Ihminen on kokonaisuus

Puhuin tästä aiheesta Vantaan Kotikirkossa 5.12.2017 ja muokkasin puheeni blogiksi.

Vuonna 1975 tuli julkisuuteen luterilainen pappi, terapeutti ja sielunhoitaja Erik Ewalds. Ewalds oli silloin Helsingin sairaalasielunhoidon johtaja. Hänestä tuli erittäin suosittu terapeutti ja luennoitsija yli seurakuntarajojen. Ewalds kirjoitti myös monta suosittua kirjaa.  

     Talvella 1976 lepäilin sängyllä yksiössämme Jyväskylässä ja kuuntelin, kun Ewalds keskusteli Pirkko Vuorisen kanssa radiossa. Ohjelma kesti ehkä tunnin, ja koko ajan tuntui aivan kuin jotain lämmintä olisi kaadettu sisääni. Kun olen jälkeenpäin miettinyt, mistä tuo kokemus johtui, niin uskon sen tulleen Ewaldsin uskonelämään liittyvästä kokonaisnäkemyksestä. Sen voisi ilmaista näin: OTETAAN TODESTA JUMALA JA OTETAAN TODESTA IHMINEN.

     Kun tämä periaate unohtuu, hengellisen elämän ja sielunhoidon alueelle tulee helposti kahdenlaista vinoutumaa. Toisaalta asioita hengellistetään liikaa tai psykologisoidaan liikaa.

     Mehän tiedämme Raamatusta, että ihminen on kokonaisuus: henki, sielu (tai psyyke) ja ruumis. Esimerkiksi 1. Tess. 5:23 Paavali kirjoittaa: ”Itse rauhan Jumala pyhittäköön teidät kokonaan ja varjelkoon koko olemuksenne, teidän henkenne, sielunne ja ruumiinne, niin että olette nuhteettomat Herramme Jeesuksen Kristuksen tullessa.”

Hengellistä ja psyykkistä ei voi erottaa

Uskonelämässä ja sielunhoidossa pitää aina muistaa, että psyykkistä ja hengellistä ei voi täysin erottaa toisistaan. Psyykkiset lainalaisuudet koskevat myös uskovia. Sielunhoitoprofessori Paavo Kettunen kirjoittaa kirjassaan Auttava kohtaaminen näin: “Hengellinen elämä on myös psyykkistä elämää ja jokainen uskonnollinen kokemus on myös psyykkinen kokemus”.

     Ja jotta tulee myös ruumis mainittua, niin psyyke voi vaikuttaa ruumiiseen niin, että siitä voi olla seurauksena ns. psykosomaattinen sairaus. Eriks Ewalds totesi, että psykosomaattisessa sairaudessa ruumiin kannettavaksi laitetaan se, mitä ei suostuta selvittämään ja hoitamaan psyyken tasolla.

     Alkuaikoina Erik Ewaldsia epäiltiin liiasta psykologisoimisesta. Kun Ewaldsia kuunteli ja luki, niin huomasi, että hänellä nimenomaan oli tasapainossa hengellinen ja psyykkinen alue. Ihmiset hakeutuivat sankoin joukoin Ewaldsin terapiaan juuri siksi, että hän pystyi katsomaan asioita sekä hengellisestä että psykologisesta näkökulmasta.

Hengellinen kasvu

Yksi Ewaldsin pääteesejä oli tämä: Ei voi kasvaa hengellisesti, ellei kasva ihmisenä. Kun ajatellaan Paavalin Galatalaiskirjeessä (5:22-23) luettelemia hengen hedelmiä (rakkaus, ilo, rauha, kärsivällisyys, ystävällisyys, hyvyys, uskollisuus, lempeys ja itsehillintä), niin eihän niitä voi syntyä ilman ihmisenä kasvamista. Jos ajateltaisiin mekaanisesti, että tällaiset ominaisuudet Hengen kautta ikään kuin siirrettäisiin ihmiseen, niin silloinhan ihminen olisi robotti, joka vain ohjelmoitaisiin uudelleen.  Kyllä asiat täytyy henkilökohtaisesti kohdata ja käsitellä, jos aikoo kasvaa.

     Kasvua ei pidä kuitenkaan kokea vaatimuksena, koska me elämme armon alla ja Pyhä Henki koko ajan vaikuttaa meissä, vaan mahdollisuutena kasvaa ja oppia tuntemaan todellinen minuutensa.

Psyykkisiä asioita, jotka vaikuttavat hengellisyyteen

Me elämme syntiinlankeemuksen maailmassa, joten meidän psyykkisessä kehityksessämme voi tulla vaurioita, jotka vaikuttavat hengelliseen elämäämme. Niitä ei pidä liikaa hengellistää, vaan hoitaa tarvittaessa myös terapian keinoin:

-       Me voimme jäädä ilman tarvittavaa rakkautta vanhempien taholta, tai jopa kokea huonoa kohtelua, ja sen takia meidän on myöhemmin vaikea ottaa myöskään Jumalan rakkautta vastaan

-       Erityisesti vaikea isäsuhde voi vääristää Jumala-suhdetta. Jumala voi tuntua ankaralta, puolueelliselta, heikolta jne.

-       Yliminä on vähän samanlainen käsite kuin omatunto, mutta ei ole sama asia.

Jos meidän kasvatuksemme on lapsena kovin autoritäärista ja vanhempien rakkaus on ehdollista, (jos olet kiltti, niin saat rakkautta) meille muodostuu vahva yliminä, joka on hyvin lähellä lain alla olevaa omaatuntoa. Yliminä koostuu vanhempien meille antamista normeista, jotka eivät ole meidän omiamme, ja se johtaa sellaiseen hengelliseen elämään, jossa ulkonaisesti omaksutaan kristillisiä tapoja, mutta pintaan nousevat uskonelämän ongelmat torjutaan. Tämä estää kasvamista. Evankeliumin täytyy saada vapauttaa ihminen yliminän vääristä normeista, niin että terve ja Jumalan sanaan sitoutunut omatunto pääsee toimimaan.

-       Masennus on vakava asia, joka pääasiassa pitää hoitaa sielunhoidon tai terapian keinoin eikä sitä pidä kovin helposti demonisoida eli selittää henkien aiheuttamaksi.

-       Ihmisen psyykkinen rakenne voi jäädä monista syistä hauraaksi, ja silloin kovin voimakkaasti kokemuksiin ja tunteisiin perustuva hengellisyys voi olla jopa vaarallista. Tiedän itsekin sellaisen tapauksen, että vauhdikkaassa ylistyskokouksessa mies meni psykoosin eikä ole tainnut siitä koskaan toipua.

-       Tunteet eivät sinänsä ole hyviä eikä pahoja. Niiden avulla terapeutti voi päästä sellaisten ongelman jäljille, joita ihminen ei itse tiedosta. Uskoa ei kuitenkaan kannata perustaa tunteisiin.

Hengellisiä asioita, jotka vaikuttavat psyykeen

Sitten esimerkkejä siitä, miten hengellinen elämä voi vaikuttaa psyykeen, ja siitä ettei myöskään pidä psykologisoida liikaa.

-       Aidon syyllisyyden ja synnintunnon käsitteleminen on vaikeaa monelle maalliselle terapeutille, ja he yrittävät helposti psykologian avulla häivyttää ne pois. Joku on kuitenkin osuvasti sanonut, että syntiä ei voi terapoida, se pitää tunnustaa ja hylätä, Jeesus vapauttaa sekä syyllisyyteen että syyllisyydestä. Kun me evankeliumin perusteella tiedämme, että voimme parannuksen tekemisen jälkeen oikeasti aloittaa uudelleen puhtaalta pöydältä, me uskallamme kohdata syyllisyytemme ja vapautua siitä. Ewalds kirjoitti näin: “Aito parannus merkitsee myös paranemista, koska ihminen on kokonaisuus. Anteeksianto vaikuttaa paitsi henkeen, myös sieluun ja ruumiiseen.”

-       Paavali kirjoittaa armosta näin (Tiitus 2: 11-12): “Jumalan armo on näet ilmestynyt pelastukseksi kaikille ihmisille, ja se kasvattaa meidän hylkäämään jumalattomuuden ja maailmalliset himot ja elämään hillitysti, oikeamielisesti ja Jumalaa kunnioittaen tässä maailmassa.” Wilfrid Stinissen täydentää asiaa näin: “Armo tunkee läpi luonnon, jalostaa, kohottaa ja muuttaa sen”.

-       Jeesus kehotti rakastamaan lähimmäistä niin kuin itseään. Kehotuksen loppuosa on kristillisyydessä usein unohtunut, kun ei ole ymmärretty oikein itsensä kieltämistä ja itsensä rakastamista. Itsensä kieltäminen tarkoittaa omista itsekkäistä päämääristä luopumista ja sitoutumista Jumalan tahtoon, ei suinkaan oman minuuden kieltämistä. Sillä on tietysti suuri merkitys ihmisen psyykelle, että hän rakastaa itseään, ja se on myös Jeesuksen mukaan lähtökohta sille, että pystyy rakastamaan toista.

Aina pitää kuitenkin muistaa, että kaikki psyykkiset haavat eivät välttämättä parane tämän elämän aikana. Paavali luettelee Roomalaiskirjeessä (8:38-39) asioita, jotka eivät voi erottaa meitä Jumalan rakkaudesta: ”ei kuolema, ei elämä, eivät henkivallat, ei mikään nykyinen eikä tuleva eivätkä mitkään voimat, ei korkeus ei syvyys ei mikään luotu voi erottaa meitä Jumalan rakkaudesta…”. Tähän luetteloon voidaan varmasti lisätä myös psyykkiset haavat. Nekään eivät erota meitä Jumalan rakkaudesta eivätkä vaikuta pelastukseen.

Lopuksi ajatuksia taivaasta

Meillä kaikilla on erilaisia mielikuvia taivaasta. Kukaanhan meistä ei tiedä tarkkaan, millaista siellä on. Uskon, että se tulee olemaan kaikille myönteinen yllätys. Paavali kävi taivaassa, mutta häntäkin kiellettiin kertomasta meille tarkemmin, kuten nähdään 2 . Kor. 12:3-4.

     Eräs helluntaisaarnaaja sanoi lähtevänsä taivaassa ensimmäisenä Jeesuksen kanssa kalalle. Minä voisin ehkä toivoa, että soitan taivaassa kitaraa yhtä hyvin kuin vaikkapa Eric Clapton.

     Tähän aiheeseen liittyen, minulla on ainakin kaksi toivetta taivaan suhteen:

Kun emme ole enää sidottuja aikaan, haluan käydä Jeesuksen kanssa uudelleen niissä tilanteissa, joissa minulle syntyi psyykkisiä haavoja, joita vielä 65-vuotiaanakin kannan. Taivaassa ne paranevat lopullisesti. Täällä maan päällä en taida ehtiä enää kaikesta parantua, vaikka saankin ottaa vastaan Jumalan ja vaimoni rakkautta.

     Toinen, mitä odotan taivaassa on se, mistä kerrotaan Ilmestyskirja 2:17: “Sille, joka voittaa, minä annan kätkettyä mannaa ja valkoisen kiven, ja siihen kiveen on kirjoitettu uusi nimi, jota ei tunne kukaan muu kuin sen nimen saaja.” Tuo nimi ei tietenkään ole vain sana tai kirjainyhdistelmä. Uskon että se kertoo, millaisena Jumala minut näkee.

  

Näen nyt Ninan toisin silmin

Suurin osa suomalaisista muistaa Nina Åströmin varmaankin Suomen euroviisuedustajana Tukholmassa vuonna 2000. Hän esitti laulun A Little Bit ja sijoittui jaetulle 12. sijalle. Itse olen ollut kuuntelemassa Ninaa hengellisissä tilaisuuksissa, mutta en ole tiennyt, miten laajaa hänen toimintansa laulaja-evankelistana on ollut kansainvälisesti. Asia selvisi luettuani Leevi Launosen kirjoittaman kirjan Nina Åström toisin silmin (Aikamedia 2016).

     Nina Åström on kotoisin Kokkolasta. Hän sai kokeilla pianonsoittoa ensi kerran Maila-tätinsä luona ekaluokkalaisena. Innostus syttyi heti. Kotiin hankittiin piano, ja Aaronin pianokoulun harjoitteleminen alkoi Keski-Pohjanmaan musiikkiopistossa. Klassinen nuoteista soitettava pianomusiikki ei kuitenkaan pitkään innostanut, ja Nina lopetti soittamisen. Innostus palasi 12-vuotiaana, kun kitaristiveli Olli opetti hänelle sointujen periaatteet ja Nina alkoi käyttää vapaata säestystä.

     Nina tuli uskoon 17-vuotiaana. Lukion jälkeen hän opiskeli englanninopettajaksi Turun yliopistossa. Hän esitti hengellistä musiikkia Turussa opiskelija- ja seurakuntailloissa lauluryhmänsä kanssa. Sieltä hänet bongattiin laulamaan ja soittamaan turisteille kesän ajaksi Temppeliaukion kirkkoon Helsinkiin. Hän esiintyi monilla kielillä aina turistiryhmän mukaan. Tätä jatkui kolme kesää 1980-luvun alussa.

     Valmistumisensa jälkeen Nina toimi vähän aikaa opettajana Kruunupyyssä, mutta koki, ettei se ollut hänen kutsumuksensa. Hän halusi laulaa ja puhua ihmisille Jeesuksesta. Keikkailun, työn ja perheen yhteensovittaminen ei oikein onnistunut. Nina jäi virkavapaalle ja keskittyi keikkailuun. Hän pääsi myös esiintymään ruotsinkieliseen televisioon. Jukka Leppilampi houkutteli Ninan eurooppalaisten kristillisten muusikoiden tapahtumaan. Sitä kautta hän pääsi esiintymään Hollannin kristilliselle tv-kanavalle. Keikkoja alkoi tulla ympäri Eurooppaa, ja kävipä Nina levyttämässä Amerikassakin, Nashvillessä. Euroviisut olivat tässä välissä vain sivujuonne, mutta Nina koki, että niilläkin oli merkitys hänen varsinaisen kutsumuksensa kannalta. Kuten myöhemmin kävikin ilmi.

     Ihan oma lukunsa ovat Ninan matkat venäläisiin vankiloihin. Hän on kiertänyt eri tiimien kanssa lähes joka puolella Venäjää. Matkat ovat olleet usein pitkiä ja vaikeita, ja tilanteet kovia kokeneiden vankien edessä pelottaviakin. Vangit ovat kuitenkin olleet hyvin vastaanottavaisia evankeliumille ja suhtautuneet pääosin kunnioittavasti Ninaan. Monet vangit ovat antaneet elämänsä Jeesukselle. Hyvin suuri merkitys venäläisille oli myös sillä, että hänen tiedettiin olleen euroviisuedustajana. Eräässä vankilassa porukan kingeillä oli vahva ote myös henkilökuntaan. He eivät pitäneet siitä, että Ninan konsertti järjestettiin heiltä kysymättä. Kingit olivat suunnittelleet aloittavansa mellakan kesken konsertin. Tämä kävi ilmi jälkeenpäin, kun eräs kingi tuli tunnustamaan asian vankilanjohtajalle. Hänen oli pitänyt antaa kädellä muille merkki mellakan aloittamisesta, mutta ihmetellen mies kertoi, että hän ei pystynyt nostamaan kättään kolmesta yrityksestä huolimatta, jokin voima esti sen!

     Nina kertoo olevansa hyvin tarkka musiikin suhteen. Jokaisen ohjelmistossa olevan kappaleen pitää olla sellainen, että hän tuntee sen aidosti omakseen ja pystyy esittämään laulun omana itsenään. Musiikkityyliään hän kuvailee pop-folkiksi, esimerkiksi gospel tai Hillsong-ylistysmusiikki eivät sopisi hänelle. Nina myös mietti pitkään, kun hänelle ehdotettiin levyn tekemistä Hilja Aaltosen sanoihin ja Hannu Huhtalan sävellyksiin, koska tyyli olisi vähän erilainen. Avoin taivas –levy kuitenkin tehtiin ja se on ylittänyt jo ainakin kultalevyrajan.

     Ninan mielestä musiikki sinänsä ei ole hengellistä tai maallista sen enempää kuin kitara, piano tai äänentoistolaitteet. Esittäjän hengellisyys ratkaisee. Nina ei pyri myöskään tekemään sanoituksia minkään kaavan mukaan, esimerkiksi tunkemalla lauluun tiettyä määrää Jeesus-sanaa tai kaanaankieltä, koska se ei hänen mielestään tee laulusta yhtään hengellisempää. Hän laulaa itselleen tärkeistä asioista ja koska hän on kristitty, se näkyy aina lauluissa, ja myös kaikessa esiintymiseen liittyvässä. Median merkitystä Nina pitää myös tärkeänä. Hän on julistanut evankeliumia laulamisen lisäksi noin 2000 haastattelussa.

     Ninan hengellisyys vaikuttaa kirjan mukaan hyvin raikkaalta ja terveeltä. Hän käyttää armolahjoja, mutta arvostaa kiihkotonta hengellisyyttä. Tervettä karismaattisuutta hän kertoo oppineensa pastori Seppo Juntusen tilaisuuksissa. Niissä tapahtui ihmeparantumisia, mutta Juntunen piti aina kiinni tärkeysjärjestyksestä: “Suurin ihme ei ole koskaan se, että ihminen parantuu. Paljon suurempaa on se, että hän löytää Kristuksen ja saa syntinsä anteeksi.”

     Nina toteaa, että on ihan kiva, jos joku tulee kertomaan, että hän laulaa hienosti. Mutta: “Eniten minua innostaa se, että kerran taivaassa joku tulee kertomaan, että eräällä keikallasi minäkin kuulin sanoman Jeesuksesta, ja siksi olen nyt täällä.”

Käännä kasvosi meidän puoleemme

Kirjoitin tällaisen kolumnin seurakuntamme Vantaan Kotikirkon Suola-lehteen.

Olen viime aikoina lukenut ja kuunnellut teologi Paavo Kettusta. Hän tutki Itä-Suomen yliopistossa ihmisten kokemuksia ripistä heidän lähettämiensä kirjeiden perusteella. Kävi ilmi, että vaikka ripissä, psykoterapiassa ja sielunhoidossa käsitellään paljon tekoja ja syyllisyyttä, häpeä on yhä suurempi ongelma nykyajan ihmisille. Se ilmenee kelpaamattomuuden ja riittämättömyyden tunteena, ja kahlitsee elämää. Kettusen sanoin: syyllisyys liittyy tekemiseen, häpeä olemiseen, syyllisyys on tietämistä, häpeä sitä miltä tuntuu. Häpeä vaurioittaa itsetuntoa, aiheuttaa ulkopuolisuuden tunnetta ja vaikuttaa negatiivisesti ihmissuhteisiin ja jumalasuhteeseen. Häpeä voi myös viedä tulevaisuuden toivon. Kettunen on toiminut vuosikymmeniä sielunhoitajana ja nähnyt, miten uskovienkin kohdalla häpeä on suuri ongelma, ja joskus sitä on vaikea erottaa syyllisyydestä.

Psykologisesti häpeän syntyä selitetään eri tavoin. Psykoanalyysin mukaan se syntyy lapsen varhaisvaiheissa, kun vastavuoroinen suhde hoitajan kanssa ajoittain epäonnistuu. Kehityspsykologian mukaan häpeä syntyy vasta siinä vaiheessa, kun lapsen oma moraalinen arviointikyky kehittyy. Vahvaa näyttöä on kuitenkin siitä, että häpeä on varhaisempi kokemus kuin syyllisyys.

Raamatun alkukertomuksia luetaan yleensä tottelemattomuuteen liittyvänä syyllisyyskertomuksena. Kettunen näkee niissä myös häpeäkertomuksen, jossa oleellisinta on Jumalan ja ihmisen välisen suhteen rikkoutuminen. Jumalan ensimmäinen kysymyshän häveten piiloutuneelle Aadamille oli ”Missä sinä olet” eikä ”Mitä pahaa olet tehnyt”. Jumala huhuilee ihmistä paratiisin illassa ja haluaa luoda yhteyden uudelleen.

Seurakunta taas voi aiheuttaa uskovalle hengellistä häpeää, jos uskonelämän ihanteeksi asetetaan epärealistisia vaatimuksia, joihin heikompi uskova ei koskaan yllä.

Ennen kuin siirrytään traumatisoivan häpeän parannuskeinoihin, täytyy todeta, että on olemassa tietysti tervettäkin häpeää. Se suojelee ihmisen minuutta ja asettaa rajat, joiden ylittäminen voi vaurioittaa elämää. Toisten ihmisten kanssa toimittaessa terve häpeä ilmenee kunnioittavana ja hyvänä käytöksenä.

Kettunen painottaa voimakkaasti sitä, että synninpäästö ja anteeksiantamus on ratkaisu syyllisyyteen, mutta ei traumatisoivaan häpeään. Jos tällaiseen häpeään tarjotaan anteeksiantamusta, se luo autettavalle kuvan, että hän on tehnyt jotain väärin. Häpeän tunne ei ole syntiä.

Parantumisen lähtökohta on sen oivaltaminen, että ihmisen arvo perustuu luomiseen. Jokainen on luotu Jumalan kuvaksi. Ihmisen arvo ei siis perustu hänen suorituksiinsa. Tämä lähtökohta on tärkeää muistaa myös seurakunnassa. Kettunen painottaa voimakkaasti, että seurakunnan tulee olla myös olemisen, ei vain toimimisen yhteisö. Seurakunnan jäsenen täytyy saada kokea rakkautta ja huolenpitoa ihan omana itsenään.

Kettunen arvelee, että Herran siunauksessa ei varmaankaan turhaan sanota samaa asiaa kahteen kertaan: ”kirkasta meille kasvosi” ja ”käännä kasvosi meidän puoleemme”. Ihminen saa kokea tulevansa Jumalan silmissä nähdyksi, vastaanotetuksi ja rakastetuksi. Seurakunnan ja seurakunnan sielunhoidon tulisi välittää omalta osaltaan tätä samaa kokemusta. Pappi ja kirjailija Henry Nouwen onkin todennut, että sana, jonka hän haluaisi jäävän jokaisen mieleen, on ”rakastettu”. Hengellinen elämä on Nouwenin mielestä ennen kaikkea rakastettuna olemista. Erityisen tärkeää tämä on ihmiselle, joka kärsii traumatisoivasta häpeästä.

Kettusen mukaan ratkaisu traumatisoivaan häpeään ei siis ole synninpäästö ja anteeksianto, koska ne viittaavat siihen, että ihminen on tehnyt jotain väärin. Myöskään hengelliset harjoitukset, moraalinen elämä tai onnistumisen elämykset eivät lopullisesti paranna, koska ne taas viestittävät sitä, että ihmisen tulisi olla hyväksymiskelpoinen, jotta voisi tuntea itsensä hyväksytyksi. Kettusen mukaan Jumalan armo selättää häpeän: ”Armo ottaa vastaan koko minuutemme, ilman että jäljelle jää yhtään mahdollisuutta tulla hylätyksi”.

Paavo Kettunen on kirjoittanut aiheesta kirjat Kätketty ja vaiettu ja Häpeästä hyväksyntään.

Viimeiseen korttiin

Luin uusimman Topi Sorsakoskesta kirjoitetun elämäkerran Viimeiseen korttiin (Johnny Kniga 2016). Kirja kiinnosti musiikillisen annin lisäksi myös siksi, että päähenkilö oli ikätoverini (ikäeroa kaksi viikkoa). Kiinnosti tietää, millä tavalla hän koki erityisesti 1960-luvun musiikin.

Törmäsin Topi Sorsakoskeen tavallaan jo 1980-luvun alussa. Seinänaapuriksi Vantaan Rajatorpassa muutti mies, joka osoittautui kovaksi blueskitaristiksi. Hän kertoi nuorena soittaneensa bändissä nimeltä Kalle Kiwes Blues Band. Vuosia myöhemmin selvisi, että bändissä oli soittanut kitaraa myös Pekka Tammilehto Ähtäristä, tuleva Topi Sorsakoski.

Pekan isä, Yrjö Tammilehto, lempinimeltään Ylli, oli tunnettu muusikko ja laulaja Pohjanmaalla. Ylli oli mukana Danny-showssakin 1960-luvulla. Hän jätti kolmilapsisen perheensä äiti-Maijan vastuulle ja muutti pois kotoa, mutta kävi kuitenkin moikkaamassa perhettä joskus. Isä toi Pekalle ensin saksofonin ja sitten kitaran. Pekka ja veljensä Antti perustivat Kalle Kiwes Blues Bandin ja keikkailivat ahkerasti. Molemmat pojat soittivat myös isänsä orkesterissa jonkin aikaa. Pekka kertoi eräässä radiohaastattelussa isän vinoilleen hänelle, että jätkä luulee olevansa kitaristi, kun osaa kolme sointua. Isän orkesterin biisit olivat yllättävän vaikeita; tango Poesien soinnutkin vaihtuivat joka iskulla. Toisaalta isä neuvoi, miten Beatlesien All My Lovingin soinnut ja soolo menivät. Myöhemmin Pekka muutti isänsä perässä Helsinkiin ja soitti Raittisen veljesten The Boys –yhtyeessä.

Keikoilla kiertäessään Pekka alkoi matkan ratoksi kehitellä mielikuvitushahmoa, haitaristi Topia. Savossa hän näki keikkabussin ikkunasta tienviitan ja sai siitä hahmolleen sukunimen, Sorsakoski. Pekka oli hyvä rock-kitaristi, mutta alkoi keikkabussissa Topina laulella.

The Boysin suosio hiipui ja Köyhien ystävät hajosi 1970-luvun lopussa. Köyhien ystävien pohjalta syntyi Agents-yhtye. Sen kitaristilla Esa Pulliaisella oli selvä visio musiikista, jota hän halusi tehdä. Pulliainen halusi yhdistää rakastamansa rautalankamusiikin, rockin ja suomalaisen iskelmän. Aluksi Agentsin laulajana oli Rauli Badding Somerjoki. Topi joutui usein tuuraamaan keikoilla oikukasta Baddingia, joka ei välillä suostunut ollenkaan laulamaan. Lopulta Topista tuli Agentsien laulusolisti. Enpä arvannut Rajatorpassa asuessani, että siinä aivan lähellä, Askistossa, Pulliaisen perheen pihamökissä, alkoivat 1980-luvun alussa hakea omaa tyyliään Topi ja Pulliaisen veljekset.

Yhtyeen ensimmäinen levy, In Beat, levytettiin alkuvuodesta 1986. Höristelin korviani, kun radiosssa alkoi soida Surujen kitara ja muut biisit. Olin itsekin rakastanut rautalankaa ja nauhakaiulla tehostettua sähkökitaraa vuoden 1963 rautalankabuumin aikana. Agentseissa ja Esa Pulliaisen kitarassa oli jotain samaa, mutta ei ihan samaa. Topin ääni kuulosti alussa erikoiselta. Mietin, niin kuin elämäkertakirjan mukaan moni muukin, onko tämä parodiaa. Vähän häpeillen ostin ensimmäisen LP:n. Levystä tuli suurmenestys ja se siivitti yhtyeen ihan käsittämättömään suosioon muutamaksi vuodeksi. Tänä päivänä Agentsien ja Topin CD-levyjä on hyllyssäni monta. Muutaman kerran näin heidät livenä Kulttuuritalolla Helsingissä, mm. Topin 50-vuotisjuhlakonsertissa 2002.

Suuresta suosiostaan huolimatta Agents väsähti 1980-luvun lopussa. Topi siirtyi soolouralle. Hän lauloi ikivihreitä ison orkesterin säestyksellä. Nekin ovat monet klassikoita. Hän lauloi paljon myös tangoja. Tango oli niin suosittua Suomessa 1960-luvun alussa, että sen vaikutukselta ei voinut välttyä. Pidin itsekin popmusiikin lisäksi myös tangoista: Satumaa, Tähdet meren yllä… Myöhemmin Topi keikkaili Kulkukoirat-yhtyeen kanssa. Palasipa hän vielä yhteen Agentsinkin kanssa vuonna 2007, kun he tekivät levyn kunnianosoituksena Suomessa 1960-luvulla keikkailleelle englantilaisyhtyeelle The Renegadesille. Renegdeseilta on lähtöisin mm. My Heart Must Do the Crying eli Salattu suru.

Viimeiseen korttiin –kirja sisältää paljon mukana olleiden haastatteluja. Se tekee kerronnan mielenkiintoiseksi ja todentuntuiseksi. Erittäin hyväksi kirjan tekee musiikillisen kehityksen ja levytysten tarkka kuvaus. Pekan/Topin henkilökuvaa ruoditaan paljon, mutta minulle se ainakin jäi silti arvoitukseksi. Monet kertovat, että Pekka ja Topi (rooli) olivat aika paljon eri henkilöitä. Ystävät kuvaavat Pekkaa laajasti sivistyneeksi, älykkääksi ja herkäksi. Kielenkäyttö ja elämäntavat taas kertovat ihan toista. Erikoisalana hänellä oli musiikin lisäksi elektroniikka. Hän väsäsi itse vahvistimia ja korjaili toistenkin laitteita. Kerran Amerikassa ollessaan Pekka lainasi musiikkiliikkeestä arvokkaan mikrofonin. Hän vei sen hotellihuoneeseen, purki ja kirjoitti ruutupaperille kaikki osat. Sitten hän palautti mikin ja rakensi Suomessa samanlaisen.

Vuoden 2011 alussa Pekan yskä ei tuntunut ollenkaan parantuvan ja laulu oli vaikeaa. Maaliskuussa todettiin keuhkosyöpä. Kunto huononi nopeasti. Kävin heinäkuussa Vesa Keskisen kaupassa Tuurissa, jonne ajoin Ähtärin kautta. Piipahdin samalla Tuurin kauppa-alueella olevaan musiikkiliikkeeseen. Kysyin liikkeen omistajalta, tunsiko hän henkilökohtaisesti Pekan. Kertoi hyvinkin tuntevansa. Pekka oli käynyt liikkeessä edellisenä päivänä happipulloa kantaen. Elokuussa Pekka kuoli Seinäjoen keskussairaalassa.

Ahkera keikoilla kiertäminen oli ohi. “Ajomies, älä kiirehdi suotta, pakoon ei pääse kohtaloaan…”

Ennen kuolemaansa Pekka halusi ehdottomasti tavata uskovaisen laulajan, Viktor Klimenkon. Tapaaminen järjestettiin Vaajakosken ABC:lla. Arvoitukseksi jäi, mitä Pekan mielessä liikkui, mutta ehkä mieltä vaivasi kuolemanjälkeinen elämä.