Ajatuksia Kari Kuulan kirjan äärellä

Luin Kari Kuulan kirjan Uskon iloon, Kristinusko alusta loppuun (Karas-Sana 2021). Kuula käsittelee kirjassaan laajasti kristinuskon teemoja. Aiheina ovat mm. kolmiyhteinen Jumala, uskon syntyminen, ihmisen jumalasuhde, kristittyjen yhteys, tiede ja usko, raamatuntulkinta, kärsimys ja pahuus, rukous, johdatus, taivas ja kadotus.

 

Kuula toteaa kirjan alussa: ”Olen joskus ollut aivan solmussa uskonasioiden kanssa. Tiesin kyllä paljonkin, mutta en saanut niistä otetta. Suuret kysymykset jotenkin sekoittivat pään. Onneksi en antanut periksi, vaan jatkoin etsimistä, kyselemistä ja lukemista. Vähitellen aloin löytää vastauksia. Palikat loksahtelivat paikoilleen ja ennen niin hämäriin asioihin tuli selkeyttä”.

 

Kirjasta on sanottu, että se on hoitava. Olen samaa mieltä ja lisäisin vielä, että se on avara, turvallinen ja älyllisesti kiinnostava.

 

En arvioi tässä kirjaa kokonaisuudessaan, vaan kirjoitan kahdesta minua koskettaneesta aiheesta.

 

 

Terve usko

 

Kuljin paljon hengellisissä tilaisuuksissa Jyväskylässä 1970-luvun alussa, kun olin kiinnostunut uskosta, tai herätyksessä, niin kuin sanonta kuuluu. Tilanteet, joissa ihmisiä yritettiin saada kokemaan uskoontulo tai puhumaan kielillä, näyttivät minusta pelottavilta. Tuntui että siinä helposti rikotaan ihmisen psyykeä. Sain myös traktaatin, jonka kuvassa ihmisen minuus oli suistettu pois hallitsevalta paikalta ja Jeesus istui tilalla. Sekin tuntui epäilyttävältä. Kun sitten olin jo itsekin mukana seurakunnassa, törmäsin usein puheeseen itsensä kieltämisestä, joka näytti tarkoittavan oman minuuden kieltämistä tai ainakin väheksymistä. Perusteluna käytettiin jopa sellaista raamatunkohtaa, jossa Johannes Kastaja toteaa, että hänen (Jeesuksen) tulee kasvaa ja minun vähetä. Nyttemmin onkin esimerkiksi Facebookissa helluntailaisten retrosivulla käynyt ilmi, että monia uskovia on rikottu. Kristityn kasvaminen puolestaan tarkoitti yksinkertaisimmassa versiossaan, että täytyi käydä läpi tietyt hengelliset vaiheet, kuten kaste ja Pyhällä Hengellä täyttyminen.

 

Onneksi pappi ja sielunhoitaja Erik Ewalds tuli hätiin 1970-luvun puolivälissä. Hän yhdisti hengellisyyden ja psykologian ihmisen terveyttä edistävällä tavalla. Ewalds totesi, että teologian ja psykologian pitää tukea toisiaan ja vahtia toistensa aitoutta. Ewaldsille hengellinen kasvaminen oli ihmisenä kasvamista.

 

Niinpä onkin mukava lukea Kuulan kirjasta:

 

”Usko saattaa kyllä muuttaa ihmistä, joskus paljonkin. ’Jokainen, joka on Kristuksessa, on siis uusi luomus. Vanha on kadonnut, uusi on tullut tilalle!’ (2. Kor. 5:17). Tämä uusi ei kuitenkaan ole mitään vierasta uutta, vaan ihmisen omimman minuuden löytämistä. Siksi usko voi tuoda niin suuren vapauden. Kristus vapauttaa minut olemaan minä. Hän opettaa minut rakastamaan itseäni sellaisena kuin olen. Hän rohkaisee hyväksymään haavani ja keskeneräisyyteni. Hän lohduttaa silloin, kun itken surujani.

Samalla Kristus kutsuu minua kasvamaan ihmisenä. Hän vie minut taistelemaan paheitani ja heikkouksiani vastaan. Silloinkaan hän ei vie mihinkään vieraaseen, vaan siihen eheyteen, jota itsekin kaipaan.”

 

Olen myös aina vierastanut ajatusta, että taivaaseen päästyään ihminen muuttuu silmänräpäyksessä toisenlaiseksi eikä vie täältä mitään mukanaan. Ennemminkin uskon niin kuin Kuula:

 

”Sanotaan, ettemme vie tästä ajasta tulevaan mitään. Se ei pidä paikkaansa. Viemme sinne kaiken, koko elämämme ja persoonamme, kaiken mitä olemme. Siksi tällä elämällä on hyvin paljon väliä. Siksi Jumala kutsuu meitä kasvamaan ihmisinä. Siksi armo haluaa parantaa meitä jo nyt. Kristillinen taivastoivo ei siis ole eskapismia, tästä elämästä pakenemista. Päinvastoin. Se antaa syvän merkityksen kaikelle täällä eletylle. Silti otamme tässä ajassa vain ensiaskeleita siitä, mikä viedään täyttymykseen rajan takana. Vasta siellä meistä tulee sitä, mitä täällä vain toivomme.

Miten tämä tapahtuu? Spekuloidaan vähän. Ehkä lopullinen parantumiseni ei tapahdu silmänräpäyksessä, vaan asteittaisena prosessina. Jos nimittäin eheytyisin hetkessä, uusi täydellistetty minä en olisi minä, vaan joku muu, nykyisestä minästä luotu toinen ihminen. Siksi paranen vähitellen, sitä mukaa kuin vapaasti avaudun Kristuksen, jumalihmisen, rakkaudelle… Siellä minusta tulee se ihminen, joksi minut on tarkoitettu, tosi ihminen, minä.”

 

 

Aikuinen raamattunäkemys

 

Pidin teknillisen koulun äidinkielen tunnilla esitelmän Raamatusta 1970-luvun lopussa. Opettaja, jonka kanssa olin hyvissä väleissä, kysyi varovasti, että entäs kun Raamattuun on valikoitu tietyt kirjoitukset ja toiset jätetty pois, kuka niistä on päättänyt. Huomasin, etten tiennyt niistä asioista mitään. Niinpä aloin tutkia. Jossakin vaiheessa vastaan tulivat myös kiistellyn Uuden testamentin eksegetiikan professori Heikki Räisäsen kirjoitukset. Se aika oli kovaa vääntöä elämässäni, mutta vapauduin onneksi raamattufundamentalismista, eli siitä, että Raamattu olisi kaikissa asioissa täydellinen ja virheetön.

 

En pidä Raamattua ensinnäkään tiedekirjana. Luomiskertomuksia en lue luonnontieteellisinä kuvauksina, ne kertovat sen, että kaiken takana on Jumala. Annan tieteen tutkia ihan rauhassa omilla menetelmillään todellisuutta. Tiede ei kuitenkaan voi vahvistaa sen paremmin Jumalan olemista kuin olemattomuuttakaan. Raamatun kirjoittajat eivät ensisijaisesti pyrkineet historiankirjoitukseen, vaan: ”Tämä kirja on kirjoitettu, jotta uskoisitte Jeesuksen olevan Kristus, Jumalan Poika” (Joh. 20:31, UT2020). Minun luottamustani Raamatun jumalalliseen alkuperään ja sen osoittamaan pelastukseen ei vie se, jos jokin faktatieto osoittautuu virheelliseksi. Toisaalta on todettava, että paljon on pystytty historian ja arkeologian tutkimuksissa myös vahvistamaan Raamatun tietoja. Evankeliumien samasta tapahtumasta esittämät, toisistaan poikkeavat kuvaukset nimenomaan tukevat minusta evankeliumien aitoutta. Niitä ei ole yritetty harmonisoida keskenään. Kuitenkin, jos joku haluaa uskoa Raamatun virheettömyyteen, niin sen hänelle suon.

 

Katsotaanpa, mitä Kuula sanoo asiasta:

 

”Kristinuskoon sitoutuvan ei tarvitse panna päätään pensaaseen ja järkikultaa hyllylle. Hän voi vapain mielen hyväksyä nykytietämyksen luonnosta, historiasta ja ihmisestä. Moniin kysymyksiin on olemassa hyviä vastauksia, joskaan ei aina kovin helppoja ja lyhyitä. Ja oikea tieto poistaa monia uskon esteitä. Kristinusko ei ehkä olekaan sitä, mitä luulit”.

 

”Uskova ei väitä sellaista, mikä tiedetään jotakin muuta kautta vääräksi. Raamatun totuus, Jumalan rakkaus Kristuksessa, ei asetu ristiriitaan esimerkiksi historian tai luonnontieteen kanssa.

Vaikka Raamatun totuuden, Jumalan rakkauden Kristuksessa, voi sanoa anteeksipyytelemättä, tietty varaus on kuitenkin tehtävä. Se ei ole samanlainen totuus kuin tämänpuoleisten asioiden totuus, koska sitä ei voi aukottomasti ja julkisesti todistaa. Jeesus toki on kiistatta historiallinen henkilö, mutta häneen liittyvä hengellinen ulottuvuus avautuu vain sille, joka ottaa hänet vastaan Vapahtajanaan.”

 

”Mutta kerrotaanko Raamatussa kuitenkin sellaisia asioita, jotka eivät pidä paikkaansa? Onko siellä virheitä tai muuten kyseenalaisia käsityksiä?

Sanotaan suoraan. Kyllä on. Osa historiallisina tapahtumina kerrotuista asioista ei ole tapahtunut juuri niin kuin ne raportoidaan. Tutkijat ovat eri mieltä siitä, missä raja kulkee, mutta perusasetelma pitää paikkansa: myös epätarkkuuksia ja sepitettyä historiaa löytyy. Aikuinen raamatunlukija hyväksyy tämän. Hän ei jumitu ’kaikki tai ei mitään’ -ansaan (kursivointi minun). Pyhän kirjan ei tarvitse olla täydellinen.”

 

”Mutta pidetään mittasuhteet kohdallaan. Monitulkintaisuus koskee vain eräitä yksityiskohtia. Suuri kuva piirtyy paljon selkeämmäksi. Raamatunhistorian pääjuonesta saadaan selväpiirteinen käsitys. Kunkin Raamatun kirjan perussanomasta ollaan melko yksimielisiä. Tehdään vaikka koe: Annetaan kahdelle lukijalle Paavalin kirje filippiläisille. Kyllä he ymmärtävät asiat melko samalla tavalla, joskin paremmin taustatiedoin varustettu lukija voi päästä syvemmälle kuin toinen.

Ei siis pidä paikkaansa, että Raamattua voi tulkita tuhannella ja yhdellä tavalla. Kristittyjen keskinäiset tulkintaerot eivät vie aivan eri maailmoihin.”

 

Kuulalla on tärkeitä ohjeita Raamatun lukijalle. Älä lue vain Raamattua, vaan ota vastaan hengellistä opetusta muualtakin, kuten seurakunnasta, kirjoista, lehdistä hengellisiltä opettajilta ja muilta kristityiltä.

 

”Silloin luet Raamattua kuten sen alkuperäiset lukijat, yhdessä muiden asiaa ymmärtävien kanssa.”

 

 

Tässä vain muutamia poimintoja. Kari Kuulan kirja antaa valaistusta moneen asiaan. Kannattaa lukea se kokonaan itse, vaikket olisikaan ihan kaikesta samaa mieltä. Pohdintojen lisäksi kirjassa on mm. kaunis ja syvällinen kuvaus siitä, miksi Kuula ei koskaan ota pois kaulastaan krusifiksia, jonka on saanut vaimoltaan lahjaksi.

 

Kyllä maalla oli mukavaa

  

Maalaispojan elämää 1960-luvulla Saarijärven Kalmarissa ja Mäkikylällä.

 

Meillä oli 1960-luvun alkupuolella Mäkikylän ainoa puhelin. Sen myötä nähtiin monta episodia, iloista ja surullista. Eräänä kesäyönä ulko-ovea hakattiin kovaäänisesti. Kesävieraanamme ollut mies meni ovelle. Siellä oli aika pahasti änkyttävä kylänmies, joka osoitti kurkkuaan ja yritti kertoa jotain. Suusta tuli lähinnä ku-ku-ku. Kesävieraamme arveli, että alkoholilla oli osuutta asiaan ja oli jo heittää miehen pois rappusilta. Lopulta selvisi, että peruna oli jäänyt kiinni heidän lehmänsä kurkkuun ja piti soittaa eläinlääkäri apuun.

 

Kerran tupaan tuli monilapsisen perheen äiti. Hän oli kuullut, että miehensä oli jäänyt Kalmarin keskustassa postiauton alle. Nainen pyysi äitiäni soittamaan sairaalaan ja kysymään, miten mies voi. Äiti tuli puhelimesta ja tokaisi: ”Kyllä nyt on käyny niin ikävästi, että se on kuollu”. Muistan vieläkin naisen tukahtuneen huokauksen: ”Voe kauheata”.

 

Ulko-ovelle ilmestyi yhtenä kesänä myöhään illalla kiertävä kirjakauppias. Hän halusi myydä adventistien pääprofeetan Ellen G. Whiten teoksen ”Suuri taistelu valon ja pimeyden välillä”. Nukkumapaikkani oli ulkovintillä ja kuulin kun myyjä alkoi selostamaan papalle kirkkohistorian kulkua alusta lähtien. Pappani ei jaksanut kauan kuunnella, vaan tokaisi: ”No laettoa tulemaan se”. Postissa tuli paksu ja isokokoinen kirja. Myöhemmin syksyllä olin puimakoneen apumiehenä. Luin kirjaa riihen lattialla istuen aina sillä välin kun pellolta haettiin uusi viljakuorma puitavaksi. Kamala kirja se kyllä oli.

 

Odotukset uuden tekniikan suhteen eivät aina toteutuneet. Televisio kyllä täytti odotukset, mutta jääkaappi ei. Kun kuulin, että sellainen oli meille tulossa, iloitsin että voin jäädyttää mehusta tikkunekkuja eikä tarvitse ostaa niitä Huovilan kaupasta. Ei se mehu vaan jäätynyt, vaikka päiväkausia piti sitä jääkaapissa.

 

Kun meidän tupaan tuli miesvieraita, jutut menivät helposti talvi- ja jatkosotaan. Sotajutut eivät pelottaneet, päinvastoin kiinnostivat. Ne innostivat sotaleikkeihin, jotka olivat kiehtovia. Muistan kuinka eräänä talvisena sunnuntaina kokoonnuimme naapurin Ollin kanssa strategiapalaveriin meidän pihasaunaan. Meillä oli puusta tehdyt pyssyt. Hyvän suunnittelun jälkeen lähdimme vihollista vastaan Mäkikylän rintamalle. Vieläkin huomaan metsälenkillä, että etsin joskus maastosta hyviä konekivääripesäkkeitä. Militaristeja meistä ei kuitenkaan Ollin kanssa tullut.

 

Kalmarin koulun lähellä oli taisteluhautoja. Koska historiantuntemus ei ollut kovin syvällistä, luulin niiden liittyvän talvi- tai jatkosotaan. Todellisuudessa ne olivat venäläisten ensimmäisen maailmansodan aikana 1915-1917 rakennuttamia vallihautoja. Venäjä pelkäsi saksalaisten nousevan maihin Pohjanmaalla ja hyökkäävän Vaasa-Kokkola-Jyväskylä -tien suuntaa Pietariin. Kalmarissa on silloin ollut kova meno, parhaimmillaan 2800 työmiestä. Kalmarin vanhalla seurantalolla, Nahjuksella, oli yöpynyt 200 venäläistä, ja paikka olikin mennyt sen jälkeen remonttiin. Vallihaudat ovat edelleen näkyvissä.

 

Metsätöitä tehtiin 1960-luvulla vielä moottorisahalla. Niihin meidänkin Ollin kanssa täytyi tietysti osallistua. Olimme nähneet, että puut leimataan ennen kaatamista. Mekin sitten leimasimme puita pienellä kirveellä riihen lähellä. Pappani tietysti yllätti meidät ja uhkasi maksattaa vahingot isillämme. Kerran lähdimme metsätöihin navetan taakse puupinolle. Ollin äiti teki meille eväät. Söimme ne puupinon päällä ja sitten työpäivä olikin täysi. Kun nyt näen pojanpojallani vihreän leikkimoottorisahan, ajattelen haikeana, että olisipa silloin ollut meillä tuollainen.

 

Maalaiskodissani oli monenlaisia eläimiä. Näin omin silmin, miten niiden elämä laitettiin alkuun ja miten se lopetettiin. Pieni possu tönki iloisena rapaisessa ulkokarsinassaan ja riippui ennen joulua hengettömänä navetan eteisessä. Pienen vasikan jalat näyttivät pettävän jo ennen kuin laukaus kajahti. Eläimet olivat myös viisaita. Hevonen veti haluttomasti puukuormaa metsässä, mutta voimia löytyi kummasti, kun oli kotiinlähdön aika. Raiku-koira nautti selvästi eniten talon isännän kehuista. Kaksi kissaa odotti yhtä aikaa pentuja. Heille oli laitettu valmiiksi pehmustetut pahvilaatikot. Kun toinen sai poikaset, vielä raskaana oleva nappasi poikaset omaan laatikkoonsa. Eläimiä hoidettiin hyvin ja niihin kiinnyttiin. Mummo aina itki, kun lehmä kiipesi horjahdellen viimeiselle matkalleen Karjakunnan autoon.

 

Aamuisin ennen kouluun lähtöä heräsin iskelmiin, jotka kantautuivat tuvan putkiradiosta. Monissa niistä oli vahva tunnelma. Tapio Rautavaara löysi vintiltä isoisän olkihatun ja kertoi siihen liittyvän tarinan. Isoisän hatun valitseminen hattukaupassa kesti kauan, sillä ”kun kerran katsoi myyjättären silmiin sinisiin, niin kaikki hatut ostanut hän kohta olis niin”. Hääkellot soivat heille syksyllä. Kauko Käyhkö lauloi, kuinka ”kaksi vanhaa tukkijätkää istuu tummetessa illan. Uitto hiljaa on ja tuntuu tuoksu herkkä niittyvillan.” Miehet muistelevat kuinka uitossa laskettiin pölkyllä vaan ja tansseissa hurmattiin tytöt polkalla, mutta eihän nämä nykynuoret enää… Tornados-yhtyeen Telstar taas loi vahvan avaruustunnelman. Olihan Juri Gagarin jo silloin aloittanut avaruuden valloituksen.

Hyviä kommentteja 2

Hyviä kommentteja 2 -kirjoituksessa jaan keräämiäni raamatuntulkintaan liittyviä kommentteja.

 

Edelleen kuulee kommentteja, että luen Raamattua ”niin kuin se on kirjoitettu”, en tulkitse sitä. Kommentteja siihen liittyen:

 

Kirkkohistorian emeritusprofessori Kaarlo Arffman totesi luennossaan Suomen Teologisessa Instituutissa: ”Maailmassa on 27.000 erilaista pelkästään protestanttista kristinuskon tulkintaa”.

 

”Raamattu säilyy puhtaana ja vailla inhimillisiä tulkintoja vain silloin, jos se jätetään hyllyyn. 

Ihminen ei voi nousta Jumalan luo, joten Jumala laskeutuu tulkintojemme tasolle.”

”Raamatun sana kohdataan vain ajan, paikan ja kulttuurin välityksellä.”

Niko Huttunen, Sana-lehti 18/2019

 

”Jotkut väittävät, että he eivät tulkitse sitä (Raamattua), vaan ottavat sen vain sellaisena kuin se on. Mutta ei sellaista puhdasta, tulkinnasta vapaata lähestymistapaa ole olemassakaan. Itse asiassa joskus juuri ne, jotka puhuvat tällaisesta ennakko-oletuksia vailla olevasta tulkinnasta, saattavat olla kaikkein mielikuvituksellisimpia tulkitsijoita.”

Eero Junkkaala kirjassaan Tasapainossa usko ja elämä, s. 52-53

 

Käytännön esimerkkejä tulkinnasta voidaan nähdä ihan peruskysymyksissä: miten ihminen tulee uskoon, mitä merkitsevät kaste ja ehtoollinen. Esimerkiksi luterilainen ja helluntailainen tulkinta näistä poikkeavat paljon toisistaan, vaikka molemmilla kirkkokunnilla on sama Raamattu.

 

Raamatun maailmankuvan liittyviä kommentteja:

 

”Raamattu on syntynyt ja kirjoitettu muinaisessa maailmassa, eikä sitä ole koskaan tarkoitettu vastaukseksi nykyaikaisen länsimaisen ihmisen loogista päättelyä vaativiin kysymyksiin. Itämainen ihminen ajatteli toisin, ja Raamatussa on lukuisia esimerkkejä siitä, että matematiikka tai maantiede eivät täsmää siten kuin me omasta maailmankuvastamme käsin haluaisimme. Kertomuksiin jää ristiriitoja, eikä niitä ole haluttu puhdistaa sieltä pois.” 

Eero Junkkaala, Onko mitään järkeä uskoa Jumalaan, sivu 65

 

Raamatun luomiskertomuksista: "Ne kertovat asiat siten, kuin ne silloin ymmärrettiin. Silloinen maailmankuva oli kuvatun kaltainen. Raamattu ei edellytä meidän sitoutuvan samaan maailmankuvaan, mutta kylläkin samaan Jumalaan."

Eero Junkkaalan kirjasta Onko mitään järkeä uskoa Jumalaan, sivu 68

 

Galileo Galilei: ”Raamattu opettaa meitä kulkemaan taivastietä, mutta ei kerro, miten taivaankappaleet kulkevat.”

Kevin O’Donnell, Aatehistoria, sivu 103

 

Raamattua luetaan väistämättä aina kunkin ajan tietämyksen valossa.

 

”Kaikkeen Raamatun lukemiseen sisältyy aina tulkintaa ja sovellusta kunkin ajan kysymysten ja ymmärryksen mukaan.”

Raamattu ja kirkko, Piispainkirje 2021

 

Tämä näkyy myös ajankohtaisessa Päivi Räsäsen tapauksessa. Näin Räsäsen näkemystä tulkitsee Niko Huttunen:

 

”Esimerkiksi käy Paavalin Roomalaiskirjeen ensimmäinen luku, jossa ohimennen mainitaan lesbo- ja homosuhteet.  Paavalin mukaan epäjumalankuvien palvonta synnyttää homo- ja lesbosuhteet ja jopa homoseksuaaliset halut. Ilmeisesti tämä Paavalin väite on vastoin nykyajan vahvoja ennakkokäsityksiä, joten sitä ei edes huomata. Jos Paavalin väite homoseksuaalisuuden alkuperästä pitäisi paikkansa, kristittyjä homoseksuaaleja ei voisi edes olla olemassa.

Myöskään Päivi Räsänen ei omaksu Paavalin väitettä. Sen sijaan hän selittää homoseksuaalisuutta psykoseksuaalisen kehityksen häiriönä. Moderni selitys on saanut korvata Raamatusta löytyvän selityksen.

Näin raamatuntulkinta toimii. Raamatusta ei sellaisenaan omaksuta kaikkea, ja Raamatusta peräsin olevaa ainesta täydennetään moderneilla käsityksillä.”

Niko Huttunen, Helsingin Sanomat 11.12.2021

 

Usein kuulee sanottavan, että Raamattua voi ymmärtää vain Pyhän Hengen avulla. Olen paljon miettinyt, mitä se mahtaa käytännössä tarkoittaa, kun Pyhä Henki näyttää johtaneen niin moniin, jopa vastakkaisiin tulkintoihin. Minun mielestäni kaikki näkemykset pitää argumentoida selväkielisesti, kukaan ei voi vaatia omille sisäisille kokemuksilleen yleistä sitovuutta.

 

Helluntailainen teologian tohtori Matti Kankaanniemi kirjoittaa asiasta Sana-lehden artikkelissaan Tekstiyhteys on tulkinnan äiti:

"Avaako vain Pyhä Henki Raamatun merkityksen? Väite, jonka mukaan Raamattua ei voi ymmärtää ilman, että Pyhä Henki avaa sitä, kuulostaa mitä hurskaimmalta. Raamatun tulisi kuitenkin olla se määräävä ohje, jonka pohjalta arvioidaan sisäisiä ääniä ja mielenliikkeitä, eikä toisin päin. Jumalan sanan tarkoituksen sitominen siihen, mitä kulloinkin koetaan Hengen sisäiseksi vaikutukseksi, johtaa kaaokseen.”

 

Muutama kommentti siitä, miten Raamatusta luetaan sellaista, mitä siellä ei ole. 

 

Jatkuvasti kuulee käytettävän väärin Paavalin toteamusta, ”kirjain näet kuolettaa, mutta Henki tekee eläväksi” (2. Kor. 3:6) ikään kuin järjen käyttö, lukeminen ja opiskelu olisi sitä kuolettavaa. Sana ”kirjain” tarkoittaa tässä kuitenkin Mooseksen lakia.

 

 ”Yllättävä maininta ’kirjaimesta’ viittaa Mooseksen kirjoitettuun lakiin.”

Aimo T. Nikolainen, Avaa Uusi testamenttisi, Roomalaiskirje, s. 31

Toinen usein väärin käytetty klassinen kohta:

”Room. 8:28 on yksi eniten väärinkäytettyjä raamatunkohtia. Ei kaikki ”koidu niiden parhaaksi, jotka rakastavat Jumalaa ja jotka hän on suunnitelmansa mukaisesti kutsunut omikseen”, vaan kaikki se, mitä tässä 8. luvussa sanotaan. Ei saa irrottaa jaetta asiayhteydestään.”

Timo Eskola Youtubessa (Roomalaiskirje 8) 11.3.2020

 

Ja vielä päivänpolitiikkaan liittyen. Tähän törmää erityisesti Lähi-Idän kohdalla.

 

”Raamattua ei varsinaisesti tule lukea niin, että sieltä etsitään konkreettisia ennustuksia tämän päivän poliittisiin tai sotilaallisiin tapahtumiin.”

Eero Junkkaala kirjassaan Katastrofi, sivu 140

 

Tuttu sanonta kuuluu, että ”Raamattu on niin kuin se luetaan”. Raamattua ei kuitenkaan voi tulkita miten tahansa, tulkinnoille on tietyt kriteerit. Lopuksi ohjeita oikeanlaiseen tulkintaan.

 

”… on tärkeä ymmärtää joitain tulkinnan peruslinjoja. Tällaisia ovat esimerkiksi seuraavat: Kristus on Raamatun keskus, Raamatun yksityiskohtia on tulkittava sen kokonaissanoman valossa, Vanha testamentti ymmärretään oikein Uudesta testamentista käsin, ja taustamaailman ymmärtäminen auttaa välttämään joitain tulkintavirheitä.”

Eero Junkkaala kirjassaan Tasapainossa usko ja elämä, s. 52-53

 

”Raamatuntulkinnassa on syytä käyttää myös normaalia maalaisjärkeä. Sen avulla useimmiten pystyy ratkaisemaan, mikä teksti on tarkoitettu ns. kirjaimellisesti otettavaksi ja mikä on vertauskuvallista puhetta.”

Eero Junkkaalan kirjasta Onko mitään järkeä uskoa Jumalaan, sivu 104

 

”… ykkössääntö myös tämän päivän raamatunlukijalle. Älä lue pelkkää Raamattua. Ota vastaan hengellistä opetusta muualtakin: seurakunnasta, hyvistä kirjoista, lehdistä, hengellisiltä opettajilta ja ylipäätään muilta kristityiltä.

     Silloin luet Raamattua kuten sen alkuperäiset lukijat, yhdessä muiden asiaa ymmärtävien kanssa. Valistuneesti siis. Tietoisena siitä, ettei Raamattua voi tulkita miten sattuu.”

Kari Kuula sarjassaan Matkalle kristinuskoon, osa 14/50, Sana-lehti 29/2020. 

”Kaikki Raamatussa ei kuitenkaan ole samanarvoista tai yhtä merkittävää. On otettava huomioon tekstien kirjallinen luonne ja tilanne, johon ne on kirjoitettu. Ensilukemalta mieleen tuleva ajatus ei aina ole riittävä saati oikea selitys kussakin Raamatun kohdassa – siksi kirkko ja kristityt tarvitsevat pätevää raamatuntutkimusta ja luotettavaa selitystä.”

Raamattu ja kirkko, Piispainkirje 2021

 

”Vaikka tulkitsijan omat valmiudet ja tarpeet vaikuttavat ymmärtämiseen, tekstin viestin kuunteleminen rajaa mahdollisuuksia mielivaltaiseen tekstien tulkintaan. Raamattu on yhteisön kirja: se on syntynyt juutalaisessa ja kristillisessä yhteisössä ja sitä käytetään niiden uskonnonharjoituksessa. Raamattua voi tulkita monella tapaa, mutta ei miten tahansa. 

Raamattu ja kirkko, Piispainkirje 2021

 

”Koska ihmisen elämänkysymykset ja muuttuva maailma haastavat meitä, raamatuntulkinta ei tule koskaan valmiiksi.”

Raamattu ja kirkko, Piispainkirje 2021

Televisio tuli tupaan

Ensimmäinen television katseluni tapahtui ihan 1960-luvun alussa. Hautasen kauppiaspariskunta Kalmarissa tehosti markkinointiaan ja kutsui meiltä porukkaa iltakahville ja televisiota katsomaan. Pappa ja mummo vastasivat kutsuun ja minä pääsin mukaan. Muistan sieltä hyvin silloisen tv-tunnarin, jossa joutsenet lensivät muodostelmaan. Istuimme perheen pojan kanssa lattialla sotaohjelmaa katsoen ja esitimme asiantuntevia kommentteja aseista. 

 

Kalmarin pääraitilla oli viisi kauppa, joten kilpailua riitti. Ensimmäisen television pääsi meille toimittamaan Paavonseudun kauppias, luultavasti vuonna 1962. Laite oli saksalainen Nord Mende. Kun se kerran jouduttiin viemään korjaukseen, kauppias toi oman televisionsa meille lainaan.

 

Kun televisio avattiin ensimmäisen kerran, sieltä tuli jääkiekkoa. Peli näytti todella oudolta. Myös paikat, joista lähetykset tulivat, kuulostivat tuntemattomilta. Mutta kun Niilo Tarvajärven ohjelma tuli Munkkivuoresta, se sai veden kielelle. Ohjelmaa tuli siihen aikaan vain muutama tunti illassa. 

 

Nykyään katson melkein kaiken tallenteena, mutta silloin piti olla paikalla, jos halusi nähdä ohjelman. Emännät kiirehtivät navetasta pois ja saunavuoroja piti rukata. Kerran odotin kovasti, kun tanskalaisen poikayhtyeen The Lollipopsin piti esiintyä televisiossa. Eikös silloin puu kaatunut sähkölinjan päälle. Hermot olivat kireällä, kun ohjelma jäi näkemättä. Toisaalta kun ohjelmia katsottiin aina samaan aikaan, se loi tunnelmaa. Me Tammelat ja Musta ori tulivat saunan jälkeen lauantaina. Lauantai-illan päätteeksi katsottiin isän kanssa Bonanza. Hanski tuli sunnuntai-iltana. 

 

Huumori oli alussa melkein kokonaan Speden varassa. Silloin se nauratti, mutta monet jutut tuntuvat nykyään jo vähän kököiltä. Tyypillinen esimerkki oli vaikkapa se, kun Japanin silloinen pääministeri Eisaku Sato tuli muka Suomeen. Lentokentän tarkastuksessa kysyttiin henkilötietoja. Sukunimi: Sato. Etunimi: Eisaku. Ja siitäkös virkailijaa esittävä Spede pääsi vauhtiin: ”Kun meillä Suomessa on niinku tapana sanoa, että mikä se etunimi on eikä mikä se ei ole”.

 

Eläytymiskykyni oli siihen aikaan aivan erilainen kuin nyt. Uppouduin kotimaiseen elokuvaan usein niin, että aivan hätkähdin, kun se loppui eikä ollutkaan totta. Väkivaltaa ei siihen aikaan paljoakaan nähty tai kuultu. Meidän tuvassa kerrotut miesten sotajututkin olivat yleensä hauskojen asioiden muistelua. Kun sitten uutisissa kerran näytettiin välähdys kuinka Kongon syrjäytettyä johtajaa Patrick Lumumbaa raahattiin kädet selän taakse sidottuna, se ahdisti pitkän aikaa. Vielä rajumpi kokemus oli, kun katsoin yksin maalaistalon tuvassa iltayöstä, muiden jo nukkuessa, Alfred Hitchcockin Psyko-elokuvan. Seuraavana yönä en nukkunut juuri ollenkaan. Vahdin koko ajan ikkunoita, ettei sieltä vaan tule ketään.

 

Melkein kaikki urheiluohjelmat kelpasivat katsottaviksi, kun urheilu oli silloin muutenkin ykkösasia elämässä. Kun televisiosta tuli olympialaiset tai vaikkapa viikonlopun kestävät Holmenkollenin talvikisat, niin tuntui, että Mäkikyläkin muuttui kisakyläksi. Erityisesti muistan Innsbruckin talviolympialaiset 1964. Myös Meksikon kesäolympialaisiin liittyy selkeä muisto. Ne olivat lokakuussa 1968. Meillä oli silloin puintihommat menossa. Aamuruoan jälkeen viivyttelimme riihelle lähtöä pappani ja enoni kanssa kisojen takia. Se kannatti, sillä näimme, kun Bob Beamon hyppäsi pituuden hurjan uuden maailmanennätyksen 890. Mittamiehet eivät olleet uskoa silmiään, ja tuloksen vahvistaminen kesti kauan.

 

Ja auta armias, kun saatiin pienikin välähdys siitä, miten urheilijat harjoittelivat. Sitä matkittiin heti. Kerran näytettiin, miten pujottelijat harjoittelivat kaarteita seinää pitkin juosten. Voi olla, että lampaat ihmettelivät, kun juoksin sitten minäkin navetan seinää pitkin.

 

Television tulo oli positiivinen asia. Se laajensi maailmankuvaa todella paljon. Jo silloin näytettiin dokumentteja eri puolelta maailmaa. Afrikka kiinnosti erityisesti. Oli myös mahdollisuus nähdä sen ajan poptähdet esiintymässä, mikä muuten olisi ollut mahdotonta. Kotimaiset mustavalkoiset elokuvatkin tuntuivat silloin vielä viihdyttäviltä. Ja kuten sanottu, urheiluohjelmiin en siihen aikaan kyllästynyt.

 

Hyviä kommentteja

 Rupesin jokin aika sitten keräämään eri alojen henkilöiden lausumia hyviä kommentteja, jotka helposti muuten unohtuvat. Nyt niitä on kertynyt sata A4-sivua. Jaan tässä muutamia, jotka korostavat sitä, että ihminen täytyy ottaa huomioon kokonaisuutena hengellisessä elämässä. Usko ei saa rikkoa psyykeä eikä kehoa. Hengellisyys ei saa myöskään olla pakoa todellisuudesta. Psykologian antama apu on kriittisesti arvioituna syytä käyttää hyväksi sielunhoidossa.

 

Tässä ensin kommentteja kokonaisvaltaisuudesta:

 

”Meidän hengellinen elämämme muodostuu yleensä sellaiseksi, millainen on psyykkinen elämämme ja todellisuutemme.” 

Merja Lehtinen

 

”Täten en usko mihinkään puhtaaseen hengellisyyteen, vaan kaikki ihmisen puolet värittävät hänen jumalasuhdettaan.”

Jorma Kalajoki

 

"Minusta on vähän harmillista, että kristillistä uskoa eletään ikään kuin se olisi irrallaan sosiaalipsykologisista ilmiöistä. Kristittynä oleminen on kuitenkin läpikotaisin inhimillistä. Jos sille ollaan sokeita, tapahtuu erikoisia asioita.”

Mikael Elmolhoda

 

”Ajattelen, että Jumala on tarkoittanut meille yltäkylläisen elämän, mistä osa siitä yltäkylläisyydestä tulee ihan kehon kokemusten ja tuntemusten kautta, ei pelkästään hengellisten asioiden kautta.”

Päivi Niemi

”On Jumalan tarkoitus, että koemme syviä tunteita tavallisessa elämässämme. Jos ihminen ei siihen jostain syystä pysty, voi syntyä ajatus, että hengellisestä elämästä on saatava kaikki se tunne irti, mikä omasta arkielämästä on puuttunut.”

Timo Junkkaala

 

”Silloinkin, kun ihminen on hengellisessä tapahtumassa vuorovaikutuksessa Jumalan kanssa, hän on kokonainen ihminen. On tärkeää tunnistaa, että siihen, miten ihminen kokee Jumalan puheen rukoustilanteessa, liittyy myös psykologisia tekijöitä. Fyysisetkin tekijät tuovat oman lisänsä. Koska Jumala kohtaa meitä kokonaisvaltaisesti, niin kehokin vaikuttaa siihen. Minun toivomukseni olisi, että oppisimme ajattelemaan laaja-alaisesti, että ihminen on fyysinen ja psyykkinen olento, ei pelkästään hengellinen toimija.”

Sanna Urvas

 

”Uudestisyntyminen ei siis merkitse sitä, että ihmisestä tulee luonnoton ja ettei häneen jää mitään inhimillistä. Uudestisyntyminen ja pelastus merkitsevät todelliseksi ihmiseksi tulemista.”

Erik Ewalds

 

Hengellisissä piireissä käytetään välillä väärin raamatunkohtaa, jossa Johannes Kastaja toteaa, että hänen (Jeesuksen) tulee kasvaa ja minun vähetä. Siinä puhutaan tehtävän siirrosta, ei siitä, että uskovan pitäisi jotenkin pienentää minuuttaan ja omaa todellista itseään. Myös lapsen kaltaiseksi tuleminen on syytä ymmärtää oikein. Seuraavassa terveitä näkemyksiä näistä aiheista:

 

”Kristillisyys ei siis ole passiivisuutta itseä kohtaan. Kristillinen kasvu ei myöskään ole kasvua kohti persoonattomuutta ja tyhjää kuorta, jota Jumala kauko-ohjaa. Itselleen kuoleminen ei ole matka kohti minuuden menettämistä, vaan elämäämme tuhoavista asioista irti päästämistä. Juuri itsemme tunteminen, rakastaminen ja omien asioiden prosessointi johtavat vääristä asioista irti päästämiseen ja vievät meitä lähemmäksi rakkautta, jossa emme elä enää pelkästään itsellemme.”

Elli Meklin

 

”Kirjassa Isä meidän teologian tohtori Tapio Saraneva on esittänyt hyviä näkökulmia tällaiseen ajatteluun. Hänen mukaansa alistuminen on huono sana kuvaamaan suostumista Jumalan tahtoon. Kristitylle Jumala on isä, joka tahtoo lapselleen pelkkää hyvää. Siksi Raamattu käyttää alistumisen sijaan sanaa kuuliaisuus. Sanan sävy on aivan toinen. Alistumisessa ihminen luopuu omasta tahdostaan, kuuliaisuudessa ihmisen tahto on aktiivinen. Jumala tahtoo, että tahdomme. Hän ei halua murtaa tahtoamme. Tahdoton, vailla itsetuntoa oleva ihminen on sairas, rampa, jonka Jeesus haluaa parantaa. Jeesus itse saattoi kysyä kohtaamaltaan ihmiseltä: Mitä tahdot, että sinulle tekisin. Jeesus myös vahvistaa parannetun itsetuntoa sanomalla, että hänen uskonsa on parantanut hänet.”

Eija-Riitta Korhola 

”Nöyryys on sitä että on valmis kasvamaan omaan kokoonsa. Jotkut joutuvat pienenemään, toiset taas suurenemaan.”

Tommy Hellsten

 

”Jeesuksen kehotus tulla lapsen kaltaiseksi on kehotus tulla henkisesti aidoksi ja terveeksi.”

Seppo Jokinen

 

 

Terapeutti ja pappi Erik Ewaldsille on syytä antaa ihan oma tilansa. Hän nousi julkisuuteen ollessaan Helsingin sairaalasielunhoidon johtajana 1970-luvulla. Ewaldsiin suhtauduttiin vapaakristillissä piireissä aluksi epäillen. Kun kuuluin Lahden vapaaseurakuntaan 1970-luvun puolivälissä, sinne oli pyydetty Ewalds luennoimaan. Tapasin Lahden kadulla erään seurakuntalaisen, joka epäili, että Ewalds taitaa olla sellainen ”järjellä selittäjä”. Kuulin myös jutun, jonka mukaan helluntaipastorit olivat jossain kokoussarjassa lähteneet ulos, kun Ewalds aloitti luentonsa. He kuitenkin kuulivat siitä ainakin osan ja seuraavalla luennolla kaikki olivat paikalla. Ewalds tosiaan saavutti luottamuksen myös vapaissa suunnissa. Tässä yksi syy ennakkoluuloihin:

 

”Yksi syy vihaisiin kannanottoihin on ollut se, että Ewaldsin puheet ja kirjoitukset ovat jyskyttäneet hajalle sitä muuria, joka erottaa hengellisyyden tai seurakunnan toiminnan muusta elämästä. Toisinaan hän onkin kritisoinut hyvin ankarasti elämän hengellistämistä, sitä, että arvostetaan vain ns. hengellisisä asioita tai nähdään tärkeäksi ainoastaan uskonnollinen toiminta. Tällainen ei hänen mukaansa ole aitoa hengellisyyttä, vaan pakoa hengellisyyteen.”

Saara Karppinen, Kasvun tie.

 

Ewalds oli opiskellut myös psykologiaa ja hänen maineensa sielunhoitajana perustui juuri siihen, että hän osasi yhdistää hengellisyyden ja psykologian. Hengellinen kasvu on hänen mukaansa ihmisenä kasvamista.

 

Seuraavat kommentit ovat Saara Karppisen kirjoittamasta Ewaldsin elämäkerrasta Kasvun tie:

 

”Ewaldsin ajattelussa psykologia ja Raamatun soveltaminen ovat hedelmällisessä jännitteessä, toisaalta tukevat toisiaan, toisaalta testaavat toinen toisensa aitoutta.”

 

”Erikin suuri perusoivallus liittyy psykologian merkitykseen ja apuun Raamatun ilmoittamien perustotuuksien kääntämisessä nykykielelle. Hänen mukaansa monet Raamatun sanat ja termit ovat sillä tavoin fraasiutuneet, hengellistyneet, että niiden merkitykset ovat jääneet etäisiksi. Psykologian kielelle tulkittuna ne saavat merkitystä ja asettuvat nykyihmisen konkreettisiin elämäntilanteisiin.”

 

”Joka kerran, kun ihminen tekee parannusta, sillä tavalla, että hän tulee totuudellisemmaksi, hän korjaa samalla jotain neuroottisuudestaan, luopuu siitä …se terveys, johon kristinusko tahtoo ihmistä johdattaa, on ennen kaikkea elämänlaatua, elämän todellisuutta ja aitoutta.”

 

”Erik on aina korostanut, ettei mikään kokemus voi olla niin syvä, että se korvaa hitaan kasvun uskossa. Voimakkaan kokemuksen saanut ihminen voi erehtyä luulemaan, että nyt kaikki korjaantui kerralla. Minuuden kasvuun ja hengelliseen kypsymiseen ei kuitenkaan ole oikoteitä. Eikä Pyhän Hengen työtä saa rajata vain kokemuksiin ja armolahjoihin, vaan kaikki kasvu on Hänen työtään.

     Erik korostaa, että karismaattisessa toiminnassa, samoin kuin missä muussa tahansa, lopullinen arviointiperuste ovat pitkän tähtäimen tulokset, se hedelmä, jota tuotetaan. Jos kaikki jää tunnelmoinniksi eikä edistä ihmisen kasvua ja kypsymistä, ollaan väärillä teillä. Pyhä Henki tekee ihmiset ihmisiksi, auttaa elämään nykyhetkessä. Pyhän Hengen johdatuksessa ei paeta hengellisyyden haavemaailmaan.”

 

”Kun ihminen on kypsymätön, hänen sielunelämäänsä hallitsee joko ankara yliminä tai sisäinen lapsi, ei aikuiseksi kasvanut minuus. Kun ihminen myöntää ongelmansa ja on valmis ottamaan vastaan apua, hän on samalla jo lähtenyt kasvun tielle.”

 

On myös erittäin tärkeää, ettei mielenterveyden ongelmia hengellistetä:

 

”Jos esimerkiksi masennus tai mitkä tahansa mielenterveysongelmat tulkitaan hengen aiheuttamiksi, se on äärimmäisen vaarallista.”

Sanna Urvas

Kylmää kynäsotaa

Kirja-arvio

Markku Envall

Kylmää kynäsotaa ja muita esseitä

WSOY 2020, 250 sivua

(Osaan tekstiä tulee ylimääräinen välistys eikä mikään auta)

Markku Envall on kirjailija ja kirjallisuudentutkija. Hän on julkaissut tutkimuksia, aforismeja runoja, kuunnelmia, esseitä ja yhden romaanin. Finlandia-palkinto tuli 1990 aforismikirjasta Samurai nukkuu, ja kirja Job antaa anteeksi valittiin 2005 vuoden aforismikirjaksi.

 

Envall on intohimoinen lukija, hänen on jopa täytynyt aina välillä määrätä itselleen parin viikon lukulakko. Laaja sivistys näkyy hänen kirjoissaan. Arvioitavassa esseekokoelmassakin käy ilmi, että kaunokirjallisuuden lisäksi hän on perehtynyt mm. uskontoihin ja lukenut paljon raamatunselitysoppia (eksegetiikkaa). Envall kommentoi vaikkapa reformaation keskeisiin kirjoihin kuuluvaa Philipp Melancthonin Ydinkohdat-kirjaa ja toteaa, että predestinaatio eli ennaltamääräämisoppi saa siinä yllättävän paljon tilaa. Envall kirjoittaa kirjoissaan, kuten tässäkin, hyvin tarkkoja ja syväluotaavia esseitä myös Raamatun kertomuksista.

 

Esseessä Yksin Envall käsittelee yksinoloa ja yksinäisyyttä monesta näkökulmasta. Yksinäisyydestä on tullut oma tutkimusalansa. Jos ihminen kokee yksin ollessaan yksinäisyyttä, se voi aiheuttaa jopa muutoksia aivoissa ja altistaa sairauksille. Kaikki eivät yksinolosta kärsi, ja taiteilijalle se voi olla toivottu ja inspiroiva tila. Joku pelkää itsensä kohtaamista niin, että hakeutuu aina seuraan. Jonkinlainen ”skandaaliennätys” on Envallin mukaan se, että suomalainen mies virui kerrostaloasunnossa kuusi vuotta kuolleena ilman että kukaan kaipasi häntä. Yksinäisyyden torjuja on monelle myös Jumala. Hänelle voi aina puhua.

 

Ystävyys-esseessä Envall toteaa, että viimeinen naula ystävä-sanan arkkuun on ollut internet. Bittiavaruudessa ihmisillä voi olla tuhansia ”ystäviä”. Todellisia ystäviä on kuitenkin harvassa, naisilla yleensä enemmän kuin miehillä. Ystävä on vakaa, luotettava, eikä ystävien tarvitse erikseen pyytää toisiaan pitämään salaisuuksia. Ystävältä on helpompi ottaa vastaan kritiikkiä ja ystävyys suorastaan edellyttää erilaisuutta ja erimielisyyttä. Hyötyminen saa olla ystävyyden seuraus, mutta ei syy. Mutta entäpä tämä Envallin näkemys: ”En kuuna kullan valkeana kutsuisi lähintä ystävääni ystäväkseni, ei kutsu hänkään minua. Se sana tunnetaan, se käsite edellytetään, ääneen sitä ei lausuta… Rakkaus tuntuu vaativan verbaalisen takuun, jota ystävyys kaihtaa”?

 

Liitutaulu-esseen teemana on koulu ja opettaminen. Envall yllättyi, kun meni seuraamaan lapsensa oppituntia. Oppilaat olivat levottomia ja ottivat jokseenkin rajattomia vapauksia. Opettajan aika meni liikaa kasvattamiseen tiedon jakamisen kustannuksella. Envall muistaa, että hänenkin kouluaikanaan he poikien kanssa häiriköivät, mutta sentään tiesivät olevansa pahoja. Iso luokkakoko tietysti pahentaa tilannetta. Envall kertoo lukeneensa tutkimuksen, jossa empiirisesti selvitettiin, mikä olisi paras luokkakoko. Tulos oli 12. Mistäs me tunnemmekaan tuon oppilasmäärän? Envallin mielestä kaikista tärkein opettajan ominaisuuksista on hänen persoonansa. Opettaminen vaatii empatiaa. ”On pystyttävä eläytymään mieleen, joka ei tiedä. Osalla opettajista tätä empatiaa ei ole”. Opettajankoulutuksessa pitäisikin Envallin mielestä painottaa paljon enemmän ”persoonan soveltuvuutta opetustyöhön”. Envall toimi itsekin 25 vuotta yliopiston opettajana ennen vapaaksi kirjailijaksi ryhtymistään. Se oli rankinta työtä, mitä hän on kokenut. Opettamisessa täytyy tuottaa pätevää sisältöä, pitää yllä mielenkiintoa ja olla valmis vastaamaan kysymyksiin. Pitää herättää keskustelua, ja hyvä olisi viljellä huumoriakin.

 

Jako kahteen-essee pureutuu Matteuksen evankeliumissa 25:31-46 kerrottuun viimeiseen tuomioon, jossa ihmiset jaetaan pelastukseen ja kadotukseen. Envall toteaa tässä yhteydessä olevansa ”yhtäältä teologisesti kouluttamaton, toisaalta tekstin selittämisen ammattilainen”. Hänen mielestään kertomuksessa on niin paljon aukkoja ja epäselvyyksiä, että sen täytyy olla jonkinlainen puolifiktio; tapahtuu jotain tämän kaltaista. Ihmiset jaetaan tuomiossa auttajiin ja ei-auttajiin. Katse täytyy kohdistaa kriteeriin, jolla tämä tapahtuu. ”Kärsiviä auttavat tuomitaan pelastukseen, kärsiviä auttamattomat kadotukseen”. Kuitenkin tiedämme, että ”jotkut auttavat joskus, toiset useammin ja useampia kuin toiset, jotkut harvempia ja harvemmin kuin toiset”. Niitä jotka auttavat aina tai ei koskaan, on vähän. Niinpä Envallin mielestä alkeellinenkin oikeustaju vaatisi rangaistukseen vivahteita, niin kuin maallisessa oikeudessakin on. Kertomus on ”autuaan tietämätön” sovituksesta ja armosta. Ihmisen Poika ei tuo sitä esille. Kertomus on Envallin mielestä antiluterilainen. Se selitetäänkin kirkossa aina ”muutamalla kevyellä ranneliikkeellä pois”. Envall: ”Näin kertomuksen painopiste ei olekaan kuvaus tulevasta, vaan moraalinen käsky ja vaatimus, miten sen kuulijoiden on toimittava nyt ja aina. Envallin oman ohjeen mukaan: tämä essee kannattaa lukea tarkkaan. Ja muodostaa oma mielipide ennakkoluulottomasti.

 

On innostavaa lukea, miten joillakin ihmisillä uran suunta hahmottuu jo nuorena ja siihen satsaaminen käynnistyy. Envall osti lukiolaisena Alex Matsonin kirjan Kaksi mestaria, jossa on pitkät esseet Tolstoin Sodasta ja rauhasta ja Dostojevskin Karamazovin veljeksistä. Envallin tapaan: ”Merkinnöistäni näen, että olen lukenut sen tarkasti, ja muistan lukeneeni sen useaan kertaan opiskeluvuosinani”. Sotaa ja rauhaa lukiessa -esseessä Envall käsitelleekin tätä Tolstoin laajaa teosta, Esa Adrianin suomennoksena 2000 sivua. Hän luki kirjan jo 1970 tienoilla ja on yhteensä lukenut sen 4-5 kertaa. Viimeisin innostus tuli silloin, kun esikoinen alkoi lukea koulussa venäjää. Envall kertoo huvittavansa ihmisiä kertomalla, että Venäjän kirjallisuuden maisteriksi voi valmistua, vaikka ei ole lukenut Sotaa ja rauhaa. Se ei kuulu pakollisena kurssivaatimuksiin. Hän antaa myös käytännön vinkin kirjan lukemiseen: kannattaa varata noin kaksi viikkoa vähän vapaampaa aikaa ja lukea 150 sivua päivässä. Silloin kokonaisuus pysyy mielessä ja jää aikaa pohtimiseenkin. Matson perustelee kirjan tehoa sillä, että kuvaus on ajatonta ja kieli/tyyli korutonta. Envall lisää, että ”Tolstoi tehoaa myös siksi, että hän kuvaa tarkasti asioita, joita ei enää ole”. Tolstoi on kirjailijana realisti ja ”pyrkii kuvauksen kohteen elävöittämiseen, tuomiseen lukijan aistien eteen”. Kirjassa ei ole teemaa eikä ongelmaa, vaan ”juonen paikalle Tolstoi tuo tapahtumisen virran, ongelman paikalle ihmiselämän, teeman paikalle koko elämän kirjon”. Usein mielletään, että Tolstoi kirjoitti vanhana ja harmaapäisenä, mutta aloittaessaan hän oli 35-vuotias. Hän kirjoitti käsin ja vaimo kirjoitti puhtaaksi, Sodan ja rauhan 7 kertaa! Envallin loppukommentti: ”Ellei Sota ja rauhaolekaan maailmankirjallisuuden laajin romaani, se saattaa olla romaani, joka laajuuden ja viimeistelyn (hionnan, tiiviyden, täsmällisyyden) yhteistehossa on ylittämätön.

     En ole itse kirjaa lukenut, mutta tämän esseen perusteella tekisi mieli yrittää.

 

Esseissään Envall kirjoittaa myös mm. kuinka hän lopetti alkoholin käytön, miten hän kirjoitustyötään tekee käytännössä, miten kirjojen nimiä valitaan, millainen osuus elämässä on sattumalla, mitä on pyhyys, mitä rukous merkitsee. Täyttä asiaa kaikki.

 

Envall kirjoittaa selkeää ja analyyttistä tekstiä, joka on kiinnostavaa luettavaa. Pidän siitä, että hän on tarkka sanojen ja käsitteiden suhteen. Nimiesseessä Kylmää kynäsotaa Envall tutkii brittikirjailija Ian McEwanin kirjaa Makeannälkä. Hän kertoo tyypilliseen tapaansa: ”Olen lukenut sen kolme kertaa. Kaksi ensimmäistä omaksi ilokseni, kolmannen päätettyäni kirjoittaa siitä, toisin sanoen analyyttisellä valppaudella”. Envall on innostava ja viittaa moniin kirjoihin, joita itsekin haluaisin lukea. Tietoa kertyy hänen esseidensä kautta monista asioista.