Käännä kasvosi meidän puoleemme

Kirjoitin tällaisen kolumnin seurakuntamme Vantaan Kotikirkon Suola-lehteen.

Olen viime aikoina lukenut ja kuunnellut teologi Paavo Kettusta. Hän tutki Itä-Suomen yliopistossa ihmisten kokemuksia ripistä heidän lähettämiensä kirjeiden perusteella. Kävi ilmi, että vaikka ripissä, psykoterapiassa ja sielunhoidossa käsitellään paljon tekoja ja syyllisyyttä, häpeä on yhä suurempi ongelma nykyajan ihmisille. Se ilmenee kelpaamattomuuden ja riittämättömyyden tunteena, ja kahlitsee elämää. Kettusen sanoin: syyllisyys liittyy tekemiseen, häpeä olemiseen, syyllisyys on tietämistä, häpeä sitä miltä tuntuu. Häpeä vaurioittaa itsetuntoa, aiheuttaa ulkopuolisuuden tunnetta ja vaikuttaa negatiivisesti ihmissuhteisiin ja jumalasuhteeseen. Häpeä voi myös viedä tulevaisuuden toivon. Kettunen on toiminut vuosikymmeniä sielunhoitajana ja nähnyt, miten uskovienkin kohdalla häpeä on suuri ongelma, ja joskus sitä on vaikea erottaa syyllisyydestä.

Psykologisesti häpeän syntyä selitetään eri tavoin. Psykoanalyysin mukaan se syntyy lapsen varhaisvaiheissa, kun vastavuoroinen suhde hoitajan kanssa ajoittain epäonnistuu. Kehityspsykologian mukaan häpeä syntyy vasta siinä vaiheessa, kun lapsen oma moraalinen arviointikyky kehittyy. Vahvaa näyttöä on kuitenkin siitä, että häpeä on varhaisempi kokemus kuin syyllisyys.

Raamatun alkukertomuksia luetaan yleensä tottelemattomuuteen liittyvänä syyllisyyskertomuksena. Kettunen näkee niissä myös häpeäkertomuksen, jossa oleellisinta on Jumalan ja ihmisen välisen suhteen rikkoutuminen. Jumalan ensimmäinen kysymyshän häveten piiloutuneelle Aadamille oli ”Missä sinä olet” eikä ”Mitä pahaa olet tehnyt”. Jumala huhuilee ihmistä paratiisin illassa ja haluaa luoda yhteyden uudelleen.

Seurakunta taas voi aiheuttaa uskovalle hengellistä häpeää, jos uskonelämän ihanteeksi asetetaan epärealistisia vaatimuksia, joihin heikompi uskova ei koskaan yllä.

Ennen kuin siirrytään traumatisoivan häpeän parannuskeinoihin, täytyy todeta, että on olemassa tietysti tervettäkin häpeää. Se suojelee ihmisen minuutta ja asettaa rajat, joiden ylittäminen voi vaurioittaa elämää. Toisten ihmisten kanssa toimittaessa terve häpeä ilmenee kunnioittavana ja hyvänä käytöksenä.

Kettunen painottaa voimakkaasti sitä, että synninpäästö ja anteeksiantamus on ratkaisu syyllisyyteen, mutta ei traumatisoivaan häpeään. Jos tällaiseen häpeään tarjotaan anteeksiantamusta, se luo autettavalle kuvan, että hän on tehnyt jotain väärin. Häpeän tunne ei ole syntiä.

Parantumisen lähtökohta on sen oivaltaminen, että ihmisen arvo perustuu luomiseen. Jokainen on luotu Jumalan kuvaksi. Ihmisen arvo ei siis perustu hänen suorituksiinsa. Tämä lähtökohta on tärkeää muistaa myös seurakunnassa. Kettunen painottaa voimakkaasti, että seurakunnan tulee olla myös olemisen, ei vain toimimisen yhteisö. Seurakunnan jäsenen täytyy saada kokea rakkautta ja huolenpitoa ihan omana itsenään.

Kettunen arvelee, että Herran siunauksessa ei varmaankaan turhaan sanota samaa asiaa kahteen kertaan: ”kirkasta meille kasvosi” ja ”käännä kasvosi meidän puoleemme”. Ihminen saa kokea tulevansa Jumalan silmissä nähdyksi, vastaanotetuksi ja rakastetuksi. Seurakunnan ja seurakunnan sielunhoidon tulisi välittää omalta osaltaan tätä samaa kokemusta. Pappi ja kirjailija Henry Nouwen onkin todennut, että sana, jonka hän haluaisi jäävän jokaisen mieleen, on ”rakastettu”. Hengellinen elämä on Nouwenin mielestä ennen kaikkea rakastettuna olemista. Erityisen tärkeää tämä on ihmiselle, joka kärsii traumatisoivasta häpeästä.

Kettusen mukaan ratkaisu traumatisoivaan häpeään ei siis ole synninpäästö ja anteeksianto, koska ne viittaavat siihen, että ihminen on tehnyt jotain väärin. Myöskään hengelliset harjoitukset, moraalinen elämä tai onnistumisen elämykset eivät lopullisesti paranna, koska ne taas viestittävät sitä, että ihmisen tulisi olla hyväksymiskelpoinen, jotta voisi tuntea itsensä hyväksytyksi. Kettusen mukaan Jumalan armo selättää häpeän: ”Armo ottaa vastaan koko minuutemme, ilman että jäljelle jää yhtään mahdollisuutta tulla hylätyksi”.

Paavo Kettunen on kirjoittanut aiheesta kirjat Kätketty ja vaiettu ja Häpeästä hyväksyntään.

Viimeiseen korttiin

Luin uusimman Topi Sorsakoskesta kirjoitetun elämäkerran Viimeiseen korttiin (Johnny Kniga 2016). Kirja kiinnosti musiikillisen annin lisäksi myös siksi, että päähenkilö oli ikätoverini (ikäeroa kaksi viikkoa). Kiinnosti tietää, millä tavalla hän koki erityisesti 1960-luvun musiikin.

Törmäsin Topi Sorsakoskeen tavallaan jo 1980-luvun alussa. Seinänaapuriksi Vantaan Rajatorpassa muutti mies, joka osoittautui kovaksi blueskitaristiksi. Hän kertoi nuorena soittaneensa bändissä nimeltä Kalle Kiwes Blues Band. Vuosia myöhemmin selvisi, että bändissä oli soittanut kitaraa myös Pekka Tammilehto Ähtäristä, tuleva Topi Sorsakoski.

Pekan isä, Yrjö Tammilehto, lempinimeltään Ylli, oli tunnettu muusikko ja laulaja Pohjanmaalla. Ylli oli mukana Danny-showssakin 1960-luvulla. Hän jätti kolmilapsisen perheensä äiti-Maijan vastuulle ja muutti pois kotoa, mutta kävi kuitenkin moikkaamassa perhettä joskus. Isä toi Pekalle ensin saksofonin ja sitten kitaran. Pekka ja veljensä Antti perustivat Kalle Kiwes Blues Bandin ja keikkailivat ahkerasti. Molemmat pojat soittivat myös isänsä orkesterissa jonkin aikaa. Pekka kertoi eräässä radiohaastattelussa isän vinoilleen hänelle, että jätkä luulee olevansa kitaristi, kun osaa kolme sointua. Isän orkesterin biisit olivat yllättävän vaikeita; tango Poesien soinnutkin vaihtuivat joka iskulla. Toisaalta isä neuvoi, miten Beatlesien All My Lovingin soinnut ja soolo menivät. Myöhemmin Pekka muutti isänsä perässä Helsinkiin ja soitti Raittisen veljesten The Boys –yhtyeessä.

Keikoilla kiertäessään Pekka alkoi matkan ratoksi kehitellä mielikuvitushahmoa, haitaristi Topia. Savossa hän näki keikkabussin ikkunasta tienviitan ja sai siitä hahmolleen sukunimen, Sorsakoski. Pekka oli hyvä rock-kitaristi, mutta alkoi keikkabussissa Topina laulella.

The Boysin suosio hiipui ja Köyhien ystävät hajosi 1970-luvun lopussa. Köyhien ystävien pohjalta syntyi Agents-yhtye. Sen kitaristilla Esa Pulliaisella oli selvä visio musiikista, jota hän halusi tehdä. Pulliainen halusi yhdistää rakastamansa rautalankamusiikin, rockin ja suomalaisen iskelmän. Aluksi Agentsin laulajana oli Rauli Badding Somerjoki. Topi joutui usein tuuraamaan keikoilla oikukasta Baddingia, joka ei välillä suostunut ollenkaan laulamaan. Lopulta Topista tuli Agentsien laulusolisti. Enpä arvannut Rajatorpassa asuessani, että siinä aivan lähellä, Askistossa, Pulliaisen perheen pihamökissä, alkoivat 1980-luvun alussa hakea omaa tyyliään Topi ja Pulliaisen veljekset.

Yhtyeen ensimmäinen levy, In Beat, levytettiin alkuvuodesta 1986. Höristelin korviani, kun radiosssa alkoi soida Surujen kitara ja muut biisit. Olin itsekin rakastanut rautalankaa ja nauhakaiulla tehostettua sähkökitaraa vuoden 1963 rautalankabuumin aikana. Agentseissa ja Esa Pulliaisen kitarassa oli jotain samaa, mutta ei ihan samaa. Topin ääni kuulosti alussa erikoiselta. Mietin, niin kuin elämäkertakirjan mukaan moni muukin, onko tämä parodiaa. Vähän häpeillen ostin ensimmäisen LP:n. Levystä tuli suurmenestys ja se siivitti yhtyeen ihan käsittämättömään suosioon muutamaksi vuodeksi. Tänä päivänä Agentsien ja Topin CD-levyjä on hyllyssäni monta. Muutaman kerran näin heidät livenä Kulttuuritalolla Helsingissä, mm. Topin 50-vuotisjuhlakonsertissa 2002.

Suuresta suosiostaan huolimatta Agents väsähti 1980-luvun lopussa. Topi siirtyi soolouralle. Hän lauloi ikivihreitä ison orkesterin säestyksellä. Nekin ovat monet klassikoita. Hän lauloi paljon myös tangoja. Tango oli niin suosittua Suomessa 1960-luvun alussa, että sen vaikutukselta ei voinut välttyä. Pidin itsekin popmusiikin lisäksi myös tangoista: Satumaa, Tähdet meren yllä… Myöhemmin Topi keikkaili Kulkukoirat-yhtyeen kanssa. Palasipa hän vielä yhteen Agentsinkin kanssa vuonna 2007, kun he tekivät levyn kunnianosoituksena Suomessa 1960-luvulla keikkailleelle englantilaisyhtyeelle The Renegadesille. Renegdeseilta on lähtöisin mm. My Heart Must Do the Crying eli Salattu suru.

Viimeiseen korttiin –kirja sisältää paljon mukana olleiden haastatteluja. Se tekee kerronnan mielenkiintoiseksi ja todentuntuiseksi. Erittäin hyväksi kirjan tekee musiikillisen kehityksen ja levytysten tarkka kuvaus. Pekan/Topin henkilökuvaa ruoditaan paljon, mutta minulle se ainakin jäi silti arvoitukseksi. Monet kertovat, että Pekka ja Topi (rooli) olivat aika paljon eri henkilöitä. Ystävät kuvaavat Pekkaa laajasti sivistyneeksi, älykkääksi ja herkäksi. Kielenkäyttö ja elämäntavat taas kertovat ihan toista. Erikoisalana hänellä oli musiikin lisäksi elektroniikka. Hän väsäsi itse vahvistimia ja korjaili toistenkin laitteita. Kerran Amerikassa ollessaan Pekka lainasi musiikkiliikkeestä arvokkaan mikrofonin. Hän vei sen hotellihuoneeseen, purki ja kirjoitti ruutupaperille kaikki osat. Sitten hän palautti mikin ja rakensi Suomessa samanlaisen.

Vuoden 2011 alussa Pekan yskä ei tuntunut ollenkaan parantuvan ja laulu oli vaikeaa. Maaliskuussa todettiin keuhkosyöpä. Kunto huononi nopeasti. Kävin heinäkuussa Vesa Keskisen kaupassa Tuurissa, jonne ajoin Ähtärin kautta. Piipahdin samalla Tuurin kauppa-alueella olevaan musiikkiliikkeeseen. Kysyin liikkeen omistajalta, tunsiko hän henkilökohtaisesti Pekan. Kertoi hyvinkin tuntevansa. Pekka oli käynyt liikkeessä edellisenä päivänä happipulloa kantaen. Elokuussa Pekka kuoli Seinäjoen keskussairaalassa.

Ahkera keikoilla kiertäminen oli ohi. “Ajomies, älä kiirehdi suotta, pakoon ei pääse kohtaloaan…”

Ennen kuolemaansa Pekka halusi ehdottomasti tavata uskovaisen laulajan, Viktor Klimenkon. Tapaaminen järjestettiin Vaajakosken ABC:lla. Arvoitukseksi jäi, mitä Pekan mielessä liikkui, mutta ehkä mieltä vaivasi kuolemanjälkeinen elämä.

Nykyinen uskontunnustukseni 2: Raamattu

Kristittynä Raamattu on minulle tärkein kirja. Uskoni ei varsinaisesti kohdistu Raamattuun, vaan sen takana olevaan Jumalaan, mutta enpä paljoakaan tietäisi Jumalasta ilman Raamattua. Jumala on kuitenkin paljon enemmän kuin Raamattu. Näkemykseni Raamatusta on kehittynyt vuosien mittaan lukemieni kirjojen, käymieni keskustelujen ja kuulemieni raamattutuntien perusteella. Se muuttuu ehkä vieläkin, mutta nyt ajattelen näin.

    

Mikä Raamattu on

Raamatun ovat kirjoittaneet ihmiset Jumalan Pyhän Hengen inspiroimina. Sen tapahtumat kiinnittyvät konkreettiseen historiaan, josta kertovat myös muut lähteet. Raamatun tekstit eivät ole valvontakameran kuvasta tehtyjä havaintoja tai nauhalta purettua silminnäkijöiden todistusta eikä niitä ole saneltu kirjoittajille. Kirjoittajat ovat tehneet tutkimustyötä, käyttäneet lähteitä (tämänhän mm. Luukas vahvistaa) ja oman kykynsä ja sen aikaisen maailmankuvan mukaisesti kertoneet asioista. En pidä Raamattua luonnontieteen oppikirjana, koska sinä aikana kirjoittajilla ei ollut sitä tietoa, mikä meillä on nyt. Raamatun kirjoittamisprosessi on ollut pitkä ja sen aikana joihinkin teksteihin on tehty myöhempää toimitustyötä.

     Alkuperäistekstejä ei ole säilynyt ja kopioitakin on useita erilaisia, joten Raamatun teksti on täytynyt tieteellisen tekstikritiikin avulla rakentaa. Teksteissä on epätarkkuuksia ja keskinäisiä ristiriitaisuuksia, kuten voidaan havaita esimerkiksi Jeesuksen hautakertomuksista. Hautakertomuksia on vuosisatojen aikana pyritty kovasti harmonisoimaan keskenään. Minua eroavuudet eivät häiritse, päinvastoin ne tekevät tapahtuman uskottavammaksi. Poliiskuulusteluja suorittavat tietävät, että jos useamman henkilön kertomusten kaikki yksityiskohdat täsmäävät keskenään, kyse on keksitystä tarinasta.

     Raamatun kirjoittajat eivät ole pyrkineet kirjoittamaan historiankirjoitusta nykyaikaisessa mielessä, vaan välittämään tiettyä sanomaa, “että te uskoisitte” (Johannes 20:31). Siihen nähden historialliset faktatkin ovat kestäneet hyvin kriittistä tutkimusta. Raamatun inhimillinen ja jumalallinen puoli kietoutuvat toisiinsa niin, että niitä on mahdotonta täysin erottaa.

Raamatun tulkinta

Koska Raamatussa on sekä jumalallinen että inhimillinen (historiallinen) puoli, sitä täytyy lukiessa tulkita, kuten kaikkea muutakin tekstiä. Jotkut sanovat lukevansa Raamattua kirjaimellisesti, “niinkuin se on kirjoitettu”, mutta se ei todellisuudessa onnistu. Tulkinnan määrän ja vaikeuden näkee hyvin siitäkin, että on olemassa monia kirkkokuntia ja seurakuntia, joilla on “se oikea tulkinta”. Professori Alister McGrath onkin todennut, ettei koskaan ole ollut sellaista kristinuskoa, joka olisi ollut kaikille täysin sama. 
     Kirjaimellisuus käy vaikeaksi esimerkiksi silloin, jos aikoo vuorisaarnan mukaisesti repiä irti silmän, joka viettelee pahaan. Kirjaimellista tulkintaa kannattavat saattavat toisaalta soveltaa Raamatun lopunajan ennustuksia nykyisiin valtioihin, joita ei ollut profetian kirjoitusaikana olemassakaan, tai jopa Donald Trumpin valintaan. Voi myös kysyä, miten Ilmestyskirjaa voi lukea tulkitsematta.

     Jos ihmisen pitää olla ehdottoman varma jokaisen raamatunkohdan oikeasta tulkinnasta, selitys saattaa löytyä psykoanalyyttisen näkökulman kautta. Yksinkertaistaen: pieni vauva ei pysty ymmärtämään, että sama äiti tuottaa hänelle sekä tyydytyksen että pettymyksen. Kehittyessään vauva oppii yhdistämään nämä äidin puolet. Jos kehitys häiriintyy, mustavalkoinen tulkintatapa voi liittyä myöhemmin myös raamatuntulkintaan.

     Edesmennyt tunnettu terapeutti Erik Ewalds katsoi myös aikoinaan Raamatun lukemista psykologiselta kannalta. Hän totesi “niinkuin se on kirjoitettu” –lukutavan mahdottomaksi, koska ihminen käsittää lukemansa sen mukaan, miten estynyt, epäitsenäinen tai ahdistunut hän on. Tulkintaan vaikuttavat myös alitajunnassa olevat ennakkoluulot. Ewaldsin mielestä vapaan ja estyneen ihmisen Raamatut ovat kuin kaksi eri kirjaa.

     Tieteellinen raamatuntutkimus on käyttänyt pääasiassa historiallis-kriittistä menetelmää. Raamattua tutkitaan kuten mitä tahansa kirjaa ja tutkimuksen tavoitteena on selvittää, mitä kukin raamatunkohta on tarkoittanut sillä hetkellä, kun se on kirjoitettu. Tämä vaihe, eksegeesi, on tärkeä, koska sen avulla voidaan välttää harhaoppeja, jotka nousevat mielivaltaisista tulkinnoista. Kun alkuperäinen historiallinen merkitys on saatu selville, täytyy miettiä, mitä kohta merkitsee meille nyt.

     Tutkimus on esimerkiksi selvittänyt, että neljäs käsky, “kunnioita isääsi ja äitiäsi”, on aluperin velvoittanut aikuiset miehet huolehtimaan ikääntyneistä vanhemmistaan ja sillä tavalla kunnioittamaan heitä. Käskyä on käytetty myöhemmin väärin ymmärrettynä vanhempien vallankäytön pönkittämiseen ja lasten alistamiseen.

     Kirjaimellisuuteen takertuminen tuntuu välillä olevan myös kriittisen tutkimuksen ongelma. Ristiriitoja nähdään helposti sielläkin, missä niitä ei ole. Kun Jaakob korostaa tekoja uskon sijaan vastoin Paavalin opetusta, sitä pidetään ristiriitana, vaikka kyse on eri näkökulmasta. Myös Paavalin retorisia (puhetaidollisia) ilmaisuja saatetaan ottaa liian kirjaimellisesti. Aikalaiset osasivat varmaan paremmin tunnistaa Paavalin puheista retoriikan. Tutkijoiden taipumusta kirjaimellisuuteen kuvaa hyvin läppä, jonka joku heitti somessa: Jeesuksen aikana eli paljon korvattomia ihmisiä. Siksi Jeesus sanoi usein, että jolla on korvat, se kuulkoon.

     Tieteellisen tutkimuksen yhtenä tarkoituksena on osoittaa, miten suuri ajallinen kuilu on meidän aikamme kulttuurin  ja sen kulttuurin välissä, jossa Raamatun kirjoitukset ovat syntyneet. Senkin takia tulkintaa tarvitaan. Toisaalta täytyy muistaa, että meidän aikamme tutkijat ovat myös aikansa lapsia, joten vanhojen tekstien ymmärrys on rajallista. Tutkija täyttää helposti nykytiedolla tutkimukseen jäävät aukkokohdat.

Raamatun todellinen olemus

Tieteellinen tutkimus on tarpeellista ja tärkeää, mutta se ei lähtöoletuksensa vuoksi voi tavoittaa Raamatun todellista olemusta, johon sisältyy yliluonnollinen elementti. Historiallis-kriittinen tutkimus hajottaa Raamatun tekstit irrallisiksi ja ristiriitaisilta näyttäviksi opetuksiksi ja pahimmillaan väittää, ettei niissä mitään yhtenäistä sanomaa olekaan.

     Historiallis-kriittinen tutkimus sivuuttaa Raamatun tärkeän tulkinta-avaimen, kaanonin (ohjeellinen kirjoitusten kokoelma). Kun kirkko yhdisti tietyin kriteerein tietyt kirjoitukset kaanoniksi, kokonaisuudesta muodostui enemmän kuin osiensa summa. Monet tekstit saavat kaanonissa uusia merkityksiä, joita niiden kirjoittajat eivät ymmärtäneet täysin kirjoittaessaan. Esimerkiksi Vanhan testamentin Psalmi 22 ja Jesajan kirjan luku 53 viittaavat selvästi kaanonin osana Jeesuksen kärsimyksiin. Kaanon muodostaa yhtenäisen kertomuksen siitä, miten Jumala on päättänyt pelastaa syntiin langenneen ihmiskunnan ja jokaisen yksilön. Raamatusta ei löydy kaikkea tietoa, mutta löytyy riittävä tieto siitä, miten ihminen voi päästä iankaikkiseen elämään.

     Raamatun jumalallinen puoli avautuu vain uskon kautta. “Jos joku tahtoo tehdä hänen (Jumalan) tahtonsa, tulee hän tuntemaan onko tämä oppi Jumalasta vai puhunko minä omiani”, sanoi Jeesus (Johannes 7:17). Raamattua täytyy lukea luottaen siihen, että kyseessä on elävä sana, jonka kautta Jumala ilmestyy ja joka alkaa vaikuttaa lukijassa. Jumala voi silloin käyttää sanaansa historiallisesta merkityksestä poikkeavalla tavalla nykyajan lukijan kohdalla. Näin myös ajallinen ja kulttuurinen kuilu umpeutuu, kun Raamatussa voimme kohdata saman elävän Jumalan kuin Raamatun ajan uskovat.

Ps 1.

Näin reformaation juhlavuonna suosittelen lukemaan Sammeli Juntusen artikkelin Mitä on sola scriptura (yksin Raamattu) –periaate tänään. Se löytyy luterilaisen kirkon vuoden 2004 synodaalikirjasta Raamattu ja kirkon usko tänään.

Ps 2.

Jos mainitsemani psykoanalyyttinen näkökulma kiinnostaa, niin Teologisesta Aikakauskirjasta 3/2006 löytyy Markku Niemisen artikkeli Uskonnon psykodynamiikka.

Odota minua siellä, missä on jo aamu

Eilen perjantaina sain jo toisen suruviestin lyhyen ajan sisällä. 56-vuotias siskoni kuoli syöpään. Taistelu oli pitkä ja lopulta jo uuvuttavakin.

Muistan hyvin, kun maaliskuussa 1960 tuli laitokselta tieto, että minulle on syntynyt sisko. Olin kansakoulun ensimmäisellä luokalla Saarijärven Kalmarissa. Äitiä ja siskoa kotiin odotellessa kävin ostamassa tutin Kalmarin Osuuskaupasta.

Seuraava muistikuvani on se, kun siskoni itki kamarissa kopassaan ja minä kävin laittamassa hänelle tutin suuhun. Kun tulin tupaan, kyläilemässä ollut naapurin Vihtori ihmetteli, mitä tein vauvalle. Ylpeänä vastasin, että annoin vaan tutin suuhun.

Myöhemmältä ajan muistan, kun harjoittelin nyrkkeilyä ja siskoni oli harjoitusvastustajana. Löin tietysti pääasiassa vain ilmaan, mutta kerran vahingossa vähän osui häneen. Siskoa pikkuisen itketti, mutta yhteistuumin olimme mahdollisimman hiljaa. Hain hänelle tuvasta vaivihkaa jotain hyvää syötävää ja hieroimme kipeää kohtaa. Kerran taas lähdin kotiväeltä salaa Tunturi-mopolla tapaamaan noin 30 kilometrin päässä asunutta tyttöystävääni. Vain siskoni tiesi lähdöstäni ja kertoi asian muille sitten kun olin jo häipynyt. Kotiin tultuani sain todella tylyn vastaanoton. Minulle ei annettu edes iltaruokaa. Siskoni salakuljetti kuitenkin ruokaa pienissä erissä.

Siskoni kertoi myöhemmin, että kun lähdin ammattikouluun Jyväskylään ja olin viikot siellä, hän lauantaina iltapäivällä katseli ikkunasta, koska nousen ylös läheistä mäkeä ja tulen viikonlopuksi kotiin.

Siskoni seurasi minua uravalinnassa: lähti latojan/tekstinvalmistajan oppiin Jyväskylään. Siinä ammatissa hän olikin koko työuransa ajan.

Vuonna 1980 siskoni tapasi elämänsä miehen Rauman rautatieasemalla ja asui siitä lähtien Raumalla. Ensimmäisen lapsen saimme molemmat suunnilleen yhtä aikaa 1980-luvun alussa. 

Vuosien varrella olimme milloin enemmän milloin vähemmän yhteydessä toisiimme. Aina kuitenkin yhteys säilyi. Viime vuosina tapaamiset lisääntyivät, ja erityisesti kolmen vuoden sairastamisen aikana tapaamisia oli aika paljonkin. Toivo ja epätoivo vaihtelivat, ja lopputulos oli sitten kuitenkin ikävä. Viikkoa ennen kuolemaa puhuimme puhelimessa. Siskoni ääni oli jo väsynyt ja puhe tuli vähän harvakseen, mutta ajatukset olivat ihan selkeät. Emme kuitenkaan hyvästelleet, koska odotimme elämän vielä jatkuvan.

Sen perusteella, mitä viimeisinä aikoina juttelimme, voin sanoa siskolleni hengellisen laulun sanoin: odota minua siellä, missä on jo aamu.