Komppia ikä kaikki

Tässä yksi lehtikirjoitukseni:

Minun on vaikea kuvitella elämää ilman musiikkia. Musiikki on ollut osa minuuttani pienestä pojasta lähtien. Koulupoikana kuuntelin aamulla ylösnousua pitkittäessäni tuvan radiosta tulevia iskelmiä. Moniin elämänvaiheisiin liittyy tietty musiikki tai jopa tietty laulu. Monet ihmiset ovatkin kertoneet, että iskelmät eivät ole olleet heille vain viihdettä, vaan niiden sanojen kautta on käsitelty elämän iloja ja suruja.

Tulin uskoon 1970-luvun alussa. Jyväskylän vapaaseurakunnassa oli siihen aikaan vireä nuortenkuoro. Kerran osuin vahingossa heidän harjoituksiinsa, kun he opettelivat Eila Tynjälän laulua Hän muutti kaiken. Se upposi minuun myös tyylillisesti ja iloitsin, että sellaista musiikkia löytyi seurakunnasta. Aika pian olin itsekin kuorossa soittamassa kitaraa. Samoihin aikoihin Pro Fide -yhtye teki LP-levyn, jossa taustalla oli sähkökitarayhtye rumpuineen. Kävin sitä jatkuvasti kuuntelemassa musiikkikirjastossa. Se oli niin hyvä levy, että kehtasin viedä uskosta osattomia kavereitanikin kuuntelemaan.

Iskelmätähti Kari Kuuva tuli uskoon 1980-luvun alussa ja teki kaksi hienoa LP:tä. Soitin ne molemmat melkein puhki. Vieläkin käytämme vaimoni kanssa niitä lauluja ohjelmistossa. Kuuva osasi hienosti sanoittaa hengellisiä asioita, ja jälleen myös tyyli miellytti. Kuuva lauloikin osuvasti työnjaosta ja tyylistä: “Kanttori virret hoitaa, mulla on blues”.

Hengellistä musiikkia voidaan mielestäni esittää erilaisilla tyyleillä, se tuo rikkautta seurakunnan musiikkiin. Oleellista on, että musiikkia käytetään hengellisessä käyttötarkoituksessa. Musiikki vaikuttaa tunteiden tasolla ja välittää hyvin tekstin sisältämän sanoman. Pitäisi kuitenkin muistaa, että vain tiettyjen hengellisten sanojen tai fraasien toistaminen ei tee sanoituksesta hyvää. Sanoittamiseen tarvitaan myös osaamista ja ammattitaitoa.

Paavali kehottaa seurakuntaa: “Laulakaa kiitollisin mielin Jumalalle psalmeja, ylistysvirsiä ja hengellisiä lauluja” (Kol. 3:16). Ylistysmusiikki erkaantui ikään kuin omaksi lajikseen 1990-luvulla. Itse soitin siihen aikaan Siionseurakunnan bändeissä. Kaikista ylistykseen liittyvistä ilmiöistä en pitänyt enkä siihen luotuja sääntöjä noudattanut, mutta hyvää musiikkia oli toki sekin.

Novum (Uuden testamentin selitys) määrittelee ylistyksen rukouksen ylevimmäksi muodoksi. Se ei ole varsinaisesti kiitosta siitä, mitä on saatu, vaan ylistystä Jumalalle siitä, mitä Hän itsessään on. Markku Ylipää toteaa kirjassaan Koko Raamattu ylistää, että ylistäminen on Jumalan ylistettävien tekojen ja ominaisuuksien kuvaamista, joka ei perustu tunteisiin. Ylistys kuuluu yhtä lailla iloon kuin suruunkin ja avaa silmät näkemään Jumalan suuruuden silloinkin, kun olosuhteet ovat huonot.

Martti Lutherin musiikkinäkemystä tutkinut teologi Miikka E. Anttila kertoo Lutherin kirjoittaneen, että hän rakastaa musiikkia, koska se on Jumalan eikä ihmisten lahja, se saa aikaan viatonta iloa ja karkottaa paholaisen. Luther oli kaiken muun lisäksi innokas muusikko ja hänellä oli vaativa musiikkimaku. Musiikki ei saanut olla kirkossa läpihuutojuttu, vaan se eteen piti nähdä vaivaa ja luoda parasta Jumalan kunniaksi. Kirkkoisä Augustinus oli tuntenut tunnontuskia siitä, että nautti kauniista melodioista ja pelkäsi, että niistä tulee tärkeämpiä kuin hurskaat sanat. Lutherin mielestä Augustinus teki turhasta asiasta ongelman.

Olen huomannut, että vaikka joskus olen ollut väsynyt työpäivän jälkeen ja on tuntunut vähän raskaalta lähteä roudaamaan musiikkikamoja harjoituksiin, niin musiikki on virkistänyt mielen. Kokouksissa on myös mukavaa ja siunaavaa palvella musiikissa. Erityisen hienoa on soittaa monissa musiikkiryhmissä. Siinä oppii tuntemaan erilaisia ihmisiä ja soittotyylejä. Eikä musisoimisestani näytä loppua tulevan, vaikka ikää karttuu. Tahti  tuntuu vaan kiihtyvän. Kai se niin on minun kohdallani, että komppia ikä kaikki.

Kirkkohistorian opiskelusta

Kirkkohistorian osuus teologian opinnoista on nyt suoritettu ja tentitty. Esseen kirjoitin aiheesta Miten reformaatio vaikutti naisen asemaan. Tentti meni kohtalaisesti (3 = hyvä). Sen voisi vielä kaksi kertaa uusia, mutta tyytynen tuohon arvosanaan.

Herätyskristillisyyden piirissä eläneenä (vapaakirkollisuus ja helluntailaisuus) en ole aiemmin systemaattisesti tutustunut kirkkohistoriaan. Nyt sain jonkinlaisen näkemyksen yleisestä ja Suomen kirkkohistoriasta. Jokaisen herätyskristityn olisi ihan suhteellisuuden tajun vuoksi hyvä tutustua aiheeseen. Miten monesta opillisesta asiasta onkaan historian aikana riidelty, ja kuinka riitojen seurauksena on hajaannuttu moniksi kirkoiksi ja yhdyskunniksi. Samankin yhteisön sisällä voi olla monia erilaisia opillisia korostuksia. Oman ryhmän oppi ja raamatullisuus vähän suhteellistuu, kun näkee koko kirkkohistorian kirjon.

Olen jo aiemminkin ajatellut lukea Eusebios Kesarealaisen kirkkohistorian noin vuodelta 340. Nyt sitä ei varmaan voi enää välttää, kun ymmärrän paremmin, että se sijoittuu ajankohtaan, jolloin keisari Konstantinus teki kristinuskosta Rooman valtionuskonnon. Kesarealaisen tarkoituksena oli esitellä kristinusko roomalaisille. Hän kuulemma selittää historian tapahtumia Jumalan ja Paholaisen vaikutuksen perusteella. Nykyinen tieteelliseen teologiaan kuuluva kirkkohistoria seuraa yleistä modernia historiantutkimusta ja hyväksyy vain luonnolliset selitykset. Tutkimus ei kiistä yliluonnollisen mahdollisuutta, mutta tiedeyhteisössä sellaisesta ei tulkinnanvaraisuuden vuoksi voida päästä yhteisymmärrykseen. Nykyajan esimerkkinä voisi ajatella vaikka Estonian uppoamista 20 vuotta sitten. Jotkut pitivät sitä Jumalan rangaistuksena. Piispa Eero Huovinen sen sijaan ihmetteli mahtoiko Jumala nukkua silloin.

Kristinuskon ydin on kuitenkin säilynyt vuosisatojen aikana. Jeesuksen sovitustyö ristillä ja hänen ylösnousemisensa kuoleman voittajana takaavat pelastuksen niihin uskoville. Oppikirjassa käsiteltiin myös Jeesuksen ylösnousemuksen historiallista totuutta. Sehän on pyritty kiistämään mm. sillä perusteella, ettei historiassa tunneta muita vastaavia tapauksia. Mikään ei kuitenkaan todista sitä, ettei jotain voisi tapahtua vain kerran. Ainutkertaisuus voi tehdä ylösnousemuksesta historiallisessa mielessä epätodennäköisen, mutta ei mahdotonta.

Kirkkohistoria on mielenkiintoista, mutta myös vähän rasittavaa ja ärsyttävää. Erityisesti minua ärsytti lukea Eevan tie alttarille –kirjasta miten naisia on kohdeltu kristinuskon historiassa. Luomiskertomusta on tulkittu niin, että syy ihmiskunnan lankeemuksesta on vieritetty kokonaan Eevan päälle. Järkyttävää oli lukea siitä naisvihasta, jota monet kirkkoisät tämän perusteella levittivät kirjoituksillaan. Olen ollut aina naispappeuden kannattaja. Onneksi Eeva on päässyt alttarille asti eli papiksi tai pastoriksi Suomen luterilaisessa kirkossa ja pikkuhiljaa myös herätyskristillisissä piireissä.

Hurjaa oli lukea, miten kirkko on aikanaan hallinnut jokaisen ihmisen arkista elämää. Suomen kirkkohistoriassa todettiinkin, että keskiajan ihminen eli kirkossa, ei valtiossa. Ajan mittaan kirkko ja valtio erkanivat yhä enemmän. Moderni ajattelu alkoi luonnontieteistä 1600-luvulla ja vaikutti muutenkin niin, että yksilökeskeisyys valtasi alaa. Se näkyi kristinuskossa mm. pietismin syntymisenä. Uskosta tuli henkilökohtainen asia. Sitä se kyllä minusta on ollut jo silloin, kun Jeesus ja apostolit vaikuttivat historiassa.

Uskon ja tiedon tai uskon ja järjen suhteen käsittelyä historian kuluessa oli myös mielenkiintoista seurata. Siihen törmättiin heti, kun kristinusko levisi kreikkalaisen oppineen sivistyneistön pariin. Kreikkalaisille ei riittänyt se juutalainen ajatustapa, jossa usko oli lain mukaisen elämäntavan ja juhlaperinteen noudattamista sekä vertauksilla opettamista. Kreikkalaiset halusivat määritellä uskon teoreettisesti, käsitteellistää sen.

Kristinusko perustuu Jumalan ilmoitukseen, joka on erityisesti luettavissa Raamatusta. Paljon on aikojen kuluessa luotu erilaisia oppeja siitä, miten inhimillinen tieto ja Jumalan ilmoitus sovitetaan yhteen. Yhden suuren synteesin loi Tuomas Akvinolainen 1200-luvulla skolastisessa teologiassaan, koska halusi osoittaa, etteivät inhimillinen tieto ja Jumalan ilmoitus voi olla ristiriidassa. Moderni luonnontiede toi 1600-luvulla ihan uudet haasteet. Silloin ei enää kysytty kirkolta, miten asiat ovat, vaan otettiin itse selvää havainnoin ja kokein. Valistus taas asetti kristinuskon järjellisyyden kyseenalaiseksi 1700-luvulla.

Lainopettaja Gamaliel sanoi aikoinaan opetuslasten vainoajille: “Jos tämä heidän ajamansa hanke on lähtöisin ihmisistä, se kukistuu itsestään. Jos se taas on Jumalasta, te ette pysty heitä kukistamaan” (Apt. 5:38-39). Siunatuksi lopuksi täytyy todeta, että kyllä kristinusko on varmaan Jumalasta, kun se tällaisen historiankin jälkeen on olemassa ja leviää tälläkin hetkellä voimallisesti mm. Afrikassa ja Kiinassa. Tätä valaiskoon vielä juttu, jonka olen joskus kuullut. Jos sinun olisi vuonna 50 pitänyt lyödä vetoa, kumpi on olemassa vuonna 2000, Rooman valtakunta vai kristinusko, kumpaa olisit veikannut?

Nyt alan opiskella (opiskelemaan?) systemaattista teologiaa.

Kjell Westö: Kangastus 38

Kjell Westön uusin romaani kuvaa elämää Helsingissä vuonna 1938. Ajanvietettä ja huvituksia on tarjolla, mutta päähenkilöiden elämää varjostavat nykyisten huolien lisäksi Suomen sisällissodan arvet ja Euroopan uhkaavan tuntuinen tulevaisuus.

Omaa asianajotoimistoa pyörittävä lakimies Claes Thune on kärsinyt haaksirikon ja nöyryytyksen avioliitossaan. Vaimo on lähtenyt hänen parhaan ystävänsä matkaan. Kaiken lisäksi ex-vaimo on julkaissut eroottisia novelleja sisältävän esikoiskirjansa. Thune on sivistynyt, kirjallisuutta ja musiikkia harrastava, rauhaa rakastava herrasmies, mutta se tekee hänestä myös vähän nahjuksen.

Toimiston sihteerinä työskentelevä rouva Wiik hoitaa tehtävänsä moitteettomasti ja ulkonaisesti elämä näyttää olevan kunnossa. Hänen miehensä on kuitenkin jo vuosia aiemmin yhtäkkiä lähtenyt avioliitosta. Rouva Wiik on sisäisesti jakautunut kolmeksi persoonaksi. Vähitellen käy ilmi, että hänen sisäisessä maailmassaan kummittelevat vuoden 1918 vankileirien tapahtumat, omakohtaisesti koetut. Erityisesti yksi persoona, Miljaneiti, kuiskuttelee niistä.

Thune ja hänen kouluajoista yhdessä olleet kaverinsa kokoontuvat säännöllisesti keskiviikkokerhoonsa keskustelemaan ajankohtaisista aiheista. Vaikka kaverukset yrittävät käyttäytyä maltillisesti, näkemyserot nousevat välillä esille voimakkaastikin. Euroopasta kantautuvat uutiset Hitlerin radikaaleista näkemyksistä ja toimista jakavat kavereiden mielipiteitä. Toiset lumoutuvat uusista uljaista ajatuksista, toiset ovat huolestuneita ja kyselevät demokratian perään.

Kerhoon kuuluva juutalainen Jogi Jary on mielenterveysongelmista kärsivä taitelija.  Hän viettää pitkiä ajanjaksoja hoidossa. Jogia alkavat ahdistaa myös Euroopasta kantautuvat uutiset, joiden mukaan juutalaisia on laitettu putsaamaan katuja hammasharjalla. Jogia hoitaa yksi kerhon jäsenistä, psykiatri Lindemark. Häntä huolestuttaa psykiatriassa leviävä uusi näkemys, jonka mukaan huonomman ihmisaineksen kohdalla ei riitä enää sterilointi, vaan tarvitaan eliminointia.

Kun keskiviikkokerho rouva Wiikin työsuhteen alkuvaiheessa kokoontuu Thunen toimistolla, Wiik kuulee yhden jäsenen tutulta kuulostavan äänen. Se palauttaa menneisyyden kauhut konkreettisena hänen mieleensä. Toinen osapuoli ei tunnista rouva Wiikiä. Myöskään lukija ei saa tietää kenestä on kysymys ennen kirjan lopun radikaalia ratkaisua. Westön kirjassa on myös dekkarimaista jännitystä.

Westön Helsingin paikalliskuvausta on aina kehuttu tarkaksi. Hän kertoi tv-haastattelussa mielenkiintoisesti työskentelytavastaan. Westö saattaa lukea työnsä pohjaksi 150 kirjaa. Niistä muodostuu vähitellen “selluloosaa” hänen alitajuntaansa. Siitä muotoutuvat tapahtumat ja henkilöt. Hän voi aloittaa kirjoittamisen vasta sitten, kun ei enää tarvitse lähdekirjoja vierelleen. Jos hän yrittää aloittaa liian aikaisin, kirjoittaminen ei suju, vaan tuntuu jopa ruumiillisena kipuna.

Westö kirjoittaa ruotsiksi. Hän on aina kertonut olevansa suorastaan neuroottinen tarkastaessaan suomennosta. Siksi vähän ihmettelin, että kirjaan on jäänyt ainakin kaksi huonoa suomenkielen ilmaisua. Tässä yksi: “Hän ei huolinut täytekynästä vaan otti sen sijaan kirjoituspöydän kynätelineestä lyijykynän” (s . 63).

Tuula-Liinan seurassa

Tuula-Liina Varis on kirjailija, toimittaja ja Kirjailijaliiton puheenjohtaja. Luin hänen uusimman novellikokoelmansa Että tuntisin eläväni. Se johdatti samalla selaamaan ja lukemaan uudelleen hänen aikaisempia kirjojaan.

Että tuntisin eläväni on kahdeksan toisiinsa liittyvän novellin kokoelma. Se alkaa Esterin tapauksesta vuodelta 1926 ja kuvaa suvun muita jäseniä eri vuosikymmenillä. Samojakin ihmisiä katsotaan eri näkökulmista. Teemoina ovat rakkaus ja kuolema. Tuula-Liinan näkemyksen mukaan kirjalija kirjoittaa aina niistä. Häneltä kysyttiin tv-haastattelussa, mitä ihminen tarvitsee, jotta tuntisi elävänsä. Tuula-Liina vastasi: ihminen tarvitsee tunteen, että minulla riittää rakkautta, vaikka rakkauden kohde ei aina sitä ansaitsisi. Ja kuten kirjastakin näkyy, mitä enemmän rakastaa sitä enemmän koskee. Ihmiset ovat kirjassa hyvin todentuntuisia, ja kieli on jotenkin terapeuttista, ainakin minulle.

Tuula-Liinan klassikkoteos on tietysti Kilpikonna ja olkimarsalkka, kuvaus 8-vuotisesta avioliitosta runoilija Pentti Saarikosken kanssa. Olen lukenut sen useamman kerran. Avioliitossa oli paljon rakkautta, varsinkin Tuula-Liinan puolelta, mutta se oli myös vaikea ja myrskyisä. Lahjakas kielimies ja kirjailija alkoholisoitui pahasti eikä pystynyt muutenkaan elämään normaali-ihmisen tavoin. Avioliitto oli pitkälti äiti-poika –suhde. Pentti oli narsisti, mutta toisaalta valloittava ihminen, joka sai toisesta ihmisestä esiin sellaista, mitä tämä ei luullut itsessään olevankaan. Pentin aikakäsitys ei ollut lineaarinen, niin että asiat tapahtuisivat peräkkäin ja osa elämää jäisi taakse. Hän näki ajan alati täyttyvänä astiana, jossa myös menneet ovat läsnä (kuten myös monet edelliset vaimot). Tuula-Liinan mukaan hän juuri siksi sai kääntämiinsä antiikin teksteihin tuoreutta ja modernin tunnun. Itse luin Pentin runoja ja proosaa varsinkin 1960-luvulla. Hänen suomenkielensä on todella kaunista. Ja tästä kirjasta on kiva lukea niistä tilanteista, joissa tietyt runot ovat syntyneet.

Kun Pentti sai vaihtaa maisemaa ja pääsi kirjoitus- tai kääntämistyön alkuun, hän oli nopea ja ahkera. Elämä muuttui hyväksi vähäksi aikaa. Näin tapahtui 1970-luvun alun kesinä maalla. Siellä hän kirjoitti Onnen aika -runokokoelmaan:

“Jos vähän levähtäisin

tässä, veden äärellä

jossa lampaiden hengityksen vieläkin kuulee.”

Lopulta tuli avioero ja Pentti muutti Ruotsiin naiskirjailijan luo. Tuula-Liina meni naimisiin Mikko Variksen kanssa. Pentti tuli käymään heillä 1983. Yöllä hän sai maksakirroosin aiheuttaman sisäisen verenvuodon. Mikko kantoi Pentin sylissään ambulanssiin. Elämä päättyi muutaman päivän kuluttua Joensuun keskussairaalassa, 45-vuotiaana. Kaikesta julkisesta kekkuloinnistaan huolimatta Pentti oli Tuula-Liinan mielestä yksinäinen, ja kirja päättyykin näihin runosäkeisiin:

“Kun tukkani tarttuu kaukaisiin tähtiin,

en ole kenenkään.”

Luin uudelleen myös Kaksi kesää, kaksi kirjaa. Se on kirjalijan työkirja. Tuula-Liina kirjoittaa mökillä kahta eri kirjaa kahtena kesänä. Minusta on mielenkiintoista lukea kirjailijoiden työskentelytavoista. Tuula-Liina tosin protestoi, että kun nainen kirjoittaa sellaisesta, sitä nimitetään kuukautiskirjallisuudeksi, mutta miesten kirjoittamana se on arvostettua. Kuten vaikkapa Saarikosken. Aikamoista tuskaa proosan kirjoittaminen välillä (tai useimmiten) on. Ei tiedä miten saisi päässään olevan idean paperille ja miten saisi tekstin vetävämmäksi ja tiukemmaksi. Tuula-Liina siteeraakin Claes Anderssonia: kirjoittaminen on kirjoittamisen esteiden poistamista. Kirjoitustyön ohessa Tuula-Liina lukee koko ajan muiden kirjoja ja kommentoi lukemaansa. Mielenkiintoista.

Tekisi mieli lukea uudelleen myös Tuula-Liinan esikoisromaani Maan päällä paikka yksi on. Se on tositapahtumiin perustuva kuvaus hänen lapsuudestaan ja suvustaan. Loppu on aika traaginen, mutta teksti on todella mukaansa tempaavaa. Luin jostain, että Tuula-Liina ja Mikko olivat lähdössä juhliin silloin kun esikoisromaanin käsikirjoitus oli juuri valmistunut. Tuula-Liina meni jo edeltä, Mikon piti tulla myöhemmin. Mikko alkoi lukea käsikirjoitusta. Jonkin ajan kuluttua hän soitti Tuula-Liinalle, ettei voikaan tulla, hänen on pakko lukea tarina heti loppuun. Ymmärrän Mikkoa hyvin.

Kaksi kesää, kaksi kirjaa –kirjassaan Tuula-Liina kertoo, mistä esikoisromaanin kirjoittamisessa oli kyse: “sen maailman haltuunotosta, jossa lapsena olin avuton, tapahtumien, joiden edessä olin voimaton, ihmisten, joiden armoilla tunsin olevani”. Ajattelin, että pitäisiköhän minunkin tehdä samanlainen haltuunotto. Tähän asti olen kirjoittanut vain lapsuuden mukavista asioista (esim. novellissa Kesäolympialaiset).

Siinä törmäisin tosin samaan asiaan kuin Tuula-Liinakin kirjansa kanssa: minkälainen oikeus kirjoittajalla on käyttää “oikeita” ihmisiä kirjoissaan? Tuula-Liina vastaa, että rajaton. Sain itse kokemusta tästä 1970-luvun alussa. Otin aiheen novelliini Hilja vähän liian läheltä. Sain aikalailla sapiskaa. Novelli julkaistiin Nuorten keskisuomalaisten kirjailijoiden antologiassa 1974. Se sai kriitikolta hyvän arvion Keskisuomalainen-lehdessä, mutta olen ajatellut silti korjata sen vielä kertaalleen. Kirjoittamisessa täytyy huomioida lisäksi tosiasia, että kirjoittaja paljastaa aina myös itsensä.

Lapsuuden joulut

Asuin lapsena 1960-luvun alkupuolella Saarijärven Kalmarin kylällä. Silloin ei juhlittu jatkuvasti jotain niin kuin nykyään. Syksystä jouluun oli pääosin hämärää ja pimeää arkea. Jouduin koulusta tullessani kulkemaan synkän metsätaipaleen läpi. Minulla oli tien varressa jemmassa paksu keppi, jota pidin kädessä pahimman kohdan ohi. Loppusyksystä alkoi jo väsyttää. Joulu oli suuri tapaus pitkän odotuksen ja valmistautumisen jälkeen. Elämystä suurensi se, että siinä iässä pystyin todella eläytymään hetkeen.

Pieni valopilkku ennen oikeaa joulua olivat pienviljelijäyhdistyksen pikkujoulut. Ne pidettiin vuorovuosin suurimpien talojen tuvissa. Lasten tehtävänä oli harjoitella tonttuleikki. Muistan miten kerran menimme sitä harjoittelemaan taskulampun valossa umpipimeää metsäpolkua neljä kilometriä edestakaisin. Se ei silloin tuntunut miltään, motivaatio oli kohdallaan.

Erityisesti on jäänyt mieleen Nuutinmäen talossa pidetty pikkujoulu. Menimme sinne hevosella ja laitareellä. Kun pihalampun valossa katsoin talon pihapiiriä, siinä tuntui olevan taikaa. Tonttuleikin lisäksi lapsilla oli sketsi. Me pojat riisuimme monot ja hikiset villasukat ja menimme uunin pankolle istumaan niin, että varpaat näyttivät verhon raosta pianon koskettimilta. Nuutinmäen Veikko oli soittavinaan niillä pianokappaletta, joka tietysti tuli magnetofonista. Mahtoi se olla hänelle aikamoinen hajuelämys.

Toinen selkeä joulun ajan avaus oli itsenäisyyspäivän jälkeinen arkipäivä. Kylällä oli viisi kauppaa. Tiesimme, että ne rakensivat jouluisen näyteikkunansa itsenäisyyspäivän aikana. Lähdimme naapurin Ollin kanssa kouluun selvästi normaalia aikaisemmin ja viivyimme pitkään kuolaamassa jokaisen kaupan ikkunassa.

Ennen joulua odotettiin hartaasti vielä "Amerikan pakettia". Oikeasti se tuli kyllä Kanadasta mummon sukulaisilta. Kun paketti lopulta oli saapunut ja noudettu Kalmarin postista, sitä avattiin porukalla tuvan pöydän ääressä. Erityisesti muistan avatun paketin huumaavan tuoksun. Paketissa oli ainakin kahvia punaisessa pyöreässä peltirasiassa. Päiväkahvit keitettiin heti siitä. Ei se hyvää ollut, mutta hieno kokemus kuitenkin. Paketissa oli myös maukasta purukumia liuskoina. Äkkiä tämäkin virstanpylväs joulun odotuksessa oli ohi.

Lopulta se oikea joulu tuli. Tupaan tuotiin keskelle lattiaa iso kuusi. Tupa muuttui ihan toisenlaiseksi. Jouluaattona sai kokea sen, että aika on suhteellista. Miten saattoivat muutamat tunnit olla niin pitkiä. Joulusauna sentään vähän edisti aikaa. Meidän saunan eteisessä ei ollut mitään lämmitystä. Varpaillaan hyppien piti äkkiä kiskoa vaatteet päältä ja rynnätä suoraan lauteille. Mikä nautinto, kun kuumuus saavutti ihon. Sitä muistikuvaa käytän vieläkin joskus “unileluna”, kun uni ei tahdo tulla.

Jouluevankeliumi, jota koulussa luettiin, synnytti vähän samanlaisen muistikuvan. Kertomusta kuunnellessa näin aina sieluni silmin syksyn pimeyden, mutta se oli lämmintä pimeyttä, ja sanat hyväilivät korvia ja mieltä.

Joulu oli syömisen juhlaa. Olin yleensä aika huono syömään. Vanhoissa kuvissa kylkiluuni törröttävät. Maalaistalon menu oli vähän karrikoiden sellainen, että aamulla syötiin perunoita ja kastiketta, illalla taas kastiketta ja perunoita. Jouluna otin sen korkojen kanssa takaisin. Kerran olin ahtanut itseni korvia myöten täyteen suolaista ruokaa, mutta lastasin lautaselle vielä riisipuuroa ja rusinasoppaa. Veri oli pakkautunut niin täysin vatsaan, etteivät silmät tahtoneet pysyä auki.

Joululahjoissa oli aina jotain mielenkiintoista, minkä ansiosta joulunpyhinä riitti tekemistä. Pehmeät paketit olivat pettymyksiä. Säälien katselin aikuisia, jotka saivat lähinnä villasukkia ja alusvaatteita. Jokavuotinen lahja oli Verraton-suklaakonvehtirasia.

Joulunpyhät olivat maalaistalossa kiireetöntä ja levollista aikaa. Miesväki torkahteli raskaiden aterioiden jälkeen kiikkutuolissa ja tuvan puupenkillä. TV-uutisetkin vaikenivat pyhien ajaksi. Joulupäivänä vain lapset vierailivat naapureissa. Aikuisten vierailut alkoivat aikaisintaan tapaninpäivänä.

Joulun välipäivinä oli jo vähän haikea olo, mutta silloin odotettiin Saksan-Itävallan mäkiviikon alkamista. Loppiaisen jälkeinen arkipäivä oli tosi ankea, mutta ankeus unohtui nopeasti, kun alkoivat talven riemut, hiihto ja mäkihyppy.