Kohtaava seurakunta

Kirja-arvio

Ulla Dahlen & Akseli Mäkelä

Kohtaava seurakunta. Mielen hyvinvointia rakentamassa.

Aikamedia 2022, 250 sivua

 

Helluntailainen kustantaja Aikamedia on julkaissut terapeutti Ulla Dahlenin ja teologi, terapeutti Akseli Mäkelän kirjan, jossa muistutetaan miten tärkeää ihmisten aito kohtaaminen ja mielenterveyden hoitaminen on seurakunnassa. Akseli Mäkelä totesi Ristin Voitto -lehden haastattelussa, että seurakunnassa voitaisiin tehdä paljon ihmisten psyykkisen hyvinvoinnin suhteen. Jos seurakunta yleensä haluaa tavoittaa aikamme ihmisiä heidän arjessaan, sillä pitää olla valmiuksia puhua myös mielenterveyden kysymyksistä. ”Seurakunta, joka tukee mielenterveyttä, tukee myös hengellistä kasvua”, hän jatkoi.

 

Kirjassa on kaksi osaa. Ensimmäisessä kartoitetaan erilaisia ongelmia, joita seurakuntayhteisössä joudutaan kohtaamaan aivan niin kuin muussakin elämässä. Näitä ovat mm. fyysiset sairaudet, masennus, ahdistus, itsetuhoisuus, syömishäiriöt, alkoholismi ja vääristyneet perhesuhteet. Näitä ei pidä hengellistää, vaan etsiä todelliset vaikuttavat syyt niiden takana.

 

Seurakunta tuo oman tärkeän hengellisen näkökulmansa mielenterveyden käsittelyyn. Auttaminen tapahtuu kristillisen ihmiskuvan viitekehyksessä. Raamatun mukaan jokainen ihminen on arvokas jo sen perusteella, että hänet on luotu Jumalan kuvaksi. Uskovalla on myös uusi identiteetti Kristuksessa. Hänet on armahdettu, hän on päässyt lapsen asemaan suhteessa Jumalaan, hän on Jumalan lupausten perillinen ja rakastettu omana itsenään. Kirjassa todetaan myös: ”Erityisesti yhteen kysymykseen voi löytää vastauksen vain seurakuntayhteydessä: missä Jumala on silloin, kun sairastamme, ja miten voimme luottaa Jumalaan kaikkien vaikeuksiemme keskellä?”

 

Seurakunnassa joudutaan käsittelemään myös synnin ja sairauden yhteyttä sekä demonien osuutta uskovan elämässä. Jeesus torjui suoran yhteyden synnin ja sairauden välillä, mutta väärä elämäntyyli, väärät valinnat tai vaikkapa katkeruuden helliminen sisimmässä voivat johtaa sairastumiseen. Joskus synnit yritetään ulkoistaa ”hengen” aiheuttamiksi ja ”henkeä” ajetaan pois nopean ratkaisun löytämiseksi. Sen sijaan pitäisi rehellisesti kohdata ja sanoittaa asia ja tehdä parempia valintoja elämässään. Kirjassa ei kielletä demonien olemassaoloa ja vaikutusta, mutta kehotetaan ensin sulkemaan pois kaikki muut vaihtoehdot. Tapausesimerkissä kerrotaan, miten Pirita alkoi nuortenillassa yhtäkkiä puhumaan käheällä miehen äänellä. Kyse ei kuitenkaan ollut demonista, vaan Piritalla diagnosoitiin dissosiatiivinen identiteettihäiriö.

 

Toinen esimerkki siitä, että kaikki ei ole sitä miltä näyttää mielenterveydenkään alueella, on Pamelan tapaus. Hän oli mallikristitty, joka oli säännöllisesti paikalla ja teki aina muistiinpanoja saarnasta. Ahdistus ja syyllisyys kuitenkin vain lisääntyivät hänen elämässään. Ahdistus oli kietoutunut hengellisyyden viittaan. Kuitenkin: ”Usko ei ollut syy Pamelan ahdistukseen ja pakko-oireisiin, vaan ahdistus ja oireet ilmaisivat itseään hänelle tutulla kielellä hengellisyyden asiayhteydessä.”

 

Kirjan toisessa osassa esitellään seurakunnalle konkreettisia ohjeita ja työkaluja ihmisten kohtaamiseen ja mielen hyvinvoinnin tukemiseen. Seurakunnassa ei aina synny aitoja kohtaamisia, vaikka ”naulakolla” kuulumisia vaihdetaankin. Toisen ihmisen arkea ja ongelmia ei tunneta. Toisen osan alussa kerrotaan esimerkkitapaus, miten naiset oppivat pienryhmässä oikeasti tuntemaan toisensa ja käsittelemään todellista elämäntilannettaan. Ryhmätyötä käsitelläänkin paljon ja siihen annetaan tarkkoja ja hyviä ohjeita. Yksi keskeinen asia on luottamuksellisen yhteyden syntyminen; asioiden täytyy pysyä ryhmän sisällä. Ryhmätyötä suositellaan, koska toipumisen matkaa on vaikeampi tehdä yksin. Mielenterveyden häiriöt syntyvät vuorovaikutuksessa, joten niitä myös hoidetaan vuorovaikutuksessa.

 

Kirjassa muistutetaan siitä, että helluntaipiireissä koulutetaan erityisiä sielunhoitoterapeutteja. Heidän ”erityisosaamisalueena on hengellisten kysymysten käsitteleminen osana ihmisten psyykkistä kasvua tai traumaattista elämäntapahtumaa”.

 

Jumalanpalveluksessa tarjotulle rukouspalvelulle kirjassa annetaan arvoa, mutta alttarihetkessä ei voida käsitellä asioita kovin pitkään ja syvällisesti, joten seurakunnalla pitäisi olla valmius ohjata apua tarvitseva keskustelevan sielunhoidon piiriin.

 

Koko seurakunnan toiminnan pitäisi olla hoitavaa, myös julistuksen ja saarnan. Kirjassa todetaankin, että saarnaa on käytetty sielunhoidossa seurakunnassa alusta alkaen. Keskusteleva sielunhoito on suhteellisen uusi menetelmä. Saarnan rakentamisesta annetaan kirjassa hyviä ohjeita, sekä sisällöstä että esitystavasta. Tutkimustuloksena esitetään, että sielunhoidollisiksi koetuissa saarnoissa tuodaan esiin ihmisen sisimmät kysymykset. Saarna ei kuitenkaan aina jää mieleen tai sisäisty yhdellä kuulemalla, vaan siitä pitäisi voida keskustella pienryhmissä.

 

Laitettakoon loppukaneetiksi tämä:

”Jumalan luomistyön arvon käsittäminen saa arvostamaan jokaista ihmistä tämän haasteista, oireista tai diagnoosista riippumatta.”

 

Kohtaava seurakunta -kirjan opetus on tervettä ja asiantuntevaa. Ote on vahvasti hengellinen, mutta myös psykologista tietoa ja koulutusta arvostetaan. Tekijät yhtyvät Tunneterve hengellisyys -kirjan kirjoittajan Peter Scazzeron näkemykseen: ”tunnetasolla epäkypsä ei voi olla kypsä hengellisesti”. Hengellinen ja henkinen hyvinvointi kulkevat käsi kädessä. 

 

Tapauskertomukset elävöittävät aiheen käsittelyä ja kysymyslistat saavat lukijan pohtimaan omakohtaisesti asioita. Jokaisen luvun lopussa on ”Millaista tukea seurakunta voisi tarjota” -laatikko, jossa on hyviä vinkkejä. Lopussa on kattava kirjallisuusluettelo.

 

Kirja on hyvin realistinen. Kokonaisvaltainen toipuminen ja parantuminen vaatii aikaa. Kaikki haavat eivät välttämättä parane maanpäällisen elämän aikana. Ihmisten aito kohtaaminen tekee kuitenkin matkan helpommaksi.

Kirjoittamisen tuska ja ihanuus

Luin Mirjami Haimelinin ja Satu Rämön kirjan Kynä – kaikki tärkeä kirjoittamisesta. Kirjailijoiden ja muiden tekstintekijöiden kertomukset työtavoistaan ovat kiinnostavia. Olen lukenut myös Miten kirjani ovat syntyneet -sarjaa, ja paljon muitakin kirjoitusoppaita. Aivan huippuhyvä on Risto Ahdin ja Markku Toivosen Runouden kuntokoulu.

 

Olin nuorena innostunut kaunokirjallisuuden kirjoittamisesta, proosasta ja runoista. Alku olikin ihan hyvä. Erästä nuorten kirjoittajien seminaaria varten kirjoitin novellin nimeltä Poikkeustilanne. Sen arviossa todettiin mm. näin:

 

”Onko tämä tilitys alle 20-vuotiaan ihmisen kirjoittama? Jos on, hän omaa harvinaisen eläytymiskyvyn.”

 

Novellini Hilja valittiin Keski-Suomen nuorten kirjailijoiden antologiaan Kello vasta yksi. Tällaisen arvion siitä kirjoitti Keskisuomalaiseen kirjallisuuskriitikko Antti Penttinen 1974:

 

”Seppo Honkosen Hilja on antologian kypsimpiä esityksiä. Honkosen kieli koostuu pienistä hyrymäisistä annoksista, havaintojen kirjaamisesta, ei niiden erittelystä. Novellin päähenkilöiden, avoimen Hiljan ja juron Eeliksen luonteiden välillä vallitseva draamallinen jännitys ei laukea Eeliksen itsemurhaan, vaan jatkuu leskeksi jääneen Hiljan ristiriitaisissa tunteissa. Hilja on psykoosin asteelle kehiteltyä arktista hysteriaa.”

 

Aika karun novellin kirjoitin 19-vuotiaana. Se perustui tositapahtumiin ja minun tulkintaani niistä. Taustatyö oli helppo: haastattelin äitiäni kylällä tapahtuneesta tragediasta.

 

Penttisen arviossa viitataan kahteen tunnettuun kirjailijaan, Antti Hyryyn ja saarijärveläiseen Marko Tapioon (oik. Tapper), jonka kirjasarjan Arktinen hysteria olen lukenut pariin kertaan.

 

Kirjoitusoppaita ja kirjailijoiden haastatteluja lukiessani olen tajunnut ajatusvirheen, joka johti oman kaunokirjoittamiseni hiipumiseen. Minulla oli liian ylevä käsitys kirjoittamisesta. Vähän kärjistäen ajattelin, että tekstin pitää syntyä suuren inspiraation vallassa ja sen tulee olla aika valmista.

 

Myöhemmin sitten luin Pentti Saarikosken päiväkirjoista, että kun hän oli kirjoittanut 1000 runoa, jälki alkoi tyydyttää. Kynä-kirjassa todetaan, että kun tekee jotain asiaa 10000 kertaa, saavuttaa kunnollisen taidon. Olisin silloin nuorena kaivannut opastusta ja kirjoitusoppaita. Olisi vaan pitänyt harjoitella ja heittää enemmän tekeleitä roskikseen. Ehkä se oma tyyli ja ääni olisi löytynyt. Monet kirjailijat kirjoittavat romaaninkin moneen kertaan ja lisäksi kustannustoimittaja kommentoi ja avustaa. Olen lukenut, että Gummeruksen kustannustoimittaja karsi reilusti Kalle Päätalon alkuperäisiä käsikirjoituksia. Ja silti sanotaan, että Päätalo tarvitsee kymmenen sivua saadakseen polkupyörän pois liiteristä.

 

Alku ei ole ollut tunnetuilla kirjailijoillakaan helppoa. Kjell Wästö toteaa Kynä-kirjassa:

”Koko kirjailijan urani oli hyvin pienestä kiinni. Leijat Helsingin yllä syntyi aivan viime hetkillä, pitkän ja toivottamalta tuntuneen yrittämisen päätteeksi.”

 

Elämässäni oli mystiikkaan taipuva vaihe 1970-luvun alussa. Runojen tiivis kieli ja rikas maailma iskivät silloin voimakkaasti tajuntaan. Yksi suosikkirunoilijani oli Pentti Saarikoski. Hän mm. totesi, ettei runon tarkoitus ole muuttaa maailmaa, vaan lisätä sen sisällystä. 

 

Silloin syntyi omiakin runoja. Lähetin niitä kirjoituskilpailuihin ja sain runoistani kunniamainintoja. Ensimmäiset runoni julkaistiin Saarijärven Sampo-lehdessä. Kaksi runoa julkaistiin 1970-luvun alussa Helsingin Sanomissa ja toinen niistä, Rakkaani, olet kuin kielioppi, päätyi sitä kautta yhteen äidinkielen oppikirjaan.

 

Lopuksi julkaisematon, tähän vuodenaikaan sopiva runo. Synnytin sen mielessäni 1971, kun syksyisenä yönä palasin tyttöystäväni, nykyisen vaimoni, luota alivuokralaisasuntooni Jyväskylässä.

 

Syksyn sanomalehti

 

Syksyn sanomalehti

tuulisessa postiluukussa,

taivaassa toimitettu,

luonnon kirjapainossa painettu.

Se painaa kädessäni kuin

kuin tonni mansikoita,

joita auringonsäde hyväili silloin,

kun kesän kiihkeys vielä oli viatonta.

 

Otsikot kertovat

auringon lähteneen viralliselle vierailulle,

jota kesällä pidettiin epävirallisena;

pilvikone kuljetti kultakerän neuvotteluihin,

jotka koskevat kylmyyden aseistariisuntaa.

Tuloksia voidaan odottaa huhtikuussa.

 

Urheilusivulla maininta

valon ja pimeyden kamppailusta,

jonka pimeys voitti luonnonlahjoilla

valon kangistuttua pahasti.

 

Lasken syyslehden pöydälle

ja juon jäähtyneen kesäkahvin.

Ajatuksia Kari Kuulan kirjan äärellä

Luin Kari Kuulan kirjan Uskon iloon, Kristinusko alusta loppuun (Karas-Sana 2021). Kuula käsittelee kirjassaan laajasti kristinuskon teemoja. Aiheina ovat mm. kolmiyhteinen Jumala, uskon syntyminen, ihmisen jumalasuhde, kristittyjen yhteys, tiede ja usko, raamatuntulkinta, kärsimys ja pahuus, rukous, johdatus, taivas ja kadotus.

 

Kuula toteaa kirjan alussa: ”Olen joskus ollut aivan solmussa uskonasioiden kanssa. Tiesin kyllä paljonkin, mutta en saanut niistä otetta. Suuret kysymykset jotenkin sekoittivat pään. Onneksi en antanut periksi, vaan jatkoin etsimistä, kyselemistä ja lukemista. Vähitellen aloin löytää vastauksia. Palikat loksahtelivat paikoilleen ja ennen niin hämäriin asioihin tuli selkeyttä”.

 

Kirjasta on sanottu, että se on hoitava. Olen samaa mieltä ja lisäisin vielä, että se on avara, turvallinen ja älyllisesti kiinnostava.

 

En arvioi tässä kirjaa kokonaisuudessaan, vaan kirjoitan kahdesta minua koskettaneesta aiheesta.

 

 

Terve usko

 

Kuljin paljon hengellisissä tilaisuuksissa Jyväskylässä 1970-luvun alussa, kun olin kiinnostunut uskosta, tai herätyksessä, niin kuin sanonta kuuluu. Tilanteet, joissa ihmisiä yritettiin saada kokemaan uskoontulo tai puhumaan kielillä, näyttivät minusta pelottavilta. Tuntui että siinä helposti rikotaan ihmisen psyykeä. Sain myös traktaatin, jonka kuvassa ihmisen minuus oli suistettu pois hallitsevalta paikalta ja Jeesus istui tilalla. Sekin tuntui epäilyttävältä. Kun sitten olin jo itsekin mukana seurakunnassa, törmäsin usein puheeseen itsensä kieltämisestä, joka näytti tarkoittavan oman minuuden kieltämistä tai ainakin väheksymistä. Perusteluna käytettiin jopa sellaista raamatunkohtaa, jossa Johannes Kastaja toteaa, että hänen (Jeesuksen) tulee kasvaa ja minun vähetä. Nyttemmin onkin esimerkiksi Facebookissa helluntailaisten retrosivulla käynyt ilmi, että monia uskovia on rikottu. Kristityn kasvaminen puolestaan tarkoitti yksinkertaisimmassa versiossaan, että täytyi käydä läpi tietyt hengelliset vaiheet, kuten kaste ja Pyhällä Hengellä täyttyminen.

 

Onneksi pappi ja sielunhoitaja Erik Ewalds tuli hätiin 1970-luvun puolivälissä. Hän yhdisti hengellisyyden ja psykologian ihmisen terveyttä edistävällä tavalla. Ewalds totesi, että teologian ja psykologian pitää tukea toisiaan ja vahtia toistensa aitoutta. Ewaldsille hengellinen kasvaminen oli ihmisenä kasvamista.

 

Niinpä onkin mukava lukea Kuulan kirjasta:

 

”Usko saattaa kyllä muuttaa ihmistä, joskus paljonkin. ’Jokainen, joka on Kristuksessa, on siis uusi luomus. Vanha on kadonnut, uusi on tullut tilalle!’ (2. Kor. 5:17). Tämä uusi ei kuitenkaan ole mitään vierasta uutta, vaan ihmisen omimman minuuden löytämistä. Siksi usko voi tuoda niin suuren vapauden. Kristus vapauttaa minut olemaan minä. Hän opettaa minut rakastamaan itseäni sellaisena kuin olen. Hän rohkaisee hyväksymään haavani ja keskeneräisyyteni. Hän lohduttaa silloin, kun itken surujani.

Samalla Kristus kutsuu minua kasvamaan ihmisenä. Hän vie minut taistelemaan paheitani ja heikkouksiani vastaan. Silloinkaan hän ei vie mihinkään vieraaseen, vaan siihen eheyteen, jota itsekin kaipaan.”

 

Olen myös aina vierastanut ajatusta, että taivaaseen päästyään ihminen muuttuu silmänräpäyksessä toisenlaiseksi eikä vie täältä mitään mukanaan. Ennemminkin uskon niin kuin Kuula:

 

”Sanotaan, ettemme vie tästä ajasta tulevaan mitään. Se ei pidä paikkaansa. Viemme sinne kaiken, koko elämämme ja persoonamme, kaiken mitä olemme. Siksi tällä elämällä on hyvin paljon väliä. Siksi Jumala kutsuu meitä kasvamaan ihmisinä. Siksi armo haluaa parantaa meitä jo nyt. Kristillinen taivastoivo ei siis ole eskapismia, tästä elämästä pakenemista. Päinvastoin. Se antaa syvän merkityksen kaikelle täällä eletylle. Silti otamme tässä ajassa vain ensiaskeleita siitä, mikä viedään täyttymykseen rajan takana. Vasta siellä meistä tulee sitä, mitä täällä vain toivomme.

Miten tämä tapahtuu? Spekuloidaan vähän. Ehkä lopullinen parantumiseni ei tapahdu silmänräpäyksessä, vaan asteittaisena prosessina. Jos nimittäin eheytyisin hetkessä, uusi täydellistetty minä en olisi minä, vaan joku muu, nykyisestä minästä luotu toinen ihminen. Siksi paranen vähitellen, sitä mukaa kuin vapaasti avaudun Kristuksen, jumalihmisen, rakkaudelle… Siellä minusta tulee se ihminen, joksi minut on tarkoitettu, tosi ihminen, minä.”

 

 

Aikuinen raamattunäkemys

 

Pidin teknillisen koulun äidinkielen tunnilla esitelmän Raamatusta 1970-luvun lopussa. Opettaja, jonka kanssa olin hyvissä väleissä, kysyi varovasti, että entäs kun Raamattuun on valikoitu tietyt kirjoitukset ja toiset jätetty pois, kuka niistä on päättänyt. Huomasin, etten tiennyt niistä asioista mitään. Niinpä aloin tutkia. Jossakin vaiheessa vastaan tulivat myös kiistellyn Uuden testamentin eksegetiikan professori Heikki Räisäsen kirjoitukset. Se aika oli kovaa vääntöä elämässäni, mutta vapauduin onneksi raamattufundamentalismista, eli siitä, että Raamattu olisi kaikissa asioissa täydellinen ja virheetön.

 

En pidä Raamattua ensinnäkään tiedekirjana. Luomiskertomuksia en lue luonnontieteellisinä kuvauksina, ne kertovat sen, että kaiken takana on Jumala. Annan tieteen tutkia ihan rauhassa omilla menetelmillään todellisuutta. Tiede ei kuitenkaan voi vahvistaa sen paremmin Jumalan olemista kuin olemattomuuttakaan. Raamatun kirjoittajat eivät ensisijaisesti pyrkineet historiankirjoitukseen, vaan: ”Tämä kirja on kirjoitettu, jotta uskoisitte Jeesuksen olevan Kristus, Jumalan Poika” (Joh. 20:31, UT2020). Minun luottamustani Raamatun jumalalliseen alkuperään ja sen osoittamaan pelastukseen ei vie se, jos jokin faktatieto osoittautuu virheelliseksi. Toisaalta on todettava, että paljon on pystytty historian ja arkeologian tutkimuksissa myös vahvistamaan Raamatun tietoja. Evankeliumien samasta tapahtumasta esittämät, toisistaan poikkeavat kuvaukset nimenomaan tukevat minusta evankeliumien aitoutta. Niitä ei ole yritetty harmonisoida keskenään. Kuitenkin, jos joku haluaa uskoa Raamatun virheettömyyteen, niin sen hänelle suon.

 

Katsotaanpa, mitä Kuula sanoo asiasta:

 

”Kristinuskoon sitoutuvan ei tarvitse panna päätään pensaaseen ja järkikultaa hyllylle. Hän voi vapain mielen hyväksyä nykytietämyksen luonnosta, historiasta ja ihmisestä. Moniin kysymyksiin on olemassa hyviä vastauksia, joskaan ei aina kovin helppoja ja lyhyitä. Ja oikea tieto poistaa monia uskon esteitä. Kristinusko ei ehkä olekaan sitä, mitä luulit”.

 

”Uskova ei väitä sellaista, mikä tiedetään jotakin muuta kautta vääräksi. Raamatun totuus, Jumalan rakkaus Kristuksessa, ei asetu ristiriitaan esimerkiksi historian tai luonnontieteen kanssa.

Vaikka Raamatun totuuden, Jumalan rakkauden Kristuksessa, voi sanoa anteeksipyytelemättä, tietty varaus on kuitenkin tehtävä. Se ei ole samanlainen totuus kuin tämänpuoleisten asioiden totuus, koska sitä ei voi aukottomasti ja julkisesti todistaa. Jeesus toki on kiistatta historiallinen henkilö, mutta häneen liittyvä hengellinen ulottuvuus avautuu vain sille, joka ottaa hänet vastaan Vapahtajanaan.”

 

”Mutta kerrotaanko Raamatussa kuitenkin sellaisia asioita, jotka eivät pidä paikkaansa? Onko siellä virheitä tai muuten kyseenalaisia käsityksiä?

Sanotaan suoraan. Kyllä on. Osa historiallisina tapahtumina kerrotuista asioista ei ole tapahtunut juuri niin kuin ne raportoidaan. Tutkijat ovat eri mieltä siitä, missä raja kulkee, mutta perusasetelma pitää paikkansa: myös epätarkkuuksia ja sepitettyä historiaa löytyy. Aikuinen raamatunlukija hyväksyy tämän. Hän ei jumitu ’kaikki tai ei mitään’ -ansaan (kursivointi minun). Pyhän kirjan ei tarvitse olla täydellinen.”

 

”Mutta pidetään mittasuhteet kohdallaan. Monitulkintaisuus koskee vain eräitä yksityiskohtia. Suuri kuva piirtyy paljon selkeämmäksi. Raamatunhistorian pääjuonesta saadaan selväpiirteinen käsitys. Kunkin Raamatun kirjan perussanomasta ollaan melko yksimielisiä. Tehdään vaikka koe: Annetaan kahdelle lukijalle Paavalin kirje filippiläisille. Kyllä he ymmärtävät asiat melko samalla tavalla, joskin paremmin taustatiedoin varustettu lukija voi päästä syvemmälle kuin toinen.

Ei siis pidä paikkaansa, että Raamattua voi tulkita tuhannella ja yhdellä tavalla. Kristittyjen keskinäiset tulkintaerot eivät vie aivan eri maailmoihin.”

 

Kuulalla on tärkeitä ohjeita Raamatun lukijalle. Älä lue vain Raamattua, vaan ota vastaan hengellistä opetusta muualtakin, kuten seurakunnasta, kirjoista, lehdistä hengellisiltä opettajilta ja muilta kristityiltä.

 

”Silloin luet Raamattua kuten sen alkuperäiset lukijat, yhdessä muiden asiaa ymmärtävien kanssa.”

 

 

Tässä vain muutamia poimintoja. Kari Kuulan kirja antaa valaistusta moneen asiaan. Kannattaa lukea se kokonaan itse, vaikket olisikaan ihan kaikesta samaa mieltä. Pohdintojen lisäksi kirjassa on mm. kaunis ja syvällinen kuvaus siitä, miksi Kuula ei koskaan ota pois kaulastaan krusifiksia, jonka on saanut vaimoltaan lahjaksi.

 

Kyllä maalla oli mukavaa

  

Maalaispojan elämää 1960-luvulla Saarijärven Kalmarissa ja Mäkikylällä.

 

Meillä oli 1960-luvun alkupuolella Mäkikylän ainoa puhelin. Sen myötä nähtiin monta episodia, iloista ja surullista. Eräänä kesäyönä ulko-ovea hakattiin kovaäänisesti. Kesävieraanamme ollut mies meni ovelle. Siellä oli aika pahasti änkyttävä kylänmies, joka osoitti kurkkuaan ja yritti kertoa jotain. Suusta tuli lähinnä ku-ku-ku. Kesävieraamme arveli, että alkoholilla oli osuutta asiaan ja oli jo heittää miehen pois rappusilta. Lopulta selvisi, että peruna oli jäänyt kiinni heidän lehmänsä kurkkuun ja piti soittaa eläinlääkäri apuun.

 

Kerran tupaan tuli monilapsisen perheen äiti. Hän oli kuullut, että miehensä oli jäänyt Kalmarin keskustassa postiauton alle. Nainen pyysi äitiäni soittamaan sairaalaan ja kysymään, miten mies voi. Äiti tuli puhelimesta ja tokaisi: ”Kyllä nyt on käyny niin ikävästi, että se on kuollu”. Muistan vieläkin naisen tukahtuneen huokauksen: ”Voe kauheata”.

 

Ulko-ovelle ilmestyi yhtenä kesänä myöhään illalla kiertävä kirjakauppias. Hän halusi myydä adventistien pääprofeetan Ellen G. Whiten teoksen ”Suuri taistelu valon ja pimeyden välillä”. Nukkumapaikkani oli ulkovintillä ja kuulin kun myyjä alkoi selostamaan papalle kirkkohistorian kulkua alusta lähtien. Pappani ei jaksanut kauan kuunnella, vaan tokaisi: ”No laettoa tulemaan se”. Postissa tuli paksu ja isokokoinen kirja. Myöhemmin syksyllä olin puimakoneen apumiehenä. Luin kirjaa riihen lattialla istuen aina sillä välin kun pellolta haettiin uusi viljakuorma puitavaksi. Kamala kirja se kyllä oli.

 

Odotukset uuden tekniikan suhteen eivät aina toteutuneet. Televisio kyllä täytti odotukset, mutta jääkaappi ei. Kun kuulin, että sellainen oli meille tulossa, iloitsin että voin jäädyttää mehusta tikkunekkuja eikä tarvitse ostaa niitä Huovilan kaupasta. Ei se mehu vaan jäätynyt, vaikka päiväkausia piti sitä jääkaapissa.

 

Kun meidän tupaan tuli miesvieraita, jutut menivät helposti talvi- ja jatkosotaan. Sotajutut eivät pelottaneet, päinvastoin kiinnostivat. Ne innostivat sotaleikkeihin, jotka olivat kiehtovia. Muistan kuinka eräänä talvisena sunnuntaina kokoonnuimme naapurin Ollin kanssa strategiapalaveriin meidän pihasaunaan. Meillä oli puusta tehdyt pyssyt. Hyvän suunnittelun jälkeen lähdimme vihollista vastaan Mäkikylän rintamalle. Vieläkin huomaan metsälenkillä, että etsin joskus maastosta hyviä konekivääripesäkkeitä. Militaristeja meistä ei kuitenkaan Ollin kanssa tullut.

 

Kalmarin koulun lähellä oli taisteluhautoja. Koska historiantuntemus ei ollut kovin syvällistä, luulin niiden liittyvän talvi- tai jatkosotaan. Todellisuudessa ne olivat venäläisten ensimmäisen maailmansodan aikana 1915-1917 rakennuttamia vallihautoja. Venäjä pelkäsi saksalaisten nousevan maihin Pohjanmaalla ja hyökkäävän Vaasa-Kokkola-Jyväskylä -tien suuntaa Pietariin. Kalmarissa on silloin ollut kova meno, parhaimmillaan 2800 työmiestä. Kalmarin vanhalla seurantalolla, Nahjuksella, oli yöpynyt 200 venäläistä, ja paikka olikin mennyt sen jälkeen remonttiin. Vallihaudat ovat edelleen näkyvissä.

 

Metsätöitä tehtiin 1960-luvulla vielä moottorisahalla. Niihin meidänkin Ollin kanssa täytyi tietysti osallistua. Olimme nähneet, että puut leimataan ennen kaatamista. Mekin sitten leimasimme puita pienellä kirveellä riihen lähellä. Pappani tietysti yllätti meidät ja uhkasi maksattaa vahingot isillämme. Kerran lähdimme metsätöihin navetan taakse puupinolle. Ollin äiti teki meille eväät. Söimme ne puupinon päällä ja sitten työpäivä olikin täysi. Kun nyt näen pojanpojallani vihreän leikkimoottorisahan, ajattelen haikeana, että olisipa silloin ollut meillä tuollainen.

 

Maalaiskodissani oli monenlaisia eläimiä. Näin omin silmin, miten niiden elämä laitettiin alkuun ja miten se lopetettiin. Pieni possu tönki iloisena rapaisessa ulkokarsinassaan ja riippui ennen joulua hengettömänä navetan eteisessä. Pienen vasikan jalat näyttivät pettävän jo ennen kuin laukaus kajahti. Eläimet olivat myös viisaita. Hevonen veti haluttomasti puukuormaa metsässä, mutta voimia löytyi kummasti, kun oli kotiinlähdön aika. Raiku-koira nautti selvästi eniten talon isännän kehuista. Kaksi kissaa odotti yhtä aikaa pentuja. Heille oli laitettu valmiiksi pehmustetut pahvilaatikot. Kun toinen sai poikaset, vielä raskaana oleva nappasi poikaset omaan laatikkoonsa. Eläimiä hoidettiin hyvin ja niihin kiinnyttiin. Mummo aina itki, kun lehmä kiipesi horjahdellen viimeiselle matkalleen Karjakunnan autoon.

 

Aamuisin ennen kouluun lähtöä heräsin iskelmiin, jotka kantautuivat tuvan putkiradiosta. Monissa niistä oli vahva tunnelma. Tapio Rautavaara löysi vintiltä isoisän olkihatun ja kertoi siihen liittyvän tarinan. Isoisän hatun valitseminen hattukaupassa kesti kauan, sillä ”kun kerran katsoi myyjättären silmiin sinisiin, niin kaikki hatut ostanut hän kohta olis niin”. Hääkellot soivat heille syksyllä. Kauko Käyhkö lauloi, kuinka ”kaksi vanhaa tukkijätkää istuu tummetessa illan. Uitto hiljaa on ja tuntuu tuoksu herkkä niittyvillan.” Miehet muistelevat kuinka uitossa laskettiin pölkyllä vaan ja tansseissa hurmattiin tytöt polkalla, mutta eihän nämä nykynuoret enää… Tornados-yhtyeen Telstar taas loi vahvan avaruustunnelman. Olihan Juri Gagarin jo silloin aloittanut avaruuden valloituksen.