maanantai 10. maaliskuuta 2014

Kirkkohistorian opiskelusta

Kirkkohistorian osuus teologian opinnoista on nyt suoritettu ja tentitty. Esseen kirjoitin aiheesta Miten reformaatio vaikutti naisen asemaan. Tentti meni kohtalaisesti (3 = hyvä). Sen voisi vielä kaksi kertaa uusia, mutta tyytynen tuohon arvosanaan.

Herätyskristillisyyden piirissä eläneenä (vapaakirkollisuus ja helluntailaisuus) en ole aiemmin systemaattisesti tutustunut kirkkohistoriaan. Nyt sain jonkinlaisen näkemyksen yleisestä ja Suomen kirkkohistoriasta. Jokaisen herätyskristityn olisi ihan suhteellisuuden tajun vuoksi hyvä tutustua aiheeseen. Miten monesta opillisesta asiasta onkaan historian aikana riidelty, ja kuinka riitojen seurauksena on hajaannuttu moniksi kirkoiksi ja yhdyskunniksi. Samankin yhteisön sisällä voi olla monia erilaisia opillisia korostuksia. Oman ryhmän oppi ja raamatullisuus vähän suhteellistuu, kun näkee koko kirkkohistorian kirjon.

Olen jo aiemminkin ajatellut lukea Eusebios Kesarealaisen kirkkohistorian noin vuodelta 340. Nyt sitä ei varmaan voi enää välttää, kun ymmärrän paremmin, että se sijoittuu ajankohtaan, jolloin keisari Konstantinus teki kristinuskosta Rooman valtionuskonnon. Kesarealaisen tarkoituksena oli esitellä kristinusko roomalaisille. Hän kuulemma selittää historian tapahtumia Jumalan ja Paholaisen vaikutuksen perusteella. Nykyinen tieteelliseen teologiaan kuuluva kirkkohistoria seuraa yleistä modernia historiantutkimusta ja hyväksyy vain luonnolliset selitykset. Tutkimus ei kiistä yliluonnollisen mahdollisuutta, mutta tiedeyhteisössä sellaisesta ei tulkinnanvaraisuuden vuoksi voida päästä yhteisymmärrykseen. Nykyajan esimerkkinä voisi ajatella vaikka Estonian uppoamista 20 vuotta sitten. Jotkut pitivät sitä Jumalan rangaistuksena. Piispa Eero Huovinen sen sijaan ihmetteli mahtoiko Jumala nukkua silloin.

Kristinuskon ydin on kuitenkin säilynyt vuosisatojen aikana. Jeesuksen sovitustyö ristillä ja hänen ylösnousemisensa kuoleman voittajana takaavat pelastuksen niihin uskoville. Oppikirjassa käsiteltiin myös Jeesuksen ylösnousemuksen historiallista totuutta. Sehän on pyritty kiistämään mm. sillä perusteella, ettei historiassa tunneta muita vastaavia tapauksia. Mikään ei kuitenkaan todista sitä, ettei jotain voisi tapahtua vain kerran. Ainutkertaisuus voi tehdä ylösnousemuksesta historiallisessa mielessä epätodennäköisen, mutta ei mahdotonta.

Kirkkohistoria on mielenkiintoista, mutta myös vähän rasittavaa ja ärsyttävää. Erityisesti minua ärsytti lukea Eevan tie alttarille –kirjasta miten naisia on kohdeltu kristinuskon historiassa. Luomiskertomusta on tulkittu niin, että syy ihmiskunnan lankeemuksesta on vieritetty kokonaan Eevan päälle. Järkyttävää oli lukea siitä naisvihasta, jota monet kirkkoisät tämän perusteella levittivät kirjoituksillaan. Olen ollut aina naispappeuden kannattaja. Onneksi Eeva on päässyt alttarille asti eli papiksi tai pastoriksi Suomen luterilaisessa kirkossa ja pikkuhiljaa myös herätyskristillisissä piireissä.

Hurjaa oli lukea, miten kirkko on aikanaan hallinnut jokaisen ihmisen arkista elämää. Suomen kirkkohistoriassa todettiinkin, että keskiajan ihminen eli kirkossa, ei valtiossa. Ajan mittaan kirkko ja valtio erkanivat yhä enemmän. Moderni ajattelu alkoi luonnontieteistä 1600-luvulla ja vaikutti muutenkin niin, että yksilökeskeisyys valtasi alaa. Se näkyi kristinuskossa mm. pietismin syntymisenä. Uskosta tuli henkilökohtainen asia. Sitä se kyllä minusta on ollut jo silloin, kun Jeesus ja apostolit vaikuttivat historiassa.

Uskon ja tiedon tai uskon ja järjen suhteen käsittelyä historian kuluessa oli myös mielenkiintoista seurata. Siihen törmättiin heti, kun kristinusko levisi kreikkalaisen oppineen sivistyneistön pariin. Kreikkalaisille ei riittänyt se juutalainen ajatustapa, jossa usko oli lain mukaisen elämäntavan ja juhlaperinteen noudattamista sekä vertauksilla opettamista. Kreikkalaiset halusivat määritellä uskon teoreettisesti, käsitteellistää sen.

Kristinusko perustuu Jumalan ilmoitukseen, joka on erityisesti luettavissa Raamatusta. Paljon on aikojen kuluessa luotu erilaisia oppeja siitä, miten inhimillinen tieto ja Jumalan ilmoitus sovitetaan yhteen. Yhden suuren synteesin loi Tuomas Akvinolainen 1200-luvulla skolastisessa teologiassaan, koska halusi osoittaa, etteivät inhimillinen tieto ja Jumalan ilmoitus voi olla ristiriidassa. Moderni luonnontiede toi 1600-luvulla ihan uudet haasteet. Silloin ei enää kysytty kirkolta, miten asiat ovat, vaan otettiin itse selvää havainnoin ja kokein. Valistus taas asetti kristinuskon järjellisyyden kyseenalaiseksi 1700-luvulla.

Lainopettaja Gamaliel sanoi aikoinaan opetuslasten vainoajille: “Jos tämä heidän ajamansa hanke on lähtöisin ihmisistä, se kukistuu itsestään. Jos se taas on Jumalasta, te ette pysty heitä kukistamaan” (Apt. 5:38-39). Siunatuksi lopuksi täytyy todeta, että kyllä kristinusko on varmaan Jumalasta, kun se tällaisen historiankin jälkeen on olemassa ja leviää tälläkin hetkellä voimallisesti mm. Afrikassa ja Kiinassa. Tätä valaiskoon vielä juttu, jonka olen joskus kuullut. Jos sinun olisi vuonna 50 pitänyt lyödä vetoa, kumpi on olemassa vuonna 2000, Rooman valtakunta vai kristinusko, kumpaa olisit veikannut?


Nyt alan opiskella (opiskelemaan?) systemaattista teologiaa.

sunnuntai 16. helmikuuta 2014

Kjell Westö: Kangastus 38

Kjell Westön uusin romaani kuvaa elämää Helsingissä vuonna 1938. Ajanvietettä ja huvituksia on tarjolla, mutta päähenkilöiden elämää varjostavat nykyisten huolien lisäksi Suomen sisällissodan arvet ja Euroopan uhkaavan tuntuinen tulevaisuus.

Omaa asianajotoimistoa pyörittävä lakimies Claes Thune on kärsinyt haaksirikon ja nöyryytyksen avioliitossaan. Vaimo on lähtenyt hänen parhaan ystävänsä matkaan. Kaiken lisäksi ex-vaimo on julkaissut eroottisia novelleja sisältävän esikoiskirjansa. Thune on sivistynyt, kirjallisuutta ja musiikkia harrastava, rauhaa rakastava herrasmies, mutta se tekee hänestä myös vähän nahjuksen.

Toimiston sihteerinä työskentelevä rouva Wiik hoitaa tehtävänsä moitteettomasti ja ulkonaisesti elämä näyttää olevan kunnossa. Hänen miehensä on kuitenkin jo vuosia aiemmin yhtäkkiä lähtenyt avioliitosta. Rouva Wiik on sisäisesti jakautunut kolmeksi persoonaksi. Vähitellen käy ilmi, että hänen sisäisessä maailmassaan kummittelevat vuoden 1918 vankileirien tapahtumat, omakohtaisesti koetut. Erityisesti yksi persoona, Miljaneiti, kuiskuttelee niistä.

Thune ja hänen kouluajoista yhdessä olleet kaverinsa kokoontuvat säännöllisesti keskiviikkokerhoonsa keskustelemaan ajankohtaisista aiheista. Vaikka kaverukset yrittävät käyttäytyä maltillisesti, näkemyserot nousevat välillä esille voimakkaastikin. Euroopasta kantautuvat uutiset Hitlerin radikaaleista näkemyksistä ja toimista jakavat kavereiden mielipiteitä. Toiset lumoutuvat uusista uljaista ajatuksista, toiset ovat huolestuneita ja kyselevät demokratian perään.

Kerhoon kuuluva juutalainen Jogi Jary on mielenterveysongelmista kärsivä taitelija.  Hän viettää pitkiä ajanjaksoja hoidossa. Jogia alkavat ahdistaa myös Euroopasta kantautuvat uutiset, joiden mukaan juutalaisia on laitettu putsaamaan katuja hammasharjalla. Jogia hoitaa yksi kerhon jäsenistä, psykiatri Lindemark. Häntä huolestuttaa psykiatriassa leviävä uusi näkemys, jonka mukaan huonomman ihmisaineksen kohdalla ei riitä enää sterilointi, vaan tarvitaan eliminointia.

Kun keskiviikkokerho rouva Wiikin työsuhteen alkuvaiheessa kokoontuu Thunen toimistolla, Wiik kuulee yhden jäsenen tutulta kuulostavan äänen. Se palauttaa menneisyyden kauhut konkreettisena hänen mieleensä. Toinen osapuoli ei tunnista rouva Wiikiä. Myöskään lukija ei saa tietää kenestä on kysymys ennen kirjan lopun radikaalia ratkaisua. Westön kirjassa on myös dekkarimaista jännitystä.

Westön Helsingin paikalliskuvausta on aina kehuttu tarkaksi. Hän kertoi tv-haastattelussa mielenkiintoisesti työskentelytavastaan. Westö saattaa lukea työnsä pohjaksi 150 kirjaa. Niistä muodostuu vähitellen “selluloosaa” hänen alitajuntaansa. Siitä muotoutuvat tapahtumat ja henkilöt. Hän voi aloittaa kirjoittamisen vasta sitten, kun ei enää tarvitse lähdekirjoja vierelleen. Jos hän yrittää aloittaa liian aikaisin, kirjoittaminen ei suju, vaan tuntuu jopa ruumiillisena kipuna.


Westö kirjoittaa ruotsiksi. Hän on aina kertonut olevansa suorastaan neuroottinen tarkastaessaan suomennosta. Siksi vähän ihmettelin, että kirjaan on jäänyt ainakin kaksi huonoa suomenkielen ilmaisua. Tässä yksi: “Hän ei huolinut täytekynästä vaan otti sen sijaan kirjoituspöydän kynätelineestä lyijykynän” (s . 63).

keskiviikko 29. tammikuuta 2014

Tuula-Liinan seurassa

Tuula-Liina Varis on kirjailija, toimittaja ja Kirjailijaliiton puheenjohtaja. Luin hänen uusimman novellikokoelmansa Että tuntisin eläväni. Se johdatti samalla selaamaan ja lukemaan uudelleen hänen aikaisempia kirjojaan.

Että tuntisin eläväni on kahdeksan toisiinsa liittyvän novellin kokoelma. Se alkaa Esterin tapauksesta vuodelta 1926 ja kuvaa suvun muita jäseniä eri vuosikymmenillä. Samojakin ihmisiä katsotaan eri näkökulmista. Teemoina ovat rakkaus ja kuolema. Tuula-Liinan näkemyksen mukaan kirjalija kirjoittaa aina niistä. Häneltä kysyttiin tv-haastattelussa, mitä ihminen tarvitsee, jotta tuntisi elävänsä. Tuula-Liina vastasi: ihminen tarvitsee tunteen, että minulla riittää rakkautta, vaikka rakkauden kohde ei aina sitä ansaitsisi. Ja kuten kirjastakin näkyy, mitä enemmän rakastaa sitä enemmän koskee. Ihmiset ovat kirjassa hyvin todentuntuisia, ja kieli on jotenkin terapeuttista, ainakin minulle.

Tuula-Liinan klassikkoteos on tietysti Kilpikonna ja olkimarsalkka, kuvaus 8-vuotisesta avioliitosta runoilija Pentti Saarikosken kanssa. Olen lukenut sen useamman kerran. Avioliitossa oli paljon rakkautta, varsinkin Tuula-Liinan puolelta, mutta se oli myös vaikea ja myrskyisä. Lahjakas kielimies ja kirjailija alkoholisoitui pahasti eikä pystynyt muutenkaan elämään normaali-ihmisen tavoin. Avioliitto oli pitkälti äiti-poika –suhde. Pentti oli narsisti, mutta toisaalta valloittava ihminen, joka sai toisesta ihmisestä esiin sellaista, mitä tämä ei luullut itsessään olevankaan. Pentin aikakäsitys ei ollut lineaarinen, niin että asiat tapahtuisivat peräkkäin ja osa elämää jäisi taakse. Hän näki ajan alati täyttyvänä astiana, jossa myös menneet ovat läsnä (kuten myös monet edelliset vaimot). Tuula-Liinan mukaan hän juuri siksi sai kääntämiinsä antiikin teksteihin tuoreutta ja modernin tunnun. Itse luin Pentin runoja ja proosaa varsinkin 1960-luvulla. Hänen suomenkielensä on todella kaunista. Ja tästä kirjasta on kiva lukea niistä tilanteista, joissa tietyt runot ovat syntyneet.

Kun Pentti sai vaihtaa maisemaa ja pääsi kirjoitus- tai kääntämistyön alkuun, hän oli nopea ja ahkera. Elämä muuttui hyväksi vähäksi aikaa. Näin tapahtui 1970-luvun alun kesinä maalla. Siellä hän kirjoitti Onnen aika -runokokoelmaan:
“Jos vähän levähtäisin
tässä, veden äärellä
jossa lampaiden hengityksen vieläkin kuulee.”

Lopulta tuli avioero ja Pentti muutti Ruotsiin naiskirjailijan luo. Tuula-Liina meni naimisiin Mikko Variksen kanssa. Pentti tuli käymään heillä 1983. Yöllä hän sai maksakirroosin aiheuttaman sisäisen verenvuodon. Mikko kantoi Pentin sylissään ambulanssiin. Elämä päättyi muutaman päivän kuluttua Joensuun keskussairaalassa, 45-vuotiaana. Kaikesta julkisesta kekkuloinnistaan huolimatta Pentti oli Tuula-Liinan mielestä yksinäinen, ja kirja päättyykin näihin runosäkeisiin:
“Kun tukkani tarttuu kaukaisiin tähtiin,
en ole kenenkään.”

Luin uudelleen myös Kaksi kesää, kaksi kirjaa. Se on kirjalijan työkirja. Tuula-Liina kirjoittaa mökillä kahta eri kirjaa kahtena kesänä. Minusta on mielenkiintoista lukea kirjailijoiden työskentelytavoista. Tuula-Liina tosin protestoi, että kun nainen kirjoittaa sellaisesta, sitä nimitetään kuukautiskirjallisuudeksi, mutta miesten kirjoittamana se on arvostettua. Kuten vaikkapa Saarikosken. Aikamoista tuskaa proosan kirjoittaminen välillä (tai useimmiten) on. Ei tiedä miten saisi päässään olevan idean paperille ja miten saisi tekstin vetävämmäksi ja tiukemmaksi. Tuula-Liina siteeraakin Claes Anderssonia: kirjoittaminen on kirjoittamisen esteiden poistamista. Kirjoitustyön ohessa Tuula-Liina lukee koko ajan muiden kirjoja ja kommentoi lukemaansa. Mielenkiintoista.
Tekisi mieli lukea uudelleen myös Tuula-Liinan esikoisromaani Maan päällä paikka yksi on. Se on tositapahtumiin perustuva kuvaus hänen lapsuudestaan ja suvustaan. Loppu on aika traaginen, mutta teksti on todella mukaansa tempaavaa. Luin jostain, että Tuula-Liina ja Mikko olivat lähdössä juhliin silloin kun esikoisromaanin käsikirjoitus oli juuri valmistunut. Tuula-Liina meni jo edeltä, Mikon piti tulla myöhemmin. Mikko alkoi lukea käsikirjoitusta. Jonkin ajan kuluttua hän soitti Tuula-Liinalle, ettei voikaan tulla, hänen on pakko lukea tarina heti loppuun. Ymmärrän Mikkoa hyvin.

Kaksi kesää, kaksi kirjaa –kirjassaan Tuula-Liina kertoo, mistä esikoisromaanin kirjoittamisessa oli kyse: “sen maailman haltuunotosta, jossa lapsena olin avuton, tapahtumien, joiden edessä olin voimaton, ihmisten, joiden armoilla tunsin olevani”. Ajattelin, että pitäisiköhän minunkin tehdä samanlainen haltuunotto. Tähän asti olen kirjoittanut vain lapsuuden mukavista asioista (esim. novellissa Kesäolympialaiset).


Siinä törmäisin tosin samaan asiaan kuin Tuula-Liinakin kirjansa kanssa: minkälainen oikeus kirjoittajalla on käyttää “oikeita” ihmisiä kirjoissaan? Tuula-Liina vastaa, että rajaton. Sain itse kokemusta tästä 1970-luvun alussa. Otin aiheen novelliini Hilja vähän liian läheltä. Sain aikalailla sapiskaa. Novelli julkaistiin Nuorten keskisuomalaisten kirjailijoiden antologiassa 1974. Se sai kriitikolta hyvän arvion Keskisuomalainen-lehdessä, mutta olen ajatellut silti korjata sen vielä kertaalleen. Kirjoittamisessa täytyy huomioida lisäksi tosiasia, että kirjoittaja paljastaa aina myös itsensä.

maanantai 16. joulukuuta 2013

Lapsuuden joulut

Asuin lapsena 1960-luvun alkupuolella Saarijärven Kalmarin kylällä. Silloin ei juhlittu jatkuvasti jotain niin kuin nykyään. Syksystä jouluun oli pääosin hämärää ja pimeää arkea. Jouduin koulusta tullessani kulkemaan synkän metsätaipaleen läpi. Minulla oli tien varressa jemmassa paksu keppi, jota pidin kädessä pahimman kohdan ohi. Loppusyksystä alkoi jo väsyttää. Joulu oli suuri tapaus pitkän odotuksen ja valmistautumisen jälkeen. Elämystä suurensi se, että siinä iässä pystyin todella eläytymään hetkeen.

Pieni valopilkku ennen oikeaa joulua olivat pienviljelijäyhdistyksen pikkujoulut. Ne pidettiin vuorovuosin suurimpien talojen tuvissa. Lasten tehtävänä oli harjoitella tonttuleikki. Muistan miten kerran menimme sitä harjoittelemaan taskulampun valossa umpipimeää metsäpolkua neljä kilometriä edestakaisin. Se ei silloin tuntunut miltään, motivaatio oli kohdallaan.

Erityisesti on jäänyt mieleen Nuutinmäen talossa pidetty pikkujoulu. Menimme sinne hevosella ja laitareellä. Kun pihalampun valossa katsoin talon pihapiiriä, siinä tuntui olevan taikaa. Tonttuleikin lisäksi lapsilla oli sketsi. Me pojat riisuimme monot ja hikiset villasukat ja menimme uunin pankolle istumaan niin, että varpaat näyttivät verhon raosta pianon koskettimilta. Nuutinmäen Veikko oli soittavinaan niillä pianokappaletta, joka tietysti tuli magnetofonista. Mahtoi se olla hänelle aikamoinen hajuelämys.

Toinen selkeä joulun ajan avaus oli itsenäisyyspäivän jälkeinen arkipäivä. Kylällä oli viisi kauppaa. Tiesimme, että ne rakensivat jouluisen näyteikkunansa itsenäisyyspäivän aikana. Lähdimme naapurin Ollin kanssa kouluun selvästi normaalia aikaisemmin ja viivyimme pitkään kuolaamassa jokaisen kaupan ikkunassa.

Ennen joulua odotettiin hartaasti vielä "Amerikan pakettia". Oikeasti se tuli kyllä Kanadasta mummon sukulaisilta. Kun paketti lopulta oli saapunut ja noudettu Kalmarin postista, sitä avattiin porukalla tuvan pöydän ääressä. Erityisesti muistan avatun paketin huumaavan tuoksun. Paketissa oli ainakin kahvia punaisessa pyöreässä peltirasiassa. Päiväkahvit keitettiin heti siitä. Ei se hyvää ollut, mutta hieno kokemus kuitenkin. Paketissa oli myös maukasta purukumia liuskoina. Äkkiä tämäkin virstanpylväs joulun odotuksessa oli ohi.

Lopulta se oikea joulu tuli. Tupaan tuotiin keskelle lattiaa iso kuusi. Tupa muuttui ihan toisenlaiseksi. Jouluaattona sai kokea sen, että aika on suhteellista. Miten saattoivat muutamat tunnit olla niin pitkiä. Joulusauna sentään vähän edisti aikaa. Meidän saunan eteisessä ei ollut mitään lämmitystä. Varpaillaan hyppien piti äkkiä kiskoa vaatteet päältä ja rynnätä suoraan lauteille. Mikä nautinto, kun kuumuus saavutti ihon. Sitä muistikuvaa käytän vieläkin joskus “unileluna”, kun uni ei tahdo tulla.

Jouluevankeliumi, jota koulussa luettiin, synnytti vähän samanlaisen muistikuvan. Kertomusta kuunnellessa näin aina sieluni silmin syksyn pimeyden, mutta se oli lämmintä pimeyttä, ja sanat hyväilivät korvia ja mieltä.

Joulu oli syömisen juhlaa. Olin yleensä aika huono syömään. Vanhoissa kuvissa kylkiluuni törröttävät. Maalaistalon menu oli vähän karrikoiden sellainen, että aamulla syötiin perunoita ja kastiketta, illalla taas kastiketta ja perunoita. Jouluna otin sen korkojen kanssa takaisin. Kerran olin ahtanut itseni korvia myöten täyteen suolaista ruokaa, mutta lastasin lautaselle vielä riisipuuroa ja rusinasoppaa. Veri oli pakkautunut niin täysin vatsaan, etteivät silmät tahtoneet pysyä auki.

Joululahjoissa oli aina jotain mielenkiintoista, minkä ansiosta joulunpyhinä riitti tekemistä. Pehmeät paketit olivat pettymyksiä. Säälien katselin aikuisia, jotka saivat lähinnä villasukkia ja alusvaatteita. Jokavuotinen lahja oli Verraton-suklaakonvehtirasia.

Joulunpyhät olivat maalaistalossa kiireetöntä ja levollista aikaa. Miesväki torkahteli raskaiden aterioiden jälkeen kiikkutuolissa ja tuvan puupenkillä. TV-uutisetkin vaikenivat pyhien ajaksi. Joulupäivänä vain lapset vierailivat naapureissa. Aikuisten vierailut alkoivat aikaisintaan tapaninpäivänä.

Joulun välipäivinä oli jo vähän haikea olo, mutta silloin odotettiin Saksan-Itävallan mäkiviikon alkamista. Loppiaisen jälkeinen arkipäivä oli tosi ankea, mutta ankeus unohtui nopeasti, kun alkoivat talven riemut, hiihto ja mäkihyppy.
                                                            

sunnuntai 24. marraskuuta 2013

Eksegetiikan opiskelusta


Eksegetiikan osuus teologian opinnoistani alkaa olla valmis. Kokoava essee on valmis opettajan arvioitavaksi. Kirjoitin sen kahdesta aiheesta: Luomiskertomus ja sen erilaiset tulkintamallit sekä Naisen asema ja merkitys Uudessa testamentissa.

Oppikirjamme mukaan termi eksegetiikka on vakiintunut tarkoittamaan tieteellistä raamatuntutkimusta. Tieteellistä tutkimusta harjoitetaan yliopistoissa akateemisen vapauden suojissa, kirkko ei voi sanella sen sisältöä. Siinä Raamattua tutkitaan kuten mitä tahansa muutakin kirjallisuutta. Historiallis-kriittiset metodit ovat hallinneet tutkimusta pitkään ja niitä käytetään edelleen. Kriittinen ei sinänsä tarkoita mitään negatiivista tai repivää, vaan tarkkaa lukemista ja hyvää argumentointia. Tekstikriittinen metodi on aivan välttämätön, koska ei ole olemassa yhtä ainoaa alkukielistä tekstiä Raamatun kummastakaan osasta, vaan eri käsikirjoituksista pitää arvioimalla löytää todennäköinen alkuperäinen lukutapa. Redaktiokritiikki taas selvittää kuinka paljon kirjoittaja on toimittanut tekstiään eli tuonut esiin omia painotuksiaan. Tämähän näkyy hyvin neljässä eri evankeliumissa. Ne kaikki on tietysti toimitettu ylösnousemuksen jälkeisestä näkökulmasta, mutta niissä on myös keskenään eroavuuksia. Muita metodeja ovat mm. muotokritiikki ja traditiokritiikki.

Eksegetiikka on minusta mielenkiintoista, koska se tutkii tekstejä ja käytettyjä lähteitä. Raamatun kirjoittajilla on ollut käytössään lähteitä, joita he ovat lainanneet ja muokanneet. Tällaisesta työskentelytavasta kertoo esimerkiksi Luukas evankeliuminsa alussa (Luuk. 1:1-4). Synoptisissa evankeliumeissa (Matteus, Markus, Luukas) on niin paljon yhteistä aineistoa, että niillä täytyy olla jonkinlainen kirjallinen riippuvuus toisistaan.

Eksegetiikan näkökulma on historiallinen. Se lähtee siitä, että jokaisen raamatunkohdan oikea ja todellinen merkitys löytyy tutkimalla, missä historiallisessa tilanteessa ja kontekstissa se on sanottu tai kirjoitettu. Toisaalta historiallisuus on ongelmallista. Jeesuksen historiallisuutta ei nykyään varmaan monikaan tutkija kiistä, onhan hänet mainittu myös aikansa maallisissa historiakirjoissa (Tacitus, Suetonius, Josefus). Sen sijaan se, mitkä Jeesuksen sanat evankeliumeissa voidaan suoraan palauttaa historian Jeesukseen, koetaan tutkimuksessa ongelmana. Kertomukset Jeesuksen opetuksista ovat alunperin olleet suullista traditiota ja kirjattu ylös vasta myöhemmin. Kuinka paljon niihin on tullut matkan varrella seurakunnan tulkintaa?

Raamattua enemmän lukenut ja sen sanoman vastaanottanut kuitenkin ymmärtää, että eksegetiikan näkemys on vain osa totuutta. Raamatun oma “itseymmärrys” on selvästi, että se on enemmän kuin mikä tahansa kirja. Se ei varsinaisesti ole modernia historiankirjoitusta, vaan kuten Johannes toteaa: “Tämä on kirjoitettu siksi, että te uskoisitte Jeesuksen olevan Kristus, Jumalan Poika” (Joh. 20:31). Ensimmäinen suuri teologi, apostoli Paavalikaan ei ollut kovin kiinnostunut historian Jeesuksesta, vaan ylösnousseesta Jeesuksesta: “Vaikka olisimmekin tunteneet Kristuksen pelkästään inhimilliseltä kannalta, emme enää tunne” (2. Kor. 5:16). Jeesuksen ajan historialliseen todellisuuteen emme enää pääse käsiksi, mutta hänen ylösnousemusvoimansa voimme ottaa vastaan tänään: “Jos sinä suullasi tunnustat, että Jeesus on Herra ja sydämessäsi uskot, että Jumala on herättänyt hänet kuolleista, olet pelastuva”, kirjoittaa Paavali (Room 10:9).

Raamattu on historiallisuudestaan huolimatta Jumalan elävää sanaa, jota Hän voi käyttää myös “epäeksegeettisesti”. Hän voi tietyssä tilanteessa tehdä yksilölle tai seurakunnalle ajankohtaiseksi raamatunkohdan, joka historiallisessa kontekstissa on merkinnyt jotain ihan muuta. Tästä pieni omakohtainen esimerkki. Äskettäin vierailin minulle tuntemattomassa seurakunnassa. Aivan tuntematon henkilö koki, että Jumala haluaa antaa minulle henkilökohtaisesti tietyn kohdan Vanhasta testamentista siihen hetkeen rohkaisuksi ja ohjeeksi. Se jae oli kaiken lisäksi juuri siitä Vanhan testamentin luvusta, joka oli raamatunlukuohjelmassani sinä päivänä.

Kristikunta onkin perinteisesti noudattanut ns. kanonista lukutapaa. Raamattu on sen mukaan kokonaisuus, jonka punaisena lankana on Jumalan pelastussuunnitelma ihmistä varten. Raamattu on enemmän kuin osiensa summa. Vanhan testamentin kirjoittaja on voinut kirjoittaa jotain sellaista, mitä ei itsekään ole vielä silloin täysin ymmärtänyt, vaan jonka merkitys on avautunut vasta myöhemmin. Näin esim. Jesaja kirjoittaessaan kärsivästä Messiaasta. Eksegeettisesti tulkittuna Jesajan 53. luvussa ei puhuta Jeesuksesta, mutta usko näkee siinä hänet.

Seuraavaksi siirrytään opiskelemaan kirkkohistoriaa. Se voi jonkun mielestä olla kuivinta mitä voi kuvitella, mutta itse odotan sitä innolla. Ja onhan kristinuskon historia myös Euroopan historiaa.