Käännä kasvosi meidän puoleemme

Kirjoitin tällaisen kolumnin seurakuntamme Vantaan Kotikirkon Suola-lehteen.

Olen viime aikoina lukenut ja kuunnellut teologi Paavo Kettusta. Hän tutki Itä-Suomen yliopistossa ihmisten kokemuksia ripistä heidän lähettämiensä kirjeiden perusteella. Kävi ilmi, että vaikka ripissä, psykoterapiassa ja sielunhoidossa käsitellään paljon tekoja ja syyllisyyttä, häpeä on yhä suurempi ongelma nykyajan ihmisille. Se ilmenee kelpaamattomuuden ja riittämättömyyden tunteena, ja kahlitsee elämää. Kettusen sanoin: syyllisyys liittyy tekemiseen, häpeä olemiseen, syyllisyys on tietämistä, häpeä sitä miltä tuntuu. Häpeä vaurioittaa itsetuntoa, aiheuttaa ulkopuolisuuden tunnetta ja vaikuttaa negatiivisesti ihmissuhteisiin ja jumalasuhteeseen. Häpeä voi myös viedä tulevaisuuden toivon. Kettunen on toiminut vuosikymmeniä sielunhoitajana ja nähnyt, miten uskovienkin kohdalla häpeä on suuri ongelma, ja joskus sitä on vaikea erottaa syyllisyydestä.

Psykologisesti häpeän syntyä selitetään eri tavoin. Psykoanalyysin mukaan se syntyy lapsen varhaisvaiheissa, kun vastavuoroinen suhde hoitajan kanssa ajoittain epäonnistuu. Kehityspsykologian mukaan häpeä syntyy vasta siinä vaiheessa, kun lapsen oma moraalinen arviointikyky kehittyy. Vahvaa näyttöä on kuitenkin siitä, että häpeä on varhaisempi kokemus kuin syyllisyys.

Raamatun alkukertomuksia luetaan yleensä tottelemattomuuteen liittyvänä syyllisyyskertomuksena. Kettunen näkee niissä myös häpeäkertomuksen, jossa oleellisinta on Jumalan ja ihmisen välisen suhteen rikkoutuminen. Jumalan ensimmäinen kysymyshän häveten piiloutuneelle Aadamille oli ”Missä sinä olet” eikä ”Mitä pahaa olet tehnyt”. Jumala huhuilee ihmistä paratiisin illassa ja haluaa luoda yhteyden uudelleen.

Seurakunta taas voi aiheuttaa uskovalle hengellistä häpeää, jos uskonelämän ihanteeksi asetetaan epärealistisia vaatimuksia, joihin heikompi uskova ei koskaan yllä.

Ennen kuin siirrytään traumatisoivan häpeän parannuskeinoihin, täytyy todeta, että on olemassa tietysti tervettäkin häpeää. Se suojelee ihmisen minuutta ja asettaa rajat, joiden ylittäminen voi vaurioittaa elämää. Toisten ihmisten kanssa toimittaessa terve häpeä ilmenee kunnioittavana ja hyvänä käytöksenä.

Kettunen painottaa voimakkaasti sitä, että synninpäästö ja anteeksiantamus on ratkaisu syyllisyyteen, mutta ei traumatisoivaan häpeään. Jos tällaiseen häpeään tarjotaan anteeksiantamusta, se luo autettavalle kuvan, että hän on tehnyt jotain väärin. Häpeän tunne ei ole syntiä.

Parantumisen lähtökohta on sen oivaltaminen, että ihmisen arvo perustuu luomiseen. Jokainen on luotu Jumalan kuvaksi. Ihmisen arvo ei siis perustu hänen suorituksiinsa. Tämä lähtökohta on tärkeää muistaa myös seurakunnassa. Kettunen painottaa voimakkaasti, että seurakunnan tulee olla myös olemisen, ei vain toimimisen yhteisö. Seurakunnan jäsenen täytyy saada kokea rakkautta ja huolenpitoa ihan omana itsenään.

Kettunen arvelee, että Herran siunauksessa ei varmaankaan turhaan sanota samaa asiaa kahteen kertaan: ”kirkasta meille kasvosi” ja ”käännä kasvosi meidän puoleemme”. Ihminen saa kokea tulevansa Jumalan silmissä nähdyksi, vastaanotetuksi ja rakastetuksi. Seurakunnan ja seurakunnan sielunhoidon tulisi välittää omalta osaltaan tätä samaa kokemusta. Pappi ja kirjailija Henry Nouwen onkin todennut, että sana, jonka hän haluaisi jäävän jokaisen mieleen, on ”rakastettu”. Hengellinen elämä on Nouwenin mielestä ennen kaikkea rakastettuna olemista. Erityisen tärkeää tämä on ihmiselle, joka kärsii traumatisoivasta häpeästä.

Kettusen mukaan ratkaisu traumatisoivaan häpeään ei siis ole synninpäästö ja anteeksianto, koska ne viittaavat siihen, että ihminen on tehnyt jotain väärin. Myöskään hengelliset harjoitukset, moraalinen elämä tai onnistumisen elämykset eivät lopullisesti paranna, koska ne taas viestittävät sitä, että ihmisen tulisi olla hyväksymiskelpoinen, jotta voisi tuntea itsensä hyväksytyksi. Kettusen mukaan Jumalan armo selättää häpeän: ”Armo ottaa vastaan koko minuutemme, ilman että jäljelle jää yhtään mahdollisuutta tulla hylätyksi”.

Paavo Kettunen on kirjoittanut aiheesta kirjat Kätketty ja vaiettu ja Häpeästä hyväksyntään.