Pelkkänä korvana

KIRJA-ARVIO

Jukka Jämsén

Pelkkänä korvana. Kuunteleva rukous käytännössä.

Karas-Sana 2018

Jukka Jämsén on luterilainen pastori ja toimii tällä hetkellä Lapuan hiippakunnan hiippakuntasihteerinä. Hän on kahdenkymmenen vuoden ajan työskennellyt kuuntelevan rukouksen metodin parissa johtaen ja ohjaten sitä harjoittavia ryhmiä. Jämsén on mukana myös New Wine –liikkeessä, joka auttaa seurakuntia ja muita yhteisöjä uudistumaan.

Kuunteleva rukous tarkoittaa profetointia, joka tapahtuu pienissä ryhmissä. Yhden henkilön puolesta rukoillaan, ja muut ryhmän jäsenet kertovat, mitä kokevat rukouksen aikana. Sen jälkeen kokemuksista keskustellaan yhdessä ja lopuksi siunataan kaikkia.

Jämsénin oma uskoontulo oli hyvin rauhallinen, mutta kuitenkin selkeä käänne. Hän oli nuorena käytännössä aggressiivinen ateisti. Maailmassa näytti olevan hyvin vähän kaunista ja hyvää. Seurakunnan kontaktien kautta hän kuitenkin tutustui uskoviin ja alkoi kaivata sitä, mistä Jeesukseen uskovat puhuivat. Jeesus alkoi tuntua vastustamattoman kiehtovalta. Lopulta Pro Fide –yhtyeen konsertin jälkeen Jämsén totesi: “Tälle asialle haluan elää elämäni!”

Jämsén muistuttaa, että Paavali piti profetointia tärkeimpänä armolahjana ja kehotti tavoittelemaan sitä (1. Kor. 14: 1,5). Jämsénin omassa elämässä profetointi alkoi ilmetä kahdenkeskisissä sielunhoidollisissa keskusteluissa. Hänelle tuli mieleen tiettyjä ajatuksia, jotka hän kertoi keskustelukumppanille. Kumppani ihmetteli usein, mistä Jämsén tiesi keskusteluaiheen etukäteen. Mieleen nousi myös Raamatusta tilanteeseen sopivia kohtia.

Jämsen sai muitakin kokemuksia profetoimisesta. Kun hän oli vaimonsa kanssa New Wine -liikkeen tapahtumassa 2002, englantilainen nainen tuli kysymään, voiko hän rukoilla heidän puolestaan. Rukoiltuaan jonkin aikaa nainen alkoi pyörittää kättään rouvan toisen korvan ympärillä ja kysyi: “Onko tässä korvassa jokin ongelma?” Näin tosiaan oli, rouvalla oli Ménierén tauti, joka vaikutti korvaan. Kerran taas Jämsénit olivat menossa Englantiin New Wine –johtajuuskonferenssiin. Jukka koki lentokoneessa Jumalan puhuvan hänelle. Kun menet konferenssiin, sillä paikalla, siinä rivissä istuu nainen, jolla on sellaiset vaatteet. Mene hänen luokseen ja sano hänelle näin. Konferenssiin tullessaan Jukka huomasi kuvaillun naisen istuvan kerrotulla paikalla juuri oikeanvärisissä vaatteissa. Jukka kertoi naiselle asian, jonka merkitystä ei itse ymmärtänyt, mutta tuntematon nainen tuntui ymmärtävän.

Jämsén torjuu liian kapeana näkemyksen, että profetointi olisi vain julistusta, niin kuin joskus näkee opetettavan. Profetointiin sisältyy yliluonnollisia, ihmeenomaisia piirteitä. Siinä paljastuu asioita, joita ei muuten voi tietää. Samoin hän torjuu ajatuksen, ettei armolahjoja pitäisi enää käyttää, koska niitä voidaan käyttää väärin. Jeesuskin varoitti tästä, mutta myös kehotti seuraajiaan käyttämään armolahjoja, kuten apostolitkin. Raamatun mukaan armolahjat kuuluvat uskovan  ja seurakunnan normaaliin elämään.

Jämsén opettaa mielestäni armolahjoista hyvin terveellä ja vakaalla tavalla. Hänelle niihin ei sisälly mitään hurmosta eikä menestysteologista korostusta (eli että jos elää jumalista elämää, kärsimys lakkaa ja menestys seuraa). Armolahjojen avulla ei tule uutta ilmoitusta Uuden testamentin (UT) lisäksi, eikä usko muutu tietämiseksi. UT:ssa opetetaan selvästi, että uuden liiton armolahjat ovat vajavaisia.

Jämsén korostaa Raamatun, 10 käskyn, katekismuksen ja Isä meidän -rukouksen merkitystä kaiken toiminnan pohjana, samoin toimimista omantunnon mukaan. Muuten mennään helposti metsään. Armolahjat ovat apuvälineitä, osa “terveellistä ruokavaliota”, niiden avulla rakennetaan ennen kaikkea seurakuntaa. Jämsén toteaa: “Parhaimmillaan Pyhän Hengen lahjat ja kuunteleva rukous auttavat meitä ymmärtämään, miten Jumala näkee tilanteemme ja miten voimme soveltaa Raamattua.”

Jämsen antaa myös selkeitä ohjeita siitä, mitä, kuka ja missä saa profetoida. Koskaan ei pidä profetoida lähestyvästä kuolemasta tai onnettomuudesta, luvata puolison löytymistä tai lapsen saamista. Profetiaan eivät hänen mukaansa kuulu myöskään tuomitsevat ja syyttävät sanat, vaan sen pitää olla rakentamista, kehottamista ja lohduttamista (1. Kor 14:3). Hän korostaa myös turvallisuutta. Seurakunnan tilaisuuksiin ei pidä päästää ketään tuntematonta tuomaan “sanaa Herralta”. Tällainen profetoija pitää ohjata seurakunnan ryhmiin, jotta hänet opitaan ensin tuntemaan ja häneen luottamaan. Kaikki profetiat pitää arvioida seurakunnan arvostelukyvyllä, järjellä ja sen mukaan onko asiasta sisäinen rauha. Aina pitää myös muistaa,  että profetoiminen on vajavaista.

Jämsénin kirja on hyvin käytännöllinen ja yksityiskohtainen opas kuuntelevaan rukoukseen osallistuvalle ryhmäläiselle ja ryhmän johtajalle. Se sisältää paljon hyviä esimerkkitapauksia. Kirja todistaa, että profetia toimii ja myös parantumisia tapahtuu. Kuuntelevan rukouksen toimintaa ympäröi rauhallisuus ja armollisuus. Kenenkään ei ole pakko osallistua sellaiseen, mihin ei tahdo, eikä pakko sanoa mitään. Epäonnistumiset sallitaan. Lisäksi kirjassa annetaan hyviä ohjeita uskovan arkipäiväiseen elämään.

Kirjaan voi kohdistaa yhden selkeän kritiikin: toimiiko profetia tosiaan kaikkien osallistujien kautta? Eikö profetian lahja ole ihan erillinen armolahja, jonka Henki jakaa tahtomalleen henkilölle? Yksi vastaus kirjassa on kaiketi se, miten Jämsén tulkitsee Paavalin opetusta. Profetiassa on kolme tasoa. Seurakunta on profeetallinen ikään kuin yleisellä tasolla (Ilm. 19:10). Joillekin yksilöille Henki antaa tarkemman profetoimisen armolahjan. Kolmas taso on varsinainen profeetan virka.

Mihin Jumalaa tarvitaan?

KIRJA-ARVIO

Timothy Keller

Mihin Jumalaa tarvitaan? Uskon ja skeptisyyden vuoropuhelua.

Päivä Oy, 2011

Väittely kristinuskon ja järjen yhteensopivuudesta on aina ajankohtainen aihe. Uusateismin nokkamies Richard Dawkins on julistanut, että uskominen on järjetöntä, koska tiede on todistanut kristinuskon väitteet epätosiksi.

Pastori ja kirjailija Timothy Keller on perehtynyt asiaan laajasti opintojen ja kirjallisuuden avulla. Hän perusti 1989 New Yorkin Manhattanille Redeemer Presbyterian Church –seurakunnan. Keller otti tavakseen vastata ihmisten kysymyksiin jumalanpalveluksen jälkeen. Hän totesi: “Monissa tapauksissa minun on pantava päähäni filosofian professorin hattu ollakseni hyvä pastori ihmisille.” Monikulttuurisessa, skeptisessä ja kyynisessä New Yorkissa kysymyksiä riitti. Vastakkainasettelua uskovien ja epäilijöiden välillä ei voi Kellerin mielestä ohittaa kädenhuitaisulla, vaan molempia osapuolia täytyy kuunnella kunnioittavasti ja vaatia perustelemaan kantansa.

Keller on vakuuttunut, että uskominen on ihan järkevää, ja että skeptisten ja ateististen väitteidenkin taustalla on perustelemattomia uskomuksia. Keller perustelee omia argumenttejaan hyvin. Tämä kirja onkin oiva lisä apologeettiseen kirjallisuuteen.

Alkuosassa Keller käsittelee filosofian ja tiedon alueeseen kuuluvia asioita. Käymissään keskusteluissa Keller on huomannut monen kokevan suurimmaksi ongelmaksi sen, että kristinusko sulkee muut pelastustiet pois. Tästä ongelmasta Keller ei selviä varmaankaan filosofeja tyydyttävällä tavalla, mutta osoittaa kyllä kristinuskon ainutlaatuisuuden selvästi. Teodikean ongelmaa (miksi hyvä ja kaikkivaltias Jumala sallii pahan) ei pohdita kovin syvällisesti esim. ihmisen vapaan tahdon näkökulmasta. Vastaukseksi Keller antaa lähinnä sen, että ymmärrämme asian vasta taivaassa. Toisaalta Keller toteaa pahuuden ongelman olevan suurempi ateistille, koska tämän on vaikea perustella, miksi jokin asia yleensäkään on paha tai epäoikeudenmukainen.

Katsaukset kristinuskon kulttuuriseen vaikutushistoriaan, orjuuteen (ja sen poistamiseen) sekä jo Raamatussa esiintyvään uskontokritiikkin ovat kirjassa hyviä. Tieteen ja uskon suhdetta käsitellessään Keller edustaa näkemystä, jonka mukaan tieteessä ei pidä hyväksyä yliluonnollisia tekijöitä selitykseksi. Toisaalta tieteen menetelmin ei myöskään voi saada kaikkea tietoa olevaisesta eikä tiede saa muuttua maailmankatsomukseksi. Ratkaisevaa todistusta Jumalan olemassaolosta ei voi saada, mutta Keller esittää hyviä johtolankoja olemassaolon puolesta. Jumalan ohjaamaa evoluutiota Keller pitää mahdollisena. Raamatun kirjojen historialliseen luotettavuuteen hän tuo hyviä näkökulmia.

Kirjan loppupuolella Keller siirtyy enemmän hengelliselle alueelle. Moraalia käsitellessään hän toteaa, että jos olemme ohjaamattoman evoluution tulosta, kaikki moraaliväittämät ovat sattumanvaraisia ja subjektiivisia. Moraalille ei ole silloin mitään todellista mittaa tai vertailukohtaa. Keller väittää, että juuri tässä kohdassa jokainen ihminen sisimmässään tietää, että Jumala on olemassa. Kukaan ei todellisuudessa pysty uskomaan, että moraali on kokonaan suhteellista ja kulttuurisidonnaista. Aina päädytään siihen, että tiettyjä asioita ei voi missään olosuhteissa pitää oikeina. Myös syntiä, armoa, ristiä, ylösnousemusta ja kolminaisuusoppia Keller käsittelee mielenkiintoisesti.

Keller edustaa minusta tervettä hengellisyyttä. Välillä Keller säikäyttää kertomalla, mitä aikoo seuraavaksi todistaa, mutta aina tulee lisää hyvää luettavaa. Kirjassa yhdistyy hienosti tiedollinen ja hengellinen puoli. Keller lainaa Kierkegaardia: “Ihmistä ei luotu uskomaan Jumalaan vain yleisesti, vaan rakastamaan häntä yli kaiken, keskittymään elämässään ennen kaikkea häneen ja rakentamaan koko minuutensa hänen varaansa.”

Vahva suositus tälle kirjalle!

Kaunokirjallisuuden puolustus

Neurologi Markku T. Hyyppä kirjoitti kesäkuussa 2018 Parnasso-lehdessä, että monet tieteelliset kriteerit täyttävät tutkimukset todistavat lukemisen olevan hyväksi terveydelle. Lukeminen parantaa mm. muistia, hoksaamiskykyä, ymmärrystä, päättelykykyä ja oppimista, jopa pidentää elämää.

     Koskeeko tämä myös kaunokirjallisuutta? Jotkut pitävät romaanien lukemista ajanhukkana. Toiset taas julistavat, etteivät halua lukea keksittyjä tarinoita, vaan pitäytyä tosiasioissa.

Mitä on kaunokirjallisuus?

Kaunokirjallisuudella tarkoitetaan kertovaa, fiktionaalista (sepittävää) tekstiä. Teksti ei koostu tosiasiaväitteistä, vaan puhuu asioista, joita ei välttämättä ole koskaan ollut olemassa tai tapahtunut. Kaunokirjallisuus on kuitenkin todellisuutta jäljittelevää eli tapahtumat voisivat olla tapahtuneet reaalitodellisuudessa. Lukija ymmärtää, että kerrottu olisi voinut tapahtua oikeasti, vaikka tietääkin lukevansa sepitettä.

     Nimitys kaunokirjallisuus tulee varsinaisesti siitä, että tekstillä on erityinen esteettinen tehtävä: se tuottaa esteettistä mielihyvää eli kauneutta, taiteellisuutta, aistikkuutta ja nautinnollisuutta. Tämä on modernin taidekäsityksen mukaan kaiken taiteen tehtävä.

Asiantuntijoiden näkemyksiä kaunokirjallisuudesta

Markku T. Hyypän mukaan kaunokirjallisuuden lukeminen vaikuttaa aivoihin enemmän kuin kuvien katselu tai puhuminen. Se “lisää aivoverkoston yhteyksiä niillä alueilla, jotka toimivat muistin ja mielikuvien alustoina”. Lukeminen aktivoi Hyypän mukaan lukijaa todellisten ja kuviteltujen tapahtumien avulla ymmärtämään paremmin ihmisten mielentiloja, ja näin vahvistaa lukijan sosiaalisen läsnäolon tunnetta ja samastumista kanssaihmisiin.

     Kirjailija Väinö Linna totesi aikoinaan eräässä tv-ohjelmassa, että tieto voi muuttaa meidän persoonallisuuttamme vain silloin kun voimakkaat tunneprosessit ovat lukemisessa mukana eikä pelkkä äly. Kaunokirjallisuus avaa hänen mukaansa lukijalle maailman jonkun toisen näkemänä ja rikastuttaa lukijan omaa maailmaa ja näkemystä, muuttaen näin persoonallisuutta.

     Maailman terävintä huippua edustava oikeusfilosofi, professori Aulis Aarnio kertoo pohtivansa kaunokirjallisuuden lukemisen ja kirjoittamisen kautta ihmisen motiiveja. Juridiikka tieteenä käsittelee kyllä ihmisen pimeitä puolia, mutta ei Aarnion mukaan lopulta pääse pureutumaan ihmisen motiiveihin ja henkilökohtaiseen sisäiseen näkymään.

     Kirjailija Tiina Raevaara taas pitää erilaisten tekstilajien lukemista tärkeänä tänä aikana, jolloin valeuutiset leviävät eikä netissä olevaa tietoa ole helppoa varmentaa. Lukutaito kehittyy monia tekstilajeja lukemalla. Lukija oppii “arvioimaan tekstin luotettavuutta, erottamaan mielipiteellisen kirjoituksen neutraalista uutistekstistä, nauttimaan erilaisista kerrontaratkaisuista ja mietitystä kielestä”. Raevaaran mukaan fiktion herättämät ajatukset, näkökulmanvaihdokset ja tulkinnat auttavat ymmärtämään totuuttakin paremmin.

     Edesmennyt pappi ja suosittu sielunhoitaja Erik Ewalds perehtyi mahdollisimman laajasti maailmankirjallisuuteen. Hengellisen ja psykologisen kirjallisuuden lisäksi hän halusi tutustua kaunokirjallisuuden kautta kulttuuriin ja oppia ihmistuntemusta. Näitä tietoja ja taitoja Ewalds saattoi sitten hyödyntää hoitotilanteissa.

Omia kokemuksia ja esimerkkejä

Itselleni hyvin tärkeää kaunokirjallisuudessa on sen antama esteettinen elämys. Nautin rikkaasta sanojen käytöstä, hyvin rakennetuista lauseista ja eri kerrontatyyleistä. Kaunokirjallisuus on opettanut paljon myös ihmisten tavoista reagoida asioihin, ja onpa se joskus tuonut ratkaisujakin omiin ongelmatilanteisiin. Syvästi rentouttava vaikutus on ollut illalla luetuilla Antti Tuurin teksteillä. Kun olen yöllä herännyt, ajatukset ovat edelleen jatkuneet päässäni Tuurin tyylillä.

     Uskonnollisista romaaneista täytyy aina mainita Mika Waltarin Valtakunnan salaisuus. Roomalainen Markus Mezentius Manilianus osuu Jerusalemiin juuri pääsiäistapahtumien aikaan ja saa ulkopuolisena “puhtaalta pöydältä” kokea merkittävät tapahtumat ja tutustua opetuslapsiin. Hän selittää asioita kirjeissä petolliselle rakastetulleen Tullialle. Romaani tuo minusta toden tuntua aikaan, jolloin opetuslapset yrittivät selvittää, mikä Jeesuksen merkitys oikeasti oli.

     Luin äskettäin Pauliina Rauhalan romaanin Taivaslaulu. Hän kertoo elävästi, millaista on perheenäidin elämä lestadiolaisessa yhteisössä, jossa ei hyväksytä ehkäisyä. Naisen keho ei ole hänen omassa vallassaan. “Kun vatsa kasvaa ja kutistuu vuodesta toiseen ilman taukoja, nainen voi ainoastaan valita, hyljätäkö lapsensa vai itsensä”. Uskonyhteisö vahtii jopa naisen ajatuksiakin. Raamatullisena pidetyn uskon ja sikiämisen yhdistäminen lestadiolaispappien puheissa on käsittämätöntä, mutta todellisuutta yhteisön jäsenille.

     Luin äskettäin myös sisällissodan muisteluun liittyen Toivolan Juhan ankeasta torpparielämästä kertovan F. E. Sillanpään Hurskaan kurjuuden ja Heidi Köngäksen huutolaislapsesta torpparin vaimoksi ajautuneen Sandran koskettavan tarinan. Aiemmin olen lukenut aihepiiriin liittyvät Antti Tuurin kirjat Kylmien kyytimies ja Suuri asejuna Pietarista.

     Olen jo 1980-luvulla lukenut sisällisotaan liittyvän klassikon, Väinö Linnan Täällä Pohjantähden alla. Siinäkin kuvataan elävästi torpparien vaikeita ja ahtaita elämän olosuhteita ja niistä noussutta katkeruutta. Taksvärkkiä tehtiin usein aamuyöstä iltamyöhään isännän käskyläisenä, ja omat työt välillä yöllä.

     Sisällissodan syitä etsittäessä Täällä Pohjantähden alla on historiallisesti katsoen kuitenkin johtanut harhaan. Sisällissota ei ollut torpparien sota. Tätä todistelevat Lasse Lehtinen ja Risto Volanen kirjassaan 1918 – kuinka vallankumous levisi Suomeen, ja toimittaja Anna Virtanen Ylen dokumentissa Suomalaiset myytit: kansalaissota. Kapina nousi teollisuusväestöstä, kun radikaali siipi pääsi niskan päälle Sosiaalidemokraattisessa puolueessa. Kaikki torpparit eivät edes suostuneet tarttumaan aseeseen, niin kuin Koskelan Akseli teki. Torppareita kaatuikin punaisten puolella vain 40, noin 1 % kaikista torppareista. Pohjantähti-romaanin ansioksi luetaan kuitenkin se, että kirja palautti sodan hävinneiden punaisten kunnian.

Jumalasta puhumisen mahdollisuudet

Sammeli Juntunen tutkii kirjassaan Jumalasta voi puhua “millä perusteella pappi voi saarnastuoliin noustessaan ajatella, että hänen sanansa puhuvat Jumalasta eivätkä ainoastaan hänen omista uskonnollisista tunteistaan”. Juntunen puolustaa käsitystä, että inhimillisillä sanoilla voi tavoittaa Jumalan, toisin kuin postmoderni kritiikki väittää. Ja vaikka sanoja ja informaatiota tulvivassa ajassamme kirkossakin korostetaan paljon pyhän kohtaamista hiljaisuudessa, Juntunen on sitä mieltä, että kristinuskon peruskäsite ei ole hiljaisuus vaan sana. Juntunen vastustaa myös modernia käsitystä, että emme todellisuudessa saavuta Jumalaa, vaan kyseessä ovat vain mielessämme olevat jumalakuvat.

Kun kielelliset perusteet on selvitetty, Juntunen toteaa, että papit tarvitsevat puhetaidollisten ohjeiden lisäksi myös teologisen oppaan Jumalasta puhumiseen. Sellaisen Juntunen tässä kirjassa tarjoaa ja käy läpi, miten jumalapuhetta pitäisi käyttää eri yhteyksissä.

Postmodernin kritiikin mukaan sanat eivät voi viitata mihinkään itsensä ulkopuolelle, koska sanojen ulkopuolista todellisuutta ei ole olemassa. Me luomme maailmaan merkityksen kielellämme ja kulttuurillamme, ja tavoitamme sanoillamme vain toisia sanoja. Juntunen kuitenkin uskoo, että on olemassa ihmisen kulttuurin ulkopuolinen, järjellinen ja merkityksellinen todellisuus, joka on ollut olemassa jo ennen ihmistä. Hän ottaa esimerkin luonnontieteistä. Painovoima, sähkön käyttäytyminen ja geneettinen informaatio ovat olemassa ihmisestä riippumatta, ne on vain löydetty. Näitä löytöjä tiedemiehet ja –naiset ovat kuvanneet sanoilla, jotka vastaavat luonnossa olevaa järjestystä.

Raamatun alkukertomuksissa kerrotaan, kuinka Jumala luo sanallaan maailman. Sitten hän nimeää todellisuuden perusasioita, kuten valo, pimeys, päivä, yö jne. Niinpä Juntusen mukaan “sanojen periaatteellinen kyky viitata todellisuuteen perustuu Luojaan ja hänen luomistyöhönsä”. Mutta myös ihmisen kulttuurin vaikutus sanoihin tulee esille siinä, että Jumala antoi ihmisen nimetä eläimiä. Niinpä täytyy ottaa huomioon myös se, että sanoilla ei ole vain yhtä, absoluuttista merkitystä, vaan niitä voidaan käyttää eri tavoilla näkökulmasta riippuen.

Lopulta puhe Jumalasta on mahdollista, koska “(Jumala) oli yhdistävä Kristuksessa yhdeksi kaikki, mitä on taivaissa ja mitä on maan päällä”, Ef. 1:10. Jumala on Jeesuksen inkarnaatiossa, lihaksi tulemisessa, ylittänyt metafyysisen kuilun ihmisen ja Jumalan välillä. Ihminen voi puhua Jumalasta, kun puhuu hänestä Jeesuksen kautta.

Sanoilla on eri yhteyksissä erilaisia merkityksiä. Esimerkiksi tietokoneista puhuttaessa käytetään sanoja, joilla on arkikäytöstä poikkeavia merkityksiä, kuten palvelin, pilvipalvelu, hardware, software. Näiden oppiminen vaatii sosiaalistumista kyseiseen ympäristöön. Myös kirkon tapaan puhua Jumalasta täytyy sosiaalistua. Se tapahtuu osallistumalla messuun, laulamalla virsiä, lukemalla Raamattua, rukoilemalla, keskustelemalla ja opiskelemalla teologiaa. Jumalasta puhujan on myös otettava tämä huomioon ja selvennettävä julistuksessa käytettävien sanojen merkityksiä kuulijoille.

Jotta jumalapuhe olisi ymmärrettävää myös julkisesti, sen täytyy käydä vuoropuhelua tieteen kanssa. Kirjoittihan jo Paavali: “Hänen näkymättömät ominaisuutensa, hänen ikuinen voimansa ja jumaluutensa ovat maailman luomisesta asti olleet nähtävissä ja havaittavissa hänen teoissaan”, Room. 1:20. Raamattu aloittaa Jumalasta puhumisen kosmologiasta, sen ajan tietämyksen mukaisesti. Luominen muistuttaa alkuräjähdysteoriaa, nykyajan kuvausta kaiken alusta. Teoria ei pysty kuitenkaan selittämään, mitä oli ennen alkuräjähdystä ja miksi yleensä räjähti. Raamattu kertoo, että kaiken takana on Luoja. Suunnitelmallisuus näkyy myös siinä, että universumimme voimat ja vakiot ovat tarkkaan säädettyjä, jotta nykyisen kaltainen elämä on mahdollista.

Myös elävän solun syntyminen elottomasta aineesta on hyvin epätodennäköistä, eikä sellaista ole pystytty tieteessä osoittamaan. Parempi selitys on Luoja, joka on laittanut prosessin alkuun ja tuonut DNA:han informaation, jonka ohjaamana solu suorittaa tehtävänsä. Kristinusko on aina yhdistänyt luomisen Sanaan, jumalalliseen informaatioon, ja tiede on löytänyt informaation myös DNA:n emäspareista. Juntunen uskoo evoluutioteorian pitävän paikkansa: “luonnontieteessä on mahdollista osoittaa, millaisia varhaisempia muotoja lajeilla on ollut, ja milloin uusi laji on eriytynyt kantamuodostaan”. Jos lajinkehitys kokonaan kielletään ja väitetään maapallon olevan 6000 vuotta vanha, jumalapuhe siirtyy reaalimaailmasta uskonnolliseen mielikuvitukseen.

Luomista voidaan kuitenkin perustella järkevästi evoluution maailmassakin. Näin on tehnyt Suomessa mm. emeritusprofessori ja kansainvälisesti tunnettu tiedemies Matti Leisola, joka näkee Jumalan luomistyön biokemiassa: “elämän kehitys ei selity ilman päämäärätietoista vaikutusta eliön geneettiseen koodiin”. Jumalaa ei kuitenkaan tarvitse laittaa aukkoihin eli niihin kohtiin, joita tiede ei vielä osaa selittää, vaan hän on mukana niissäkin prosesseissa, jotka tunnetaan!

Juntunen varoittaa ihan oikein: “Tietenkin papin ja teologin on oltava varovainen tällaisessa keskustelussa, sillä hänen koulutuksensa ei riitä kunnolliseen keskusteluun luonnontieteiden alalla.”

Jumalan olemassaoloa ei ole em. perusteilla todistettu, mutta sen olettaminen osoittautuu mahdolliseksi, järkeväksi ja ymmärrettäväksi. Tällaisella luonnollisella teologialla päästään kuitenkin vasta kirkon porstuaan. Se on uskon “esikäyskentelyä”.

Jumalaan näyttää viittaavan myös se, että ihmiselle on olemassa eettisesti oikeaa ja väärää. Tätä on yritetty selittää pois sillä, että oikea ja väärä ovat vain kulttuurisia sopimuskysymyksiä. On kuitenkin asioita, jotka ovat kaikissa kulttuureissa ehdottomasti väärin, kuten viattoman kiduttaminen ja lapsen seksuaalinen hyväksikäyttö. Niinpä etiikka on tärkeää jumalapuheen kannalta: oikea ja väärä, hyvä ja paha, viittaavat lopulta Jumalaan. Myös maailmassa ilmenevä hyvyys viittaa Jumalaan: “Ja Jumala katsoi kaikkea tekemäänsä, ja kaikki oli hyvää”, 1. Moos. 1:31.

Edelleen ollaan kuitenkin kirkon porstuassa…

Raamattu on yritetty valjastaa monen aatteen ja hyvänkin asian käyttöön. Joidenkin mielestä Raamatun keskeinen sanoma on rakkaus tai sosiaalinen oikeudenmukaisuus tai poliittinen vapautuksen teologia. Kirkon päätehtäväksi taas on koettu kriisiapu tai diakonia tai hyväntekeväisyys. Juntunen tekee kuitenkin kirjassaan hyvin selväksi, mikä on Raamatun varsinainen sanoma ja keskeinen asia jumalapuheessa. Pääsanoma on se, että jokainen pääsee Kristuksen kautta Jumalan yhteyteen, kun uskoo todeksi ja ottaa vastaan Jumalan edeltä valmistaman pelastuksen.

Juntunen toteaa, että nykyajan ihminen ei välttämättä koe niinkään synnintuntoa, vaan elämän tarkoituksettomuutta. Nämä molemmat Kristus on kuitenkin voittanut ristinkuolemansa ja ylösnousemuksensa kautta. Kristuksen valtakunnassa vaikuttava Pyhä Henki kirkastaa pelastuksen vastaanottavaiselle ihmiselle. Uskossa on luottamuksellisen suhteen ja tietyn tiedollisen sisällön lisäksi kysymys myöntymisestä Jumalan valmistamaan pelastukseen.

Nyt ollaan jo kirkon sisätiloissa…

Järkeä ei tarvitse hylätä, kun siirrytään kirkon porstuasta sisätiloihin. Esimerkiksi Jeesuksen ylösnousemuksesta on historiallisia todisteita. Historian tutkimus tosin toimii analogiaperiaatteen mukaan eli vain sellaista voi tapahtua, mitä maailmassa yleensäkin tapahtuu. Ylösnousemuksessa on kuitenkin kyse Jumalan ainutkertaisesta puuttumisesta maailmanhistoriaan. Juntunen käsittelee ylösnousemukseen liittyviä vastaväitteitä ja erilaisia teorioita, mutta päätyy kuitenkin tähän: “Jumala herätti voimallaan Jeesuksen kuolleista”.

Juntusen raamattunäkemys on myös järkevä. Jeesus Kristus on varsinainen Jumalan Sana, isolla alkukirjaimella. Hän on sitä olemuksellisesti. Raamattu ei ole olemukseltaan jumalallinen, se on paperia ja mustetta, ja ihmisten kirjoittama. Inhimillisesti se ei siis ole täydellinen. Raamattu on kuitenkin Jumalan sanaa, koska Jumala on käyttänyt näitä inhimillisiä kirjoittajia. Juntunen pitää tärkeänä, että Raamattua inhimillisyydestään huolimatta pidetään Jumalan sanana, eikä hän siis edusta sitä teologian suuntausta, että Raamattu olisi vain ihmisten todistusta kokemuksistaan Jumalan Sanan puhuttelussa. Juntusen tavalla ymmärrettynä Raamattu mahdollistaa Jumalasta puhumisen.

Juntunen arvostelee tapaa, jolla kirkko nykyään viestii ihmisille. Esimerkiksi vuoden 2014 seurakuntavaaleissa kirkon mainoslauseena oli “Usko hyvän tekemiseen”. Tästä Juntunen toteaa: “Ihmisille tulee sellainen vaikutelma, että hyvän tekeminen on sivistyneen kristinuskon kohde. Armotalouden mukainen jumalapuhe Jeesuksesta ja sovituksesta leimautuu marginaaliseksi ja lahkolaiseksi”. Eli pääsanoma hukkuu.

Samoin Juntunen arvostelee sitä, ettei oikeaa oppia pidetä tärkeänä, vaan korostetaan kirkon moniäänisyyttä. Jos oikean ja väärän opin välillä ei ole mitään eroa, kirkko on silloin luopunut mahdollisuudesta puhua Jumalasta jotain, mikä on totta. Juntunen arvelee, että kirkon halussa käydä mieluiten yhteiskunnallista arvokeskustelua on kyse siitä, että “meiltä on kadonnut usko siihen, että jumalapuhe voi olla julkisesti totta, ymmärrettävää ja tarpeellista”.

Lopuksi vielä Juntusen antama yksi hyvä selitys siihen, miksi Kristuksesta kertova sanoma on Paavalin mielestä hulluutta ja vastoin kreikkalaisten filosofiaa, 1 Kor. 1:20-25. Filosofinen järki etsii yleisiä lainalaisuuksia. Se haluaa johtaa yksittäistapauksista yleisiä lainalaisuuksia järjenkäytön ja logiikan avulla. Se ei voi hyväksyä, että totuus olisi saatavissa yhdestä nasaretilaisesta, kerran eläneestä miehestä, siis yksittäistapauksesta. Paavali ymmärsi tämän ja totesi sanoman olevan hulluutta, mutta kuitenkin pelastus niille, jotka sen uskovat. Myös Jeesus nimitti sanomaa loukkauskiveksi ja kompastuksen kallioksi.

Kuten sanottu, järkeä ei tarvitse laittaa narikkaan kirkkoon sisään mennessäänkään. Juntunen huomauttaa, että sama Paavali on kirjoittanut mainitut 1 Kor. 1:20-25 ja Room. 1:20.

Tässä muutamia välähdyksiä Juntusen kirjasta, joka sisältää todella paljon hyvää tietoa ja opetusta. Suosittelen!