Odota minua siellä, missä on jo aamu

Eilen perjantaina sain jo toisen suruviestin lyhyen ajan sisällä. 56-vuotias siskoni kuoli syöpään. Taistelu oli pitkä ja lopulta jo uuvuttavakin.

Muistan hyvin, kun maaliskuussa 1960 tuli laitokselta tieto, että minulle on syntynyt sisko. Olin kansakoulun ensimmäisellä luokalla Saarijärven Kalmarissa. Äitiä ja siskoa kotiin odotellessa kävin ostamassa tutin Kalmarin Osuuskaupasta.

Seuraava muistikuvani on se, kun siskoni itki kamarissa kopassaan ja minä kävin laittamassa hänelle tutin suuhun. Kun tulin tupaan, kyläilemässä ollut naapurin Vihtori ihmetteli, mitä tein vauvalle. Ylpeänä vastasin, että annoin vaan tutin suuhun.

Myöhemmältä ajan muistan, kun harjoittelin nyrkkeilyä ja siskoni oli harjoitusvastustajana. Löin tietysti pääasiassa vain ilmaan, mutta kerran vahingossa vähän osui häneen. Siskoa pikkuisen itketti, mutta yhteistuumin olimme mahdollisimman hiljaa. Hain hänelle tuvasta vaivihkaa jotain hyvää syötävää ja hieroimme kipeää kohtaa. Kerran taas lähdin kotiväeltä salaa Tunturi-mopolla tapaamaan noin 30 kilometrin päässä asunutta tyttöystävääni. Vain siskoni tiesi lähdöstäni ja kertoi asian muille sitten kun olin jo häipynyt. Kotiin tultuani sain todella tylyn vastaanoton. Minulle ei annettu edes iltaruokaa. Siskoni salakuljetti kuitenkin ruokaa pienissä erissä.

Siskoni kertoi myöhemmin, että kun lähdin ammattikouluun Jyväskylään ja olin viikot siellä, hän lauantaina iltapäivällä katseli ikkunasta, koska nousen ylös läheistä mäkeä ja tulen viikonlopuksi kotiin.

Siskoni seurasi minua uravalinnassa: lähti latojan/tekstinvalmistajan oppiin Jyväskylään. Siinä ammatissa hän olikin koko työuransa ajan.

Vuonna 1980 siskoni tapasi elämänsä miehen Rauman rautatieasemalla ja asui siitä lähtien Raumalla. Ensimmäisen lapsen saimme molemmat suunnilleen yhtä aikaa 1980-luvun alussa. 

Vuosien varrella olimme milloin enemmän milloin vähemmän yhteydessä toisiimme. Aina kuitenkin yhteys säilyi. Viime vuosina tapaamiset lisääntyivät, ja erityisesti kolmen vuoden sairastamisen aikana tapaamisia oli aika paljonkin. Toivo ja epätoivo vaihtelivat, ja lopputulos oli sitten kuitenkin ikävä. Viikkoa ennen kuolemaa puhuimme puhelimessa. Siskoni ääni oli jo väsynyt ja puhe tuli vähän harvakseen, mutta ajatukset olivat ihan selkeät. Emme kuitenkaan hyvästelleet, koska odotimme elämän vielä jatkuvan.

Sen perusteella, mitä viimeisinä aikoina juttelimme, voin sanoa siskolleni hengellisen laulun sanoin: odota minua siellä, missä on jo aamu.