Maalaispojan elämää 1960-luvulla Saarijärven Kalmarissa ja Mäkikylällä.
Meillä oli 1960-luvun alkupuolella Mäkikylän ainoa puhelin. Sen myötä nähtiin monta episodia, iloista ja surullista. Eräänä kesäyönä ulko-ovea hakattiin kovaäänisesti. Kesävieraanamme ollut mies meni ovelle. Siellä oli aika pahasti änkyttävä kylänmies, joka osoitti kurkkuaan ja yritti kertoa jotain. Suusta tuli lähinnä ku-ku-ku. Kesävieraamme arveli, että alkoholilla oli osuutta asiaan ja oli jo heittää miehen pois rappusilta. Lopulta selvisi, että peruna oli jäänyt kiinni heidän lehmänsä kurkkuun ja piti soittaa eläinlääkäri apuun.
Kerran tupaan tuli monilapsisen perheen äiti. Hän oli kuullut, että miehensä oli jäänyt Kalmarin keskustassa postiauton alle. Nainen pyysi äitiäni soittamaan sairaalaan ja kysymään, miten mies voi. Äiti tuli puhelimesta ja tokaisi: ”Kyllä nyt on käyny niin ikävästi, että se on kuollu”. Muistan vieläkin naisen tukahtuneen huokauksen: ”Voe kauheata”.
Ulko-ovelle ilmestyi yhtenä kesänä myöhään illalla kiertävä kirjakauppias. Hän halusi myydä adventistien pääprofeetan Ellen G. Whiten teoksen ”Suuri taistelu valon ja pimeyden välillä”. Nukkumapaikkani oli ulkovintillä ja kuulin kun myyjä alkoi selostamaan papalle kirkkohistorian kulkua alusta lähtien. Pappani ei jaksanut kauan kuunnella, vaan tokaisi: ”No laettoa tulemaan se”. Postissa tuli paksu ja isokokoinen kirja. Myöhemmin syksyllä olin puimakoneen apumiehenä. Luin kirjaa riihen lattialla istuen aina sillä välin kun pellolta haettiin uusi viljakuorma puitavaksi. Kamala kirja se kyllä oli.
Odotukset uuden tekniikan suhteen eivät aina toteutuneet. Televisio kyllä täytti odotukset, mutta jääkaappi ei. Kun kuulin, että sellainen oli meille tulossa, iloitsin että voin jäädyttää mehusta tikkunekkuja eikä tarvitse ostaa niitä Huovilan kaupasta. Ei se mehu vaan jäätynyt, vaikka päiväkausia piti sitä jääkaapissa.
Kun meidän tupaan tuli miesvieraita, jutut menivät helposti talvi- ja jatkosotaan. Sotajutut eivät pelottaneet, päinvastoin kiinnostivat. Ne innostivat sotaleikkeihin, jotka olivat kiehtovia. Muistan kuinka eräänä talvisena sunnuntaina kokoonnuimme naapurin Ollin kanssa strategiapalaveriin meidän pihasaunaan. Meillä oli puusta tehdyt pyssyt. Hyvän suunnittelun jälkeen lähdimme vihollista vastaan Mäkikylän rintamalle. Vieläkin huomaan metsälenkillä, että etsin joskus maastosta hyviä konekivääripesäkkeitä. Militaristeja meistä ei kuitenkaan Ollin kanssa tullut.
Kalmarin koulun lähellä oli taisteluhautoja. Koska historiantuntemus ei ollut kovin syvällistä, luulin niiden liittyvän talvi- tai jatkosotaan. Todellisuudessa ne olivat venäläisten ensimmäisen maailmansodan aikana 1915-1917 rakennuttamia vallihautoja. Venäjä pelkäsi saksalaisten nousevan maihin Pohjanmaalla ja hyökkäävän Vaasa-Kokkola-Jyväskylä -tien suuntaa Pietariin. Kalmarissa on silloin ollut kova meno, parhaimmillaan 2800 työmiestä. Kalmarin vanhalla seurantalolla, Nahjuksella, oli yöpynyt 200 venäläistä, ja paikka olikin mennyt sen jälkeen remonttiin. Vallihaudat ovat edelleen näkyvissä.
Metsätöitä tehtiin 1960-luvulla vielä moottorisahalla. Niihin meidänkin Ollin kanssa täytyi tietysti osallistua. Olimme nähneet, että puut leimataan ennen kaatamista. Mekin sitten leimasimme puita pienellä kirveellä riihen lähellä. Pappani tietysti yllätti meidät ja uhkasi maksattaa vahingot isillämme. Kerran lähdimme metsätöihin navetan taakse puupinolle. Ollin äiti teki meille eväät. Söimme ne puupinon päällä ja sitten työpäivä olikin täysi. Kun nyt näen pojanpojallani vihreän leikkimoottorisahan, ajattelen haikeana, että olisipa silloin ollut meillä tuollainen.
Maalaiskodissani oli monenlaisia eläimiä. Näin omin silmin, miten niiden elämä laitettiin alkuun ja miten se lopetettiin. Pieni possu tönki iloisena rapaisessa ulkokarsinassaan ja riippui ennen joulua hengettömänä navetan eteisessä. Pienen vasikan jalat näyttivät pettävän jo ennen kuin laukaus kajahti. Eläimet olivat myös viisaita. Hevonen veti haluttomasti puukuormaa metsässä, mutta voimia löytyi kummasti, kun oli kotiinlähdön aika. Raiku-koira nautti selvästi eniten talon isännän kehuista. Kaksi kissaa odotti yhtä aikaa pentuja. Heille oli laitettu valmiiksi pehmustetut pahvilaatikot. Kun toinen sai poikaset, vielä raskaana oleva nappasi poikaset omaan laatikkoonsa. Eläimiä hoidettiin hyvin ja niihin kiinnyttiin. Mummo aina itki, kun lehmä kiipesi horjahdellen viimeiselle matkalleen Karjakunnan autoon.
Aamuisin ennen kouluun lähtöä heräsin iskelmiin, jotka kantautuivat tuvan putkiradiosta. Monissa niistä oli vahva tunnelma. Tapio Rautavaara löysi vintiltä isoisän olkihatun ja kertoi siihen liittyvän tarinan. Isoisän hatun valitseminen hattukaupassa kesti kauan, sillä ”kun kerran katsoi myyjättären silmiin sinisiin, niin kaikki hatut ostanut hän kohta olis niin”. Hääkellot soivat heille syksyllä. Kauko Käyhkö lauloi, kuinka ”kaksi vanhaa tukkijätkää istuu tummetessa illan. Uitto hiljaa on ja tuntuu tuoksu herkkä niittyvillan.” Miehet muistelevat kuinka uitossa laskettiin pölkyllä vaan ja tansseissa hurmattiin tytöt polkalla, mutta eihän nämä nykynuoret enää… Tornados-yhtyeen Telstar taas loi vahvan avaruustunnelman. Olihan Juri Gagarin jo silloin aloittanut avaruuden valloituksen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti