Kirkkohistorian opiskelusta

Kirkkohistorian osuus teologian opinnoista on nyt suoritettu ja tentitty. Esseen kirjoitin aiheesta Miten reformaatio vaikutti naisen asemaan. Tentti meni kohtalaisesti (3 = hyvä). Sen voisi vielä kaksi kertaa uusia, mutta tyytynen tuohon arvosanaan.

Herätyskristillisyyden piirissä eläneenä (vapaakirkollisuus ja helluntailaisuus) en ole aiemmin systemaattisesti tutustunut kirkkohistoriaan. Nyt sain jonkinlaisen näkemyksen yleisestä ja Suomen kirkkohistoriasta. Jokaisen herätyskristityn olisi ihan suhteellisuuden tajun vuoksi hyvä tutustua aiheeseen. Miten monesta opillisesta asiasta onkaan historian aikana riidelty, ja kuinka riitojen seurauksena on hajaannuttu moniksi kirkoiksi ja yhdyskunniksi. Samankin yhteisön sisällä voi olla monia erilaisia opillisia korostuksia. Oman ryhmän oppi ja raamatullisuus vähän suhteellistuu, kun näkee koko kirkkohistorian kirjon.

Olen jo aiemminkin ajatellut lukea Eusebios Kesarealaisen kirkkohistorian noin vuodelta 340. Nyt sitä ei varmaan voi enää välttää, kun ymmärrän paremmin, että se sijoittuu ajankohtaan, jolloin keisari Konstantinus teki kristinuskosta Rooman valtionuskonnon. Kesarealaisen tarkoituksena oli esitellä kristinusko roomalaisille. Hän kuulemma selittää historian tapahtumia Jumalan ja Paholaisen vaikutuksen perusteella. Nykyinen tieteelliseen teologiaan kuuluva kirkkohistoria seuraa yleistä modernia historiantutkimusta ja hyväksyy vain luonnolliset selitykset. Tutkimus ei kiistä yliluonnollisen mahdollisuutta, mutta tiedeyhteisössä sellaisesta ei tulkinnanvaraisuuden vuoksi voida päästä yhteisymmärrykseen. Nykyajan esimerkkinä voisi ajatella vaikka Estonian uppoamista 20 vuotta sitten. Jotkut pitivät sitä Jumalan rangaistuksena. Piispa Eero Huovinen sen sijaan ihmetteli mahtoiko Jumala nukkua silloin.

Kristinuskon ydin on kuitenkin säilynyt vuosisatojen aikana. Jeesuksen sovitustyö ristillä ja hänen ylösnousemisensa kuoleman voittajana takaavat pelastuksen niihin uskoville. Oppikirjassa käsiteltiin myös Jeesuksen ylösnousemuksen historiallista totuutta. Sehän on pyritty kiistämään mm. sillä perusteella, ettei historiassa tunneta muita vastaavia tapauksia. Mikään ei kuitenkaan todista sitä, ettei jotain voisi tapahtua vain kerran. Ainutkertaisuus voi tehdä ylösnousemuksesta historiallisessa mielessä epätodennäköisen, mutta ei mahdotonta.

Kirkkohistoria on mielenkiintoista, mutta myös vähän rasittavaa ja ärsyttävää. Erityisesti minua ärsytti lukea Eevan tie alttarille –kirjasta miten naisia on kohdeltu kristinuskon historiassa. Luomiskertomusta on tulkittu niin, että syy ihmiskunnan lankeemuksesta on vieritetty kokonaan Eevan päälle. Järkyttävää oli lukea siitä naisvihasta, jota monet kirkkoisät tämän perusteella levittivät kirjoituksillaan. Olen ollut aina naispappeuden kannattaja. Onneksi Eeva on päässyt alttarille asti eli papiksi tai pastoriksi Suomen luterilaisessa kirkossa ja pikkuhiljaa myös herätyskristillisissä piireissä.

Hurjaa oli lukea, miten kirkko on aikanaan hallinnut jokaisen ihmisen arkista elämää. Suomen kirkkohistoriassa todettiinkin, että keskiajan ihminen eli kirkossa, ei valtiossa. Ajan mittaan kirkko ja valtio erkanivat yhä enemmän. Moderni ajattelu alkoi luonnontieteistä 1600-luvulla ja vaikutti muutenkin niin, että yksilökeskeisyys valtasi alaa. Se näkyi kristinuskossa mm. pietismin syntymisenä. Uskosta tuli henkilökohtainen asia. Sitä se kyllä minusta on ollut jo silloin, kun Jeesus ja apostolit vaikuttivat historiassa.

Uskon ja tiedon tai uskon ja järjen suhteen käsittelyä historian kuluessa oli myös mielenkiintoista seurata. Siihen törmättiin heti, kun kristinusko levisi kreikkalaisen oppineen sivistyneistön pariin. Kreikkalaisille ei riittänyt se juutalainen ajatustapa, jossa usko oli lain mukaisen elämäntavan ja juhlaperinteen noudattamista sekä vertauksilla opettamista. Kreikkalaiset halusivat määritellä uskon teoreettisesti, käsitteellistää sen.

Kristinusko perustuu Jumalan ilmoitukseen, joka on erityisesti luettavissa Raamatusta. Paljon on aikojen kuluessa luotu erilaisia oppeja siitä, miten inhimillinen tieto ja Jumalan ilmoitus sovitetaan yhteen. Yhden suuren synteesin loi Tuomas Akvinolainen 1200-luvulla skolastisessa teologiassaan, koska halusi osoittaa, etteivät inhimillinen tieto ja Jumalan ilmoitus voi olla ristiriidassa. Moderni luonnontiede toi 1600-luvulla ihan uudet haasteet. Silloin ei enää kysytty kirkolta, miten asiat ovat, vaan otettiin itse selvää havainnoin ja kokein. Valistus taas asetti kristinuskon järjellisyyden kyseenalaiseksi 1700-luvulla.

Lainopettaja Gamaliel sanoi aikoinaan opetuslasten vainoajille: “Jos tämä heidän ajamansa hanke on lähtöisin ihmisistä, se kukistuu itsestään. Jos se taas on Jumalasta, te ette pysty heitä kukistamaan” (Apt. 5:38-39). Siunatuksi lopuksi täytyy todeta, että kyllä kristinusko on varmaan Jumalasta, kun se tällaisen historiankin jälkeen on olemassa ja leviää tälläkin hetkellä voimallisesti mm. Afrikassa ja Kiinassa. Tätä valaiskoon vielä juttu, jonka olen joskus kuullut. Jos sinun olisi vuonna 50 pitänyt lyödä vetoa, kumpi on olemassa vuonna 2000, Rooman valtakunta vai kristinusko, kumpaa olisit veikannut?

Nyt alan opiskella (opiskelemaan?) systemaattista teologiaa.