Piispana Tampereella (kirjaesittely)

 Piispana Tampereella. Tien vaikean minulle valmistit, osat I ja II, 712 sivua.

Väyläkirjat 2024.

 

Tampereen piispana viimeiset työvuotensa toiminut Juha Pihkala on julkaissut mielenkiintoisen elämäkertansa. Hän on älykäs, oppinut ja perusteellinen teologi, jonka asiantuntemusta on tarvittu lukuisissa työtehtävissä, hankkeissa, työryhmissä ja luottamustehtävissä.

 

KIRJOITTAJAN LUONNEHDINTAA

 

Pihkala on aina lukenut paljon: ”Koulun lukukausien aikana luin joskus kolme tai neljäkin kirjaa viikossa. Teini-iässä… kävin yleensä kerran viikossa palauttamassa kassillisen kirjoja ja noutamassa uuden annoksen. Tahti on ajan mittaan toki hidastunut, mutta edelleen luen lähes joka päivä sekä tieto- että kaunokirjallisuutta.” Hän on 30 vuoden ajan tilannut tieteellistä Fontes Christian -sarjaa ja kertoo, että ”kaikki tähän mennessä ilmestyneet osat olen lukenut sitkeästi alkukielillä pitääkseni yllä latinan ja kreikan taitoani”.

 

Perusteellisuus näkyi jo nuorena, kun marxilaisnuoret hyökkäsivät lehtikirjoituksessaan kirkkoa vastaan. Pihkalaa pyydettiin vastaamaan kirjoitukseen. Hän lupautui, mutta perehtyi ensin aiheeseen: ”Olin… hankkinut kirjakaupasta paksun pinon marxilaista filosofista kirjallisuutta, myös Marxin, Engelsin ja Leninin valitut teokset. Halusin perehtyä kunnolla heidän lähtökohtiinsa, yrittää ymmärtää heitä niistä käsin, jotta voisin vastata heille heitä kunnioittaen.”

 

Esimerkki avarakatseisuudesta: ”Hannu Salaman Juhannustanssit luin heti sen ilmestyttyä enkä voinut käsittää siitä syntynyttä kohua. Se oli nuorten, kiihkeän elämännälkäisten ihmisten kesäyö, joka päättyi tyhjyyteen ja tragediaan. Se, minkä jotkut tulkitsivat jumalanpilkaksi, oli minun silmissäni ja mielessäni yhden humalaisen miehen epätoivon ilmausta.”

 

PAPPISURA ALKAA

 

Pihkala oli aluksi pappina Riihimäellä ja Lopella. Vaikka hän piti työstään, myös jatko-opinnot houkuttelivat. Hänen lisensiaattityönsä oli niin hyvä, että se kelpasi professorin mielestä pienellä täydennyksellä väitöskirjaksi.

 

Seuraavaksi Pihkala toimi Tampereen hiippakunnan pääsihteerinä ja siirtyi sitten Järvenpäähän Kirkon koulutuskeskuksen johtajaksi. Siellä vierähti 12 vuotta koulutusmateriaaleja laatien, opettajia ohjaten ja itsekin opettaen. Raamattukeskustelun laineet löivät Järvenpäähänkin ja muutamat konservatiivisen raamattunäkemyksen omaavat valittivat opetuksesta. Pihkala, joka on koko ajan edustanut keskitien teologiaa liberaalien ja konservatiivien välissä, vastaili kritiikkiin kärsivällisesti perustellen. Hän kehitti opetusta lisäten siihen mm. kuvausta varhaiskirkon opin kehittymisestä. ”Kun tunnettaisiin silloin tehdyt ratkaisut ja niiden perustelut, voitaisiin paremmin eväin käydä miettimään niiden merkitystä nykyisessä tilanteessa.”

 

Pihkalan mielestä yksittäisten valittajien taustalla oli ainakin osittain juuri perustettu Suomen Teologinen Instituutti. STI koki yliopiston opetuksen liian liberaaliksi ja järjesti omaa opetustaan. Pihkala oli kuitenkin sitä mieltä, että pappien koulutus pitää hoitaa yliopiston ja kirkon yhteistyönä. Yliopiston opetuksen tieteeseen perustuva katsomuksellinen sitoutumattomuus saattoi kyllä olla ongelma niille, jotka olivat lähteneet opiskelemaan teologiaa herätysliiketaustasta.

 

Omaa raamattunäkemystään Pihkala kuvailee mm. näin: ”Minusta piispojen julkilausuma (12 teesiä Raamatusta) oli rakentava, koska se painotti molempien ulottuvuuksien luovuttamattomuutta, mutta samalla myös niiden keskinäisen suhteen paradoksaalisuutta: Raamattu oli sen mukaan kokonaan Jumalan ilmoitusta, mutta samalla myös kokonaan ihmisten kirjoittama. Ilman tuon inhimillisen puolen historiallis-kriittistä tutkimusta jumalallista ilmoitusta ei voida ymmärtää eikä tulkita oikein. Asetelmassa itse asiassa sovelletaan Khalkedonin konsiilin (451 jKr.) kristologista lausumaa: Kristus on samanaikaisesti kokonaan Jumala ja kokonaan ihminen. Jos jälkimmäistä ei oteta todesta, vääristyy myös edellisen merkitys.”

 

PIISPANA TAMPEREELLA

 

Pihkala valittiin Tampereen hiippakunnan piispaksi 6.1.1997. Yksi piispan keskeisistä tehtävistä on hänen mukaansa vaalia kirkon ykseyttä omassa hiippakunnassaan. Sitä työtä olikin heti tarjolla. Pihkalalle kerrottiin heti kymmenestä seurakunnasta, joiden työyhteisöissä oli tulehtunut tilanne. Suurin ongelma niissä oli johtajuus. Ohjenuoranaan hän piti tätä: ”On asioita, joissa on toimittava siten, minkä tietää oikeaksi, vaikka se vahingoittaisi omaa julkisuuskuvaa.” Jo näiden kymmenen seurakunnan asioiden hoitamisessa julkisuus toi lisäpainetta.

 

Pahempaa oli kuitenkin tulossa. Nokian kirkkoherra Markku Koivisto piti seurakunnassaan rukousiltoja, joista alkoi tulla valituksia piispalle. Karismaattisuus oli ylivirittynyttä ja epätervettä. Suuret lupaukset aiheuttivat pettymystä ja luterilaisen kirkon opista ei pidetty kiinni. Pihkala kertoo tarkasti ja dokumentoiden millaisia keskusteluja hän kävi Koiviston kanssa. Riita sai paljon julkisuutta. Pihkalaa vastaan hyökättiin ja hän syytettiin Hengen sammuttamisesta. Vastapuoli yritti luoda mielikuvaa Daavid-Goljat -taistelusta. Toisaalta ekumeenisissa neuvotteluissa baptistitkin esittävät huolensa Nokian tilanteesta. Yhteisymmärrykseen ei lopulta päästy, vaan Koivisto siirtyi perustamansa Nokia Mission palvelukseen. Kun lukee selostuksen tapahtumista ja tietää Nokia Mission lopputuloksen, niin voi todeta Pihkalan olleen oikeassa.

 

Pihkala pitää kuitenkin vielä pahempana tapausta, jota hän joutui hoitamaan piispa-aikanaan ollessaan Suomen Lähetysseuran johtokunnan puheenjohtajana. Lähetysseuran Taiwanilla olevassa oppilaskodissa oli ilmennyt epäilyksiä ja väitteitä seksuaalisesta hyväksikäytöstä, jotka kohdistuivat oppilaskodin silloiseen johtajaan. Niille ei alustavassa tukinnassa löytynyt riittävää näyttöä. ”Suomessa oli kuitenkin yli kymmenen oppilaskodissa asunutta, oirehtivaa nuorta, jotka kokivat tulleensa oikeuslaitoksen ratkaisussa ohitetuksi.” Lasten vanhempien kirjeenvaihto kieli myös vakavista ongelmista. Pihkalan mukaan asia olisi selvitettävä, ettei tapaus koskaan toistuisi. Asiasta syntyi kiista johtokunnassa ja julkisuudessa. Joidenkin mukaan oppilaskodin johtajan purettu työsuhde olisi pitänyt palauttaa. Pihkalaa vastaan hyökättiin mm. Kotimaan pääkirjoituksessa. Myöhemmässä selvityksessä kävi kuitenkin ilmi, että oli todella tapahtunut asioita, joista oli esitetty epäilyjä. Oppilaskodin johtaja vaihdettiin ja organisaatiota muutettiin. Kysymys oli vakavista asioista, sillä kaksi nuorta teki itsemurhan. 

 

Pihkala kehitti hiippakuntansa piispantarkastuksia. Hän huomasi, että ”puutetta oli ennen kaikkea yhteisestä kokonaisnäkemyksestä ja työalat ylittävästä vuorovaikutteisesta yhteistyöstä”. Pihkala kutsui kaikki seurakunnan työntekijät ja luottamushenkilöt yhteiseen neuvotteluun kartoittamaan sen hetkinen kokonaistilanne ja päättämään, mihin suuntaan jatkossa pitäisi lähteä. Hän kävi myös henkilökohtaisen, ehdottoman luottamuksellisen neuvottelun jokaisen työntekijän kanssa.

 

RAAMATUNKÄÄNNÖSTÄ TEKEMÄSSÄ

 

Pihkala oli jäsenenä raamatunkäännöskomiteassa, joka laati vuoden 1992 raamatunkäännöksen. Käännöksessä noudatettiin dynaamisen ekvivalenssin periaatetta: käännöksen on ”noudatettava oman kielemme normaalia lauseoppia seuraamatta sanatarkasti alkutekstin rakenteita”. Aikaisemmat käännökset, (”kaunis raamattukieli”) oli Pihkalan mukaan ”itse asiassa heprean, kreikan, latinan, saksan ja ruotsin kielen lauseopillisten rakenteiden pyhittämää suomea.” Pihkala toteaa: ”Pyhän kirjamme alkutekstit (heprea ja kreikka) eivät ole mitään erityiskieltä, vaan oman syntyaikansa normaalikieltä.”  Käännöstyössä luovuttiin konkordanssiperiaatteesta, jonka mukaan alkukielen sana olisi aina toistettava samalla suomen kielen sanalla. Konteksti, missä sanoja kulloinkin käytettiin, piti ottaa aikaisempia käännöksiä paremmin huomioon. Uuden käännöksen tuli olla normaalia nykysuomea. Työ tehtiin kohdekielen, ei alkukielen ehdoilla. Tärkeää oli myös, että käännös edusti yhdessä hyväksyttyä näkemystä, ei yksittäisen jäsenen tulkintaa.

 

EKUMENIAA

 

Pihkala toivoi jo opiskeluaikanaan Helsingin yliopistossa, ettei syntyisi suurta jakolinjaa kirjaimellisesti Raamattua tulkitsevien ja enemmän historiapainotteisesti ajattelevien välille. Toive ei toteutunut, vaan polarisaatiota syntyi. ”Olin erittäin huolissani tästä kehityksestä, jonka arvelin heikentävän kirkkomme asemaa jo muutoinkin kulttuurisesti kuohuvassa ajassa. Huoleni osoittautui sittemmin aiheelliseksi”, Pihkala kirjoittaa.

 

Pihkala oli 12 vuotta Kirkkojen Maailmanneuvoston Faith and Order -osastossa Suomen kirkon edustajana. Hänellä on kirjassa hyvin tarkkoja selostuksia ekumeenisista kokouksista ympäri maailmaa. Eräässä kokouksessa puheenjohtaja totesi: ”Emme voi laukoa maailmalle julkilausumia käymättä käsiksi omiin vakaviin, kirkkoja ja kristittyjä erottaviin ristiriitoihimme. Kysymys on kirkkojemme, itse asiassa koko kristillisen todistuksen uskottavuudesta.”

 

Pihkala toteaa, että tulkintojen moninaisuus näkyy jo Uuden testamentin kaanonissa. Hän kirjoittaa myös: ”Mitä suurempaa yksimielisyyttä vaaditaan, sitä enemmän syntyy jakolinjoja. Näin toimii aina ja kaikkialla tiukasti määritellyn oikeaoppisuuden lohkova dynamiikka.” Niinpä ekumenian tavoitteena tulee olla ”ykseys sovitetussa erilaisuudessa”. Se tarkoittaa, että ”on määriteltävä ja hyväksyttävä yhdessä kaikkein keskeisimmät yhdistävät asiat, tunnustettava ne, ja sitouduttava niihin”. Joitakin sopimuksia kirkkojen välillä on solmittukin. On löydetty yhteys luterilaisen vanhurskauttamisopin ja ortodoksisen jumalallistamisopin välillä, luterilaiset ja katoliset ovat allekirjoittaneet yhteisen julistuksen vanhurskauttamisopista ja luterilaiset ja anglikaanit ovat sopineet yhteistyöstä Porvoon sopimuksessa. Työtä tällä saralla riittää. Kaikki neuvottelut kuitenkin lähentävät osapuolia ja vievät ekumeniaa eteenpäin.

 

KIRJALLISIA TÖITÄ

 

Pihkala on ollut kirjoittamassa lukion uskonnonopetuksessa käytettyä Ankkuri-sarjaa. Pyynnöstä hän laati myös kirjan Johdatus dogmatiikkaan. Myöhemmin päivitetyn version nimi on Tietoa uskosta ja uskoa tiedosta. Se oli minullakin oppikirjana, kun suoritin teologian perusteet avoimessa yliopistossa.

 

Pihkala kirjoitti kolme kirjeenvaihtoon perustuvaa kirjaa tähtitieteen professori Esko Valtaojan kanssa. Valtaoja on agnostikko ja uskonnoton. Tarkoituksena oli käsitellä näkemyksiä aidosti ja perusteellisesti ja välttää kaikkia kliseitä. Kolme kirjaa ovat Nurkkaan ajettu Jumala?, Tiedän uskovani ja uskon tietäväni sekä Elämän merkityksen jäljillä. Niitä on myyty paljon ja kaksi ensimmäistä valittiin myös vuoden kristilliseksi kirjaksi. 

 

Kolmen kirjan ”lopputulosta” Pihkala kuvaa näin: ”Minä jaoin hänen maailmankuvansa, joka otti vakavasti modernien luonnontieteitten kokonaiskuvan – tietoisena siitä, että se koko ajan myös muuttui, ja että ehkä koskaan emme ymmärtäisi maailmasta kaikkea. Miksi minä siis uskoin? Mehän näimme ympärillämme ainakin periaatteessa aivan samat asiat. Minulle oli selvää, että uskoni ei ollut syntynyt aukottoman loogisen päättelyn tuloksena, vaan Jumalan hengen lahjana. Sen lähde ei siis ollut luonnossa eikä omassa rajallisessa järjessäni – mutta silti näin ihmisten elämismaailmassa samoin kuin luonnontieteellisten havaintojen oudoissa virityksissä paljon sellaista, minkä vuoksi en mitenkään voinut pitää uskoani rationaalisesti perustelemattomana. Minulle se oli järkevää, se lisäsi ymmärrystäni kaikesta, mitä tapahtui ympärilläni. Sen antama kuva ihmisestä ylipäänsä, minusta itsestäni ja maailmasta vastasi sitä merkitysketjuiksi punoutuvaa kokonaiskuvaa, minkä kristillisen uskon traditio oli minulle välittänyt. Sen totuus oli oman sisimpäni ja mieleni eksistentiaalisella tasolla äärimmäisen vakuuttavaa. Sitä ei Esko pystynyt itsessään tunnistamaan. Se on minua surettanut: en voi jakaa hänelle sitä, mikä minulle on kaikkein tärkeintä.”

 

Opetustyössään Pihkala huomasi, että pappien teologisesta sivistyksestä puuttui lähes kokonaan eksegeettisen tutkimuksen ja varhaisen kirkon opinkehityksen välinen linkki. Niinpä hän päätti eläkkeellä jo ollessaan kääntää varhaisen kirkon teologien latinankielisiä tekstejä suomeksi. Hän on kääntänyt Tertullianuksen, Didymos Sokean ja Nikolaus Cusanuksen tekstejä.

 

 

JÄLKISANAT

 

Kirjan lopuksi Pihkala toteaa: ”Joka päivä rukoilen, etten itse, ettei oma kirkkoni väistäisi Jeesuksen sanoista ja Uuden testamentin teksteistä nousevaa rankkaa identiteettihaastetta. Niin kristityn kuin kirkonkin tie ei voi perimmältään olla mikään muu kuin ristin tie. Sopeutuessaan liian syvälle oman kulttuuriympäristönsä kulloiseenkin mielipidekirjoon ja elämänmalleihin kirkkoa uhkaa vaara hukata sielunsa. Voimme menettää itsemme, olemuksemme ja kristityn elämän syvimmän oikeutuksen, jos luovumme Kristuksen seuraamiseen sisältyvästä tinkimättömän vastakulttuurisesta vaatimuksesta. Mikä se on tänään? Kysymys on kirkolle eksistentiaalinen.”

 

Pihkalan kirjat I ja II ovat laajoja ja mielenkiintoisia katsauksia koko kristilliseen kenttään. Niihin sisältyy paljon tietoa, mutta myös Pihkalan henkilökohtaisia tuntemuksia eri tilanteissa. Monet asiat ovat häntä satuttaneet, mutta paljon on ollut myös hyvää. Hänen jälkensä näkyvät laajasti monella alueella.

Hei, me ollaan eläkkeellä!

Kasvatustieteen tohtori, Ristin Voiton ex-päätoimittaja Leevi Launonen on kirjoittanut kirjan Ikää, iloa ja elämän eheyttä (Aikamedia 2025). Se on opaskirja eläkkeelle jääville ja eläkkeellä oleville. Eläköityminen on niin suuri elämänmuutos, että Leevi alkoi valmistautua siihen jo 40-vuotiaana. Kaverit pitivät ennakointia vitsinä, mutta Leevi oli ihan tosissaan.

Uuteen rooliin sopeutuminen voi olla vaikeaa, varsinkin jos työ on ollut suuri osa identiteettiä. Yhtäkkiä ihminen onkin ”vain” eläkeläinen. Ystäväpiiri saattaa kaventua. Toimeentulo voi vaikeutua, kun tulot pienenevät. Parisuhteessa joudutaan totuttelemaan toisen lisääntyvään läsnäoloon. Keho alkaa rapistua ja ihminen joutuu hyväksymään, että monet asiat tulevat jäämään kesken.

 

Leevi kokee kristittynä, että usko antaa elämälle hyvän perustan ja perimmäisen tarkoituksen. Hän jakaa monia vinkkejä, joiden avulla eläkkeellä voi nauttia elämästä ja elää merkityksellistä elämää. Voi viettää rauhallisia aamuja kahvin

ja sanomalehden ääressä. Ihmissuhteita voi hoitaa järjestämällä lounastapaamisia kavereiden kanssa, käymällä seurakunnassa tai osallistumalla kirjapiiriin. Lukeminen antaa uusia ajatuksia ja siihen on enemmän aikaa. Aikaa riittää myös liikuntaan ja matkoihin. Jonkin uuden asian, vaikkapa kielen opiskelu pitää aivot kunnossa. 

 

Eläkkeellä on hyvä tarkastella elettyä elämää ja omaa historiaansa. Kuvaa elämästään voi täydentää oman muistelun lisäksi keskusteluilla läheisten ja tuttujen kanssa ja valokuvia katselemalla. Leevi kirjoittaa: ”Psykologi Pirkko Siltalan mukaan ikääntyneellä ihmisellä on suurempi valmius yhdistää havaintojaan ehyeksi kokonaisuudeksi laajassa aikaulottuvuudessa. Vanhenevan ihmisen mielen hyvinvoinnille on tärkeää, että hän saa luotua ajallisesti jäsentyneen kertomuksen omasta elämästään”.

 

Tärkeää on miettiä millaista pääomaa siirtää jälkipolville. Omaisuus- ja raha-asiat kannattaa selvittää ajoissa ja avoimesti perikunnan kanssa. Arvokkaita ihmissuhteita voi siirtää tutustuttamalla nuorempia omaan sukuun ja muihinkin tuttuihin. Henkistä perintöä ovat eettiset periaatteet ja arvot, hankkimamme tieto, kulttuurin tuntemus ja kaikki elämänkokemuksemme. Hengellisen perinnön siirtäminen on entistä tärkeämpää, koska kristillisyyden tuntemus on nykyisessä maallistuneessa yhteiskunnassa entistä ohuempaa. Hengellinen perintö kantaa ajallista elämää pidemmälle.

 

Eläkeiässä joutuu miettimään myös kuoleman kohtaamista. Elämän päättymisen hetkestä Leevi ajattelee näin: ”Kristittynä odotan kuolemaa levollisesti, koska uskon, ettei elämä pääty siihen. Raamatun mukaan Jeesus Kristus on voittanut kuoleman vallan. Hänen ristinkuolemansa ja ylösnousemuksensa ovat avanneet jokaiselle uskovalle pääsyn uuteen elämään ja lahjoittaneet siihen liittyvän elävän toivon”. 

 

Leevin pohdiskelujen taustalla on paljon tieteeseen ja tutkimukseen perustuvaa tietoa, jota hän jakaa lukijalle. Hän kantaa huolta myös ikäihmisten digitaidoista ja opastaa niissäkin. Kirja on mielenkiintoisesti kirjoitettu ja on siis hyvä opas uuteen elämänvaiheeseen valmistautuvalle.

 

 

Minä itse kuulun niihin ihmisiin, joille eläkkeelle jääminen on helppoa. Työskentelin eri kirjapainoissa 42 vuotta kaikilla organisaatiotasoilla latoja/asemoijasta toimitusjohtajaan. Se oli ihan mielekästä työtä, mutta siitä luopuminen ei ollut vaikeaa. Tammikuisena perjantaina suljin kirjapainon oven viimeisen kerran. Lauantaina olimme Leenan kanssa musisoimassa Vantaan Pyhän Laurin kirkossa. Silloin oli ihmeellinen tunne, että nyt on loppuelämä vapaata. Yhtenäkään eläkepäivänä ei ole tarvinnut miettiä, mitä tekisin. Koen, että tavallaan palasin poikavuosiini maalla Saarijärven Kalmarissa. Vaikka asuin maalaistalossa, en joutunut kovinkaan paljon tekemään työtä, vaan minulla oli aikaa urheilla, opetella kitaran soittoa ja kirjoittaa runoja.

 

Musisoiminen Leenan kanssa ja eri ryhmissä antaa edelleen paljon sisältöä elämääni. Voi miten paljosta olisin jäänyt paitsi, jos en olisi saanut musisoida niin monien ihmisten kanssa ja niin monissa eri seurakunnissa kohta 30 vuoden ajan! Lukeminen ja kirjoittaminen ovat kuuluneet aina elämääni. Kirjasto on täynnä mielenkiintoisia kirjoja ja aika paljon luettavaa on omassa hyllyssäkin. YouTubessa riittää musiikkivideoita ja muutakin katseltavaa.

 

Paljon olen Leevin ohjeen mukaisesti miettinyt elettyä elämääni. Monia asioita ja yhteyksiä olen tajunnut vasta nyt. Myös Jari Tervon ohjelmasta tutuksi tullut entä jos -ajattelu on kiehtonut. Moni asiahan olisi voinut mennä toisinkin ja mitä siitä olisikaan seurannut. Nostalgia on lisääntynyt iän myötä. Usein elän mielessäni vanhoja tapahtumia uudelleen. Niiden muisteleminen on hyvää unilääkettä illalla.

 

Rajoitteitakin on tullut iän myötä. Terveys ei ole enää parhaimmillaan. Keho rapistuu ja toiminnot hidastuvat. Liikunta on työläämpää. Kitaravahvistin painaa selvästi enemmän kuin vaikka kymmenen vuotta sitten. Lukiessani nukahtelen helpommin kuin ennen. Tv-ohjelmat katson yleensä tallennettuna, koska silloin voin välillä kelata taakse päin. Mutta mieli on vielä nuori!

 

Elämän loppua ajatellessani minulla on sama toivo ja turva kuin Leevilläkin. Minua on aina kiehtonut Ilmestyskirjan kohta 2:17: “Sille, joka voittaa, minä annan kätkettyä mannaa ja valkoisen kiven, ja siihen kiveen on kirjoitettu uusi nimi, jota ei tunne kukaan muu kuin sen nimen saaja.” Tuo nimi ei tietenkään ole vain sana tai kirjainyhdistelmä. Uskon että se kertoo, millaisena Jumala minut näkee.

Uskoontulon analyysi

 Olen aiemmin täällä blogissani kertonut http://seppo.honkonen.fi/2013/09/miten-tulin-uskoon.html. Nyt 51 vuoden aikana kertyneen tiedon ja kokemuksen valossa voin katsoa tarkemmin sitä prosessia ja ymmärtää sellaista, mitä en silloin täysin ymmärtänyt.

 

Elämän merkityksellisyys

Tärkein syy, miksi kiinnostuin uskonasioista oli elämän merkityksen, tarkoituksen ja mielekkyyden etsiminen. Kun tulin murrosikään, lapsuuden lumous tuntui haihtuvan muutamassa päivässä; kuin suomut olisivat tipahtaneet silmiltä. Ymmärsin, etteivät aikuisetkaan tienneet, mitä elämä perimmältään on. He oikeastaan vain elivät päivästä toiseen. Etsin tarkoitusta kirjoista: psykologiasta, runoista, romaaneista. Nuoruudessa oli muitakin merkitystä tuovia asioita kuten musiikki, urheilu ja seurustelut tyttöjen kanssa. Kuitenkin lapsuuden ehjä kokonaisuus oli jotenkin särkynyt.

 

Synnintunto, syyllisyys, häpeä

Moni kertoo kokeneensa voimakasta synnintuntoa ja syyllisyyttä uskoon tullessaan. Minulla kumpikaan noista ei ollut päällimmäisenä tuntemuksena. Toki tiesin, etten ollut kaikessa toiminut oikein.

     Teologi Paavo Kettunen teki tutkimuksen ihmisten ripittäytymisestä ja totesi, että monilla ongelma oli enemmänkin häpeä kuin syyllisyys. Näitä kahta ei voi täysin erottaa toisistaan, koska syyllisyyskin aiheuttaa häpeää. Syyllisyys liittyy tekoihin ja häpeä siihen, mitä ihminen kokee olevansa. Anteeksiantamus tepsii syyllisyyteen, mutta jos sitä sovelletaan häpeään, ihminen kokee, että hänen täytyy pyytää anteeksi olemassaoloaan. Toisaalta häpeän kohtaaminen vapauttaa ihmisen kokemaan tervettä syyllisyyttä.

     Minuun häpeä oli istutettu lapsuudessa. Niinpä kaipasin ennen kaikkea nähdyksi, hyväksytyksi ja rakastetuksi tulemista. Toki olin näitä kaikkia kokenut ihmisten taholta, mutta oli tärkeää kokea Jumalan rakkaus. Jonkin aikaa uskossa oltuani tutustuin erääseen profeetan lahjan omaavaan henkilöön, joka profetoi minulle, millaisena Jumala näkee minut. Se oli kuin balsamia haavoihin. 

     Paavali puhuu paljon synnistä, mutta kirjoittaa myös, että ”Jumalan hyvyys vetää sinua parannukseen” (Roomalaiskirje 2:4). Minullakin oli tunne, että kun löydän tieni kristittyjen yhteyteen, pääsen hyvyyden piiriin. Eräs pastori kertoi äskettäin, että seurakunnan katutapahtumassa nainen oli kertonut olevansa kiinnostunut uskosta, mutta kysynyt, pitääkö tuntea itsensä kauhean syntiseksi voidakseen tulla uskoon. Oman kokemukseni mukaan ei tarvitse.

 

Sisälle Jumalan valtakuntaan

Uskoontulooni vaikutti aika ratkaisevasti se, mitä nuori kaveri sanoi minulle yhdessä rukoillessamme. Uskon, että Jumala antoi hänelle silloin viisauden. Koska olin tutkinut ja miettinyt asioita, minulla oli hänelle paljon kysymyksiä. Miten tämä asia on, miten selität tämän? Hän vastasi, että tule nyt ensin sisälle Jumalan valtakuntaan, sen jälkeen voit selvittää noita kysymyksiä. Niin teinkin sinä iltana. Itse asiassa Jeesus antoi saman ohjeen: ”Jos joku tahtoo tehdä hänen (Jumalan) tahtonsa, tulee hän tuntemaan, onko tämä oppi Jumalasta, vai puhunko minä omiani” (Johannes 7:17). Uskon voi kokonaisuudessaan käsittää vain sisältä päin, ei pelkästään ulkopuolelta arvioimalla. Täytyy rukoilla, että Raamatun sana avautuu, lukea hengellisiä kirjoja, käydä seurakunnassa ja tutustua toisiin uskoviin. Eräs pastori on verrannut tätä golfin pelaamiseen: sen saloja ja viehätystä ei ymmärrä se, joka ei ole koskaan pelannut.

     Joissakin piireissä vastustetaan sitä, että ihminen voisi omasta tahdostaan ja oman ratkaisunsa kautta tulla uskoon. Vanhempi sukulainen aikoinaan tyrmäsi nuoruuden intoni julistamalla, ettei ihminen voi tietää onko hän uskossa vai ei. Totta onkin, että Jumala ensin vetää ja houkuttelee ihmistä luokseen, mutta itse koin, että minun täytyi päättää olenko tässä mukana vai en. Olen samaa mieltä helluntailaisen teologin Matti Kankaanniemen kanssa: ”Kautta Uuden testamentin heijastuu selvästi ajatus, jonka mukaan tähän sanomaan piti ottaa aktiivisesti kantaa” (Kankaanniemi kirjassaan Uusi testamentti). Paavalikin kirjoittaa: ”Koetelkaa itseänne, oletteko uskossa; tutkikaa itseänne” (2. Korinttilaiskirje 13:5). Ymmärrän ja uskon kuitenkin myös sen, että joku voi vähitellen kasvaa uskoon.

 

Evankeliointi erilaisissa kulttuureissa ja erilaisille ihmisille

Kulttuurien ja ihmisten erot pitäisi ottaa huomioon myös evankelioimisessa eli Raamatun sanoman kertomisessa ihmisille. Kuten edellä kerroin, minulle tärkeää oli olla hyväksytty Jumalan silmissä ja löytää sillä tavalla itseni. Evankelioimisen soveltamisesta tilanteen mukaan on kirjoittanut pastori Ari Puonti Seurakuntalainen-sivulla. Länsimaissa päällimmäisenä on yleensä syyllisyyden kulttuuri: mitä olet tehnyt väärin ja mikä on rangaistus. Jeesuksen ”juridisen” sovituksen merkitys korostuu silloin. Afrikassa, jossa henkimaailman pelko on todellisempaa, korostuu se, että Jeesus on voittanut pahan vallan. Puonti kertoo kuinka lähetystyöntekijä W. Jay Moon opetti afrikkalaisille synnin rangaistuksesta ja Jeesuksen sovitustyöstä. Mielenkiinto oli laimeaa. Kun hän sitten kertoi kuinka Jumala lähetti jonkun, joka voittaisi vihollisen ja poistaisi kirouksen eikä enää tarvitsisi pelätä noituutta ja kirouksia, afrikkalaiset antoivat elämänsä Jeesukselle. Tutkimuksissa on todettu, että milleniaalit (vuosina 1980–1997 syntyneet) taas kamppailevat merkityksettömyyden, identiteetin ja irrallisuuden tunteen kanssa. Evankeliumi heille on se, että yhteys Jumalaan mahdollistaa yhteyden itseen ja toisiin, tuo tarkoituksen elämään ja auttaa löytämään aidon minuuden.