Hyviä kommentteja 2

Hyviä kommentteja 2 -kirjoituksessa jaan keräämiäni raamatuntulkintaan liittyviä kommentteja.

 

Edelleen kuulee kommentteja, että luen Raamattua ”niin kuin se on kirjoitettu”, en tulkitse sitä. Kommentteja siihen liittyen:

 

Kirkkohistorian emeritusprofessori Kaarlo Arffman totesi luennossaan Suomen Teologisessa Instituutissa: ”Maailmassa on 27.000 erilaista pelkästään protestanttista kristinuskon tulkintaa”.

 

”Raamattu säilyy puhtaana ja vailla inhimillisiä tulkintoja vain silloin, jos se jätetään hyllyyn. 

Ihminen ei voi nousta Jumalan luo, joten Jumala laskeutuu tulkintojemme tasolle.”

”Raamatun sana kohdataan vain ajan, paikan ja kulttuurin välityksellä.”

Niko Huttunen, Sana-lehti 18/2019

 

”Jotkut väittävät, että he eivät tulkitse sitä (Raamattua), vaan ottavat sen vain sellaisena kuin se on. Mutta ei sellaista puhdasta, tulkinnasta vapaata lähestymistapaa ole olemassakaan. Itse asiassa joskus juuri ne, jotka puhuvat tällaisesta ennakko-oletuksia vailla olevasta tulkinnasta, saattavat olla kaikkein mielikuvituksellisimpia tulkitsijoita.”

Eero Junkkaala kirjassaan Tasapainossa usko ja elämä, s. 52-53

 

Käytännön esimerkkejä tulkinnasta voidaan nähdä ihan peruskysymyksissä: miten ihminen tulee uskoon, mitä merkitsevät kaste ja ehtoollinen. Esimerkiksi luterilainen ja helluntailainen tulkinta näistä poikkeavat paljon toisistaan, vaikka molemmilla kirkkokunnilla on sama Raamattu.

 

Raamatun maailmankuvan liittyviä kommentteja:

 

”Raamattu on syntynyt ja kirjoitettu muinaisessa maailmassa, eikä sitä ole koskaan tarkoitettu vastaukseksi nykyaikaisen länsimaisen ihmisen loogista päättelyä vaativiin kysymyksiin. Itämainen ihminen ajatteli toisin, ja Raamatussa on lukuisia esimerkkejä siitä, että matematiikka tai maantiede eivät täsmää siten kuin me omasta maailmankuvastamme käsin haluaisimme. Kertomuksiin jää ristiriitoja, eikä niitä ole haluttu puhdistaa sieltä pois.” 

Eero Junkkaala, Onko mitään järkeä uskoa Jumalaan, sivu 65

 

Raamatun luomiskertomuksista: "Ne kertovat asiat siten, kuin ne silloin ymmärrettiin. Silloinen maailmankuva oli kuvatun kaltainen. Raamattu ei edellytä meidän sitoutuvan samaan maailmankuvaan, mutta kylläkin samaan Jumalaan."

Eero Junkkaalan kirjasta Onko mitään järkeä uskoa Jumalaan, sivu 68

 

Galileo Galilei: ”Raamattu opettaa meitä kulkemaan taivastietä, mutta ei kerro, miten taivaankappaleet kulkevat.”

Kevin O’Donnell, Aatehistoria, sivu 103

 

Raamattua luetaan väistämättä aina kunkin ajan tietämyksen valossa.

 

”Kaikkeen Raamatun lukemiseen sisältyy aina tulkintaa ja sovellusta kunkin ajan kysymysten ja ymmärryksen mukaan.”

Raamattu ja kirkko, Piispainkirje 2021

 

Tämä näkyy myös ajankohtaisessa Päivi Räsäsen tapauksessa. Näin Räsäsen näkemystä tulkitsee Niko Huttunen:

 

”Esimerkiksi käy Paavalin Roomalaiskirjeen ensimmäinen luku, jossa ohimennen mainitaan lesbo- ja homosuhteet.  Paavalin mukaan epäjumalankuvien palvonta synnyttää homo- ja lesbosuhteet ja jopa homoseksuaaliset halut. Ilmeisesti tämä Paavalin väite on vastoin nykyajan vahvoja ennakkokäsityksiä, joten sitä ei edes huomata. Jos Paavalin väite homoseksuaalisuuden alkuperästä pitäisi paikkansa, kristittyjä homoseksuaaleja ei voisi edes olla olemassa.

Myöskään Päivi Räsänen ei omaksu Paavalin väitettä. Sen sijaan hän selittää homoseksuaalisuutta psykoseksuaalisen kehityksen häiriönä. Moderni selitys on saanut korvata Raamatusta löytyvän selityksen.

Näin raamatuntulkinta toimii. Raamatusta ei sellaisenaan omaksuta kaikkea, ja Raamatusta peräsin olevaa ainesta täydennetään moderneilla käsityksillä.”

Niko Huttunen, Helsingin Sanomat 11.12.2021

 

Usein kuulee sanottavan, että Raamattua voi ymmärtää vain Pyhän Hengen avulla. Olen paljon miettinyt, mitä se mahtaa käytännössä tarkoittaa, kun Pyhä Henki näyttää johtaneen niin moniin, jopa vastakkaisiin tulkintoihin. Minun mielestäni kaikki näkemykset pitää argumentoida selväkielisesti, kukaan ei voi vaatia omille sisäisille kokemuksilleen yleistä sitovuutta.

 

Helluntailainen teologian tohtori Matti Kankaanniemi kirjoittaa asiasta Sana-lehden artikkelissaan Tekstiyhteys on tulkinnan äiti:

"Avaako vain Pyhä Henki Raamatun merkityksen? Väite, jonka mukaan Raamattua ei voi ymmärtää ilman, että Pyhä Henki avaa sitä, kuulostaa mitä hurskaimmalta. Raamatun tulisi kuitenkin olla se määräävä ohje, jonka pohjalta arvioidaan sisäisiä ääniä ja mielenliikkeitä, eikä toisin päin. Jumalan sanan tarkoituksen sitominen siihen, mitä kulloinkin koetaan Hengen sisäiseksi vaikutukseksi, johtaa kaaokseen.”

 

Muutama kommentti siitä, miten Raamatusta luetaan sellaista, mitä siellä ei ole. 

 

Jatkuvasti kuulee käytettävän väärin Paavalin toteamusta, ”kirjain näet kuolettaa, mutta Henki tekee eläväksi” (2. Kor. 3:6) ikään kuin järjen käyttö, lukeminen ja opiskelu olisi sitä kuolettavaa. Sana ”kirjain” tarkoittaa tässä kuitenkin Mooseksen lakia.

 

 ”Yllättävä maininta ’kirjaimesta’ viittaa Mooseksen kirjoitettuun lakiin.”

Aimo T. Nikolainen, Avaa Uusi testamenttisi, Roomalaiskirje, s. 31

Toinen usein väärin käytetty klassinen kohta:

”Room. 8:28 on yksi eniten väärinkäytettyjä raamatunkohtia. Ei kaikki ”koidu niiden parhaaksi, jotka rakastavat Jumalaa ja jotka hän on suunnitelmansa mukaisesti kutsunut omikseen”, vaan kaikki se, mitä tässä 8. luvussa sanotaan. Ei saa irrottaa jaetta asiayhteydestään.”

Timo Eskola Youtubessa (Roomalaiskirje 8) 11.3.2020

 

Ja vielä päivänpolitiikkaan liittyen. Tähän törmää erityisesti Lähi-Idän kohdalla.

 

”Raamattua ei varsinaisesti tule lukea niin, että sieltä etsitään konkreettisia ennustuksia tämän päivän poliittisiin tai sotilaallisiin tapahtumiin.”

Eero Junkkaala kirjassaan Katastrofi, sivu 140

 

Tuttu sanonta kuuluu, että ”Raamattu on niin kuin se luetaan”. Raamattua ei kuitenkaan voi tulkita miten tahansa, tulkinnoille on tietyt kriteerit. Lopuksi ohjeita oikeanlaiseen tulkintaan.

 

”… on tärkeä ymmärtää joitain tulkinnan peruslinjoja. Tällaisia ovat esimerkiksi seuraavat: Kristus on Raamatun keskus, Raamatun yksityiskohtia on tulkittava sen kokonaissanoman valossa, Vanha testamentti ymmärretään oikein Uudesta testamentista käsin, ja taustamaailman ymmärtäminen auttaa välttämään joitain tulkintavirheitä.”

Eero Junkkaala kirjassaan Tasapainossa usko ja elämä, s. 52-53

 

”Raamatuntulkinnassa on syytä käyttää myös normaalia maalaisjärkeä. Sen avulla useimmiten pystyy ratkaisemaan, mikä teksti on tarkoitettu ns. kirjaimellisesti otettavaksi ja mikä on vertauskuvallista puhetta.”

Eero Junkkaalan kirjasta Onko mitään järkeä uskoa Jumalaan, sivu 104

 

”… ykkössääntö myös tämän päivän raamatunlukijalle. Älä lue pelkkää Raamattua. Ota vastaan hengellistä opetusta muualtakin: seurakunnasta, hyvistä kirjoista, lehdistä, hengellisiltä opettajilta ja ylipäätään muilta kristityiltä.

     Silloin luet Raamattua kuten sen alkuperäiset lukijat, yhdessä muiden asiaa ymmärtävien kanssa. Valistuneesti siis. Tietoisena siitä, ettei Raamattua voi tulkita miten sattuu.”

Kari Kuula sarjassaan Matkalle kristinuskoon, osa 14/50, Sana-lehti 29/2020. 

”Kaikki Raamatussa ei kuitenkaan ole samanarvoista tai yhtä merkittävää. On otettava huomioon tekstien kirjallinen luonne ja tilanne, johon ne on kirjoitettu. Ensilukemalta mieleen tuleva ajatus ei aina ole riittävä saati oikea selitys kussakin Raamatun kohdassa – siksi kirkko ja kristityt tarvitsevat pätevää raamatuntutkimusta ja luotettavaa selitystä.”

Raamattu ja kirkko, Piispainkirje 2021

 

”Vaikka tulkitsijan omat valmiudet ja tarpeet vaikuttavat ymmärtämiseen, tekstin viestin kuunteleminen rajaa mahdollisuuksia mielivaltaiseen tekstien tulkintaan. Raamattu on yhteisön kirja: se on syntynyt juutalaisessa ja kristillisessä yhteisössä ja sitä käytetään niiden uskonnonharjoituksessa. Raamattua voi tulkita monella tapaa, mutta ei miten tahansa. 

Raamattu ja kirkko, Piispainkirje 2021

 

”Koska ihmisen elämänkysymykset ja muuttuva maailma haastavat meitä, raamatuntulkinta ei tule koskaan valmiiksi.”

Raamattu ja kirkko, Piispainkirje 2021

Televisio tuli tupaan

Ensimmäinen television katseluni tapahtui ihan 1960-luvun alussa. Hautasen kauppiaspariskunta Kalmarissa tehosti markkinointiaan ja kutsui meiltä porukkaa iltakahville ja televisiota katsomaan. Pappa ja mummo vastasivat kutsuun ja minä pääsin mukaan. Muistan sieltä hyvin silloisen tv-tunnarin, jossa joutsenet lensivät muodostelmaan. Istuimme perheen pojan kanssa lattialla sotaohjelmaa katsoen ja esitimme asiantuntevia kommentteja aseista. 

 

Kalmarin pääraitilla oli viisi kauppa, joten kilpailua riitti. Ensimmäisen television pääsi meille toimittamaan Paavonseudun kauppias, luultavasti vuonna 1962. Laite oli saksalainen Nord Mende. Kun se kerran jouduttiin viemään korjaukseen, kauppias toi oman televisionsa meille lainaan.

 

Kun televisio avattiin ensimmäisen kerran, sieltä tuli jääkiekkoa. Peli näytti todella oudolta. Myös paikat, joista lähetykset tulivat, kuulostivat tuntemattomilta. Mutta kun Niilo Tarvajärven ohjelma tuli Munkkivuoresta, se sai veden kielelle. Ohjelmaa tuli siihen aikaan vain muutama tunti illassa. 

 

Nykyään katson melkein kaiken tallenteena, mutta silloin piti olla paikalla, jos halusi nähdä ohjelman. Emännät kiirehtivät navetasta pois ja saunavuoroja piti rukata. Kerran odotin kovasti, kun tanskalaisen poikayhtyeen The Lollipopsin piti esiintyä televisiossa. Eikös silloin puu kaatunut sähkölinjan päälle. Hermot olivat kireällä, kun ohjelma jäi näkemättä. Toisaalta kun ohjelmia katsottiin aina samaan aikaan, se loi tunnelmaa. Me Tammelat ja Musta ori tulivat saunan jälkeen lauantaina. Lauantai-illan päätteeksi katsottiin isän kanssa Bonanza. Hanski tuli sunnuntai-iltana. 

 

Huumori oli alussa melkein kokonaan Speden varassa. Silloin se nauratti, mutta monet jutut tuntuvat nykyään jo vähän kököiltä. Tyypillinen esimerkki oli vaikkapa se, kun Japanin silloinen pääministeri Eisaku Sato tuli muka Suomeen. Lentokentän tarkastuksessa kysyttiin henkilötietoja. Sukunimi: Sato. Etunimi: Eisaku. Ja siitäkös virkailijaa esittävä Spede pääsi vauhtiin: ”Kun meillä Suomessa on niinku tapana sanoa, että mikä se etunimi on eikä mikä se ei ole”.

 

Eläytymiskykyni oli siihen aikaan aivan erilainen kuin nyt. Uppouduin kotimaiseen elokuvaan usein niin, että aivan hätkähdin, kun se loppui eikä ollutkaan totta. Väkivaltaa ei siihen aikaan paljoakaan nähty tai kuultu. Meidän tuvassa kerrotut miesten sotajututkin olivat yleensä hauskojen asioiden muistelua. Kun sitten uutisissa kerran näytettiin välähdys kuinka Kongon syrjäytettyä johtajaa Patrick Lumumbaa raahattiin kädet selän taakse sidottuna, se ahdisti pitkän aikaa. Vielä rajumpi kokemus oli, kun katsoin yksin maalaistalon tuvassa iltayöstä, muiden jo nukkuessa, Alfred Hitchcockin Psyko-elokuvan. Seuraavana yönä en nukkunut juuri ollenkaan. Vahdin koko ajan ikkunoita, ettei sieltä vaan tule ketään.

 

Melkein kaikki urheiluohjelmat kelpasivat katsottaviksi, kun urheilu oli silloin muutenkin ykkösasia elämässä. Kun televisiosta tuli olympialaiset tai vaikkapa viikonlopun kestävät Holmenkollenin talvikisat, niin tuntui, että Mäkikyläkin muuttui kisakyläksi. Erityisesti muistan Innsbruckin talviolympialaiset 1964. Myös Meksikon kesäolympialaisiin liittyy selkeä muisto. Ne olivat lokakuussa 1968. Meillä oli silloin puintihommat menossa. Aamuruoan jälkeen viivyttelimme riihelle lähtöä pappani ja enoni kanssa kisojen takia. Se kannatti, sillä näimme, kun Bob Beamon hyppäsi pituuden hurjan uuden maailmanennätyksen 890. Mittamiehet eivät olleet uskoa silmiään, ja tuloksen vahvistaminen kesti kauan.

 

Ja auta armias, kun saatiin pienikin välähdys siitä, miten urheilijat harjoittelivat. Sitä matkittiin heti. Kerran näytettiin, miten pujottelijat harjoittelivat kaarteita seinää pitkin juosten. Voi olla, että lampaat ihmettelivät, kun juoksin sitten minäkin navetan seinää pitkin.

 

Television tulo oli positiivinen asia. Se laajensi maailmankuvaa todella paljon. Jo silloin näytettiin dokumentteja eri puolelta maailmaa. Afrikka kiinnosti erityisesti. Oli myös mahdollisuus nähdä sen ajan poptähdet esiintymässä, mikä muuten olisi ollut mahdotonta. Kotimaiset mustavalkoiset elokuvatkin tuntuivat silloin vielä viihdyttäviltä. Ja kuten sanottu, urheiluohjelmiin en siihen aikaan kyllästynyt.

 

Hyviä kommentteja

 Rupesin jokin aika sitten keräämään eri alojen henkilöiden lausumia hyviä kommentteja, jotka helposti muuten unohtuvat. Nyt niitä on kertynyt sata A4-sivua. Jaan tässä muutamia, jotka korostavat sitä, että ihminen täytyy ottaa huomioon kokonaisuutena hengellisessä elämässä. Usko ei saa rikkoa psyykeä eikä kehoa. Hengellisyys ei saa myöskään olla pakoa todellisuudesta. Psykologian antama apu on kriittisesti arvioituna syytä käyttää hyväksi sielunhoidossa.

 

Tässä ensin kommentteja kokonaisvaltaisuudesta:

 

”Meidän hengellinen elämämme muodostuu yleensä sellaiseksi, millainen on psyykkinen elämämme ja todellisuutemme.” 

Merja Lehtinen

 

”Täten en usko mihinkään puhtaaseen hengellisyyteen, vaan kaikki ihmisen puolet värittävät hänen jumalasuhdettaan.”

Jorma Kalajoki

 

"Minusta on vähän harmillista, että kristillistä uskoa eletään ikään kuin se olisi irrallaan sosiaalipsykologisista ilmiöistä. Kristittynä oleminen on kuitenkin läpikotaisin inhimillistä. Jos sille ollaan sokeita, tapahtuu erikoisia asioita.”

Mikael Elmolhoda

 

”Ajattelen, että Jumala on tarkoittanut meille yltäkylläisen elämän, mistä osa siitä yltäkylläisyydestä tulee ihan kehon kokemusten ja tuntemusten kautta, ei pelkästään hengellisten asioiden kautta.”

Päivi Niemi

”On Jumalan tarkoitus, että koemme syviä tunteita tavallisessa elämässämme. Jos ihminen ei siihen jostain syystä pysty, voi syntyä ajatus, että hengellisestä elämästä on saatava kaikki se tunne irti, mikä omasta arkielämästä on puuttunut.”

Timo Junkkaala

 

”Silloinkin, kun ihminen on hengellisessä tapahtumassa vuorovaikutuksessa Jumalan kanssa, hän on kokonainen ihminen. On tärkeää tunnistaa, että siihen, miten ihminen kokee Jumalan puheen rukoustilanteessa, liittyy myös psykologisia tekijöitä. Fyysisetkin tekijät tuovat oman lisänsä. Koska Jumala kohtaa meitä kokonaisvaltaisesti, niin kehokin vaikuttaa siihen. Minun toivomukseni olisi, että oppisimme ajattelemaan laaja-alaisesti, että ihminen on fyysinen ja psyykkinen olento, ei pelkästään hengellinen toimija.”

Sanna Urvas

 

”Uudestisyntyminen ei siis merkitse sitä, että ihmisestä tulee luonnoton ja ettei häneen jää mitään inhimillistä. Uudestisyntyminen ja pelastus merkitsevät todelliseksi ihmiseksi tulemista.”

Erik Ewalds

 

Hengellisissä piireissä käytetään välillä väärin raamatunkohtaa, jossa Johannes Kastaja toteaa, että hänen (Jeesuksen) tulee kasvaa ja minun vähetä. Siinä puhutaan tehtävän siirrosta, ei siitä, että uskovan pitäisi jotenkin pienentää minuuttaan ja omaa todellista itseään. Myös lapsen kaltaiseksi tuleminen on syytä ymmärtää oikein. Seuraavassa terveitä näkemyksiä näistä aiheista:

 

”Kristillisyys ei siis ole passiivisuutta itseä kohtaan. Kristillinen kasvu ei myöskään ole kasvua kohti persoonattomuutta ja tyhjää kuorta, jota Jumala kauko-ohjaa. Itselleen kuoleminen ei ole matka kohti minuuden menettämistä, vaan elämäämme tuhoavista asioista irti päästämistä. Juuri itsemme tunteminen, rakastaminen ja omien asioiden prosessointi johtavat vääristä asioista irti päästämiseen ja vievät meitä lähemmäksi rakkautta, jossa emme elä enää pelkästään itsellemme.”

Elli Meklin

 

”Kirjassa Isä meidän teologian tohtori Tapio Saraneva on esittänyt hyviä näkökulmia tällaiseen ajatteluun. Hänen mukaansa alistuminen on huono sana kuvaamaan suostumista Jumalan tahtoon. Kristitylle Jumala on isä, joka tahtoo lapselleen pelkkää hyvää. Siksi Raamattu käyttää alistumisen sijaan sanaa kuuliaisuus. Sanan sävy on aivan toinen. Alistumisessa ihminen luopuu omasta tahdostaan, kuuliaisuudessa ihmisen tahto on aktiivinen. Jumala tahtoo, että tahdomme. Hän ei halua murtaa tahtoamme. Tahdoton, vailla itsetuntoa oleva ihminen on sairas, rampa, jonka Jeesus haluaa parantaa. Jeesus itse saattoi kysyä kohtaamaltaan ihmiseltä: Mitä tahdot, että sinulle tekisin. Jeesus myös vahvistaa parannetun itsetuntoa sanomalla, että hänen uskonsa on parantanut hänet.”

Eija-Riitta Korhola 

”Nöyryys on sitä että on valmis kasvamaan omaan kokoonsa. Jotkut joutuvat pienenemään, toiset taas suurenemaan.”

Tommy Hellsten

 

”Jeesuksen kehotus tulla lapsen kaltaiseksi on kehotus tulla henkisesti aidoksi ja terveeksi.”

Seppo Jokinen

 

 

Terapeutti ja pappi Erik Ewaldsille on syytä antaa ihan oma tilansa. Hän nousi julkisuuteen ollessaan Helsingin sairaalasielunhoidon johtajana 1970-luvulla. Ewaldsiin suhtauduttiin vapaakristillissä piireissä aluksi epäillen. Kun kuuluin Lahden vapaaseurakuntaan 1970-luvun puolivälissä, sinne oli pyydetty Ewalds luennoimaan. Tapasin Lahden kadulla erään seurakuntalaisen, joka epäili, että Ewalds taitaa olla sellainen ”järjellä selittäjä”. Kuulin myös jutun, jonka mukaan helluntaipastorit olivat jossain kokoussarjassa lähteneet ulos, kun Ewalds aloitti luentonsa. He kuitenkin kuulivat siitä ainakin osan ja seuraavalla luennolla kaikki olivat paikalla. Ewalds tosiaan saavutti luottamuksen myös vapaissa suunnissa. Tässä yksi syy ennakkoluuloihin:

 

”Yksi syy vihaisiin kannanottoihin on ollut se, että Ewaldsin puheet ja kirjoitukset ovat jyskyttäneet hajalle sitä muuria, joka erottaa hengellisyyden tai seurakunnan toiminnan muusta elämästä. Toisinaan hän onkin kritisoinut hyvin ankarasti elämän hengellistämistä, sitä, että arvostetaan vain ns. hengellisisä asioita tai nähdään tärkeäksi ainoastaan uskonnollinen toiminta. Tällainen ei hänen mukaansa ole aitoa hengellisyyttä, vaan pakoa hengellisyyteen.”

Saara Karppinen, Kasvun tie.

 

Ewalds oli opiskellut myös psykologiaa ja hänen maineensa sielunhoitajana perustui juuri siihen, että hän osasi yhdistää hengellisyyden ja psykologian. Hengellinen kasvu on hänen mukaansa ihmisenä kasvamista.

 

Seuraavat kommentit ovat Saara Karppisen kirjoittamasta Ewaldsin elämäkerrasta Kasvun tie:

 

”Ewaldsin ajattelussa psykologia ja Raamatun soveltaminen ovat hedelmällisessä jännitteessä, toisaalta tukevat toisiaan, toisaalta testaavat toinen toisensa aitoutta.”

 

”Erikin suuri perusoivallus liittyy psykologian merkitykseen ja apuun Raamatun ilmoittamien perustotuuksien kääntämisessä nykykielelle. Hänen mukaansa monet Raamatun sanat ja termit ovat sillä tavoin fraasiutuneet, hengellistyneet, että niiden merkitykset ovat jääneet etäisiksi. Psykologian kielelle tulkittuna ne saavat merkitystä ja asettuvat nykyihmisen konkreettisiin elämäntilanteisiin.”

 

”Joka kerran, kun ihminen tekee parannusta, sillä tavalla, että hän tulee totuudellisemmaksi, hän korjaa samalla jotain neuroottisuudestaan, luopuu siitä …se terveys, johon kristinusko tahtoo ihmistä johdattaa, on ennen kaikkea elämänlaatua, elämän todellisuutta ja aitoutta.”

 

”Erik on aina korostanut, ettei mikään kokemus voi olla niin syvä, että se korvaa hitaan kasvun uskossa. Voimakkaan kokemuksen saanut ihminen voi erehtyä luulemaan, että nyt kaikki korjaantui kerralla. Minuuden kasvuun ja hengelliseen kypsymiseen ei kuitenkaan ole oikoteitä. Eikä Pyhän Hengen työtä saa rajata vain kokemuksiin ja armolahjoihin, vaan kaikki kasvu on Hänen työtään.

     Erik korostaa, että karismaattisessa toiminnassa, samoin kuin missä muussa tahansa, lopullinen arviointiperuste ovat pitkän tähtäimen tulokset, se hedelmä, jota tuotetaan. Jos kaikki jää tunnelmoinniksi eikä edistä ihmisen kasvua ja kypsymistä, ollaan väärillä teillä. Pyhä Henki tekee ihmiset ihmisiksi, auttaa elämään nykyhetkessä. Pyhän Hengen johdatuksessa ei paeta hengellisyyden haavemaailmaan.”

 

”Kun ihminen on kypsymätön, hänen sielunelämäänsä hallitsee joko ankara yliminä tai sisäinen lapsi, ei aikuiseksi kasvanut minuus. Kun ihminen myöntää ongelmansa ja on valmis ottamaan vastaan apua, hän on samalla jo lähtenyt kasvun tielle.”

 

On myös erittäin tärkeää, ettei mielenterveyden ongelmia hengellistetä:

 

”Jos esimerkiksi masennus tai mitkä tahansa mielenterveysongelmat tulkitaan hengen aiheuttamiksi, se on äärimmäisen vaarallista.”

Sanna Urvas

Kylmää kynäsotaa

Kirja-arvio

Markku Envall

Kylmää kynäsotaa ja muita esseitä

WSOY 2020, 250 sivua

(Osaan tekstiä tulee ylimääräinen välistys eikä mikään auta)

Markku Envall on kirjailija ja kirjallisuudentutkija. Hän on julkaissut tutkimuksia, aforismeja runoja, kuunnelmia, esseitä ja yhden romaanin. Finlandia-palkinto tuli 1990 aforismikirjasta Samurai nukkuu, ja kirja Job antaa anteeksi valittiin 2005 vuoden aforismikirjaksi.

 

Envall on intohimoinen lukija, hänen on jopa täytynyt aina välillä määrätä itselleen parin viikon lukulakko. Laaja sivistys näkyy hänen kirjoissaan. Arvioitavassa esseekokoelmassakin käy ilmi, että kaunokirjallisuuden lisäksi hän on perehtynyt mm. uskontoihin ja lukenut paljon raamatunselitysoppia (eksegetiikkaa). Envall kommentoi vaikkapa reformaation keskeisiin kirjoihin kuuluvaa Philipp Melancthonin Ydinkohdat-kirjaa ja toteaa, että predestinaatio eli ennaltamääräämisoppi saa siinä yllättävän paljon tilaa. Envall kirjoittaa kirjoissaan, kuten tässäkin, hyvin tarkkoja ja syväluotaavia esseitä myös Raamatun kertomuksista.

 

Esseessä Yksin Envall käsittelee yksinoloa ja yksinäisyyttä monesta näkökulmasta. Yksinäisyydestä on tullut oma tutkimusalansa. Jos ihminen kokee yksin ollessaan yksinäisyyttä, se voi aiheuttaa jopa muutoksia aivoissa ja altistaa sairauksille. Kaikki eivät yksinolosta kärsi, ja taiteilijalle se voi olla toivottu ja inspiroiva tila. Joku pelkää itsensä kohtaamista niin, että hakeutuu aina seuraan. Jonkinlainen ”skandaaliennätys” on Envallin mukaan se, että suomalainen mies virui kerrostaloasunnossa kuusi vuotta kuolleena ilman että kukaan kaipasi häntä. Yksinäisyyden torjuja on monelle myös Jumala. Hänelle voi aina puhua.

 

Ystävyys-esseessä Envall toteaa, että viimeinen naula ystävä-sanan arkkuun on ollut internet. Bittiavaruudessa ihmisillä voi olla tuhansia ”ystäviä”. Todellisia ystäviä on kuitenkin harvassa, naisilla yleensä enemmän kuin miehillä. Ystävä on vakaa, luotettava, eikä ystävien tarvitse erikseen pyytää toisiaan pitämään salaisuuksia. Ystävältä on helpompi ottaa vastaan kritiikkiä ja ystävyys suorastaan edellyttää erilaisuutta ja erimielisyyttä. Hyötyminen saa olla ystävyyden seuraus, mutta ei syy. Mutta entäpä tämä Envallin näkemys: ”En kuuna kullan valkeana kutsuisi lähintä ystävääni ystäväkseni, ei kutsu hänkään minua. Se sana tunnetaan, se käsite edellytetään, ääneen sitä ei lausuta… Rakkaus tuntuu vaativan verbaalisen takuun, jota ystävyys kaihtaa”?

 

Liitutaulu-esseen teemana on koulu ja opettaminen. Envall yllättyi, kun meni seuraamaan lapsensa oppituntia. Oppilaat olivat levottomia ja ottivat jokseenkin rajattomia vapauksia. Opettajan aika meni liikaa kasvattamiseen tiedon jakamisen kustannuksella. Envall muistaa, että hänenkin kouluaikanaan he poikien kanssa häiriköivät, mutta sentään tiesivät olevansa pahoja. Iso luokkakoko tietysti pahentaa tilannetta. Envall kertoo lukeneensa tutkimuksen, jossa empiirisesti selvitettiin, mikä olisi paras luokkakoko. Tulos oli 12. Mistäs me tunnemmekaan tuon oppilasmäärän? Envallin mielestä kaikista tärkein opettajan ominaisuuksista on hänen persoonansa. Opettaminen vaatii empatiaa. ”On pystyttävä eläytymään mieleen, joka ei tiedä. Osalla opettajista tätä empatiaa ei ole”. Opettajankoulutuksessa pitäisikin Envallin mielestä painottaa paljon enemmän ”persoonan soveltuvuutta opetustyöhön”. Envall toimi itsekin 25 vuotta yliopiston opettajana ennen vapaaksi kirjailijaksi ryhtymistään. Se oli rankinta työtä, mitä hän on kokenut. Opettamisessa täytyy tuottaa pätevää sisältöä, pitää yllä mielenkiintoa ja olla valmis vastaamaan kysymyksiin. Pitää herättää keskustelua, ja hyvä olisi viljellä huumoriakin.

 

Jako kahteen-essee pureutuu Matteuksen evankeliumissa 25:31-46 kerrottuun viimeiseen tuomioon, jossa ihmiset jaetaan pelastukseen ja kadotukseen. Envall toteaa tässä yhteydessä olevansa ”yhtäältä teologisesti kouluttamaton, toisaalta tekstin selittämisen ammattilainen”. Hänen mielestään kertomuksessa on niin paljon aukkoja ja epäselvyyksiä, että sen täytyy olla jonkinlainen puolifiktio; tapahtuu jotain tämän kaltaista. Ihmiset jaetaan tuomiossa auttajiin ja ei-auttajiin. Katse täytyy kohdistaa kriteeriin, jolla tämä tapahtuu. ”Kärsiviä auttavat tuomitaan pelastukseen, kärsiviä auttamattomat kadotukseen”. Kuitenkin tiedämme, että ”jotkut auttavat joskus, toiset useammin ja useampia kuin toiset, jotkut harvempia ja harvemmin kuin toiset”. Niitä jotka auttavat aina tai ei koskaan, on vähän. Niinpä Envallin mielestä alkeellinenkin oikeustaju vaatisi rangaistukseen vivahteita, niin kuin maallisessa oikeudessakin on. Kertomus on ”autuaan tietämätön” sovituksesta ja armosta. Ihmisen Poika ei tuo sitä esille. Kertomus on Envallin mielestä antiluterilainen. Se selitetäänkin kirkossa aina ”muutamalla kevyellä ranneliikkeellä pois”. Envall: ”Näin kertomuksen painopiste ei olekaan kuvaus tulevasta, vaan moraalinen käsky ja vaatimus, miten sen kuulijoiden on toimittava nyt ja aina. Envallin oman ohjeen mukaan: tämä essee kannattaa lukea tarkkaan. Ja muodostaa oma mielipide ennakkoluulottomasti.

 

On innostavaa lukea, miten joillakin ihmisillä uran suunta hahmottuu jo nuorena ja siihen satsaaminen käynnistyy. Envall osti lukiolaisena Alex Matsonin kirjan Kaksi mestaria, jossa on pitkät esseet Tolstoin Sodasta ja rauhasta ja Dostojevskin Karamazovin veljeksistä. Envallin tapaan: ”Merkinnöistäni näen, että olen lukenut sen tarkasti, ja muistan lukeneeni sen useaan kertaan opiskeluvuosinani”. Sotaa ja rauhaa lukiessa -esseessä Envall käsitelleekin tätä Tolstoin laajaa teosta, Esa Adrianin suomennoksena 2000 sivua. Hän luki kirjan jo 1970 tienoilla ja on yhteensä lukenut sen 4-5 kertaa. Viimeisin innostus tuli silloin, kun esikoinen alkoi lukea koulussa venäjää. Envall kertoo huvittavansa ihmisiä kertomalla, että Venäjän kirjallisuuden maisteriksi voi valmistua, vaikka ei ole lukenut Sotaa ja rauhaa. Se ei kuulu pakollisena kurssivaatimuksiin. Hän antaa myös käytännön vinkin kirjan lukemiseen: kannattaa varata noin kaksi viikkoa vähän vapaampaa aikaa ja lukea 150 sivua päivässä. Silloin kokonaisuus pysyy mielessä ja jää aikaa pohtimiseenkin. Matson perustelee kirjan tehoa sillä, että kuvaus on ajatonta ja kieli/tyyli korutonta. Envall lisää, että ”Tolstoi tehoaa myös siksi, että hän kuvaa tarkasti asioita, joita ei enää ole”. Tolstoi on kirjailijana realisti ja ”pyrkii kuvauksen kohteen elävöittämiseen, tuomiseen lukijan aistien eteen”. Kirjassa ei ole teemaa eikä ongelmaa, vaan ”juonen paikalle Tolstoi tuo tapahtumisen virran, ongelman paikalle ihmiselämän, teeman paikalle koko elämän kirjon”. Usein mielletään, että Tolstoi kirjoitti vanhana ja harmaapäisenä, mutta aloittaessaan hän oli 35-vuotias. Hän kirjoitti käsin ja vaimo kirjoitti puhtaaksi, Sodan ja rauhan 7 kertaa! Envallin loppukommentti: ”Ellei Sota ja rauhaolekaan maailmankirjallisuuden laajin romaani, se saattaa olla romaani, joka laajuuden ja viimeistelyn (hionnan, tiiviyden, täsmällisyyden) yhteistehossa on ylittämätön.

     En ole itse kirjaa lukenut, mutta tämän esseen perusteella tekisi mieli yrittää.

 

Esseissään Envall kirjoittaa myös mm. kuinka hän lopetti alkoholin käytön, miten hän kirjoitustyötään tekee käytännössä, miten kirjojen nimiä valitaan, millainen osuus elämässä on sattumalla, mitä on pyhyys, mitä rukous merkitsee. Täyttä asiaa kaikki.

 

Envall kirjoittaa selkeää ja analyyttistä tekstiä, joka on kiinnostavaa luettavaa. Pidän siitä, että hän on tarkka sanojen ja käsitteiden suhteen. Nimiesseessä Kylmää kynäsotaa Envall tutkii brittikirjailija Ian McEwanin kirjaa Makeannälkä. Hän kertoo tyypilliseen tapaansa: ”Olen lukenut sen kolme kertaa. Kaksi ensimmäistä omaksi ilokseni, kolmannen päätettyäni kirjoittaa siitä, toisin sanoen analyyttisellä valppaudella”. Envall on innostava ja viittaa moniin kirjoihin, joita itsekin haluaisin lukea. Tietoa kertyy hänen esseidensä kautta monista asioista.

Sielunhoidon teologia

Kirjaesittely

Peltomäki, Saarelainen, Salminen (toim.)

Sielunhoidon teologia

Kirjapaja 2021, 312 sivua

 

Sielunhoidon teologia koostuu 16 asiantuntijan artikkelista. Aihe on nähty tarpeelliseksi sen takia, että suomenkieliset sielunhoidon kirjat ovat olleet enemmän sielunhoidon käytäntöjen kuin taustalla olevan teologian esityksiä. Sielunhoidon teologia keskittyy Suomen evankelisluterilaisen kirkon sielunhoidon teologiaan ja historiaan. Artikkelit ovat vertaisarvioituja eli tieteelliset kriteerit täyttäviä. Kirjaa ei ole kuitenkaan tarkoitettu vain tutkijoille, vaan kaikille auttamistyötä tekeville, ja muillekin asiasta kiinnostuneille. Johdannossa sielunhoito määritellään ”kristilliseksi henkiseksi auttamiseksi ja kärsimyksen lievittämiseksi”. Kommentoin muutamia artikkeleita.

 

Risto Saarinen esittelee sielunhoidon historiaa. Hän erottaa siinä kolme aaltoa. Ensimmäinen on yksilöllisyyden nousu. Ennen valistuksen aikaa 1700-luvulla nykyaikainen yksilöllisyys oli vierasta. Valistuksen myötä näkemys muuttui filosofiassa yksilöä arvostavaksi. Kristillisessä teologiassa sama tapahtui pietismin myötä. Pietismi korostaa kristinuskon totuuksien henkilökohtaista omaksumista, ja niin sielunhoidostakin tuli enemmän yksilöön kohdistuvaa. Toinen aalto johtui psykologian noususta. Psykologia tieteenalana keksittiin 1800-luvulla. Psykoterapia yleistyi 1900-luvulla, ja psykologista tietämystä alettiin käyttää apuna myös sielunhoidossa. Irja Kilpeläisen myötä julistavasta ja manipuloivasta vaikuttamisesta siirryttiin autettavan tarkkaan kuuntelemiseen. Kolmanteen aaltoon liittyy muutos psykologiassa ja kehollisuuden nousu. Psykologia on yhä enemmän lääketiedettä. Psyyken tiloja voidaan korjata lääkkeillä ja muilla kehoon vaikuttavilla menetelmillä. Psykologia saattaa jatkossa olla kiinnostuneempi aivojen välittäjäaineista kuin äitisuhteesta. Ihmisiä kiinnostaa nykyään enemmän jooga tai mindfulness kuin rukouspiiri. Sielunhoidon täytyy päivittää tietonsa psykologiasta ja uusista menetelmistä. Teologiassa täytyy pohtia, mitä kehollisuus käytännössä merkitsee. Millä tavalla ihminen on Jumalan kuva? Kristinuskoon kuitenkin kuuluu ruumiillinen ylösnousemus eli koko olemuksen uudistuminen.

 

Isto Peltomäki pohtii, miten terapeuttisessa, asiakaskeskeisessä, psykologiaan tukeutuvassa sielunhoidossa toteutuu kirkon tehtävä julistaa evankeliumia. Kirkkokurin ja saarnaamisen ajasta on siirrytty vaiheeseen, jossa katsotaan, että empaattinen asennoituminen autettavaan välittää evankeliumin; ”armoa välitetään olemalla armollinen”. Kolmiomallin mukaisesti ajatellaan, että kahden keskustelijan lisäksi läsnä on myös Jumala eikä evankeliumia tarvitse erikseen sanoittaa. Peltomäki analysoi hyvin pahuuden, synnin ja kärsimyksen tulkinnan merkitystä sielunhoidossa. Apua kärsimykseen tulee hänen mukaansa tarjota kristillisestä viitekehyksestä käsin ilman saarnaamista ja holhoamista, mutta toisaalta on varottava, ettei sielunhoito laimene pelkäksi terapiaksi. Suomessa vallalla oleva sielunhoidon teoria perustuu Paavo Kettusen edistämään pastoraalipsykologiaan, jossa hoitamista tarkastellaan psykologisena kysymyksenä. Myös uskoa tarkastellaan psykologisesti. Se ei kuitenkaan ole Peltomäen mielestä riittävä tapa, koska silloin kokemuksellisuus korostuu liikaa. Kokemuksellisen uskon ulottuvuutta ei haluta väheksyä, mutta pastoraalisessa toiminnassa on oleellista se, mikä on uskon teologinen lähtökohta. Luterilaisessa näkemyksessä usko ei perustu kokemukseen eikä ihmisen omaan toimintaan.

 

Björn Vikström selvittää, miten luterilaisen etiikan keskeiset käsitteet liittyvät sielunhoidon teologiaan. Käsitteet ovat ihmiskäsitys, luonnollinen laki, armo, kultainen sääntö, uskosta vanhurskauttaminen ja rakkaus. Ihmiskäsityksessä on keskeistä, että jokainen on sekä-että -ihminen: Jumalan luoma, mutta synnin takia keskeneräinen ja ristiriitainen. Sovitus ja lunastus koskee kuitenkin kaikkia, ja armo auttaa muuttumaan. Luonnollinen laki, joka Roomalaiskirjeen mukaan on kirjoitettu kaikkien sydämiin, voidaan ilmaista myös termillä ”yhteinen moraalitaju”. Sielunhoidossa tulee auttaa ihmistä löytämään ne ”ratkaisut, jotka hän jo sydämessään tietää oikeaksi”. Luterilaisessa vanhurskauttamisopissa on sielunhoidolle kaksi näkökulmaa: toisaalta Kristus on lahja, toisaalta kannustava esimerkki kristitylle. Kultainen sääntö – tee toiselle mitä haluaisit itsellesi tehtävän – edellyttää sekä rationaalista päättelyä että lähimmäisen asemaan asettumista tunteiden avulla. Rakkauden täytyy olla kekseliästä ja tilanteet huomioon ottavaa.

 

Paavo Kettunen käsittelee häpeän teologiaa osana sielunhoitoa. Tärkeintä on ymmärtää syyllisyyden ja häpeän ero. Aiemmin syyllisyyden hoitaminen on ollut keskiössä. Tutkiessaan ripittäytymisen vaikutuksia Kettunen huomasi, että vain 42 % ripittäytyneistä koki saaneensa avun. Kettunen päätteli, että loput kärsivätkin todellisuudessa häpeästä. Syyllisyys liittyy tekoihin ja sen voi parantaa anteeksiantamus. Häpeä sen sijaan liittyy siihen, mitä ihminen on. Vaatii taitoa sielunhoitajalta erottaa syyllisyys ja häpeä. Häpeästä kärsivä yrittää useimmiten joko paeta tai osoittautua täydelliseksi. Ei tule takertua autettavan sanoihin ”syyllisyys” ja ”häpeä”, vaan kuunnella autettavan puheen sisältöä. ”Silloin kun ihminen puhuu minäkuvastaan, identiteetistään, kelpaamattomuudestaan ja siitä, ettei häntä hyväksytä, on painopiste häpeän kysymyksenasettelussa”. Psykoanalyyttisen näkemyksen mukaan häpeä syntyy aiemmin kuin syyllisyys, jo vauvana, torjutuksi tulemisen kokemuksesta. Häpeään ei auta anteeksiantamus, vaan se, että tulee nähdyksi ja hyväksytyksi omana itsenään. Hengellisessä häpeässä on kyse siitä, että ihminen ei koe kelpaavansa Jumalalle tai uskonnolliselle yhteisölle. Kettunen muistuttaa, että Jeesuskin koki ihmisten hyljeksinnän ja häpeällisen kuoleman; ”Jumalani, jumalani, miksi minut hylkäsit”. ”Ylösnousemus on ratkaisevan tärkeä häpeäteologian kannalta. Se on hyväksytyksi tulemisen viesti hylätyksi jääneelle Jeesukselle”.

 

Nina Nikki tarkastelee Paavalin kirjeitä peilatakseen Paavalin näkemyksiä, siihen, mitä nykyään tarkoitetaan sielunhoidolla. Hän tarkastelee Paavalia nimenomaan sen ajan maailmankuvan ja ihanteiden valossa. Sielunhoidon perustana on aina tietty ihmiskäsitys. Paavalin kohdalla sen hahmottamista vaikeuttaa se, että ”hän on saanut vaikutteita sekä juutalaisuudesta että kreikkalais-roomalaisesta ajattelusta”. Paavali näyttää kirjeissään tukeutuvan osittain molempiin käsityksiin. Eniten korostuu kuitenkin näkemys ihmisestä kokonaisuutena, mikä sopii nykysielunhoidon tapaan lähestyä autettavaa. Synti on perinteisesti kärsimyksen syynä. Nikin mukaan synti on Paavalille mahti, jonka valtapiirissä ihminen on ja joka vaikuttaa ihmiseen. Paavali ei näytä edustavan augustinolais-protestanttista perisyntioppia. Hän näyttää jopa olettavan, ettei uskova enää tee syntiä (Room. 8:9), vaikka käytännössä joutui myöntämään, ettei tämä toteutunut seurakunnissa. Toisaalta perustellessaan juutalaisten ja pakanoiden olevan samassa asemassa Jumalan edessä hän näkee kaikki ihmiset syntisinä. Paavali ei tunne modernia länsimaisen kulttuurin läpäisevää itsetutkiskelua. Hän ei ”korosta omantunnon tarkkailua eikä tunnu itsekään kantavan erityisiä syyllisyyden tunteita”. Kärsimyksen Paavali usein hengellistää - kuten siinä, että ”piikki” hänen ruumiissaan on Jumalan sallimaa saatanan aikaansaannosta – joten kärsimyksen lievittäminen ei ole tavoiteltava asia. Kristityn kuuluukin kärsiä uskon puolesta. Nikin mukaan on vaikea tietää varmasti runnooko Paavali läpi näkemyksiään vai onko hänellä nykyaikaiseen tapaan herkkyyttä kuunnella autettavaa. Rakkauden veisussaan (1. Kor. 13) hän ainakin korostaa kärsivällisyyttä ja lempeyttä ja on esim. avioerokysymyksessä sallivampi kuin Jeesus. Työtoverinsa Epafrodituksen sairastamiseen Paavali suhtautuu tunteikkaasti. Toisaalta Paavali on välillä hyvin jyrkkä ja holhoava. Paavalin kirjeet on kirjoitettu seurakunnille yhteisesti, joten niiden perusteella on vaikea arvioida, miten Paavali keskusteli yksittäisten ihmisten kanssa.

 

Muut kirjan artikkelit:

Antti Raunio: Keskinäinen lohdutus – pastoraalisuus kirkkoa määrittävänä piirteenä.

Kati Tervo-Niemelä: Sielunhoidon muuttuva konteksti.

Auli Vähäkangas: Sairaalasielunhoidon tunnustuksellisuus ja pastoraaliteologian identiteetti moniarvoistuvassa Suomessa.

Suvi-Maria Saarelainen: Syöpä nuorten aikuisten elämän merkityslähteiden haastajana.

Virpi Mäkinen: Kärsimyksen kohtaaminen ja toivo.

Johanna Vilja-Mantere: Taidelähtöisen toiminnan mahdollisuudet sielunhoidollisessa kohtaamisessa.

Harri Koskela: Läheisen menetys, suru ja selviytymiskeinot.

Panu Pihkala: Ympäristöahdistus sielunhoidollisena haasteena.

Risto Uro: Jeesus-tutkimus ja sielunhoito.

Joona Salminen: Auttava kohtaaminen askeettisessa kontekstissa.

Ritva Palmén: Sielunhoito lännen kirkossa keskiajalla.

 

Sielunhoidon teologia on asiantunteva ja laaja-alainen tietopaketti sielunhoidon aihepiiristä. Aihetta valotetaan historiallisesta, teologisesta ja psykologisesta näkökulmasta Jeesuksen ja Paavalin ajoista suomalaisen luterilaisuuden nykyisen toimintaympäristöön saakka. Jokaisen artikkelin lopussa on kattava kirjallisuusluettelo lisäopiskelua varten.

Kristitty ja tunteet

Kirja-arvio

David A. Seamands

Kristitty ja tunteet

Ristin Voitto 1983, 200 sivua

 

Omasta kirjahyllystä löytyi kirja, josta muistan pitäneeni lähes 40 vuotta sitten. Uudelleen lukeminen vahvisti muiston. Kirjan sanoma on tärkeä ja tervehenkinen edelleen.

 

Metodistipastori David A. Seamands huomasi työssään, että monien uskovien elämä ei muuttunut ja parantunut kaikilta osin uskoontulon tai Hengellä täyttymisen jälkeen. Heillä oli psyykkisiä ongelmia, tunnesolmuja, joihin eivät auttaneet tavanomaiset keinot, kuten rukoileminen, Raamatun lukeminen, saarnat, hengelliset kehotukset tai raamatunlauseet.

 

Uskoon tullessa ihmisen asema Jumalan edessä muuttuu, mutta Jeesuksen tunteminen ei Seamandsin mukaan kuitenkaan ole oikotie terveeseen tunne-elämään. Hän havainnollistaa asiaa puun vuosirenkaiden avulla. Niin kuin vuosirenkaista voidaan lukea puun vaiheet, samoin meillä ihmisillä on sisällämme tallentuneena tunne-elämän haavoja ja arpia, joita emme tunnista, mutta jotka vaikuttavat tunne-elämäämme ja käyttäytymiseemme. Monet niistä ovat syntyneet lapsena. ”Lapsi on hyvä kirjaaja, mutta huono tulkki”, Seamands toteaa. Monet asiat jäävät ymmärtämättä, mutta voivat haavoittaa. 

 

Seamands toivoo, ettemme tuomitsisi liian jyrkästi käyttäytymisen perusteella toisia uskovia, koska syy voi olla tiedostamattomissa haavoissa. Hän haluaakin lisätä ”hedelmistään puu tunnetaan” -lauseeseen, että juuristaan te ymmärrätte heidät. Hän myös varoittaa syyllistämästä vihjaamalla, että jos hengelliset asiat olisivat kunnossa, ongelmia ei olisi. ”Hyvin monet hengellisiltä vaikuttavat taistelut eivät loppujen lopuksi olekaan alkuperältään hengellisiä”, kirjoittaa Seamands.

 

Seamands koki Jumalan johdatukseksi, että hän alkoi hoitaa uskovien sairaita tunteita ja lääkitsemättömiä muistoja. Tärkeä viesti heti alkuun on se, ettei paraneminen tapahdu hetkessä, vaan se on prosessi. Oireita voivat olla jatkuva huolehtiminen, riittämättömyyden ja alemmuuden tunne, täydellisyyden tavoittelu, yliherkkyys, pelot, masennus, huono itsetunto jne. Seamands ottaa vakavasti ihmisen psykologisen puolen ja toisaalta hengellisen avun. Jeesus on maan päällä ollessaan kokenut oikeasti ihmisen osan ja voi siksi ymmärtää meitä tunnetasollakin. Hän rukoilee jatkuvasti puolestamme. Myös Pyhä Henki rukoilee ja toimii auttajanamme. Hän voi paljastaa tiedostamattomat ja salaiset haavamme.

 

Mitä autettava voi itse tehdä? Tunnustaa rehellisesti ongelmansa, hyväksyä oman vastuunsa asiassa, kysyä haluanko todella parantua, antaa anteeksi itselleen ja muille ja pyytää Pyhää Henkeä osoittamaan, mikä on todellinen ongelma. 

Seamands kertoo esimerkin Bettystä. Betty valmistautui kristilliseen työhön miehensä kanssa. Heillä oli ehjä avioliitto, mutta Betty oli alkanut tuntea masennusta. Hän yritti tukahduttaa kyyneleitään, mutta ne virtasivat vuolaasti, kun hän alkoi käsitellä tilannettaan Seamandsin kanssa. Kun he rukoilivat yhdessä, Betty huudahti kalvavasta ja kouristavasta tuskasta. Pyhä Henki vei Bettyn pienen sängyn luo ja palautti mieleen täsmällisesti sen tunteen, jonka hän oli kokenut lapsena huutaessaan isää, joka jätti hänet ja perheen. Toinen esimerkki, Donin tapaus, on hyvin tyypillinen. Hänen masennuksensa syy oli vanhempien epävakaa ja ehdollinen rakkaus. Sinua rakastetaan ja sinut hyväksytään, jos… Tällainen ongelma siirtyy helposti myös uskovan jumalasuhteeseen.

 

Seamands antaa hyvän mittarin: ”Kun koette itsessänne reaktion, joka on aivan suhteeton ärsykkeeseen nähden, niin varokaa. Olette luultavasti osuneet johonkin syvälle kätkeytyneeseen tunne-elämän kipukohtaan”.

 

Seamandsin mukaan tunne-elämän ongelmiin on kaksi pääsyytä: ihminen ei kykene ottamaan vastaan anteeksiantamusta eikä ole itse antanut anteeksi. Meidän täytyy muistaa, että velkamme on maksettu ristillä. Meidän ei tarvitse enää maksaa omaa velkaamme suorittamalla hengellistä elämää, eikä pidä velkoa niitä, joille olemme antaneet anteeksi.

 

Tärkeää on myös muistaa Jeesuksen käskyn loppuosa: rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi. Jos et rakasta itseäsi, on vaikea rakastaa muita, koska haet koko ajan hyväksyntää itsellesi.

 

  

Punainen marja mustassa aukossa

Kirja-arvio

Seppo Rytkönen

PUNAINEN MARJA MUSTASSA AUKOSSA. 

Kirjoituksia elämisestä ja uskomisesta.

Omakustanne 2021, 247 sivua.

 

Pääsiäislukemisenani oli Seppo Rytkösen tuore kirja Punainen marja mustassa aukossa. Seppo on koulutukseltaan biologi, Vapaakirkon pastori, psykiatrinen sairaanhoitaja ja työnohjaaja. Kaikista näistä hänellä on myös käytännön työkokemusta, joten näkemys elämästä ja uskosta on laaja ja syvällinen. Seppo on myös kirjoittanut paljon. Nyt eläkkeellä ollessa hän on koonnut monien pyynnöstä ja tulevaa 70-vuotispäivää juhlistaakseen kirjaksi opetuskirjoituksia, pakinoita, kolumneja ja joitakin muita kirjoituksia monien vuosien ajalta. Kuten Seppo itsekin esipuheessa toteaa, merkittävin osuus kirjassa ovat vapaakirkolliseen Suomen Viikkolehteen kirjoitetut kolumnit vuosilta 1999-2008. Täysipainoista asiaa on kyllä muissakin kirjoituksissa.

 

Muutamia vinkkejä aiheista, joihin Seppo ottaa kantaa: luominen ja evoluutio, raamattunäkemykset, Raamatun kääntäminen, ekumenia, seurakunnan toimihenkilöiden valintamenettely, naisen asema seurakunnassa, sielunhoito ja ihmisenä kasvaminen, hengellisten työntekijöiden väärät motiivit, itsenäisyys/riippuvuus jne. Kirjasta löytyvät myös ne kolumnit, jotka Suomen Viikkolehden päätoimittaja hyllytti, ja muutamista kolumneista kohdat, jotka hän sensuroi.

 

Sepon juuret ovat Keski-Suomessa, Sumiaisten Viitakylällä. Siellä puhkesi 1930-luvulla vapaakirkollinen herätys, jonka seurauksena lähes puolet kylän asukkaista tuli uskoon, myös Sepon vanhemmat. Seppo eli lapsuutensa ja nuoruutensa kapean herätyskristillisyyden piirissä. Hän väitteli uskonasioista kotona, mutta toisaalta puolusti niitä koulussa. Uskonratkaisun Seppo teki 18-vuotiaana. Hän omaksui hyvin tiukan uskovaisuuden mallin. Raamatun suhteen hän oli fundamentalisti, koki lukevansa sitä kirjaimellisesti ikään kuin se ei vaatisi ollenkaan tulkintaa. Lapsuudessa tapahtunut kodin tulipalo, jossa Sepon kaksi noin 10-vuotiasta siskoa kuoli, jätti vahvan jäljen sieluun.

 

Sepon elämänkaari on huikea kasvutarina, jonka tulokset näkyvät näissä kirjoituksissa. ”Kauan on kuitenkin kestänyt kapeasta uskovaisuudesta luonnolliseen ihmisyyteen kasvaminen”, hän kirjoittaa. Seppo on pyrkinyt totuudellisuuteen omassa elämässään. Hän on käsitellyt haavojaan terapiassa ja bibliodraamassa, ja hankkinut psykologian ja sielunhoidon alueelta suuren tietomäärän. Sielunhoitoa hän on itsekin harjoittanut sekä seurakunnassa että mielenterveyspotilaiden kanssa. ”Sielunhoidollisuus ja pyrkimys ihmisen ja elämän empaattiseen ymmärtämiseen ovat olleet vahvasti mieleni keskipisteessä”, Seppo toteaa.

 

Uskonasioissa raamattunäkemys on muuttunut realistisemmaksi. Seppo ei välitä hurskastelusta. Hän ei väheksy millään tavalla ihmisyyttä, vaan näkee, että uskoa ja pyhittymistä voi olla vain inhimillisyyden sisällä. Uskovakaan ei pääse eroon itsessään olevasta pahasta: ”Minun olisi tarpeen olla kunnolla selvillä siitä ja oppia hallitsemaan pimeää puoltani ja sen ilmenemismuotoja. Muuten näen pahuutta vain toisissa ja muualla oman itseni ulkopuolella”. Hengellisyys ei näissä pohdinnoissa ole kuitenkaan vähentynyt, päinvastoin syventynyt.

 

Seppo on joutunut työurallaan kokemaan, millaista on, kun asioista päätetään pienessä piirissä hyvä veli -periaatteella. Asioita salataan, jätetään selvittämättä ja painetaan villaisella. Eikä löydy kunnollista johtajuutta. Tätä tapahtuu paljon hengellisissä piireissä. Tyypillistä on myös se, että omaa tai pienen ryhmän mielipidettä pidetään ”Herran sanana”. Seppo edellyttää, että valintojen ja päätöksenteon pitää olla rehellistä, avointa, läpinäkyvää ja demokraattista. Johtajien pitää puuttua epäkohtiin. Seppo muistuttaa useampaan kertaan, että me ihmiset olemme Jumalan palvelijoita, emme Jumalan edustajia. Jos saarnamiehen persoonallisuus on narsistinen, silloin hän kuvittelee olevansa edustaja. Tällaiseenkin ilmiöön Seppo on ikävällä tavalla törmännyt.

 

Koskettavin oli Sepon kipeää isäsuhdetta kuvaava kolumni. Isän kanssa ei syntynyt kunnollista kohtaamista koko elämän aikana. Vasta isän kuolinvuoteen äärellä löytyi yhteys. Isä riisui saarnamiehen ja uskovaisenkin roolin ja oli vain ihminen. Hän siunasi poikansa työnsä jatkajaksi.

 

Kirjan lopussa Seppo päivittää tilanteensa ja tämänhetkiset näkemyksensä. Ikävien tapahtumien seurauksena hän erosi Vapaakirkosta ja palautti pastorin valtakirjan. Hän kuuluu nyt luterilaiseen kirkkoon, todeten kuitenkin: ”luterilaista minusta ei tule, kuten ei enää mihinkään muuhunkaan uskonnolliseen perinteeseen tai yhteisöön samaistuvaa… Silti konkreettinen seurakuntayhteys on parhaimmillaan erittäin merkittävä uskon toteuttamiselle yhdessä toisten kanssa. Siitäkin minulla on paljon kokemusta. Sellaista kaipaan”. Sepon näkemykset monesta asiasta ovat vuosien varrella muuttuneet ja ovat jotkut aika radikaalejakin, mutta mielestäni hyvin perusteltuja.

 

Kirjan kieli on selkeää, vivahteikasta ja rikasta. Hengellisiä asioita sanoitetaan tuoreella  tavalla. Kirjaa voisi luonnehtia vaikkapa henkilökohtaisella tasolla ja persoonallisella tavalla kirjoitetuksi käytännöllisen teologian oppaaksi. Samalla se on mielenkiintoinen kertomus Sepon elämästä. Kirjoituksia kuvaa hyvin erään lukijan palaute Suomen Viikkolehden kolumneista: ”Kerrankin joku uskaltaa sanoa mitä ajattelee ja rohkenee rehellisesti arvostella epäkohtia myös uskovien joukossa ja kirkossamme”.

 

Suosittelen!