Tuula-Liinan seurassa

Tuula-Liina Varis on kirjailija, toimittaja ja Kirjailijaliiton puheenjohtaja. Luin hänen uusimman novellikokoelmansa Että tuntisin eläväni. Se johdatti samalla selaamaan ja lukemaan uudelleen hänen aikaisempia kirjojaan.

Että tuntisin eläväni on kahdeksan toisiinsa liittyvän novellin kokoelma. Se alkaa Esterin tapauksesta vuodelta 1926 ja kuvaa suvun muita jäseniä eri vuosikymmenillä. Samojakin ihmisiä katsotaan eri näkökulmista. Teemoina ovat rakkaus ja kuolema. Tuula-Liinan näkemyksen mukaan kirjalija kirjoittaa aina niistä. Häneltä kysyttiin tv-haastattelussa, mitä ihminen tarvitsee, jotta tuntisi elävänsä. Tuula-Liina vastasi: ihminen tarvitsee tunteen, että minulla riittää rakkautta, vaikka rakkauden kohde ei aina sitä ansaitsisi. Ja kuten kirjastakin näkyy, mitä enemmän rakastaa sitä enemmän koskee. Ihmiset ovat kirjassa hyvin todentuntuisia, ja kieli on jotenkin terapeuttista, ainakin minulle.

Tuula-Liinan klassikkoteos on tietysti Kilpikonna ja olkimarsalkka, kuvaus 8-vuotisesta avioliitosta runoilija Pentti Saarikosken kanssa. Olen lukenut sen useamman kerran. Avioliitossa oli paljon rakkautta, varsinkin Tuula-Liinan puolelta, mutta se oli myös vaikea ja myrskyisä. Lahjakas kielimies ja kirjailija alkoholisoitui pahasti eikä pystynyt muutenkaan elämään normaali-ihmisen tavoin. Avioliitto oli pitkälti äiti-poika –suhde. Pentti oli narsisti, mutta toisaalta valloittava ihminen, joka sai toisesta ihmisestä esiin sellaista, mitä tämä ei luullut itsessään olevankaan. Pentin aikakäsitys ei ollut lineaarinen, niin että asiat tapahtuisivat peräkkäin ja osa elämää jäisi taakse. Hän näki ajan alati täyttyvänä astiana, jossa myös menneet ovat läsnä (kuten myös monet edelliset vaimot). Tuula-Liinan mukaan hän juuri siksi sai kääntämiinsä antiikin teksteihin tuoreutta ja modernin tunnun. Itse luin Pentin runoja ja proosaa varsinkin 1960-luvulla. Hänen suomenkielensä on todella kaunista. Ja tästä kirjasta on kiva lukea niistä tilanteista, joissa tietyt runot ovat syntyneet.

Kun Pentti sai vaihtaa maisemaa ja pääsi kirjoitus- tai kääntämistyön alkuun, hän oli nopea ja ahkera. Elämä muuttui hyväksi vähäksi aikaa. Näin tapahtui 1970-luvun alun kesinä maalla. Siellä hän kirjoitti Onnen aika -runokokoelmaan:

“Jos vähän levähtäisin

tässä, veden äärellä

jossa lampaiden hengityksen vieläkin kuulee.”

Lopulta tuli avioero ja Pentti muutti Ruotsiin naiskirjailijan luo. Tuula-Liina meni naimisiin Mikko Variksen kanssa. Pentti tuli käymään heillä 1983. Yöllä hän sai maksakirroosin aiheuttaman sisäisen verenvuodon. Mikko kantoi Pentin sylissään ambulanssiin. Elämä päättyi muutaman päivän kuluttua Joensuun keskussairaalassa, 45-vuotiaana. Kaikesta julkisesta kekkuloinnistaan huolimatta Pentti oli Tuula-Liinan mielestä yksinäinen, ja kirja päättyykin näihin runosäkeisiin:

“Kun tukkani tarttuu kaukaisiin tähtiin,

en ole kenenkään.”

Luin uudelleen myös Kaksi kesää, kaksi kirjaa. Se on kirjalijan työkirja. Tuula-Liina kirjoittaa mökillä kahta eri kirjaa kahtena kesänä. Minusta on mielenkiintoista lukea kirjailijoiden työskentelytavoista. Tuula-Liina tosin protestoi, että kun nainen kirjoittaa sellaisesta, sitä nimitetään kuukautiskirjallisuudeksi, mutta miesten kirjoittamana se on arvostettua. Kuten vaikkapa Saarikosken. Aikamoista tuskaa proosan kirjoittaminen välillä (tai useimmiten) on. Ei tiedä miten saisi päässään olevan idean paperille ja miten saisi tekstin vetävämmäksi ja tiukemmaksi. Tuula-Liina siteeraakin Claes Anderssonia: kirjoittaminen on kirjoittamisen esteiden poistamista. Kirjoitustyön ohessa Tuula-Liina lukee koko ajan muiden kirjoja ja kommentoi lukemaansa. Mielenkiintoista.

Tekisi mieli lukea uudelleen myös Tuula-Liinan esikoisromaani Maan päällä paikka yksi on. Se on tositapahtumiin perustuva kuvaus hänen lapsuudestaan ja suvustaan. Loppu on aika traaginen, mutta teksti on todella mukaansa tempaavaa. Luin jostain, että Tuula-Liina ja Mikko olivat lähdössä juhliin silloin kun esikoisromaanin käsikirjoitus oli juuri valmistunut. Tuula-Liina meni jo edeltä, Mikon piti tulla myöhemmin. Mikko alkoi lukea käsikirjoitusta. Jonkin ajan kuluttua hän soitti Tuula-Liinalle, ettei voikaan tulla, hänen on pakko lukea tarina heti loppuun. Ymmärrän Mikkoa hyvin.

Kaksi kesää, kaksi kirjaa –kirjassaan Tuula-Liina kertoo, mistä esikoisromaanin kirjoittamisessa oli kyse: “sen maailman haltuunotosta, jossa lapsena olin avuton, tapahtumien, joiden edessä olin voimaton, ihmisten, joiden armoilla tunsin olevani”. Ajattelin, että pitäisiköhän minunkin tehdä samanlainen haltuunotto. Tähän asti olen kirjoittanut vain lapsuuden mukavista asioista (esim. novellissa Kesäolympialaiset).

Siinä törmäisin tosin samaan asiaan kuin Tuula-Liinakin kirjansa kanssa: minkälainen oikeus kirjoittajalla on käyttää “oikeita” ihmisiä kirjoissaan? Tuula-Liina vastaa, että rajaton. Sain itse kokemusta tästä 1970-luvun alussa. Otin aiheen novelliini Hilja vähän liian läheltä. Sain aikalailla sapiskaa. Novelli julkaistiin Nuorten keskisuomalaisten kirjailijoiden antologiassa 1974. Se sai kriitikolta hyvän arvion Keskisuomalainen-lehdessä, mutta olen ajatellut silti korjata sen vielä kertaalleen. Kirjoittamisessa täytyy huomioida lisäksi tosiasia, että kirjoittaja paljastaa aina myös itsensä.