Täydelliset älkööt vaivautuko

Kirja-arvio

John Burke

Täydelliset älkööt vaivautuko

Päivä Oy, 2018

John Burke toimii johtavana pastorina Gateway-yhteisöseurakunnassa Austinissa, Yhdysvalloissa. Hän on kirjoittanut hyvin käytännönläheisen oppaan seurakunnille oman seurakuntansa mallia esitellen.

     Burke näkee, että postmodernin aikamme ihmiset tarvitsevat ihan omanlaisensa seurakunnan. Postmoderni ajattelu lähtee siitä, että mitään absoluuttista totuutta ei ole olemassa, vaan totuus riippuu vallitsevasta kulttuurista. Toinen tärkeä asia postmodernistille on suvaitsevaisuus. Niinpä seurakunta joutuu perustelemaan, miksi kristinusko sulkee muut pelastustiet pois. 

     Seurakunnan täytyy siis luoda ”tule sellaisena kuin olet” -kulttuuri ja sovittaa kulttuurinsa ympärillä olevien ei-uskovien makuun. Tällaisen ajattelutavan täytyy lähteä jokaisen vastuuhenkilön asenteista ja näkyä ulospäin selkeästi. Gateway-seurakuntaan voi tulla mukaan pienryhmiin, vaikkei olisi tehnyt uskonratkaisua. Jokaisen tulijan tilanne ja kysymykset otetaan vakavasti ja heitä tuetaan myös ongelmiensa ratkaisemisessa. 

     Kirjan käytännönläheisyyttä lisäävät monet henkilökohtaiset kertomukset siitä, miten ihmisten asenne Jumalaa kohtaan on muuttunut, miten he ovat löytäneet henkilökohtaisen uskon ja selvinneet erilaisista ongelmistaan ja riippuvuuksistaan. Yleensä muutokset eivät tapahdu hetkessä, vaan asioiden selkeytyminen ja ongelmien ratkaisu voi olla pitkä prosessi. Siihen tarvitaan täydellistä avoimuutta ja rehellisyyttä, johon seurakunta jokaista kannustaa. Vastuuhenkilöksi seurakuntaan voi päästä vasta, kun usko on avautunut ja ongelmat ainakin pääosin selvitetty.

     Gatewayn toiminta näyttää kaikin puolin terveeltä. Johtajatkin myöntävät avoimesti keskusteluissa, etteivät tiedä vastauksia kaikkiin kysymyksiin. Epäusko ja epäilys osataan erottaa toisistaan. Usko tarkoittaa tahdon päätöstä luottaa Jumalaan kysymyksistä ja epäilyksistä huolimatta. Seurakunnassa sallitaan erilaiset näkemykset asioista, jotka eivät ole uskon kannalta keskeisiä. Kaksi johtavaa pastoria ilmoittavat julkisesti olevansa eri mieltä mm. luomiskertomuksen tulkinnasta ja lopunaikojen teologiasta. Silti he tekevät yhdessä työtä. Evankelioinnissa ei ole saalistuksen makua.

     Burken kirja muistuttaa aiemmin arvioimaani Tim Kellerin kirjaa Mihin Jumalaa tarvitaan. Tässä kirjassa ei ole kuitenkaan niin paljon apologiaa eli kristinuskon älyllistä ja tiedollista puolustamista, vaan käytännön ongelmien käsittelyä ja moraalisten ongelmien hyvin tarkkaa analysointia ja ratkomista. Burken mukaan Jumalaa etsivät ja seurakuntaan liittymistä miettivät ihmiset eivät niinkään kysy, ”mikä on totta”, vaan ”haluanko tulla samankaltaiseksi kuin sinä”. Älylliset kysymykset ovat tärkeitä, mutta ne eivät yleensä ole lopullinen este uskoon tulemiselle, vaan ennemminkin pelko, että Jumalan takia menettää jotain.

     Gatewayn musiikkikin palvelee oikean kulttuurin luomista. Musiikkijohtaja valitsee lauluja, jotka saavat sekä pään että sydämen mukaan kulloiseenkin puheen teemaan. Musiikki on tasokasta ja tarvittaessa käytetään myös rokkia ja ”maallisia” lauluja.

     Gatewayn puhujat eivät saarnaa vain inspiraation varassa, vaan valmistelevat huolella esityksensä. Monet kirjoittavat saarnansa ensin sana sanalta ja opettelevat sitten kertomaan asian luontevasti. Haluaisin istua kuuntelemassa niitä saarnoja.

     Burken kirjan sanoma on hyvin tarpeellinen myös tämän päivän suomalaisille seurakunnille. Ei pidä jäädä kiinni vanhoihin kaavoihin, vaan kohdata ihmiset avoimesti. Millään ulkonaisella, kuten vauhdikkaalla meiningillä ja diskovaloilla ei myöskään saavuteta ihmisiä. Tarvitaan tietoa, rehellisyyttä ja viisautta vastata etsijöiden kysymyksiin ja johtaa heitä yhteisöllisyyden kokemiseen seurakunnassa.

     Burke peräänkuuluttaa ennen kaikkea uudenlaisten johtajien kouluttamista. Hän ei pidä nykyistä seurakuntapastorien koulutusta enää ajanmukaisena. Samoin hän toivoo seurakuntia, jotka olisivat vapaita kristillisistä tunnustuskunnista, koska tunnustuskuntien väliset näkemyserot vaikeuttavat evankeliointia.

Rakkauden rajoilla

Kirja-arvio

Mirkka Salmensaari, toim.

Rakkauden rajoilla

Päivä Oy, 2019

Vapaakirkollinen tiedottaja Mirkka Salmensaari on toimittanut kirjan, jossa ihmiset kertovat vaikeista ongelmistaan, kamppailuistaan ja myös voitoistaan. Yhteistä kirjan henkilöille on, että he ovat ottaneet vastuun elämästään ja lähteneet sisäisen parantumisen prosessiin. Esipuheessa Mirkka kertoo syyn kirjan kirjoittamiseen: ”…millaisen äärettömän rohkaisevan voimavaran me uskovat menetämme, jos jätämme syvimmät ajatuksemme, kamppailumme ja voittommekin vain omaksi tiedoksemme”.

     Tarinoissa nousevat esiin mm. vaikeat kotiolot lapsena, väärät ihastumiset, avio-ongelmat, seksi- ja pornoriippuvuus, alkoholismi, ongelmallinen seksuaalinen suuntautuminen ja vahvuuteen sairastuminen.

     Hengellinen herääminen ja uskoon tuleminen helpottavat tilannetta, koska silloin ihminen kokee Jumalan rakkautta, ymmärtämystä ja armollisuutta. Tulee tietoisuus, että joku näkee ja hyväksyy minut. Myös rukous antaa voimaa ja toivoa.        

     Riippuvuudet ja ihmissuhdeongelmat eivät kuitenkaan parane helposti. Täytyy löytää ongelmien juurisyyt. Niinpä jokaisessa tarinassa jonkinlainen terapia tulee avuksi. Epämääräinen ahdistus helpottaa, kun tunteet pystyy terapiassa tunnistamaan ja nimeämään. Oma minuus täytyy usein rakentaa alusta lähtien uudelleen. Prosessissa mennään välillä eteenpäin ja välillä taakse päin. Lankeemuksiin ei kuitenkaan saa jäädä kiinni. Eräs kertoja toteaa: ”Olen kuitenkin aivan varma, että joudun olemaan tämän taipumuksen suhteen hereillä hautaan saakka”.

    Vertaistuki tulee myös esiin lähes joka tarinassa. Vain toinen samoja asioita kokenut voi täysin ymmärtää. Vertaisryhmässä Jumala puhuu kertojien kokemuksen mukaan myös toisten ryhmän jäsenten kautta. Useimmissa tarinoissa tulevat esiin sisäistä parantumistyötä tekevän Elävät vedet ry:n kurssit ja koulutukset.

     Kirjassa on asiantuntijalausunto, jossa lääkäri-terapeutti syventää ja käsitteellistää kertomusten teemoja. Hän nostaa voimakkaasti esiin mm. yhden tarinoissa toistuvan juurisyyn: varhaisen vuorovaikutuksen kauaskantoisuuden. Vanhempien taholta on saatettu kokea suoranaista väkivaltaa, hylkäämistä, hellyyden ja sylin puutetta ja vähättelyä. On helpottavaa tiedostaa, että vanhemmatkin ovat olleet haavoittuneita, mutta kokemukset säilyvät mielessä ja ne täytyy käsitellä.

     Lopuksi sielunhoitoterapeutti Andy Chambers esittelee 9 askeleen ohjelman, jonka avulla voi edistää toipumistaan.

     Kirjan aihe on rajannut ongelmat aika samantyyppisiksi. Välillä niiden vyöry suorastaan ahdistaa. Lukiessa jää miettimään, kuinka todellisia ovat ne joskus kuultavat todistukset, joiden mukaan kaikki ongelmat ja riippuvuudet hävisivät hetkessä.

     Mirkan kirja on hyvää suomen kieltä, sitä on miellyttävä lukea. Kertojien avoimuus ja rohkeus tuo tarinoihin toden tunnun. Uskonelämästä ei anneta väärää kuvaa, jonka mukaan ennen oli kaikki huonosti, nyt kaikki hyvin. Kaiken lisäksi Mirkka on laittanut itsensäkin likoon kertomalla oman satuttavan tarinansa. 

     

Tähtäimessä Jumala

KIRJAESITTELY

John C. Lennox

Tähtäimessä Jumala

Miksi uusateistit osuvat harhaan?

Kustannus Oy Uusi Tie 2014

Oxfordin yliopiston matematiikan professori John Lennox on tunnettu kristinuskon älyllinen puolustaja. Hän on väitellyt useaan otteeseen julkisesti tunnetuimpien uusateistien kanssa, myös heistä tunnetuimman eli Richard Dawkinsin kanssa. Tämän kirjan Lennox kertoo kirjoittaneensa kehittääkseen tarkemmaksi niitä argumenttejaan, joita ei ole ollut mahdollista riittävän laajasti perustella keskusteluissa.

Uusateismin synty

Uusateismin lähtölaukauksena pidetään hyökkäystä New Yorkin kaksoistorneihin 11. syyskuuta 2001. Sen jälkeen Dawkins kumppaneineen on julistanut äänekkäästi, että uskonnot ovat tieteen näkökulmasta täysin vailla perusteita ja sen lisäksi myös moraalittomia ja vaarallisia. Ateismi on tietenkin heitä paljon vanhempi aatesuunta. Uutta on agressiivisuus ja monia vanhoja ateistejakin nolostuttava pinnallisuus ja pilkallisuus.  Vaikka kristityt eivät olleet tornihyökkäysten tekijöinä, uusateistien pääasiallinen hyökkäys kohdistuu kuitenkin kristinuskoon. 

Uusateismin pääväitteet

Lennox ilmaisee uusateismin pääkohdat näin:

”Uskonto on vaarallinen harha: se johtaa väkivaltaan ja sotaan.

Uskonnosta on siis päästävä eroon: tiede mahdollistaa sen.

Emme tarvitse Jumalaa ollaksemme hyviä: ateismi voi tarjota täysin riittävän perustan etiikalle.”

Uusateismin peruslähtökohta on naturalistinen ja materialistinen. Kaikki on vain ainetta, ja mitään yliluonnollista ei ole olemassa. Maailmankaikkeudella ei ole suunnittelijaa. Ihminen on kehittynyt evoluutioteorian mukaisesti mutaatioiden ja luonnonvalinnan seurauksena.

Usko ja tiede

Lennox vastustaa joidenkin kristittyjen tieteenvastaista asennoitumista yhtä jyrkästi kuin uusateistitkin. Hänelle Jumala ei ole ”aukkojen jumala”, joka sijoitetaan aina sinne, mitä tiede ei ole vielä selvittänyt. Lennoxin ajattelussa Jumala on myös niiden asioiden takana, jotka jo tunnemme. Usko siihen, että kaiken takana on luoja ja suunnittelija, ja että maailma on ymmärrettävissä, on ollut käynnistämässä nykyaikaista luonnontiedettä. Ja esim. alkuräjähdysteoria sopii hyvin yhteen sen Raamatun näkemyksen kanssa, että maailmankaikkeudella on alku ja se näyttää suunnitellulta. Niin hyvin, että se on ärsyttänyt monia ateistisia tiedemiehiäkin.

Lennoxin mielestä kaikki ei selity naturalismin avulla. Hän ihmettelee mm. maailman kuuluisimman teoreettisen fyysikon Stephen Hawkingin käsityksiä. Viimeisessä kirjassaan Hawking kirjoittaa, että koska on olemassa painovoimalaki, maailmankaikkeus voi syntyä itsestään tyhjästä. Lennox sanoo, että jos on jo olemassa painovoima (mistä se on tullut?), niin ei silloin mitään ole syntynyt tyhjästä. Painovoima ei tee yksin mitään eikä edes selitä mitään, se on vain matemaattinen kuvaus tapahtuneesta. Hawking siirtyykin Lennoxin mielestä tässä metafysiikan puolelle. Hawking joutuu maailmankaikkeuden suunnitellulta näyttävää hienosäätöä miettiessään turvautumaan multiversumi-teoriaan, jonka mukaan on olemassa ääretön määrä erilaisia maailmankaikkeuksia, joista yksi sattuu olemaan tämä meidän versiomme. Lennoxin ja monen muun tiedemiehen mukaan multiversumi-teoria on pelkkää spekulointia. 

Lennox torjuu uusateistien väitteen, että kristillisessä uskossa olisi kyse ”sokeasta uskosta”, jossa uskotaan ilman mitään todisteita, jopa niiden vastaisesti. Hänen mukaansa uskomuksen pätevyys tai oikeutus riippuu nimenomaan todisteiden lujuudesta. Näitä todisteita uskon puolesta Lennox tuo kirjassaan esiin sekä tieteeseen, moraaliin että Raamattuun liittyen.

Lennox erottaa tarkasti toisistaan todistuksen ja todisteet. Aukoton todistus on Lennoxin mukaan mahdollista vain hänen omalla alallaan, matematiikassa. Kaikissa muissa asioissa, ”kovissakin” tieteissä, on todisteita, joiden perusteella tehdään johtopäätöksiä. 

Usko kuuluu Lennoxin mukaan myös tieteen ytimeen. Albert Einsteinin mukaan tiedemies tarvitsee uskoa siihen, että olemassa olevan maailman säännöt ovat järjen ymmärrettävissä. Einstein ei voinut kuvitella luonnontieteilijää ilman tätä uskoa. Richard Dawkinsinkin puheissa usko tulee usein esiin, koska  naturalismikin perustuu todennäköisyyksiin. Ongelmaksi naturalismissa muodostuu myös se, että jos ihmisen kognitiiviset kyvyt ovat kehittyneet evoluutiossa vain sattuman ja luonnonvalinnan kautta, kuinka luotettavia ne ovat. Raamatullisen näkemyksen mukaan maailmankaikkeus on ainakin osittain ihmisen ymmärrettävissä juuri siksi, että ihminen on Jumalan luoma ja Jumalan kuva.

Onko usko harha?

Lennox ottaa kantaa myös psykoanalyysin kehittäjän Sigmund Freudin näkemykseen, jonka mukaan usko on moraalisesti tuomittava harha. Lennoxin mielestä näin tietysti on, jos Jumala ei ole olemassa, mutta jos on, silloin harhaa onkin ateismi. Kristinuskoa syytetään myös siitä, että se on vain lohduttava haavekuva (oopiumia, niin kuin Marx sanoi), mutta ateismi voi myös olla sellainen. Se voi olla toive siitä, ettei joudu koskaan kohtaamaan Jumalaa ja omia tekojaan.

Onko uskonto vaarallista?

Uskonnon vaarallisuudesta ja väkivaltaisuudesta puhuessaan uusateistit eivät erottele eri uskontoja, mikä antaa väärän kuvan kokonaisuudesta. He eivät kuitenkaan hyväksy sitä, että kaikkien ateistien tekemiset niputetaan yhteen, mukaan lukien Stalin, Mao ja Pol Pot. Inhimillisesti vajavaiset kristityt ovat toki syyllistyneet väkivaltaan ja vääryyksiin, mutta Lennox huomauttaa, että Jeesuksen alkuperäiset opetukset eivät johda väkivaltaan. Lennoxin mukaan uskonsodissa on yhteensäkin kuollut vähemmän ihmisiä kuin kommunistivaltojen väkivaltaisuuksissa, joissa uhrien määräksi arvioidaan 94 miljoonaa (Venäjä ja Kiina yhteensä 85 miljoonaa). Lennox osaa venäjää ja hän on viettänyt paljon aikaa entisissä itäblokin kommunistimaissa kansalaisten kanssa jutellen. Ateismi ei saa juurikaan kiitosta sen kokeneilta.

Onko usko aivopesua?

Uusateistit syyttävät kristittyjä vanhempia lastensa aivopesusta. Jotkut heistä ovat väläyttäneet jopa lasten ottamista pois kristityiltä vanhemmiltaan. Lennox vastustaa myös aivopesua. Hänen mukaansa lapsi pitää opettaa ajattelemaan omilla aivoillaan ja vertailemaan uskonnäkemyksiä ja maailmankatsomuksia. Näin tehtiin Lennoxin omassakin kodissa Pohjois-Irlannissa. Vanhemmilla on toki oikeus opettaa omia lapsiaan. Brittiläisen kirjallisuuskriitikon Terry Eagletonin mukaan järki, perusteleminen ja rehellinen epäily ovat aina kuuluneet valtavirran kristinuskoon. Sitäpaitsi aivopesusyytös koskee yhtä lailla ateistivanhempia.

Kristinuskon hyvät vaikutukset

Uusateistit unohtavat mitä hyvää juutalaisuus/kristinusko ovat tuoneet länsimaiselle sivistykselle. Saksalaisen filosofi Jürgen Habermasin mukaan mm. sellaiset ihanteet kuin vapaus, solidaarinen yhteiselämä, omantunnon yksilöllinen moraalisuus, ihmisoikeudet ja demokratia. Professori Andrew Sims on todennut: ”Uskonnollisen uskon ja hengellisyyden hyödylliset vaikutukset mielenterveyteen ja fyysiseen hyvinvointiin ovat yksi psykiatrian ja yleensäkin lääketieteen tarkimmin varjeltu salaisuus. Jos tästä aiheesta tehdyn valtavan tutkimusmäärän tulokset olisivat viitanneet päinvastaiseen suuntaan ja olisi havaittu, että uskonto vahingoittaa mielenterveyttä, se olisi ollut etusivun uutinen jokaisessa maan sanomalehdessä.” Monia muitakin esimerkkejä kirjassa kerrotaan. Lennox ihmettelee sitä, että uusateistit näyttävät olevan hyvin tietämättömiä näistä hyvistä puolista, vaikka muuten vetoavat aina tieteelliseen näyttöön.

Moraalin perusta

Venäläinen kirjailija Fjodor Dostojevski totesi aikoinaan: ”Jos Jumalaa ei ole, kaikki on sallittua”. Uusateistit sen sijaan hylkäävät ajatuksen, että moraali olisi jotenkin Jumalasta riippuvaista. Heidän on kuitenkin vaikea löytää älyllistä perustetta moraalille muualta. Jos olemme vain geenikoneita, kuten Dawkins sanoo, mistä tulee se mittapuu oikealle ja väärälle, jonka kuitenkin ihmiset sisimmässään kokevat ja johon he helposti vetoavat? Evoluutioteoria ei myöskään sitä tarjoa, koska se pyrkii vain lisääntymiseen. Evolutionistien on aina ollut vaikea selittää ihmisessä ilmenevää pyyteettömyyttä ja epäitsekkyyttä, joka näkyy esim. vammaisten ja heikkojen hoivaamisena. Lennox toteaakin: ”Moraalin iskostus syvälle ihmisluontoon sopii kuitenkin täysin raamatulliseen näkemykseen, että Jumalan kuvina ihmiset on luotu moraalisiksi olennoiksi. Tämähän merkitsisi sitä, että kaikilla ihmisillä on sisäsyntyinen moraalintaju, uskovatpa he käytännössä Jumalaan tai eivät – ja juuri näin havaitaan olevan”.

Näkemyksiä Raamatusta

Uusateistit kritisoivat myös Raamattua moraalittomuudesta erityisesti Vanhan testamentin väkivaltaisuuden ja sovitusopin osalta. Lennox käsittelee aluksi Vanhan testamentin kertomusta israelilaisten Kanaanin maahan tulosta ja sen väkivaltaisuudesta. Lennox myöntää, että pahuuden ja kärsimyksen ongelmat ovat kaikkein vaikeimpia, eikä hän minusta kovin hyvin selviäkään tästä osuudesta, vaikka toteaakin, että maan valtaushan oli ennen kristinuskoa tapahtunut asia. Raamattuun liittyen Lennox käsittelee ansiokkaasti myös sovitusoppia, Jeesuksen kuoleman ja ylösnousemuksen historiallisia todisteita ja ihmeiden mahdollisuutta. Uuden testamentin tekstien luotettavuutta käsitellessään hän muistuttaa, että ne ovat parhaiten todistettu dokumentti antiikin maailmasta. Jos uskomme sen ajan historioitsijoita, meillä ei ole mitään syytä olla uskomatta Uuden testamentin kirjoittajia. Jälleen hän ihmettelee myös sitä, etteivät uusateistit perehdy näihin kaikkien saatavilla oleviin todisteisiin.

Lopuksi

Lennoxin tekstiä on ilo lukea, koska hän on kriittinen ja perustelee kaiken täsmällisesti. Hän ei kyhäile sellaisia rakennelmia, jotka sortuvat heti, kun yksi kivi otetaan pois. Erittäin suositeltava kirja ateisteille, epäilijöille, etsiville ja myös uskoville.

Ihmisen pelastuminen eri uskontojen mukaan

Kirjoitin seurakuntamme, Vantaan Kotikirkon, Suola-lehteen artikkelin, jonka jaan myös täällä blogissa:

Usein kuulee sanottavan, että kaikki uskonnot ovat samanlaisia. Ne opettavat samalla tavalla, pääasia, että johonkin uskoo. Toinen vaihtoehto on, että kaikki uskonnot ovat yhtä pahoja ja vaarallisia, ne pitäisi kieltää ja hävittää. Uskonnot eroavat kuitenkin toisistaan monella ratkaisevalla tavalla, myös siinä, mitä ne opettavat ihmisestä ja hänen pelastumisestaan. On tärkeää tietää, mitä muut uskonnot opettavat ja ennen kaikkea, miten kristinuskon näkemys poikkeaa niistä.

Islam

Islamissa uskotaan yhteen Jumalaan, Allahiin, jolle ihminen on tilivelvollinen. Lopullinen ja täydellinen ilmoitus on Koraanissa, jonka Muhammad on saanut enkelin välityksellä. Ihmisen ongelma ei ole perisynti, vaan tietämättömyys. Ihminen ei ole turmeltunut, vaan heikko ja erehtyväinen. Kun hän saa oikean tiedon ja esimerkin profeetta Muhammedin kautta, hänellä on kyky vaeltaa Jumalan edessä oikein. Pelastuminen perustuu siihen, että ihminen tekee hyvää ja on kuuliainen Allahille. Jumalaa ei varsinaisesti voi islamin mukaan tuntea eikä hänen rakkauttaan korosteta. Allah ei ilmoita ihmisille luonnettaan, vaan käskynsä, joihin on alistuttava. Jumalalla ei ole poikaa. Jumalan arvoa loukataan, jos sanotaan, että hän on tullut ihmiseksi Jeesuksessa. Jeesus on vain yksi profeetoista.

     Jeesuksen sovituskuolemaa ja lunastustekoa ei tarvita, koska Allah voi antaa synnit anteeksi muutenkin, tai olla antamatta. Allah ei ole sitoutunut ehdottomaan oikeudenmukaisuuteen. Islamissa ei yleensäkään ole selkeää vastausta synti- ja syyllisyyskysymykseen. Muslimin täytyy omien tekojensa lisäksi luottaa Allahin suurpiirteisyyteen. Ihmisellä on paratiisissa edelleen vapaa tahto. Jumala ei muuta ihmistä kerralla täydellisesti, vaan kehittyminen pahasta hyväksi jatkuu paratiisissa. Islamissa paratiisiin liittyy myös kyseenalaisia piirteitä. Allah mm. lupaa Koraanin mukaan varman pelastuksen sille, joka kuolee pyhässä sodassa.

Idän uskonnot

Itämaisissa uskonnoissa ei ole jumalaa ollenkaan (buddhalaisuus) tai jumala on persoonaton, voimanlähde (hindulaisuus). Buddhalaisuus kieltää myös sielun olemassaolon. Ihminen ei ole Jumalan kuva. Persoonallisuus, minuus tai yksilöllisyys ovat vain harhaa. Ihmisen järki ja sanat eivät millään tavalla vastaa todellisuutta. Aineellinen maailma on paha, siihen ei saa takertua, vaan siitä on pyrittävä vapautumaan.

     Kun jumala itämaisissa uskonnoissa on vain persoonaton kaikkeuden sielu, hän ei voi olla rakastava, koska rakkaus on persoonien ominaisuus. Rakkaus on siis sekin harhaa.

     Sekä buddhalaisuuteen että hindulaisuuteen kuuluu oppi jälleensyntymisestä ja karman laista. Hyvät teot tuottavat hyvää karmaa, huonot teot huonoa karmaa, joka vaikuttaa aina seuraavaan elämään. Ihminen syntyy yhä uudelleen uuteen kehoon niin kauan kunnes hyvillä teoillaan pääsee eroon jälleensyntymisen kierteestä. Sen jälkeen ihminen sulautuu universaaliin tietoisuuteen, kaikkeuden suureen sieluun ja menettää yksilöllisyyteensä. Myös aineellinen, paha maailma on silloin iäksi taakse jäänyttä.

     Oppi karman laista ja jälleensyntymisestä vaikuttaa myös ihmisarvoon ja ihmisen kohteluun. Kärsimys nähdään ihmisen omien pahojen tekojen oikeudenmukaiseksi seuraukseksi ja vaiheeksi jälleensyntymien ketjussa. Tämä on tohtori Vishal Mangalwadin mukaan estänyt jopa kärsivien hoivaamiskulttuurin syntymistä Intiassa.

Gnostilaisuus

Kristinuskon kanssa kilpaili ensimmäisinä vuosisatoina gnostilaisuus, joka muistuttaa itämaisia uskontoja. Sen mukaan on useita jumalia. Aineellisen maailman loi alempitasoinen luojajumala, joka epäonnistui luomisessaan. Ihminen sai ruumiinsa luojajumalalta, mutta sielunsa korkeimmalta jumalalta. Ihmisen pelastumiseen ja sielun vapautumiseen aineen vankilasta tarvittiin salaista tietoa, gnosista, jonka Jeesus välitti.

     Koska aineellinen maailma on paha, Kristus-henki ei ole voinut tulla lihaksi eikä kuolla ristillä. Vain Jeesus-nimisen miehen aineellinen ruumis naulittiin ristille, ei Kristusta. Gnostilaisuus väitti myös, etteivät inhimillinen ja yliluonnollinen muutenkaan voi toimia yhtä aikaa. Ihmisen sanat eivät voi koskaan edustaa Jumalan sanoja (vrt. Raamattu).

Juutalaisuus

Juutalainen, Vanhassa testamentissa (VT) kuvattu käsitys Jumalasta poikkeaa täysin itämaisista uskonnoista. Jumala on persoona. Hänen lähtökohtanaan luomisessa oli rakkaus ja ilo. Jumala totesi luomisen jälkeen, että aineellinen maailma on hyvä. Se ei ole harhaa. Ihminen on Jumalan kuvaksi luotu persoona. Ihmisarvo on ehdoton jo luomisen perusteella. Ihmisen järki ja sanat tavoittavat aidosti todellisuuden, maailma on järjestäytynyt ja ymmärrettävä. 

     Juutalaiset pyrkivät elämään Jumalan lain käskyjä noudattaen. Jokainen on vastuussa omista teoistaan. Kaikki syntyvät synnittöminä, joten ikuiseen elämään pääseminen on omista valinnoista kiinni. Juutalaisen käsityksen mukaan kaikkien uskontojen edustajat pääsevät taivaaseen, mutta kuinka lähelle Jumalaa, se riippuu siitä, miten kukin on elänyt. Juutalaiset eivät tee lähetystyötä. Juutalaiset odottavat messiaan saapuvan silloin, kun kaikki kansan jäsenet noudattavat käskyjä. He eivät usko Jeesuksen olevan tuo messias.

Kristinusko

Kristinusko sai alkunsa juutalaisuudesta. Uusi testamentti (UT) omaksui VT:n näkemyksen Luojasta ja aineellisen maailman hyvyydestä. Kristinuskon mukaan VT:n lupaama messias on Jeesus Kristus. Jeesuksessa Jumala tuli ihmiseksi tähän aineelliseen maailmaan. Näin Jumala poisti kuilun itsensä ja ihmisen väliltä, ja me pääsimme Jumalan lapsen asemaan. 

     Kaikilla muilla uskonnoilla on opettaja, joka osoittaa tien pelastukseen. Jeesus sanoi, että hän itse on tie. Jeesus otti päälleen ihmisen pahuuden ja syntisyyden ja sovitti ne ristinkuolemallaan. Kristinuskon Jumala on sitoutunut oikeudenmukaisuuteen: ristillä tapahtuneen sovituksen vuoksi hän voi kerran tuhota synnin tuhoamatta meitä. Kristitty ei siis pelastu muiden uskontojen tapaan moraaliponnistelujen kautta, vaan armosta. Tämä antaa kristitylle rohkeuden kohdata oman pahuutensa ja tehdä jatkuvasti parannusta, koska anteeksiantamuksen ja armon ansiosta voi aina aloittaa uudelleen. Ilman niitä ihminen elää itsepetoksessa eikä uskalla kohdata itseään sellaisena kuin todellisuudessa on.

     Ylösnousemus ennen kaikkea erottaa kristinuskon muista uskonnoista. Jeesus nousi ruumiillisesti kuolleista. Hän on luvannut tulla uudelleen maailmaan hakemaan omansa luokseen. Sekä uskossa kuolleet että elossa olevat saavat silloin uuden ylösnousemusruumiin. Elämä aineellisessa maailmassa jatkuu. Ihminen kokonaisuutena eheytetään, ja koko luomakunta ennallistetaan. Emme muutu henkiseen olomuotoon tai sulaudu kaikkeuden sieluun.

     Myös minuutemme ja yksilöllisyytemme säilyy. UT:ssa kerrotaan, että pelastuvan ihmisen nimi on Elämän kirjassa. Ilmestyskirjassa 2:17 todetaan: “Sille, joka voittaa, minä annan kätkettyä mannaa ja valkoisen kiven, ja siihen kiveen on kirjoitettu uusi nimi, jota ei tunne kukaan muu kuin sen nimen saaja.” Tuo nimi ei varmaankaan ole vain sana tai kirjainyhdistelmä, vaan kertoo, millaisena Jumala meidät yksilöinä näkee.Niin saamme aina olla läheisessä, persoonallisessa yhteydessä Jumalan kanssa.

Etsin Allahia, löysin Jeesuksen

KIRJA-ARVIO

Nabeel Qureshi

Etsin Allahia, löysin Jeesuksen

Perussanoma 2015

Nabeel Qureshi syntyi muslimiperheeseen Kaliforniassa 1983. Hänen isänsä oli kotoisin Pakistanista, josta muutti laivaston palvelukseen Yhdysvaltoihin 1970-luvulla. Äiti oli muslimilähetyssaarnaajan tytär. Nabeelin perhe oli korkea-arvoista muslimisukua. Muslimeista 80 % on sunneja, 15 % shiioja ja loput muita uskovaisia. Nabeelin perhe kuului jälkimmäiseen ryhmään. Nabeel koki sekä islamilaisuuden että perheensä todella rakkaaksi ja turvalliseksi. Hän oli hyvin kiinnostunut uskonasioista. Jo kuusivuotiaana Nabeel oli lukenut Koraanin läpi äitinsä kanssa. Äiti muistutti, että Nabeel on aina oleva Allahin lähettiläs, ja poika halusi osoittautua sen arvoiseksi.

Nabeelille opetettiin pienestä pitäen islamilaiset opit. Allah on ainoa Jumala, Muhammad hänen profeettansa. Jumalalla ei ole poikaa, Jeesus oli vain profeetta. Jumala ei ole tullut saastaiseen maailmaan Jeesuksen muodossa eikä Jeesus ole noussut kuolleista. Allah voi antaa synnit anteeksi ilman uhrikuolemaa. Raamatun tekstiä on muunneltu aikojen kuluessa, se on siis korruptoitunut. Koraanin saneli enkeli Gabriel sana sanalta Muhammadille. Koraani on ristiriidaton, se on pysynyt aina samana ja on Jumalan täydellinen ja lopullinen ilmoitus. Koraani on Jumalan sanaa vain arabiaksi, käännökset ovat tulkintaa.

Islamilaisuudessa auktoriteetilla on suuri merkitys. Tietoa hankkivat vain oppineet ja muut luottavat heidän auktoriteettiinsa. Murrosiässä Nabeel alkoi kuitenkin muuttua kriittisemmäksi ja kyseli vanhempiensa mielestä liikaa. Nabeel koki vaikeaksi haastaa islamilaisuutta yksin, hän tarvitsi siihen kristittyjä ystäviä. Hän huomasi, että oli todellisuudessa lukenut vain muslimioppineiden lainauksia Raamatusta, ei itse Raamattua. Hänet oli opetettu tiettyjen opinkappaleiden avulla puolustamaan islamilaisuutta ja vastustamaan kristinuskoa. Hän ihmetteli aluksi sitä, etteivät kristityt pystyneet tiedollisesti puolustamaan kristinuskoa kovinkaan hyvin hänen väitteitään vastaan. Vähitellen löytyi kuitenkin sellaisia ystäviä, jotka pystyivät oikeasti haastamaan hänet.

Ystävät osoittivat Nabeelille, että Raamatun tekstien muuttumista pystytään seuraamaan. Kopioita on paljon ympäri maailmaa. Niihin sovelletaan tieteellisessä tutkimuksessa tekstikritiikkiä eli vertaillaan käsikirjoituksia. Tutkimus osoittaa, että merkittäviä eroavaisuuksia on vain kourallinen. Turvallista on myös se, että muutamat myöhemmät lisäykset (kuten Markus 16:9-20) voidaan todentaa. Varhaiset käsikirjoitukset ovat tietysti merkittävimpiä. Enimmäkseen erot ovat kuitenkin kääntämisestä johtuvia. 

Ystävät jatkoivat perusteluaan. Opetuslapset olivat vielä elossa, kun evankeliumeja kirjoitettiin. Ei niihin voitu siis mitä tahansa kirjoittaa. Apostolien kirjeitä kopiotiin ja lähetettiin eteenpäin ympäri kristikuntaa. Millään yksittäisellä taholla ei ollut valtaa koko kristikuntaan, joten väärentäminen ei ollut mahdollista. Vanhin kokonainen Raamattu oli olemassa jo 300-luvulla. Raamatun puolesta todistavat myös monet arkeologiset löydöt.  Sitäpaitsi erona Koraaniin on se, että Raamatun inspiraatio perustuu sanomaan, ei yksittäisiin sanoihin. Koraani ei Raamatun tavoin kestä kriittistä ja historiallista tutkimusta. 

Nabeel käsitteli perinpohjaisesti ystäviensä kanssa Jeesuksen kuolemaa ja ylösnousemusta. Hän alkoi tutustua itse Raamattuun eikä kuunnellut vain toisten selityksiä siitä. Nabeel kävi läpi väitteet, että Jeesus vain pyörtyi ristillä tai että joku ristiinnaulittiin hänen sijastaan. Nabeel otti väittelyihin mukaan isänsäkin, mutta huomasi, että islamin vastaväitteet eivät kestäneet, ja että isänkin täytyi tukeutua valikoituihin raamatunkohtiin puolustaessaan näkemyksiään. Samalla myös auktoriteettien asema alkoi murtua Nabeelin mielessä.

Nabeel päätti selvittää kunnolla Jeesuksen jumaluuden, kuoleman ja ylösnousemuksen raamatulliset ja historialliset perusteet. Ne osoittautuivat vakuuttaviksi. Hän myös ymmärsi, ettei ristillä kuollut kuka tahansa, vaan itse Jumala. Tämän ristinkuoleman johdosta Nabeelin ei tarvinnut omin teoin yrittää päästä taivaaseen, vaan kaikki synnit oli jo sovitettu ristillä. Nabeel tajusi, että hänen omakin isänsä rakastaa häntä siksi, että on isä, ei  Nabeelin tekojen tähden. Samalla tavalla taivaallinen Isä rakastaa syntistä ihmistä omana lapsenaan. Pelastuksen perimmäinen motiivi on Jumalan rakkaus.

Nabeel tajusi, että pitää olla yhtä johdonmukaisen kriittinen Koraania käsitellessä kuin Raamattua arvioidessa. Hän alkoi tutustua itse Koraaniin kriittisemmin eikä luottanut oppineiden selityksiin. Siinä vaiheessa hän vielä uskoi, että Koraani olisi se kulmakivi, joka kestäisi ja hän voisi pysyä muslimina. Nabeel aloitti haditheista, jotka ovat muistiinmerkittyjä Muhammadin puheita. Häneltä meni omien sanojensa mukaan puoli minuuttia sen tajuamiseen, että Muhammad, jonka hän tunsi, oli täysin oppineiden suodattama versio.

Sitten hän selvitteli Koraanin pyhyyttä ja muuttumattomuutta. Merkittävin Koraanin jumalallisuutta puolustava argumentti eli sen kielen jäljittelemättömyys murtui, kun löytyi kirja, jossa kristillisiä opetuksia esitettiin onnistuneesti Koraanin tyylillä. Niin onnistuneesti, että kun jotkut arabimuslimit kuulivat tekstiä resitoitavan, he luulivat sitä Koraanin tekstiksi. Seuraavaksi Nabeel totesi Koraanin profetiat epämääräisiksi eikä niiden voida osoittaa toteutuneen. Koraanissa väitetään myös olevan yliluonnollista luonnontieteellistä tietoa. Lääkärinä Nabeelin oli helppo todeta, ettei tämäkään argumentti toiminut. Kävi myös selvästi ilmi, ettei Koraani ole suinkaan ollut muuttumaton teksti. Siispä tämäkin kulmakivi oli murtunut.

Nabeel antaa suuren merkityksen apologialle eli kristinuskon älylliselle puolustamiselle: ”Sillä hetkellä ymmärsin apologian arvon ja sen, miten argumentit olivat minuun vaikuttaneet. Koko elämäni ajan tielleni oli pystytetty esteitä, jotka estivät minua lähestymästä Jumalaa nöyrästi ja pyytämästä häntä paljastamaan itsensä minulle. Argumentit ja apologia purkivat nuo esteet ja laittoivat minut tilanteeseen, jossa minun pitäisi ratkaista, etsisinkö Jumalaa vai en.”

Äly oli nyt tehnyt työnsä. Siksi Nabeel alkoi rukoilla, että Raamatun Jumala paljastaisi itsensä hänelle. Hotellihuoneessa nähdyn näyn ja usean unen jälkeen Nabeel koki, että hän oli oikealla tiellä. Raamattukin alkoi avautua elävänä sanana. Lopulta aamuyöllä 24.8.2005 hän vihdoin tunnusti, että evankeliumissa on totuus. Nabeel joutui tekemään vielä paljon surutyötä entisen elämänsä menettämisestä ja erityisesti vanhempiensa järkytyksen takia. Vanhempien rakkaus kuitenkin säilyi. Suhde vanhempiin muuttui silti myrskyisäksi, kun Nabeel valmistui lääkäriksi 2009, mutta ryhtyikin papiksi.

Nabeel Qureshi kuoli syöpään Houstonissa16.9.2017.

Nabeel Qureshin kirja on kuin jännitysromaani, jota on vaikea laskea kädestä ennen kuin lopputulos paljastuu. Se tarjoaa hyvän sisäpiiriläisen näkemyksen islamilaisuuteen ja valottaa laajasti islamin oppeja. Kristitylle kirja on hyvä oppien kertaus ja apologinen työkalu.

Rukoileminen kannattaa aina

Aika monta rukousta olen ehtinyt lausua 45:n uskossaolovuoden aikana. Matkan varrella on vaihdellen opetettu, että rukous pitää kohdistaa Jumalalle Jeesuksen nimessä tai joidenkin mukaan ehdottomasti Jeesukselle itselleen. Pyhää Henkeäkin olen kuullut rukoiltavan. Itse en ole ollut kovin tarkka. Uskon, että yläkerran väki ohjaa rukoukset oikeaan pinoon tai kansioon.

Miksi rukoilla? Philip Yancey kirjoittaa, että jos pitää vastata yhdellä lauseella, hän vastaa: koska Jeesus rukoili. Näemme Uudesta testamentista, että Jeesus piti koko ajan yhteyttä taivaalliseen Isäänsä ja rukoili myös oppilaidensa puolesta.

Paavali kehottaa rukoilemaan lakkaamatta (1. Tess. 5:17). Vaikka olen eläkkeellä, en toki voi ihan koko aikaa rukoilla, täytyy välillä ajatella ja tehdä muutakin. Olenkin ymmärtänyt tämän kehotuksen niin, että pyrin elämään sellaista elämää ja olemaan sellaisessa tilassa, että voin koska tahansa rukoilla. Eli käytännössä niin, että kun tulee ongelmia, huolia, kiperiä tilanteita tai yhtä hyvin iloa, ensimmäinen reaktioni on muuttaa ne rukoukseksi.

Rukouksessa katseemme kääntyy pois itsestämme ja näemme asiat enemmän Jumalan näkökulmasta. Rukous antaa myös Jumalalle mahdollisuuden muovata meitä uudelleen. Jumalan tahto maailmassa toteutuu paljolti uskovien rukousten kautta, muistuttaa Yancey.

Nykyajan kiire ja hektisyys edustaa jotain täysin päinvastaista kuin rukous, joka vaatii hiljentymistä ja keskittymistä. Helposti syntyy myös ajatus, että rukoukseen käytetty aika ei ole tuottavaa. Siksi rukoukseen on tietoisesti varattava aikaa ja jonkinlainen kammio. Ei välttämättä ulkoisesti, mutta kuitenkin niin, ettemme täytä mieltämme kaikilla muilla asioilla. Martti Lutherkertoi rukoilleensa 2-3 tuntia päivässä. Henry Nouven taas totesi: “Jumalan edessä istuminen tunnin ajan aamuisin muuttaa elämäni juuriaan myöten”. Jokainen kuitenkin rukoilkoon itselleen sopivasti.

Rukousta ei kannata perustaa siihen, että hakee jotain tunnetilaa tai fiilistä. C.S. Lewis toteaa, että tahto tulee meissä paljon syvemmältä tasolta kuin tunne. Me saatamme myös rukouksen aikana miettiä, tunnemmeko Jumalan läsnäolon. Yancey kääntää asian toisin päin: tunteeko Jumala meidän läsnäolomme? Hän ei tarkoita pelkästään sitä, keskitymmekö täysin rukoukseen, vaan olemmeko Jumalan edessä rehellisiä, sellaisia kuin oikeasti olemme vai näyttelemmekö jotain muuta. Yritämmekö kätkeä jotain Jumalan silmiltä? 

Jumala arvostaa rehellistä rukousta. Raamatun Psalmit ovat hyviä esimerkkejä. Niissä puhutaan hyvin suoraan Jumalalle, valitetaan paljon, ollaan pettyneitä ja kiukkuisia, kun jumalattomat menestyvät, mutta myös kiitetään paljon. Kun opimme tuntemaan Jumalan ehdottoman rakkauden meitä kohtaan, voimme olla hänen edessään oma haavoittuvainen itsemme, ja kertoa kaikkein kipeimmät ja salaisimmatkin asiamme peittelemättä. Kun sanomme Jumalan edessä vaikeat asiat ääneen, salaisuudet vähitellen menettävät taikansa ja otteensa meistä.

Uskoville on luvattu myös apua rukoukseen. Sekä Heprealaiskirjeen kirjoittaja että Paavali vakuuttavat Jeesuksen rukoilevan koko ajan seuraajiensa puolesta (Hepr. 7:24.25, Room. 8:34). Myös Pyhä Henki auttaa. Me emme osaa aina pukea sanoiksi kaikkia asioita, mutta Pyhä Henki tuntee ajatuksemme ja tarpeemme ja tulkitsee ne Jumalalle (Room. 8:26-27).

Vastataanko rukouksiin? Rukousvastauksissa tulkinnalla on ratkaiseva merkitys. Joku voi nähdä vastauksen yhteensattumien tuloksena, toinen Jumalan vastauksena. Meidän kohdallamme tämä näkyi hyvin esimerkiksi asunnon ostossa. Olemme kaksi kertaa elämässämme ostaneet asunnon. Molemmilla kerroilla ensin näytti siltä, etteivät asiat millään loksahda paikoilleen. Mutta sitten kun tuli oikea aika, kaikki järjestyi hetkessä. Tämän voi tulkita yhteensattumiksi, me koimme sen rukousvastaukseksi. Arkkipiispa William Temple on sanonut tästä hyvin: “Kun rukoilen, yhteensattumia tapahtuu, kun en rukoile, niitä ei tapahdu”. Usein myös Jumalan toiminnan ja johdatuksen elämässä näkee vasta jälkikäteen. Sitäpaitsi vastaamatonta rukousta pahempi on aina rukoilematon rukous.

Rukousaiheita aina riittää sekä omien asioiden että läheisten ja ystävien puolesta. Pidän yllä wordilla kirjoitettua rukouslistaa, koska sitä on helppo päivittää. Yleensä lista kyllä lähinnä pitenee. Aina en ehdi enkä jaksa kaikkea Jumalalle luetella. Silloin turvaudun Jesajan kirjan kohtaan 37:14: ”Kun Hiskia oli ottanut kirjeen lähettiläiden kädestä ja lukenut sen, hän meni temppeliin ja levitti se Herran eteen.” Teen ihan konkreettisesti samoin. Nostan rukouslistani ilmaan ja sanon Jumalalle, että näet mitä kaikkea olen tähän kirjoittanut.

Synninkantajat

KIRJA-ARVIO

Pauliina Rauhala

Synninkantajat

Gummerus Kustannus Oy 2018

Pauliina Rauhala on kirjoittanut kaksi kirjaa vanhoillislestadiolaisuudesta. Taivaslaulu käsitteli tätä uskonnollista yhteisöä äidin näkökulmasta. Finlandia-ehdokkaana ollut Synninkantajat taas pyrkii selvittämään mitä tapahtui ns. hoitokokouksissa, julkisissa ”pakkosielunhoitotilanteissa” 1970-luvun lopulla, ja mitä haavoja ne ovat jättäneet.

Rauhala on ollut itse mukana vanhoillislestadiolaisessa liikkeessä, mutta etääntynyt siitä. Hän on kerännyt tarinaansa aineistoa useasta lähteestä. Rauhala on lukenut 1970-luvun lopulla ilmestyneitä Päivämies-lehden numeroita. Henkilökohtaisten kontaktien kautta hän sai käsiinsä hoitokokousten pöytäkirjoja, joista kokosi kirjaan yhdistelmiä. Aini Linjakummun väitöstutkimus ”Hengellinen väkivalta vanhoillislestadiolaisuudessa” ja henkilökohtaiset keskustelut asiaa tuntevien kanssa ovat vahvistaneet tarinan todenperäisyyttä.

Rauhala kirjoittaa todella kaunista ja rikasta suomen kieltä. Ihan itketti välillä lukiessa. Jotkut ovat moittineet kieltä liian koukeroiseksi, mutta minusta se ei ole. Rauhala kuvaa hienosti luontoa ja henkilöidensä ajatuksia ja sielunmaisemaa.

Rauhala kertoo hoitokokousten vaikutuksista yhden suvun elämässä. Yksi päähenkilö on alakouluikäinen Aaron. Hänen pappansa, Taisto, on tiukka, mustavalkoinen, rajoja vahtiva ja kontrolloiva maallikkosaarnaaja. Mummo Aliisa, taas on avarakatseinen ja yhteyttä etsivä uskovainen. Aaron tykkää aidosti ja viattomasti molemmista. Hän laulaa papan kanssa Siionin virsiä ja kuuntelee mummon kanssa (kiellettyjä) oopperoita. Molempien kanssa hän nauttii luonnossa kulkemisesta.

Taisto johtaa paikallisen rauhanyhdistyksen hoitokokouksia. Syntejä tunnustetaan julkisesti yhteisön edessä ja saadaan anteeksiantamus. Synteihin luetaan myös kuuluminen maamies- tai metsästysseuraan, E-liikkeessä asioiminen, SMP:n kannattaminen, kirkkokuorossa laulaminen, kirkon diakoniatyöhön osallistuminen, ja tietysti ehkäisy ja television katsominen. Parannusta joutuu tekemään myös ”hempeästä hengestä” eli siitä, ettei nuhtele ja varoita synnissä eläviä suruttomia.

Aliisa ei taivu uskonyhteisön sääntöihin. Hänet erotetaan rauhanyhdistyksestä. Syntyy raja-aitoja suvun keskelle. Aliisan tytär Raakel ei halua enää olla yhteydessä äitiinsä, koska hänen miehensä on Taiston poika. Aaron joutuu myös kärsimään tilanteesta. Juonipaljastusten välttämiseksi jääköön hänen tulevaisuutensa tässä auki. Aliisa on kirjassa oma suosikkini. Olen aina ihmetellyt sitä, että ihmiset antavat jonkin uskonnollisen yhteisön määrätä kokonaan elämästään. Aliisa sen sijaan säilyttää itsemääräämisoikeutensa, hän ”ei tottele, jos ei ymmärrä”.

Taistokin kärsii toisaalta tilanteesta. Hän kokee joutuneensa keskusyhdistyksen veljien puolesta tekemään likaisen työn hoitokokouksissa ja kantamaan sen tuomaa taakkaa. Taisto myös ihailee salaa Aliisaa ja toteaa itsekseen Raamatussa olevan vastenmielisiä kohtia, joista ei haluaisi kuullakaan ja jotka eivät sovi ollenkaan nykyaikaan. Toisaalta hän kokee, että juuri ne kohdat ratkaisevat rakentuuko usko hiekalle vai kalliolle. Näin yhteisö käpertyy yhä enemmän sisäänpäin, jotta ”maailma” ei pääsisi liikkeen rajojen sisäpuolelle. Taisto pakenee tuskaansa yksinäisyyteen ja luontoon.

Lestadiolaisuudesta irrottautunut Vuokko Ilola kirjoitti arvion tästä kirjasta Vartija-lehteen. Hän kehuu kirjan kauneutta, mutta kertoo pettyneensä erityisesti kahteen asiaan. Kirjassa on vain pieni siivu hoitokokouksista kertovaa tekstiä, suurin osa kuvaa luontoa ja ihmisten ajatuksia. Kauniiden luontokuvausten tilalle Ilola olisi kaivannut enemmän kuvausta vanhoillislestadiolaisuuden arjen raadollisuudesta. Olen samaa mieltä Ilolan kanssa.

Koin kuitenkin hyvänä sen, että kaunis luonto ja herkät ajatukset ikään kuin asetetaan vastapainoksi epäterveelle, elämälle vieraalle, ihmisen psyykeä rikkovalle uskolle.

Kirja on moniääninen eli siinä on monta minäkertojaa. Minua häiritsi vähän se, että melkein kaikki kertojat ovat kaunopuheisia ja käyttävät samaa rikasta kieltä. Eikö silloin kuitenkin kuulu koko ajan kirjailijan ääni? Pitäisihän kertojien kielessä ja tavassa kertoa asioista olla eroja.

Hoitokokouksia ei enää järjestetä, mutta vieläkin varmasti moni kantaa taakkoja ja jälkiä niistä, varsinkin jos asiat jätetään käsittelemättä. Rauhala koki ihmisiä haastatellessaan, että moni toivoisi asioiden vain painuvan unhoon.

Rauhala toteaa kirjan epilogissa: ”Yritys erottaa puhdas usko muusta maailmasta on tuomittu epäonnistumaan. Historia on osoittanut sen lukemattomia kertoja”.

Ei ollut tämä kirja turhaan Finlandia-ehdokkaana.