Viimeiseen korttiin

Luin uusimman Topi Sorsakoskesta kirjoitetun elämäkerran Viimeiseen korttiin (Johnny Kniga 2016). Kirja kiinnosti musiikillisen annin lisäksi myös siksi, että päähenkilö oli ikätoverini (ikäeroa kaksi viikkoa). Kiinnosti tietää, millä tavalla hän koki erityisesti 1960-luvun musiikin.

Törmäsin Topi Sorsakoskeen tavallaan jo 1980-luvun alussa. Seinänaapuriksi Vantaan Rajatorpassa muutti mies, joka osoittautui kovaksi blueskitaristiksi. Hän kertoi nuorena soittaneensa bändissä nimeltä Kalle Kiwes Blues Band. Vuosia myöhemmin selvisi, että bändissä oli soittanut kitaraa myös Pekka Tammilehto Ähtäristä, tuleva Topi Sorsakoski.

Pekan isä, Yrjö Tammilehto, lempinimeltään Ylli, oli tunnettu muusikko ja laulaja Pohjanmaalla. Ylli oli mukana Danny-showssakin 1960-luvulla. Hän jätti kolmilapsisen perheensä äiti-Maijan vastuulle ja muutti pois kotoa, mutta kävi kuitenkin moikkaamassa perhettä joskus. Isä toi Pekalle ensin saksofonin ja sitten kitaran. Pekka ja veljensä Antti perustivat Kalle Kiwes Blues Bandin ja keikkailivat ahkerasti. Molemmat pojat soittivat myös isänsä orkesterissa jonkin aikaa. Pekka kertoi eräässä radiohaastattelussa isän vinoilleen hänelle, että jätkä luulee olevansa kitaristi, kun osaa kolme sointua. Isän orkesterin biisit olivat yllättävän vaikeita; tango Poesien soinnutkin vaihtuivat joka iskulla. Toisaalta isä neuvoi, miten Beatlesien All My Lovingin soinnut ja soolo menivät. Myöhemmin Pekka muutti isänsä perässä Helsinkiin ja soitti Raittisen veljesten The Boys –yhtyeessä.

Keikoilla kiertäessään Pekka alkoi matkan ratoksi kehitellä mielikuvitushahmoa, haitaristi Topia. Savossa hän näki keikkabussin ikkunasta tienviitan ja sai siitä hahmolleen sukunimen, Sorsakoski. Pekka oli hyvä rock-kitaristi, mutta alkoi keikkabussissa Topina laulella.

The Boysin suosio hiipui ja Köyhien ystävät hajosi 1970-luvun lopussa. Köyhien ystävien pohjalta syntyi Agents-yhtye. Sen kitaristilla Esa Pulliaisella oli selvä visio musiikista, jota hän halusi tehdä. Pulliainen halusi yhdistää rakastamansa rautalankamusiikin, rockin ja suomalaisen iskelmän. Aluksi Agentsin laulajana oli Rauli Badding Somerjoki. Topi joutui usein tuuraamaan keikoilla oikukasta Baddingia, joka ei välillä suostunut ollenkaan laulamaan. Lopulta Topista tuli Agentsien laulusolisti. Enpä arvannut Rajatorpassa asuessani, että siinä aivan lähellä, Askistossa, Pulliaisen perheen pihamökissä, alkoivat 1980-luvun alussa hakea omaa tyyliään Topi ja Pulliaisen veljekset.

Yhtyeen ensimmäinen levy, In Beat, levytettiin alkuvuodesta 1986. Höristelin korviani, kun radiosssa alkoi soida Surujen kitara ja muut biisit. Olin itsekin rakastanut rautalankaa ja nauhakaiulla tehostettua sähkökitaraa vuoden 1963 rautalankabuumin aikana. Agentseissa ja Esa Pulliaisen kitarassa oli jotain samaa, mutta ei ihan samaa. Topin ääni kuulosti alussa erikoiselta. Mietin, niin kuin elämäkertakirjan mukaan moni muukin, onko tämä parodiaa. Vähän häpeillen ostin ensimmäisen LP:n. Levystä tuli suurmenestys ja se siivitti yhtyeen ihan käsittämättömään suosioon muutamaksi vuodeksi. Tänä päivänä Agentsien ja Topin CD-levyjä on hyllyssäni monta. Muutaman kerran näin heidät livenä Kulttuuritalolla Helsingissä, mm. Topin 50-vuotisjuhlakonsertissa 2002.

Suuresta suosiostaan huolimatta Agents väsähti 1980-luvun lopussa. Topi siirtyi soolouralle. Hän lauloi ikivihreitä ison orkesterin säestyksellä. Nekin ovat monet klassikoita. Hän lauloi paljon myös tangoja. Tango oli niin suosittua Suomessa 1960-luvun alussa, että sen vaikutukselta ei voinut välttyä. Pidin itsekin popmusiikin lisäksi myös tangoista: Satumaa, Tähdet meren yllä… Myöhemmin Topi keikkaili Kulkukoirat-yhtyeen kanssa. Palasipa hän vielä yhteen Agentsinkin kanssa vuonna 2007, kun he tekivät levyn kunnianosoituksena Suomessa 1960-luvulla keikkailleelle englantilaisyhtyeelle The Renegadesille. Renegdeseilta on lähtöisin mm. My Heart Must Do the Crying eli Salattu suru.

Viimeiseen korttiin –kirja sisältää paljon mukana olleiden haastatteluja. Se tekee kerronnan mielenkiintoiseksi ja todentuntuiseksi. Erittäin hyväksi kirjan tekee musiikillisen kehityksen ja levytysten tarkka kuvaus. Pekan/Topin henkilökuvaa ruoditaan paljon, mutta minulle se ainakin jäi silti arvoitukseksi. Monet kertovat, että Pekka ja Topi (rooli) olivat aika paljon eri henkilöitä. Ystävät kuvaavat Pekkaa laajasti sivistyneeksi, älykkääksi ja herkäksi. Kielenkäyttö ja elämäntavat taas kertovat ihan toista. Erikoisalana hänellä oli musiikin lisäksi elektroniikka. Hän väsäsi itse vahvistimia ja korjaili toistenkin laitteita. Kerran Amerikassa ollessaan Pekka lainasi musiikkiliikkeestä arvokkaan mikrofonin. Hän vei sen hotellihuoneeseen, purki ja kirjoitti ruutupaperille kaikki osat. Sitten hän palautti mikin ja rakensi Suomessa samanlaisen.

Vuoden 2011 alussa Pekan yskä ei tuntunut ollenkaan parantuvan ja laulu oli vaikeaa. Maaliskuussa todettiin keuhkosyöpä. Kunto huononi nopeasti. Kävin heinäkuussa Vesa Keskisen kaupassa Tuurissa, jonne ajoin Ähtärin kautta. Piipahdin samalla Tuurin kauppa-alueella olevaan musiikkiliikkeeseen. Kysyin liikkeen omistajalta, tunsiko hän henkilökohtaisesti Pekan. Kertoi hyvinkin tuntevansa. Pekka oli käynyt liikkeessä edellisenä päivänä happipulloa kantaen. Elokuussa Pekka kuoli Seinäjoen keskussairaalassa.

Ahkera keikoilla kiertäminen oli ohi. “Ajomies, älä kiirehdi suotta, pakoon ei pääse kohtaloaan…”

Ennen kuolemaansa Pekka halusi ehdottomasti tavata uskovaisen laulajan, Viktor Klimenkon. Tapaaminen järjestettiin Vaajakosken ABC:lla. Arvoitukseksi jäi, mitä Pekan mielessä liikkui, mutta ehkä mieltä vaivasi kuolemanjälkeinen elämä.

Nykyinen uskontunnustukseni 2: Raamattu

Kristittynä Raamattu on minulle tärkein kirja. Uskoni ei varsinaisesti kohdistu Raamattuun, vaan sen takana olevaan Jumalaan, mutta enpä paljoakaan tietäisi Jumalasta ilman Raamattua. Jumala on kuitenkin paljon enemmän kuin Raamattu. Näkemykseni Raamatusta on kehittynyt vuosien mittaan lukemieni kirjojen, käymieni keskustelujen ja kuulemieni raamattutuntien perusteella. Se muuttuu ehkä vieläkin, mutta nyt ajattelen näin.

    

Mikä Raamattu on

Raamatun ovat kirjoittaneet ihmiset Jumalan Pyhän Hengen inspiroimina. Sen tapahtumat kiinnittyvät konkreettiseen historiaan, josta kertovat myös muut lähteet. Raamatun tekstit eivät ole valvontakameran kuvasta tehtyjä havaintoja tai nauhalta purettua silminnäkijöiden todistusta eikä niitä ole saneltu kirjoittajille. Kirjoittajat ovat tehneet tutkimustyötä, käyttäneet lähteitä (tämänhän mm. Luukas vahvistaa) ja oman kykynsä ja sen aikaisen maailmankuvan mukaisesti kertoneet asioista. En pidä Raamattua luonnontieteen oppikirjana, koska sinä aikana kirjoittajilla ei ollut sitä tietoa, mikä meillä on nyt. Raamatun kirjoittamisprosessi on ollut pitkä ja sen aikana joihinkin teksteihin on tehty myöhempää toimitustyötä.

     Alkuperäistekstejä ei ole säilynyt ja kopioitakin on useita erilaisia, joten Raamatun teksti on täytynyt tieteellisen tekstikritiikin avulla rakentaa. Teksteissä on epätarkkuuksia ja keskinäisiä ristiriitaisuuksia, kuten voidaan havaita esimerkiksi Jeesuksen hautakertomuksista. Hautakertomuksia on vuosisatojen aikana pyritty kovasti harmonisoimaan keskenään. Minua eroavuudet eivät häiritse, päinvastoin ne tekevät tapahtuman uskottavammaksi. Poliiskuulusteluja suorittavat tietävät, että jos useamman henkilön kertomusten kaikki yksityiskohdat täsmäävät keskenään, kyse on keksitystä tarinasta.

     Raamatun kirjoittajat eivät ole pyrkineet kirjoittamaan historiankirjoitusta nykyaikaisessa mielessä, vaan välittämään tiettyä sanomaa, “että te uskoisitte” (Johannes 20:31). Siihen nähden historialliset faktatkin ovat kestäneet hyvin kriittistä tutkimusta. Raamatun inhimillinen ja jumalallinen puoli kietoutuvat toisiinsa niin, että niitä on mahdotonta täysin erottaa.

Raamatun tulkinta

Koska Raamatussa on sekä jumalallinen että inhimillinen (historiallinen) puoli, sitä täytyy lukiessa tulkita, kuten kaikkea muutakin tekstiä. Jotkut sanovat lukevansa Raamattua kirjaimellisesti, “niinkuin se on kirjoitettu”, mutta se ei todellisuudessa onnistu. Tulkinnan määrän ja vaikeuden näkee hyvin siitäkin, että on olemassa monia kirkkokuntia ja seurakuntia, joilla on “se oikea tulkinta”. Professori Alister McGrath onkin todennut, ettei koskaan ole ollut sellaista kristinuskoa, joka olisi ollut kaikille täysin sama. 
     Kirjaimellisuus käy vaikeaksi esimerkiksi silloin, jos aikoo vuorisaarnan mukaisesti repiä irti silmän, joka viettelee pahaan. Kirjaimellista tulkintaa kannattavat saattavat toisaalta soveltaa Raamatun lopunajan ennustuksia nykyisiin valtioihin, joita ei ollut profetian kirjoitusaikana olemassakaan, tai jopa Donald Trumpin valintaan. Voi myös kysyä, miten Ilmestyskirjaa voi lukea tulkitsematta.

     Jos ihmisen pitää olla ehdottoman varma jokaisen raamatunkohdan oikeasta tulkinnasta, selitys saattaa löytyä psykoanalyyttisen näkökulman kautta. Yksinkertaistaen: pieni vauva ei pysty ymmärtämään, että sama äiti tuottaa hänelle sekä tyydytyksen että pettymyksen. Kehittyessään vauva oppii yhdistämään nämä äidin puolet. Jos kehitys häiriintyy, mustavalkoinen tulkintatapa voi liittyä myöhemmin myös raamatuntulkintaan.

     Edesmennyt tunnettu terapeutti Erik Ewalds katsoi myös aikoinaan Raamatun lukemista psykologiselta kannalta. Hän totesi “niinkuin se on kirjoitettu” –lukutavan mahdottomaksi, koska ihminen käsittää lukemansa sen mukaan, miten estynyt, epäitsenäinen tai ahdistunut hän on. Tulkintaan vaikuttavat myös alitajunnassa olevat ennakkoluulot. Ewaldsin mielestä vapaan ja estyneen ihmisen Raamatut ovat kuin kaksi eri kirjaa.

     Tieteellinen raamatuntutkimus on käyttänyt pääasiassa historiallis-kriittistä menetelmää. Raamattua tutkitaan kuten mitä tahansa kirjaa ja tutkimuksen tavoitteena on selvittää, mitä kukin raamatunkohta on tarkoittanut sillä hetkellä, kun se on kirjoitettu. Tämä vaihe, eksegeesi, on tärkeä, koska sen avulla voidaan välttää harhaoppeja, jotka nousevat mielivaltaisista tulkinnoista. Kun alkuperäinen historiallinen merkitys on saatu selville, täytyy miettiä, mitä kohta merkitsee meille nyt.

     Tutkimus on esimerkiksi selvittänyt, että neljäs käsky, “kunnioita isääsi ja äitiäsi”, on aluperin velvoittanut aikuiset miehet huolehtimaan ikääntyneistä vanhemmistaan ja sillä tavalla kunnioittamaan heitä. Käskyä on käytetty myöhemmin väärin ymmärrettynä vanhempien vallankäytön pönkittämiseen ja lasten alistamiseen.

     Kirjaimellisuuteen takertuminen tuntuu välillä olevan myös kriittisen tutkimuksen ongelma. Ristiriitoja nähdään helposti sielläkin, missä niitä ei ole. Kun Jaakob korostaa tekoja uskon sijaan vastoin Paavalin opetusta, sitä pidetään ristiriitana, vaikka kyse on eri näkökulmasta. Myös Paavalin retorisia (puhetaidollisia) ilmaisuja saatetaan ottaa liian kirjaimellisesti. Aikalaiset osasivat varmaan paremmin tunnistaa Paavalin puheista retoriikan. Tutkijoiden taipumusta kirjaimellisuuteen kuvaa hyvin läppä, jonka joku heitti somessa: Jeesuksen aikana eli paljon korvattomia ihmisiä. Siksi Jeesus sanoi usein, että jolla on korvat, se kuulkoon.

     Tieteellisen tutkimuksen yhtenä tarkoituksena on osoittaa, miten suuri ajallinen kuilu on meidän aikamme kulttuurin  ja sen kulttuurin välissä, jossa Raamatun kirjoitukset ovat syntyneet. Senkin takia tulkintaa tarvitaan. Toisaalta täytyy muistaa, että meidän aikamme tutkijat ovat myös aikansa lapsia, joten vanhojen tekstien ymmärrys on rajallista. Tutkija täyttää helposti nykytiedolla tutkimukseen jäävät aukkokohdat.

Raamatun todellinen olemus

Tieteellinen tutkimus on tarpeellista ja tärkeää, mutta se ei lähtöoletuksensa vuoksi voi tavoittaa Raamatun todellista olemusta, johon sisältyy yliluonnollinen elementti. Historiallis-kriittinen tutkimus hajottaa Raamatun tekstit irrallisiksi ja ristiriitaisilta näyttäviksi opetuksiksi ja pahimmillaan väittää, ettei niissä mitään yhtenäistä sanomaa olekaan.

     Historiallis-kriittinen tutkimus sivuuttaa Raamatun tärkeän tulkinta-avaimen, kaanonin (ohjeellinen kirjoitusten kokoelma). Kun kirkko yhdisti tietyin kriteerein tietyt kirjoitukset kaanoniksi, kokonaisuudesta muodostui enemmän kuin osiensa summa. Monet tekstit saavat kaanonissa uusia merkityksiä, joita niiden kirjoittajat eivät ymmärtäneet täysin kirjoittaessaan. Esimerkiksi Vanhan testamentin Psalmi 22 ja Jesajan kirjan luku 53 viittaavat selvästi kaanonin osana Jeesuksen kärsimyksiin. Kaanon muodostaa yhtenäisen kertomuksen siitä, miten Jumala on päättänyt pelastaa syntiin langenneen ihmiskunnan ja jokaisen yksilön. Raamatusta ei löydy kaikkea tietoa, mutta löytyy riittävä tieto siitä, miten ihminen voi päästä iankaikkiseen elämään.

     Raamatun jumalallinen puoli avautuu vain uskon kautta. “Jos joku tahtoo tehdä hänen (Jumalan) tahtonsa, tulee hän tuntemaan onko tämä oppi Jumalasta vai puhunko minä omiani”, sanoi Jeesus (Johannes 7:17). Raamattua täytyy lukea luottaen siihen, että kyseessä on elävä sana, jonka kautta Jumala ilmestyy ja joka alkaa vaikuttaa lukijassa. Jumala voi silloin käyttää sanaansa historiallisesta merkityksestä poikkeavalla tavalla nykyajan lukijan kohdalla. Näin myös ajallinen ja kulttuurinen kuilu umpeutuu, kun Raamatussa voimme kohdata saman elävän Jumalan kuin Raamatun ajan uskovat.

Ps 1.

Näin reformaation juhlavuonna suosittelen lukemaan Sammeli Juntusen artikkelin Mitä on sola scriptura (yksin Raamattu) –periaate tänään. Se löytyy luterilaisen kirkon vuoden 2004 synodaalikirjasta Raamattu ja kirkon usko tänään.

Ps 2.

Jos mainitsemani psykoanalyyttinen näkökulma kiinnostaa, niin Teologisesta Aikakauskirjasta 3/2006 löytyy Markku Niemisen artikkeli Uskonnon psykodynamiikka.

Odota minua siellä, missä on jo aamu

Eilen perjantaina sain jo toisen suruviestin lyhyen ajan sisällä. 56-vuotias siskoni kuoli syöpään. Taistelu oli pitkä ja lopulta jo uuvuttavakin.

Muistan hyvin, kun maaliskuussa 1960 tuli laitokselta tieto, että minulle on syntynyt sisko. Olin kansakoulun ensimmäisellä luokalla Saarijärven Kalmarissa. Äitiä ja siskoa kotiin odotellessa kävin ostamassa tutin Kalmarin Osuuskaupasta.

Seuraava muistikuvani on se, kun siskoni itki kamarissa kopassaan ja minä kävin laittamassa hänelle tutin suuhun. Kun tulin tupaan, kyläilemässä ollut naapurin Vihtori ihmetteli, mitä tein vauvalle. Ylpeänä vastasin, että annoin vaan tutin suuhun.

Myöhemmältä ajan muistan, kun harjoittelin nyrkkeilyä ja siskoni oli harjoitusvastustajana. Löin tietysti pääasiassa vain ilmaan, mutta kerran vahingossa vähän osui häneen. Siskoa pikkuisen itketti, mutta yhteistuumin olimme mahdollisimman hiljaa. Hain hänelle tuvasta vaivihkaa jotain hyvää syötävää ja hieroimme kipeää kohtaa. Kerran taas lähdin kotiväeltä salaa Tunturi-mopolla tapaamaan noin 30 kilometrin päässä asunutta tyttöystävääni. Vain siskoni tiesi lähdöstäni ja kertoi asian muille sitten kun olin jo häipynyt. Kotiin tultuani sain todella tylyn vastaanoton. Minulle ei annettu edes iltaruokaa. Siskoni salakuljetti kuitenkin ruokaa pienissä erissä.

Siskoni kertoi myöhemmin, että kun lähdin ammattikouluun Jyväskylään ja olin viikot siellä, hän lauantaina iltapäivällä katseli ikkunasta, koska nousen ylös läheistä mäkeä ja tulen viikonlopuksi kotiin.

Siskoni seurasi minua uravalinnassa: lähti latojan/tekstinvalmistajan oppiin Jyväskylään. Siinä ammatissa hän olikin koko työuransa ajan.

Vuonna 1980 siskoni tapasi elämänsä miehen Rauman rautatieasemalla ja asui siitä lähtien Raumalla. Ensimmäisen lapsen saimme molemmat suunnilleen yhtä aikaa 1980-luvun alussa. 

Vuosien varrella olimme milloin enemmän milloin vähemmän yhteydessä toisiimme. Aina kuitenkin yhteys säilyi. Viime vuosina tapaamiset lisääntyivät, ja erityisesti kolmen vuoden sairastamisen aikana tapaamisia oli aika paljonkin. Toivo ja epätoivo vaihtelivat, ja lopputulos oli sitten kuitenkin ikävä. Viikkoa ennen kuolemaa puhuimme puhelimessa. Siskoni ääni oli jo väsynyt ja puhe tuli vähän harvakseen, mutta ajatukset olivat ihan selkeät. Emme kuitenkaan hyvästelleet, koska odotimme elämän vielä jatkuvan.

Sen perusteella, mitä viimeisinä aikoina juttelimme, voin sanoa siskolleni hengellisen laulun sanoin: odota minua siellä, missä on jo aamu.

Have You Ever Seen the Rain?

Onnenpoika on mielenkiintoinen elämäkerta amerikkalaisesta Creedence Clearwater Revival (CCR) –bändin nokkamiehestä John Fogertysta. Bändi toimi alkuperäisessä kokoonpanossa vain vuodet 1968-1972, mutta se oli Beatlesin hajottua hetken aikaa maailman suosituin bändi. John Fogerty teki alussa kaikki biisit, joista tunnetuin lienee Proud Mary, jota Elvis ja Tina Turnerkin ovat esittäneet. Moni tunnistaa myös vaikkapa biisit Who’ll Stop the Rain tai Have You Ever Seen the Rain. Kappaleet ovat sinänsä yksinkertaisia, mutta tarttuvia. John toteaakin kirjassa: “Yksi Creedencen suurista salaisuuksista oli se, että musiikki oli äärimmäisen yksinkertaista, mutta oikealla tavalla yksinkertaista”.

John kiinnostui musiikista hyvin nuorena ja hankki levyjä ja kitaran heti kun sai rahat tienattua. Hän kertoo jo lapsena rakastaneensa levyjen analysointia. Omat laulunsa hän näki alusta lähtien kokonaisuuksina, joilla oli tietty tyyli, soundi ja esitystapa. Laulut saattoivat liittyä lapsuumuistoihin ja muhia kauan muistivihossa ennen kuin ne syntyivät lopullisesti. Ehkä ne sen vuoksi ovat niin eläviä ja osuvia. Johnille laulut näyttävät olevan niin kuin kirjailijalle henkilöt: ne elävät omaa elämäänsä ja aiheuttavat yllätyksiäkin. John oli alkuaikoina hyvin tuottelias. Vuonna 1969 CCR julkaisi kolme albumia, joista jokainen nousi USA:n myyntitilastojen huipulle.

John tietää etukäteen tarkkaan millaisen laulun hän haluaa tehdä ja pyrkii lopputulokseen jääräpäisesti. Hän myöntää olevansa perfektionisti ja kontrollifriikki. Rumpalit ovat olleet hänen kanssaan kovilla, koska iskut eivät Johnin mielestä aina osuneet tarkasti kohdalleen. Cotton Fields –coverin rumpujen iskuja hän siirsi kohdalleen analogiatekniikan aikana masternauhaa editoimalla. Kerran hän ajeli Meksikon rajalla autollaan ja kuuli autoradiosta Cotton Fieldsin. Edelleenkään sen iskut eivät olleet ihan kohdallaan…

Mielenkiintoista kirjassa on sekin, että John kertoo monen biisin kohdalla, millä kitaralla hän soittaa levyllä ja kommentoi muutenkin eri kitaroita ja kitaristeja.

CCR:ssa oli sovittu, että kaikki päätökset tehdään yksimielisesti, mistään ei äänestetä. Käytännössä John oli kuitenkin kiistaton johtaja. Hän teki biisit, kertoi miten ne esitetään, lauloi jäljittelemättömällä äänellään, soitti soolokitaraa jne. Usein hän omien sanojensa mukaan joutui myös keksimään basistille kuviot, soittamaan muutamissa kohti useita instrumentteja itse ja laulamaan kaikki stemmat. Travelin’ Bandissa John soittaa jopa saksofonia. Tämä johti ajan mittaan toisten kateuteen ja riitoihin. Komppikitaristina toiminut Johnin veli Tom jätti bändin jo 1971 ja lopullisesti se hajosi 1972. Tom kuoli 1990. Hänen ja kahden muun jäsenen kanssa välejä ei koskaan saatu enää kuntoon. Välejä hiersi myös huono sopimus levy-yhtiö Fantasyn kanssa. Tällainen tuntuu ikävältä hienojen alkuaikojen jälkeen.  Have You Ever Seen the Rain kertoo bändin hajoamisesta.

Tulee mieleen John Lennonin ja Paul McCartneyn riitaantuminen. Kerrotaan, että Paul kävi soittamassa Johnin ovikelloa New Yorkissa vähän ennen kuin John ammuttiin, mutta kukaan ei avannut ovea.

John Fogertylle CCR:n hajoaminen oli kova isku ja hän olikin pitkään aivan hukassa elämässään. Yhdessä vaiheessa hän oli yhden miehen bändi. Centerfield–albumilla John soittaa ja laulaa kaikki osuudet itse. Se vaati paljon treenausta, mikä onkin Johnille tyypillistä. Ihailla täytyy hänen treenauksensa määrää, kun olen itse niin laiska harjoittelemaan. John on aina ollut myös innokas oppimaan toisilta kitaristeilta.

Elämään toi uuden valon Julie, Johnin toinen vaimo. Häntä John ei lakkaa ylistämästä. Julie on toiminut Johnin managerina ja koko viisihenkinen perhe on ollut mukana kiertueilla Eurooppaa myöten. Julie kertoo kirjassa, että hän on kiertueilla “puskemassa pilviä pois, jotta tähti voi loistaa”. Ja 70-vuotiaana tähti loistaa edelleen.