Tunneterve hengellisyys

Kirja-arvio

Peter Scazzero 

Tunneterve hengellisyys

Tunne-elämältään epäkypsä ei voi olla hengellisesti kypsä

Päivä Oy 2018

Peter Scazzero on newyorkilaisen New Life Fellowship -seurakunnan perustaja. Hän toimi tämän monikulttuurisen seurakunnan johtavana pastorina 26 vuotta. Nykyään hän kirjoittaa kirjoja tunneterveestä hengellisyydestä. Hän on myös perustanut vaimonsa Gerin kanssa Emotionally Healthy Spirituality -liikkeen, joka auttaa seurakuntia yhdistämään tunnetason hyvinvoinnin ja syvällisen hengellisyyden.

Scazzero huomasi seurakuntaa johtaessaan, että useimmissa ihmisissä ei tapahtunut kypsymistä aikuiseen uskoon. Se johtui siitä, että ihmiset olivat tunnetasolla epäkypsiä. Samoin hän huomasi, että tarvittavaa kypsymistä ei voi tapahtua, ellei elämää downshiftata, leppoisteta - sillä tavalla, että syntyy läheinen yhteys Jeesukseen. 

Ensimmäisessa luvussa Scazzero kertoo omasta elämästään. Hän pyrki uskonelämässään omaksumaan opetuslapseudesta ja hengellisyydestä kaiken mahdollisen: luki Raamattua ja hengellisiä kirjoja, rukoili, kävi säännöllisesti seurakunnassa ja pienryhmissä, palveli, oli antelias, todisti jne. Silti hän ei kokenut sitä yltäkylläisyyttä Kristuksessa, jonka Raamattu lupaa. Päinvastoin, hän tunsi olevansa ylirasittunut, ahdistunut, katkera ja masentunut. Eikö siis ollutkaan niin kuin Paavali opettaa, että (uskoon tultua) kaikki vanha on kadonnut ja uusi tullut tilalle (2. Kor. 5:17)? Scazzero joutui toteamaan, että useat opetuslapseusmallit perustuvat hengellisyyteen, joka vain lisää estäviä suojakerroksia ihmisen tunne-elämän kasvun tielle. Hengelliset kokemukset ylistyksessä, rukouksessa, Raamatun lukemisessa ja kristittyjen yhteydessä ovat sinänsä oikeita ja hyviä, mutta silti sisäinen maailma ja ihmissuhteet eivät välttämättä ole kunnossa. Kokemukset voivat olla hyvä hengellinen syy välttyä todellisen sisäisen kypsymisen edellyttämältä vaivannäöltä.

Scazzero muistuttaa: ”Jumala loi meidät kokonaisiksi ihmisiksi, omaksi kuvakseen (1. Moos. 1:27) Tämä kuva muodostuu fyysisestä, hengellisestä, älyllisestä, sosiaalisesta ja emotionaalisesta (tunne-elämän) ulottuvuudesta” (s. 22). Scazzero tajusi jättäneensä tunne-elämän kokonaan huomiotta hengellisessä elämässään. Kun hän huomasi tunne-elämän ja hengellisen kypsyyden yhteyden, elämässä tapahtui vallankumous, joka näkyi oman itsen lisäksi avioliitossa, vanhemmuudessa ja seurakunnassa.

Scazzero luettelee ”tunnetasolla epäterveen hengellisyyden” kymmenen yleisintä oiretta:

Käytetään Jumalaa hyväksi, kun juostaan karkuun Jumalalta 

- kasataan itselle paljon hengellistä toimintaa, jotta voidaan välttää vaikeita asioita, jotka Jumala haluaisi muuttaa

Jätetään huomiotta suuttumus, suru ja pelko 

- ei uskota, että kristitty voi vapaasti tuntea ja ilmaista myös vaikeita tunteita, vaan pidetään niitä jopa synteinä

Kuollaan väärille asioille 

- unohdetaan, että Jumala ei halua meidän mitätöivän itseämme, vaan hän haluaa, että aito minä pääsisi vapaasti kukoistamaan häntä seuratessamme

Kielletään menneisyyden vaikutus nykyisyyteen 

- on harhaluulo, ettei menneisyytemme enää vaikuta meihin, kun olemme uskossa

Jaetaan elämä ”maalliseen” ja ”pyhään” 

- elämän seurakunnassa ja arjessa tulee noudattaa samoja periaatteita

Tehdään asioita Jumalallesen sijaan että oltaisiin Jumalan kanssa. 

- Jumalalle tekemämme työn kuuluu kummuta yhteydestämme Jumalan kanssa

Hengellistetään ristiriidat pois 

- uskotaan, että erimielisyyksien välttely kuuluu Jeesuksen seuraamiseen, vaikka todellisuudessa välttelyn  seurauksena yhteisöt voivat huonosti

Peitellään rikkinäisyyttä, heikkoutta ja epäonnistumisia 

- Raamattu ei peittele henkilöidensä heikkouksia eikä meidänkään pitäisi peitellä omiamme

Eletään asettamatta rajoja 

- olemme vain ihmisiä, emme voi palvella kaikkia ja toimia joka paikassa, täytyy pitää huolta myös omasta jaksamisesta

Arvostellaan toisten hengellistä matkaa 

-      eli ei hyväksytä, että uskoa harjoitetaan eri tavalla eri yhteisöissä.

Luvussa 2 Scazzero lainaa Augustinusta:”Kuinka voisit päästä lähelle Jumalaa, jos olet kaukana omasta itsestäsi?”. Avilan Teresan mukaan ”melkein kaikki hengellisen elämän ongelmat johtuvat puutteellisesta itsetuntemuksesta”. Meidän täytyy antaa itsellemme lupa kokea myös vaikeita tunteita. Muuten olemme helposti niiden vankina. Vaikeita tunteita kieltäessämme menetämme yhä enemmän inhimillisyyttämme. Jumalan rakkauden ilmapiirissä, mielellään kypsän ja luotettavan kumppanin avulla, voimme avautua ja löytää aidon minuutemme. Aito minuus mahdollistaa Jumalan meille tarkoittaman näyn, tehtävän ja kutsumuksen löytämisen.

Luvussa 3 Scazzero kehottaa palaamaan takaisinpäin, jotta voisi mennä eteenpäin. Jotkut uskovat ovat sitä mieltä, ettei menneitä kannata kaivella. Menneisyyden valta ja vaikutus täytyy kuitenkin murtaa. Muuten se ohjaa meitä ja saa meidät lokeroimaan hengellisen elämämme erilliseksi alueeksi, jolla on vähän yhtymäkohtia muuhun elämäämme.

Luvussa 4 Scazzero vakuuttaa, että jokainen uskova joutuu jossain vaiheessa seinää/muuria vasten, ”sielun pimeään yöhön”, niin kuin erämaaisät sanoivat. Se on Jumalan tapa uudistaa ja puhdistaa meitä. Sielun pimeässä yössä uskova puhdistetaan vääränlaisesta tuntemuksiin ja kokemuksiin turvaamisesta. ”Jumala ei ole kohde, jonka voin määritellä tai omistaa ja jota voin hallita ja komentaa” (s.115). Muurin läpi pääseminen voi olla tuskallista, mutta tunneterve hengellisyys auttaa antamalla vinkkejä, miten se onnistuu. 

Luvussa 5 Scazzero muistuttaa, että ”tosiasiassa aito hengellinen elämä ei ole pakoa todellisuudesta, vaan ehdotonta sitoutumista siihen”. ”Iloitkaa aina Herrassa” -raamatunkohtaa voidaan käyttää väärin. Vaikeat tunteet saatetaan kokea epäuskosta johtuviksi. Meidän täytyy kuitenkin luopua vääristä puolustusmekanismeistamme ja suostua kohtamaan rajoituksemme, kipumme ja menetyksemme. Kristinuskon ytimessä tie elämään käy kuoleman kautta, tie ylösnousemukseen ristin kautta. Raamatun psalmeistakin kaksi kolmasosaa on valitusta ja mukana on myös muutamia, joissa kiroillaan. Tärkeä kristillinen taito, odottaminen, kehittyy myös näissä tilanteissa.

Luvussa 6 Sacazzero opettaa downshiftaamista eli leppoistamista sapatin viettämisen ja hetkipalveluksen avulla. Sapatti ei ole lainomainen velvoite, vaan jokainen voi löytää oman aikansa tapansa pysähtyä elämän kiireen keskellä. Hetkipalvelus tarkoittaa päivittäistä hiljentymisen hetkeä Jumalan edessä.

Luvussa 7 Scazzero käsittelee kristillisen elämän kannalta tärkeintä päämäärää        .                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                     Hän toteaa: ”Tunne-elämältämme kypsinä kristittyinä aikuisina ymmärrämme, että aidon hengellisyyden ydin on rakastaa hyvin”. Jan Vanier on määritellyt, että rakkaus on ”toisen ihmisen kauneuden paljastamista hänelle itselleen”. Tämä edellyttää yhteyden kokemista itsemme, Jumalan ja lähimmäistemme kanssa. Se on kykyä kiinnittää aidosti huomiota ihmisiin ja kuunnella heitä. Tällainen toiminta parantaa niitä, jotka ovat kärsineet esim. näkymättömyydestä lapsena. Tällaisissa ihmissuhteissa myös ristiriitoja voidaan käsitellä ja ratkaista kypsästi. ”Suurimpia lahjoja, mitä voimme (seurakuntana) antaa maailmalle, on olla tunne-elämältään terveiden aikuisten yhteisö, jossa osataan rakastaa hyvin”, toteaa Scazzero.

Luvussa 8 Scazzero neuvoo jokaista luomaan itselleen päivittäisen ohjesäännön, jotta edellä mainitut asiat saataisiin toimimaan käytännössä. Scazzero lupaa, että terve tunne-elämä ja mietiskelevä hengellisyys yhdessä saavat aikaan vallankumouksen uskonelämässä.

Tunneterve hengellisyys -kirja sisältää raikasta, tervettä, yksityiskohtaista ja elämänmakuista opetusta tunteiden merkityksestä hengellisessä elämässä. Se vahvistaa näkemystä, että ihminen on kokonaisuus. Psyykkistä ja hengellistä ei voi täysin erottaa toisistaan. “Hengellinen elämä on myös psyykkistä elämää ja jokainen hengellinen kokemus on myös psyykkinen kokemus”, vakuuttaa professori Paavo Kettunenkin kirjassaan Auttava kohtaaminen. 

Suosittelen lämpimästi Scazzeron kirjaa!

Pelkkänä korvana

KIRJA-ARVIO

Jukka Jämsén

Pelkkänä korvana. Kuunteleva rukous käytännössä.

Karas-Sana 2018

Jukka Jämsén on luterilainen pastori ja toimii tällä hetkellä Lapuan hiippakunnan hiippakuntasihteerinä. Hän on kahdenkymmenen vuoden ajan työskennellyt kuuntelevan rukouksen metodin parissa johtaen ja ohjaten sitä harjoittavia ryhmiä. Jämsén on mukana myös New Wine –liikkeessä, joka auttaa seurakuntia ja muita yhteisöjä uudistumaan.

Kuunteleva rukous tarkoittaa profetointia, joka tapahtuu pienissä ryhmissä. Yhden henkilön puolesta rukoillaan, ja muut ryhmän jäsenet kertovat, mitä kokevat rukouksen aikana. Sen jälkeen kokemuksista keskustellaan yhdessä ja lopuksi siunataan kaikkia.

Jämsénin oma uskoontulo oli hyvin rauhallinen, mutta kuitenkin selkeä käänne. Hän oli nuorena käytännössä aggressiivinen ateisti. Maailmassa näytti olevan hyvin vähän kaunista ja hyvää. Seurakunnan kontaktien kautta hän kuitenkin tutustui uskoviin ja alkoi kaivata sitä, mistä Jeesukseen uskovat puhuivat. Jeesus alkoi tuntua vastustamattoman kiehtovalta. Lopulta Pro Fide –yhtyeen konsertin jälkeen Jämsén totesi: “Tälle asialle haluan elää elämäni!”

Jämsén muistuttaa, että Paavali piti profetointia tärkeimpänä armolahjana ja kehotti tavoittelemaan sitä (1. Kor. 14: 1,5). Jämsénin omassa elämässä profetointi alkoi ilmetä kahdenkeskisissä sielunhoidollisissa keskusteluissa. Hänelle tuli mieleen tiettyjä ajatuksia, jotka hän kertoi keskustelukumppanille. Kumppani ihmetteli usein, mistä Jämsén tiesi keskusteluaiheen etukäteen. Mieleen nousi myös Raamatusta tilanteeseen sopivia kohtia.

Jämsen sai muitakin kokemuksia profetoimisesta. Kun hän oli vaimonsa kanssa New Wine -liikkeen tapahtumassa 2002, englantilainen nainen tuli kysymään, voiko hän rukoilla heidän puolestaan. Rukoiltuaan jonkin aikaa nainen alkoi pyörittää kättään rouvan toisen korvan ympärillä ja kysyi: “Onko tässä korvassa jokin ongelma?” Näin tosiaan oli, rouvalla oli Ménierén tauti, joka vaikutti korvaan. Kerran taas Jämsénit olivat menossa Englantiin New Wine –johtajuuskonferenssiin. Jukka koki lentokoneessa Jumalan puhuvan hänelle. Kun menet konferenssiin, sillä paikalla, siinä rivissä istuu nainen, jolla on sellaiset vaatteet. Mene hänen luokseen ja sano hänelle näin. Konferenssiin tullessaan Jukka huomasi kuvaillun naisen istuvan kerrotulla paikalla juuri oikeanvärisissä vaatteissa. Jukka kertoi naiselle asian, jonka merkitystä ei itse ymmärtänyt, mutta tuntematon nainen tuntui ymmärtävän.

Jämsén torjuu liian kapeana näkemyksen, että profetointi olisi vain julistusta, niin kuin joskus näkee opetettavan. Profetointiin sisältyy yliluonnollisia, ihmeenomaisia piirteitä. Siinä paljastuu asioita, joita ei muuten voi tietää. Samoin hän torjuu ajatuksen, ettei armolahjoja pitäisi enää käyttää, koska niitä voidaan käyttää väärin. Jeesuskin varoitti tästä, mutta myös kehotti seuraajiaan käyttämään armolahjoja, kuten apostolitkin. Raamatun mukaan armolahjat kuuluvat uskovan  ja seurakunnan normaaliin elämään.

Jämsén opettaa mielestäni armolahjoista hyvin terveellä ja vakaalla tavalla. Hänelle niihin ei sisälly mitään hurmosta eikä menestysteologista korostusta (eli että jos elää jumalista elämää, kärsimys lakkaa ja menestys seuraa). Armolahjojen avulla ei tule uutta ilmoitusta Uuden testamentin (UT) lisäksi, eikä usko muutu tietämiseksi. UT:ssa opetetaan selvästi, että uuden liiton armolahjat ovat vajavaisia.

Jämsén korostaa Raamatun, 10 käskyn, katekismuksen ja Isä meidän -rukouksen merkitystä kaiken toiminnan pohjana, samoin toimimista omantunnon mukaan. Muuten mennään helposti metsään. Armolahjat ovat apuvälineitä, osa “terveellistä ruokavaliota”, niiden avulla rakennetaan ennen kaikkea seurakuntaa. Jämsén toteaa: “Parhaimmillaan Pyhän Hengen lahjat ja kuunteleva rukous auttavat meitä ymmärtämään, miten Jumala näkee tilanteemme ja miten voimme soveltaa Raamattua.”

Jämsen antaa myös selkeitä ohjeita siitä, mitä, kuka ja missä saa profetoida. Koskaan ei pidä profetoida lähestyvästä kuolemasta tai onnettomuudesta, luvata puolison löytymistä tai lapsen saamista. Profetiaan eivät hänen mukaansa kuulu myöskään tuomitsevat ja syyttävät sanat, vaan sen pitää olla rakentamista, kehottamista ja lohduttamista (1. Kor 14:3). Hän korostaa myös turvallisuutta. Seurakunnan tilaisuuksiin ei pidä päästää ketään tuntematonta tuomaan “sanaa Herralta”. Tällainen profetoija pitää ohjata seurakunnan ryhmiin, jotta hänet opitaan ensin tuntemaan ja häneen luottamaan. Kaikki profetiat pitää arvioida seurakunnan arvostelukyvyllä, järjellä ja sen mukaan onko asiasta sisäinen rauha. Aina pitää myös muistaa,  että profetoiminen on vajavaista.

Jämsénin kirja on hyvin käytännöllinen ja yksityiskohtainen opas kuuntelevaan rukoukseen osallistuvalle ryhmäläiselle ja ryhmän johtajalle. Se sisältää paljon hyviä esimerkkitapauksia. Kirja todistaa, että profetia toimii ja myös parantumisia tapahtuu. Kuuntelevan rukouksen toimintaa ympäröi rauhallisuus ja armollisuus. Kenenkään ei ole pakko osallistua sellaiseen, mihin ei tahdo, eikä pakko sanoa mitään. Epäonnistumiset sallitaan. Lisäksi kirjassa annetaan hyviä ohjeita uskovan arkipäiväiseen elämään.

Kirjaan voi kohdistaa yhden selkeän kritiikin: toimiiko profetia tosiaan kaikkien osallistujien kautta? Eikö profetian lahja ole ihan erillinen armolahja, jonka Henki jakaa tahtomalleen henkilölle? Yksi vastaus kirjassa on kaiketi se, miten Jämsén tulkitsee Paavalin opetusta. Profetiassa on kolme tasoa. Seurakunta on profeetallinen ikään kuin yleisellä tasolla (Ilm. 19:10). Joillekin yksilöille Henki antaa tarkemman profetoimisen armolahjan. Kolmas taso on varsinainen profeetan virka.

Mihin Jumalaa tarvitaan?

KIRJA-ARVIO

Timothy Keller

Mihin Jumalaa tarvitaan? Uskon ja skeptisyyden vuoropuhelua.

Päivä Oy, 2011

Väittely kristinuskon ja järjen yhteensopivuudesta on aina ajankohtainen aihe. Uusateismin nokkamies Richard Dawkins on julistanut, että uskominen on järjetöntä, koska tiede on todistanut kristinuskon väitteet epätosiksi.

Pastori ja kirjailija Timothy Keller on perehtynyt asiaan laajasti opintojen ja kirjallisuuden avulla. Hän perusti 1989 New Yorkin Manhattanille Redeemer Presbyterian Church –seurakunnan. Keller otti tavakseen vastata ihmisten kysymyksiin jumalanpalveluksen jälkeen. Hän totesi: “Monissa tapauksissa minun on pantava päähäni filosofian professorin hattu ollakseni hyvä pastori ihmisille.” Monikulttuurisessa, skeptisessä ja kyynisessä New Yorkissa kysymyksiä riitti. Vastakkainasettelua uskovien ja epäilijöiden välillä ei voi Kellerin mielestä ohittaa kädenhuitaisulla, vaan molempia osapuolia täytyy kuunnella kunnioittavasti ja vaatia perustelemaan kantansa.

Keller on vakuuttunut, että uskominen on ihan järkevää, ja että skeptisten ja ateististen väitteidenkin taustalla on perustelemattomia uskomuksia. Keller perustelee omia argumenttejaan hyvin. Tämä kirja onkin oiva lisä apologeettiseen kirjallisuuteen.

Alkuosassa Keller käsittelee filosofian ja tiedon alueeseen kuuluvia asioita. Käymissään keskusteluissa Keller on huomannut monen kokevan suurimmaksi ongelmaksi sen, että kristinusko sulkee muut pelastustiet pois. Tästä ongelmasta Keller ei selviä varmaankaan filosofeja tyydyttävällä tavalla, mutta osoittaa kyllä kristinuskon ainutlaatuisuuden selvästi. Teodikean ongelmaa (miksi hyvä ja kaikkivaltias Jumala sallii pahan) ei pohdita kovin syvällisesti esim. ihmisen vapaan tahdon näkökulmasta. Vastaukseksi Keller antaa lähinnä sen, että ymmärrämme asian vasta taivaassa. Toisaalta Keller toteaa pahuuden ongelman olevan suurempi ateistille, koska tämän on vaikea perustella, miksi jokin asia yleensäkään on paha tai epäoikeudenmukainen.

Katsaukset kristinuskon kulttuuriseen vaikutushistoriaan, orjuuteen (ja sen poistamiseen) sekä jo Raamatussa esiintyvään uskontokritiikkin ovat kirjassa hyviä. Tieteen ja uskon suhdetta käsitellessään Keller edustaa näkemystä, jonka mukaan tieteessä ei pidä hyväksyä yliluonnollisia tekijöitä selitykseksi. Toisaalta tieteen menetelmin ei myöskään voi saada kaikkea tietoa olevaisesta eikä tiede saa muuttua maailmankatsomukseksi. Ratkaisevaa todistusta Jumalan olemassaolosta ei voi saada, mutta Keller esittää hyviä johtolankoja olemassaolon puolesta. Jumalan ohjaamaa evoluutiota Keller pitää mahdollisena. Raamatun kirjojen historialliseen luotettavuuteen hän tuo hyviä näkökulmia.

Kirjan loppupuolella Keller siirtyy enemmän hengelliselle alueelle. Moraalia käsitellessään hän toteaa, että jos olemme ohjaamattoman evoluution tulosta, kaikki moraaliväittämät ovat sattumanvaraisia ja subjektiivisia. Moraalille ei ole silloin mitään todellista mittaa tai vertailukohtaa. Keller väittää, että juuri tässä kohdassa jokainen ihminen sisimmässään tietää, että Jumala on olemassa. Kukaan ei todellisuudessa pysty uskomaan, että moraali on kokonaan suhteellista ja kulttuurisidonnaista. Aina päädytään siihen, että tiettyjä asioita ei voi missään olosuhteissa pitää oikeina. Myös syntiä, armoa, ristiä, ylösnousemusta ja kolminaisuusoppia Keller käsittelee mielenkiintoisesti.

Keller edustaa minusta tervettä hengellisyyttä. Välillä Keller säikäyttää kertomalla, mitä aikoo seuraavaksi todistaa, mutta aina tulee lisää hyvää luettavaa. Kirjassa yhdistyy hienosti tiedollinen ja hengellinen puoli. Keller lainaa Kierkegaardia: “Ihmistä ei luotu uskomaan Jumalaan vain yleisesti, vaan rakastamaan häntä yli kaiken, keskittymään elämässään ennen kaikkea häneen ja rakentamaan koko minuutensa hänen varaansa.”

Vahva suositus tälle kirjalle!

Kaunokirjallisuuden puolustus

Neurologi Markku T. Hyyppä kirjoitti kesäkuussa 2018 Parnasso-lehdessä, että monet tieteelliset kriteerit täyttävät tutkimukset todistavat lukemisen olevan hyväksi terveydelle. Lukeminen parantaa mm. muistia, hoksaamiskykyä, ymmärrystä, päättelykykyä ja oppimista, jopa pidentää elämää.

     Koskeeko tämä myös kaunokirjallisuutta? Jotkut pitävät romaanien lukemista ajanhukkana. Toiset taas julistavat, etteivät halua lukea keksittyjä tarinoita, vaan pitäytyä tosiasioissa.

Mitä on kaunokirjallisuus?

Kaunokirjallisuudella tarkoitetaan kertovaa, fiktionaalista (sepittävää) tekstiä. Teksti ei koostu tosiasiaväitteistä, vaan puhuu asioista, joita ei välttämättä ole koskaan ollut olemassa tai tapahtunut. Kaunokirjallisuus on kuitenkin todellisuutta jäljittelevää eli tapahtumat voisivat olla tapahtuneet reaalitodellisuudessa. Lukija ymmärtää, että kerrottu olisi voinut tapahtua oikeasti, vaikka tietääkin lukevansa sepitettä.

     Nimitys kaunokirjallisuus tulee varsinaisesti siitä, että tekstillä on erityinen esteettinen tehtävä: se tuottaa esteettistä mielihyvää eli kauneutta, taiteellisuutta, aistikkuutta ja nautinnollisuutta. Tämä on modernin taidekäsityksen mukaan kaiken taiteen tehtävä.

Asiantuntijoiden näkemyksiä kaunokirjallisuudesta

Markku T. Hyypän mukaan kaunokirjallisuuden lukeminen vaikuttaa aivoihin enemmän kuin kuvien katselu tai puhuminen. Se “lisää aivoverkoston yhteyksiä niillä alueilla, jotka toimivat muistin ja mielikuvien alustoina”. Lukeminen aktivoi Hyypän mukaan lukijaa todellisten ja kuviteltujen tapahtumien avulla ymmärtämään paremmin ihmisten mielentiloja, ja näin vahvistaa lukijan sosiaalisen läsnäolon tunnetta ja samastumista kanssaihmisiin.

     Kirjailija Väinö Linna totesi aikoinaan eräässä tv-ohjelmassa, että tieto voi muuttaa meidän persoonallisuuttamme vain silloin kun voimakkaat tunneprosessit ovat lukemisessa mukana eikä pelkkä äly. Kaunokirjallisuus avaa hänen mukaansa lukijalle maailman jonkun toisen näkemänä ja rikastuttaa lukijan omaa maailmaa ja näkemystä, muuttaen näin persoonallisuutta.

     Maailman terävintä huippua edustava oikeusfilosofi, professori Aulis Aarnio kertoo pohtivansa kaunokirjallisuuden lukemisen ja kirjoittamisen kautta ihmisen motiiveja. Juridiikka tieteenä käsittelee kyllä ihmisen pimeitä puolia, mutta ei Aarnion mukaan lopulta pääse pureutumaan ihmisen motiiveihin ja henkilökohtaiseen sisäiseen näkymään.

     Kirjailija Tiina Raevaara taas pitää erilaisten tekstilajien lukemista tärkeänä tänä aikana, jolloin valeuutiset leviävät eikä netissä olevaa tietoa ole helppoa varmentaa. Lukutaito kehittyy monia tekstilajeja lukemalla. Lukija oppii “arvioimaan tekstin luotettavuutta, erottamaan mielipiteellisen kirjoituksen neutraalista uutistekstistä, nauttimaan erilaisista kerrontaratkaisuista ja mietitystä kielestä”. Raevaaran mukaan fiktion herättämät ajatukset, näkökulmanvaihdokset ja tulkinnat auttavat ymmärtämään totuuttakin paremmin.

     Edesmennyt pappi ja suosittu sielunhoitaja Erik Ewalds perehtyi mahdollisimman laajasti maailmankirjallisuuteen. Hengellisen ja psykologisen kirjallisuuden lisäksi hän halusi tutustua kaunokirjallisuuden kautta kulttuuriin ja oppia ihmistuntemusta. Näitä tietoja ja taitoja Ewalds saattoi sitten hyödyntää hoitotilanteissa.

Omia kokemuksia ja esimerkkejä

Itselleni hyvin tärkeää kaunokirjallisuudessa on sen antama esteettinen elämys. Nautin rikkaasta sanojen käytöstä, hyvin rakennetuista lauseista ja eri kerrontatyyleistä. Kaunokirjallisuus on opettanut paljon myös ihmisten tavoista reagoida asioihin, ja onpa se joskus tuonut ratkaisujakin omiin ongelmatilanteisiin. Syvästi rentouttava vaikutus on ollut illalla luetuilla Antti Tuurin teksteillä. Kun olen yöllä herännyt, ajatukset ovat edelleen jatkuneet päässäni Tuurin tyylillä.

     Uskonnollisista romaaneista täytyy aina mainita Mika Waltarin Valtakunnan salaisuus. Roomalainen Markus Mezentius Manilianus osuu Jerusalemiin juuri pääsiäistapahtumien aikaan ja saa ulkopuolisena “puhtaalta pöydältä” kokea merkittävät tapahtumat ja tutustua opetuslapsiin. Hän selittää asioita kirjeissä petolliselle rakastetulleen Tullialle. Romaani tuo minusta toden tuntua aikaan, jolloin opetuslapset yrittivät selvittää, mikä Jeesuksen merkitys oikeasti oli.

     Luin äskettäin Pauliina Rauhalan romaanin Taivaslaulu. Hän kertoo elävästi, millaista on perheenäidin elämä lestadiolaisessa yhteisössä, jossa ei hyväksytä ehkäisyä. Naisen keho ei ole hänen omassa vallassaan. “Kun vatsa kasvaa ja kutistuu vuodesta toiseen ilman taukoja, nainen voi ainoastaan valita, hyljätäkö lapsensa vai itsensä”. Uskonyhteisö vahtii jopa naisen ajatuksiakin. Raamatullisena pidetyn uskon ja sikiämisen yhdistäminen lestadiolaispappien puheissa on käsittämätöntä, mutta todellisuutta yhteisön jäsenille.

     Luin äskettäin myös sisällissodan muisteluun liittyen Toivolan Juhan ankeasta torpparielämästä kertovan F. E. Sillanpään Hurskaan kurjuuden ja Heidi Köngäksen huutolaislapsesta torpparin vaimoksi ajautuneen Sandran koskettavan tarinan. Aiemmin olen lukenut aihepiiriin liittyvät Antti Tuurin kirjat Kylmien kyytimies ja Suuri asejuna Pietarista.

     Olen jo 1980-luvulla lukenut sisällisotaan liittyvän klassikon, Väinö Linnan Täällä Pohjantähden alla. Siinäkin kuvataan elävästi torpparien vaikeita ja ahtaita elämän olosuhteita ja niistä noussutta katkeruutta. Taksvärkkiä tehtiin usein aamuyöstä iltamyöhään isännän käskyläisenä, ja omat työt välillä yöllä.

     Sisällissodan syitä etsittäessä Täällä Pohjantähden alla on historiallisesti katsoen kuitenkin johtanut harhaan. Sisällissota ei ollut torpparien sota. Tätä todistelevat Lasse Lehtinen ja Risto Volanen kirjassaan 1918 – kuinka vallankumous levisi Suomeen, ja toimittaja Anna Virtanen Ylen dokumentissa Suomalaiset myytit: kansalaissota. Kapina nousi teollisuusväestöstä, kun radikaali siipi pääsi niskan päälle Sosiaalidemokraattisessa puolueessa. Kaikki torpparit eivät edes suostuneet tarttumaan aseeseen, niin kuin Koskelan Akseli teki. Torppareita kaatuikin punaisten puolella vain 40, noin 1 % kaikista torppareista. Pohjantähti-romaanin ansioksi luetaan kuitenkin se, että kirja palautti sodan hävinneiden punaisten kunnian.