäjää. Matkat ovat olleet usein pitkiä ja vaikeita, ja tilanteet kovia kokeneiden vankien edessä pelottaviakin. Vangit ovat kuitenkin olleet hyvin vastaanottavaisia evankeliumille ja suhtautuneet pääosin kunnioittavasti Ninaan. Monet vangit ovat antaneet elämänsä Jeesukselle. Hyvin suuri merkitys venäläisille oli myös sillä, että hänen tiedettiin olleen euroviisuedustajana. Eräässä vankilassa porukan kingeillä oli vahva ote myös henkilökuntaan. He eivät pitäneet siitä, että Ninan konsertti järjestettiin heiltä kysymättä. Kingit olivat suunnittelleet aloittavansa mellakan kesken konsertin. Tämä kävi ilmi jälkeenpäin, kun eräs kingi tuli tunnustamaan asian vankilanjohtajalle. Hänen oli pitänyt antaa kädellä muille merkki mellakan aloittamisesta, mutta ihmetellen mies kertoi, että hän ei pystynyt nostamaan kättään kolmesta yrityksestä huolimatta, jokin voima esti sen!

     Nina kertoo olevansa hyvin tarkka musiikin suhteen. Jokaisen ohjelmistossa olevan kappaleen pitää olla sellainen, että hän tuntee sen aidosti omakseen ja pystyy esittämään laulun omana itsenään. Musiikkityyliään hän kuvailee pop-folkiksi, esimerkiksi gospel tai Hillsong-ylistysmusiikki eivät sopisi hänelle. Nina myös mietti pitkään, kun hänelle ehdotettiin levyn tekemistä Hilja Aaltosen sanoihin ja Hannu Huhtalan sävellyksiin, koska tyyli olisi vähän erilainen. Avoin taivas –levy kuitenkin tehtiin ja se on ylittänyt jo ainakin kultalevyrajan.

     Ninan mielestä musiikki sinänsä ei ole hengellistä tai maallista sen enempää kuin kitara, piano tai äänentoistolaitteet. Esittäjän hengellisyys ratkaisee. Nina ei pyri myöskään tekemään sanoituksia minkään kaavan mukaan, esimerkiksi tunkemalla lauluun tiettyä määrää Jeesus-sanaa tai kaanaankieltä, koska se ei hänen mielestään tee laulusta yhtään hengellisempää. Hän laulaa itselleen tärkeistä asioista ja koska hän on kristitty, se näkyy aina lauluissa, ja myös kaikessa esiintymiseen liittyvässä. Median merkitystä Nina pitää myös tärkeänä. Hän on julistanut evankeliumia laulamisen lisäksi noin 2000 haastattelussa.

     Ninan hengellisyys vaikuttaa kirjan mukaan hyvin raikkaalta ja terveeltä. Hän käyttää armolahjoja, mutta arvostaa kiihkotonta hengellisyyttä. Tervettä karismaattisuutta hän kertoo oppineensa pastori Seppo Juntusen tilaisuuksissa. Niissä tapahtui ihmeparantumisia, mutta Juntunen piti aina kiinni tärkeysjärjestyksestä: “Suurin ihme ei ole koskaan se, että ihminen parantuu. Paljon suurempaa on se, että hän löytää Kristuksen ja saa syntinsä anteeksi.”

     Nina toteaa, että on ihan kiva, jos joku tulee kertomaan, että hän laulaa hienosti. Mutta: “Eniten minua innostaa se, että kerran taivaassa joku tulee kertomaan, että eräällä keikallasi minäkin kuulin sanoman Jeesuksesta, ja siksi olen nyt täällä.”