Toinen tuntematon

Joulupukki toi lahjaksi novellikokoelman Toinen tuntematon. Siinä 22 suomalaista kirjailijaa kuvittelee, millaisia naishahmoja on saattanut olla sotilaiden taustalla. Jokaisen novellin alussa on Tuntemattomasta sotilaasta katkelma, joka kertoo kehen ja mihin novelli liittyy.

     Varsinkin kotirintaman naisten kuvaaminen on aika vähäistä sotakirjoissa, kuten Tuntemattomassa sotilaassakin. Äidit, morsiamet, siskot ja piiat ovat joutuneet viemään normaalielämää eteenpäin. On hoidettu miestenkin työt ja velvollisuudet, ruokittu perhettä vähillä ruokavaroilla ja pelätty rintamalla olleiden läheisten puolesta. Useassa novellissa painajaismainen hahmo on tummissa vaatteissa pihaan saapuva pappi. Ensimmäinen mieleen tuleva ajatus ja huuto on: EI!. Yhdessä novellissa tyttö ajattelee, että ei avata ovea, silloin huono uutinen ei pääse sisälle. Monesta perheestä on rintamalla useampi mies. Ensimmäinen kysymys papille on: kuka heistä.

     Sotaan lähdön hetkellä äiti usein muistelee, millainen poika oli lapsena ja nuorena. Poika vakuuttaa parjäävänsä siellä jossain, mutta tuleekin takaisin arkussa, jonka päällä lukee “ei saa avata”. Jaakko Vuorelan äiti toteaa Niina Revon runollisessa novellissa kuolinuutisen saatuaan, että sotaan lähtiessään Jaakolla oli vain vähän mukanaan: muutama vaate, puukko ja vähän evästä. Toisessa lähdössä meni mukana paljon enemmän: koko elämä, kaikki mistä Jaakko oli haaveillut.

     Minua ehkä eniten koskettanut novelli oli Riikka Pulkkisen Sinä nouset ylös. Siinä vastavihitty vaimo Sirkka puhuu mielessään vihkilomalta rintamalle palanneelle upseerikokelas Jorma Kariluodolle. Kariluoto kokee isänmaallisuuden paineen kovana, hän haluaa olla luja ja torjua itsestään kaiken heikkouden. Hän haluaa pitää kiinni ihanteista ja pelkää niiden muuttumista pettymyksiksi. Sirkka puhuu hänelle näin, antaen myös yhden tulkinnan sodan syille: “Mutta anna kun kerron sinulle jotain rakkaudesta, rakkaani: rakastan myös sinun pimeääsi, rakastan sinun herkkyyttäsi jota tuskin koskaan voi erottaa siitä pimeästä jota ihminen aina kantaa mukanaan, pimeästä jota pelkäät ja jota sinä vihaat, nimität heikkoudeksi, sillä sinulle sopii paremmin vihata heikkoutta kuin myöntää olevasi herkkä ja avuton. Minä olen oppinut jotain pojista ja miehistä vuosieni aikana, katson isääni, katson naapurin poikia ja sinua, ja sen minä sanon, rakkaani, että usein te kaikki nimitätte omaa herkkyyttänne heikkoudeksi, eikä tätä koko jumalatonta raivoa, loputonta raastavaa vihaa olisi, jos kukaan ei sekoittaisi niitä toisiinsa.” Kariluoto tietää, että ylemmän johdon antama hyökkäyskäsky on mieletön, mutta hän ei voi perääntyä, vaan pakottaa miehensä eteenpäin, nostaa päänsä varvikossa ja…

     Risto Riitaoja on Tuntemattomassa sotilaassa se kovasti pelkäävä mies, jota alikersantti Lehto kurmoottaa. Hän kirjoittaa pappilassa piikana olevalle siskolleen kertoen pommituksista ja muista kauhuista, ja toteaa, ettei ole “missään  ennen tavannu niin julumia ihmisiä kun täällä”. Ruustinna lukee kirjeet ja moittii Riitaojaa tiukasti isänmaallisen taistelutahdon puutteesta ja sisaren pelottelusta. Se näyttää olevan kuitenkin enemmän ruustinnan yltiöisänmaallisuutta, sillä sisko pitää kirjeitä jännittävinä. Petri Tammisen huumori välähtää novellin lopussa, kun Riitaojan vanha äiti halua laittaa yhden lauseen siskon kirjeen mukaan: “Vaikka toiset siellä nyt ampuu niin älä sinä ampu”.

     Jotain muista novelleista vielä lyhyesti. Karun alikersantti Lehdon taustalla on karu lapsuus kiusattuna punikinpentuna. Lehdon entinen ystävä saa novellissa haltuunsa valokuvan, jossa Lehto yllättäen hymyilee elokuussa 1939 poutapilvet taustanaan. Petroskoin valtausta katsotaankin nyt sosialismin aatteen innostaman Veran näkökulmasta. Hän rakastuu suomalaiseen Urho Hietaseen, mutta romanssilla ei ole tulevaisuutta. Veran kohtalo onkin novellissa yllättävä. Tuula-Liina Waris on kirjoittanut hyvin elävän tuntuisen novellin Hietasen kotilomalla käynnistä, pääosin Varsinais-Suomen murteella, jota Hietanen puhuu Tuntemattomassa sotilaassa. Viimeisessä novellissa annetaan ymmärtää, että Antti Rokan jatkuvan pälätyksen syynä olisikin se, ettei hän kestä arkoja ja intiimejä asioita, kuten sitä, että Lyyti sairaalassa katsomassa käydessään sanoo kaikkien kuullen rakastavansa häntä.

     Vaikuttava ja koskettava kirja. Novellit ovat todellisen ja uskottavan tuntuisia. Ne laajentavat näkökulmaa siitä, mitä Tuntematon sotilas meille kertoo. Suosittelen kirjaa lämpimästi, jo ihan novellien hyvän tasonkin vuoksi.

Ihminen on kokonaisuus

Puhuin tästä aiheesta Vantaan Kotikirkossa 5.12.2017 ja muokkasin puheeni blogiksi.

Vuonna 1975 tuli julkisuuteen luterilainen pappi, terapeutti ja sielunhoitaja Erik Ewalds. Ewalds oli silloin Helsingin sairaalasielunhoidon johtaja. Hänestä tuli erittäin suosittu terapeutti ja luennoitsija yli seurakuntarajojen. Ewalds kirjoitti myös monta suosittua kirjaa.  

     Talvella 1976 lepäilin sängyllä yksiössämme Jyväskylässä ja kuuntelin, kun Ewalds keskusteli Pirkko Vuorisen kanssa radiossa. Ohjelma kesti ehkä tunnin, ja koko ajan tuntui aivan kuin jotain lämmintä olisi kaadettu sisääni. Kun olen jälkeenpäin miettinyt, mistä tuo kokemus johtui, niin uskon sen tulleen Ewaldsin uskonelämään liittyvästä kokonaisnäkemyksestä. Sen voisi ilmaista näin: OTETAAN TODESTA JUMALA JA OTETAAN TODESTA IHMINEN.

     Kun tämä periaate unohtuu, hengellisen elämän ja sielunhoidon alueelle tulee helposti kahdenlaista vinoutumaa. Toisaalta asioita hengellistetään liikaa tai psykologisoidaan liikaa.

     Mehän tiedämme Raamatusta, että ihminen on kokonaisuus: henki, sielu (tai psyyke) ja ruumis. Esimerkiksi 1. Tess. 5:23 Paavali kirjoittaa: ”Itse rauhan Jumala pyhittäköön teidät kokonaan ja varjelkoon koko olemuksenne, teidän henkenne, sielunne ja ruumiinne, niin että olette nuhteettomat Herramme Jeesuksen Kristuksen tullessa.”

Hengellistä ja psyykkistä ei voi erottaa

Uskonelämässä ja sielunhoidossa pitää aina muistaa, että psyykkistä ja hengellistä ei voi täysin erottaa toisistaan. Psyykkiset lainalaisuudet koskevat myös uskovia. Sielunhoitoprofessori Paavo Kettunen kirjoittaa kirjassaan Auttava kohtaaminen näin: “Hengellinen elämä on myös psyykkistä elämää ja jokainen uskonnollinen kokemus on myös psyykkinen kokemus”.

     Ja jotta tulee myös ruumis mainittua, niin psyyke voi vaikuttaa ruumiiseen niin, että siitä voi olla seurauksena ns. psykosomaattinen sairaus. Eriks Ewalds totesi, että psykosomaattisessa sairaudessa ruumiin kannettavaksi laitetaan se, mitä ei suostuta selvittämään ja hoitamaan psyyken tasolla.

     Alkuaikoina Erik Ewaldsia epäiltiin liiasta psykologisoimisesta. Kun Ewaldsia kuunteli ja luki, niin huomasi, että hänellä nimenomaan oli tasapainossa hengellinen ja psyykkinen alue. Ihmiset hakeutuivat sankoin joukoin Ewaldsin terapiaan juuri siksi, että hän pystyi katsomaan asioita sekä hengellisestä että psykologisesta näkökulmasta.

Hengellinen kasvu

Yksi Ewaldsin pääteesejä oli tämä: Ei voi kasvaa hengellisesti, ellei kasva ihmisenä. Kun ajatellaan Paavalin Galatalaiskirjeessä (5:22-23) luettelemia hengen hedelmiä (rakkaus, ilo, rauha, kärsivällisyys, ystävällisyys, hyvyys, uskollisuus, lempeys ja itsehillintä), niin eihän niitä voi syntyä ilman ihmisenä kasvamista. Jos ajateltaisiin mekaanisesti, että tällaiset ominaisuudet Hengen kautta ikään kuin siirrettäisiin ihmiseen, niin silloinhan ihminen olisi robotti, joka vain ohjelmoitaisiin uudelleen.  Kyllä asiat täytyy henkilökohtaisesti kohdata ja käsitellä, jos aikoo kasvaa.

     Kasvua ei pidä kuitenkaan kokea vaatimuksena, koska me elämme armon alla ja Pyhä Henki koko ajan vaikuttaa meissä, vaan mahdollisuutena kasvaa ja oppia tuntemaan todellinen minuutensa.

Psyykkisiä asioita, jotka vaikuttavat hengellisyyteen

Me elämme syntiinlankeemuksen maailmassa, joten meidän psyykkisessä kehityksessämme voi tulla vaurioita, jotka vaikuttavat hengelliseen elämäämme. Niitä ei pidä liikaa hengellistää, vaan hoitaa tarvittaessa myös terapian keinoin:

-       Me voimme jäädä ilman tarvittavaa rakkautta vanhempien taholta, tai jopa kokea huonoa kohtelua, ja sen takia meidän on myöhemmin vaikea ottaa myöskään Jumalan rakkautta vastaan

-       Erityisesti vaikea isäsuhde voi vääristää Jumala-suhdetta. Jumala voi tuntua ankaralta, puolueelliselta, heikolta jne.

-       Yliminä on vähän samanlainen käsite kuin omatunto, mutta ei ole sama asia.

Jos meidän kasvatuksemme on lapsena kovin autoritäärista ja vanhempien rakkaus on ehdollista, (jos olet kiltti, niin saat rakkautta) meille muodostuu vahva yliminä, joka on hyvin lähellä lain alla olevaa omaatuntoa. Yliminä koostuu vanhempien meille antamista normeista, jotka eivät ole meidän omiamme, ja se johtaa sellaiseen hengelliseen elämään, jossa ulkonaisesti omaksutaan kristillisiä tapoja, mutta pintaan nousevat uskonelämän ongelmat torjutaan. Tämä estää kasvamista. Evankeliumin täytyy saada vapauttaa ihminen yliminän vääristä normeista, niin että terve ja Jumalan sanaan sitoutunut omatunto pääsee toimimaan.

-       Masennus on vakava asia, joka pääasiassa pitää hoitaa sielunhoidon tai terapian keinoin eikä sitä pidä kovin helposti demonisoida eli selittää henkien aiheuttamaksi.

-       Ihmisen psyykkinen rakenne voi jäädä monista syistä hauraaksi, ja silloin kovin voimakkaasti kokemuksiin ja tunteisiin perustuva hengellisyys voi olla jopa vaarallista. Tiedän itsekin sellaisen tapauksen, että vauhdikkaassa ylistyskokouksessa mies meni psykoosin eikä ole tainnut siitä koskaan toipua.

-       Tunteet eivät sinänsä ole hyviä eikä pahoja. Niiden avulla terapeutti voi päästä sellaisten ongelman jäljille, joita ihminen ei itse tiedosta. Uskoa ei kuitenkaan kannata perustaa tunteisiin.

Hengellisiä asioita, jotka vaikuttavat psyykeen

Sitten esimerkkejä siitä, miten hengellinen elämä voi vaikuttaa psyykeen, ja siitä ettei myöskään pidä psykologisoida liikaa.

-       Aidon syyllisyyden ja synnintunnon käsitteleminen on vaikeaa monelle maalliselle terapeutille, ja he yrittävät helposti psykologian avulla häivyttää ne pois. Joku on kuitenkin osuvasti sanonut, että syntiä ei voi terapoida, se pitää tunnustaa ja hylätä, Jeesus vapauttaa sekä syyllisyyteen että syyllisyydestä. Kun me evankeliumin perusteella tiedämme, että voimme parannuksen tekemisen jälkeen oikeasti aloittaa uudelleen puhtaalta pöydältä, me uskallamme kohdata syyllisyytemme ja vapautua siitä. Ewalds kirjoitti näin: “Aito parannus merkitsee myös paranemista, koska ihminen on kokonaisuus. Anteeksianto vaikuttaa paitsi henkeen, myös sieluun ja ruumiiseen.”

-       Paavali kirjoittaa armosta näin (Tiitus 2: 11-12): “Jumalan armo on näet ilmestynyt pelastukseksi kaikille ihmisille, ja se kasvattaa meidän hylkäämään jumalattomuuden ja maailmalliset himot ja elämään hillitysti, oikeamielisesti ja Jumalaa kunnioittaen tässä maailmassa.” Wilfrid Stinissen täydentää asiaa näin: “Armo tunkee läpi luonnon, jalostaa, kohottaa ja muuttaa sen”.

-       Jeesus kehotti rakastamaan lähimmäistä niin kuin itseään. Kehotuksen loppuosa on kristillisyydessä usein unohtunut, kun ei ole ymmärretty oikein itsensä kieltämistä ja itsensä rakastamista. Itsensä kieltäminen tarkoittaa omista itsekkäistä päämääristä luopumista ja sitoutumista Jumalan tahtoon, ei suinkaan oman minuuden kieltämistä. Sillä on tietysti suuri merkitys ihmisen psyykelle, että hän rakastaa itseään, ja se on myös Jeesuksen mukaan lähtökohta sille, että pystyy rakastamaan toista.

Aina pitää kuitenkin muistaa, että kaikki psyykkiset haavat eivät välttämättä parane tämän elämän aikana. Paavali luettelee Roomalaiskirjeessä (8:38-39) asioita, jotka eivät voi erottaa meitä Jumalan rakkaudesta: ”ei kuolema, ei elämä, eivät henkivallat, ei mikään nykyinen eikä tuleva eivätkä mitkään voimat, ei korkeus ei syvyys ei mikään luotu voi erottaa meitä Jumalan rakkaudesta…”. Tähän luetteloon voidaan varmasti lisätä myös psyykkiset haavat. Nekään eivät erota meitä Jumalan rakkaudesta eivätkä vaikuta pelastukseen.

Lopuksi ajatuksia taivaasta

Meillä kaikilla on erilaisia mielikuvia taivaasta. Kukaanhan meistä ei tiedä tarkkaan, millaista siellä on. Uskon, että se tulee olemaan kaikille myönteinen yllätys. Paavali kävi taivaassa, mutta häntäkin kiellettiin kertomasta meille tarkemmin, kuten nähdään 2 . Kor. 12:3-4.

     Eräs helluntaisaarnaaja sanoi lähtevänsä taivaassa ensimmäisenä Jeesuksen kanssa kalalle. Minä voisin ehkä toivoa, että soitan taivaassa kitaraa yhtä hyvin kuin vaikkapa Eric Clapton.

     Tähän aiheeseen liittyen, minulla on ainakin kaksi toivetta taivaan suhteen:

Kun emme ole enää sidottuja aikaan, haluan käydä Jeesuksen kanssa uudelleen niissä tilanteissa, joissa minulle syntyi psyykkisiä haavoja, joita vielä 65-vuotiaanakin kannan. Taivaassa ne paranevat lopullisesti. Täällä maan päällä en taida ehtiä enää kaikesta parantua, vaikka saankin ottaa vastaan Jumalan ja vaimoni rakkautta.

     Toinen, mitä odotan taivaassa on se, mistä kerrotaan Ilmestyskirja 2:17: “Sille, joka voittaa, minä annan kätkettyä mannaa ja valkoisen kiven, ja siihen kiveen on kirjoitettu uusi nimi, jota ei tunne kukaan muu kuin sen nimen saaja.” Tuo nimi ei tietenkään ole vain sana tai kirjainyhdistelmä. Uskon että se kertoo, millaisena Jumala minut näkee.

  

Näen nyt Ninan toisin silmin

Suurin osa suomalaisista muistaa Nina Åströmin varmaankin Suomen euroviisuedustajana Tukholmassa vuonna 2000. Hän esitti laulun A Little Bit ja sijoittui jaetulle 12. sijalle. Itse olen ollut kuuntelemassa Ninaa hengellisissä tilaisuuksissa, mutta en ole tiennyt, miten laajaa hänen toimintansa laulaja-evankelistana on ollut kansainvälisesti. Asia selvisi luettuani Leevi Launosen kirjoittaman kirjan Nina Åström toisin silmin (Aikamedia 2016).

     Nina Åström on kotoisin Kokkolasta. Hän sai kokeilla pianonsoittoa ensi kerran Maila-tätinsä luona ekaluokkalaisena. Innostus syttyi heti. Kotiin hankittiin piano, ja Aaronin pianokoulun harjoitteleminen alkoi Keski-Pohjanmaan musiikkiopistossa. Klassinen nuoteista soitettava pianomusiikki ei kuitenkaan pitkään innostanut, ja Nina lopetti soittamisen. Innostus palasi 12-vuotiaana, kun kitaristiveli Olli opetti hänelle sointujen periaatteet ja Nina alkoi käyttää vapaata säestystä.

     Nina tuli uskoon 17-vuotiaana. Lukion jälkeen hän opiskeli englanninopettajaksi Turun yliopistossa. Hän esitti hengellistä musiikkia Turussa opiskelija- ja seurakuntailloissa lauluryhmänsä kanssa. Sieltä hänet bongattiin laulamaan ja soittamaan turisteille kesän ajaksi Temppeliaukion kirkkoon Helsinkiin. Hän esiintyi monilla kielillä aina turistiryhmän mukaan. Tätä jatkui kolme kesää 1980-luvun alussa.

     Valmistumisensa jälkeen Nina toimi vähän aikaa opettajana Kruunupyyssä, mutta koki, ettei se ollut hänen kutsumuksensa. Hän halusi laulaa ja puhua ihmisille Jeesuksesta. Keikkailun, työn ja perheen yhteensovittaminen ei oikein onnistunut. Nina jäi virkavapaalle ja keskittyi keikkailuun. Hän pääsi myös esiintymään ruotsinkieliseen televisioon. Jukka Leppilampi houkutteli Ninan eurooppalaisten kristillisten muusikoiden tapahtumaan. Sitä kautta hän pääsi esiintymään Hollannin kristilliselle tv-kanavalle. Keikkoja alkoi tulla ympäri Eurooppaa, ja kävipä Nina levyttämässä Amerikassakin, Nashvillessä. Euroviisut olivat tässä välissä vain sivujuonne, mutta Nina koki, että niilläkin oli merkitys hänen varsinaisen kutsumuksensa kannalta. Kuten myöhemmin kävikin ilmi.

     Ihan oma lukunsa ovat Ninan matkat venäläisiin vankiloihin. Hän on kiertänyt eri tiimien kanssa lähes joka puolella Venäjää. Matkat ovat olleet usein pitkiä ja vaikeita, ja tilanteet kovia kokeneiden vankien edessä pelottaviakin. Vangit ovat kuitenkin olleet hyvin vastaanottavaisia evankeliumille ja suhtautuneet pääosin kunnioittavasti Ninaan. Monet vangit ovat antaneet elämänsä Jeesukselle. Hyvin suuri merkitys venäläisille oli myös sillä, että hänen tiedettiin olleen euroviisuedustajana. Eräässä vankilassa porukan kingeillä oli vahva ote myös henkilökuntaan. He eivät pitäneet siitä, että Ninan konsertti järjestettiin heiltä kysymättä. Kingit olivat suunnittelleet aloittavansa mellakan kesken konsertin. Tämä kävi ilmi jälkeenpäin, kun eräs kingi tuli tunnustamaan asian vankilanjohtajalle. Hänen oli pitänyt antaa kädellä muille merkki mellakan aloittamisesta, mutta ihmetellen mies kertoi, että hän ei pystynyt nostamaan kättään kolmesta yrityksestä huolimatta, jokin voima esti sen!

     Nina kertoo olevansa hyvin tarkka musiikin suhteen. Jokaisen ohjelmistossa olevan kappaleen pitää olla sellainen, että hän tuntee sen aidosti omakseen ja pystyy esittämään laulun omana itsenään. Musiikkityyliään hän kuvailee pop-folkiksi, esimerkiksi gospel tai Hillsong-ylistysmusiikki eivät sopisi hänelle. Nina myös mietti pitkään, kun hänelle ehdotettiin levyn tekemistä Hilja Aaltosen sanoihin ja Hannu Huhtalan sävellyksiin, koska tyyli olisi vähän erilainen. Avoin taivas –levy kuitenkin tehtiin ja se on ylittänyt jo ainakin kultalevyrajan.

     Ninan mielestä musiikki sinänsä ei ole hengellistä tai maallista sen enempää kuin kitara, piano tai äänentoistolaitteet. Esittäjän hengellisyys ratkaisee. Nina ei pyri myöskään tekemään sanoituksia minkään kaavan mukaan, esimerkiksi tunkemalla lauluun tiettyä määrää Jeesus-sanaa tai kaanaankieltä, koska se ei hänen mielestään tee laulusta yhtään hengellisempää. Hän laulaa itselleen tärkeistä asioista ja koska hän on kristitty, se näkyy aina lauluissa, ja myös kaikessa esiintymiseen liittyvässä. Median merkitystä Nina pitää myös tärkeänä. Hän on julistanut evankeliumia laulamisen lisäksi noin 2000 haastattelussa.

     Ninan hengellisyys vaikuttaa kirjan mukaan hyvin raikkaalta ja terveeltä. Hän käyttää armolahjoja, mutta arvostaa kiihkotonta hengellisyyttä. Tervettä karismaattisuutta hän kertoo oppineensa pastori Seppo Juntusen tilaisuuksissa. Niissä tapahtui ihmeparantumisia, mutta Juntunen piti aina kiinni tärkeysjärjestyksestä: “Suurin ihme ei ole koskaan se, että ihminen parantuu. Paljon suurempaa on se, että hän löytää Kristuksen ja saa syntinsä anteeksi.”

     Nina toteaa, että on ihan kiva, jos joku tulee kertomaan, että hän laulaa hienosti. Mutta: “Eniten minua innostaa se, että kerran taivaassa joku tulee kertomaan, että eräällä keikallasi minäkin kuulin sanoman Jeesuksesta, ja siksi olen nyt täällä.”

Käännä kasvosi meidän puoleemme

Kirjoitin tällaisen kolumnin seurakuntamme Vantaan Kotikirkon Suola-lehteen.

Olen viime aikoina lukenut ja kuunnellut teologi Paavo Kettusta. Hän tutki Itä-Suomen yliopistossa ihmisten kokemuksia ripistä heidän lähettämiensä kirjeiden perusteella. Kävi ilmi, että vaikka ripissä, psykoterapiassa ja sielunhoidossa käsitellään paljon tekoja ja syyllisyyttä, häpeä on yhä suurempi ongelma nykyajan ihmisille. Se ilmenee kelpaamattomuuden ja riittämättömyyden tunteena, ja kahlitsee elämää. Kettusen sanoin: syyllisyys liittyy tekemiseen, häpeä olemiseen, syyllisyys on tietämistä, häpeä sitä miltä tuntuu. Häpeä vaurioittaa itsetuntoa, aiheuttaa ulkopuolisuuden tunnetta ja vaikuttaa negatiivisesti ihmissuhteisiin ja jumalasuhteeseen. Häpeä voi myös viedä tulevaisuuden toivon. Kettunen on toiminut vuosikymmeniä sielunhoitajana ja nähnyt, miten uskovienkin kohdalla häpeä on suuri ongelma, ja joskus sitä on vaikea erottaa syyllisyydestä.

Psykologisesti häpeän syntyä selitetään eri tavoin. Psykoanalyysin mukaan se syntyy lapsen varhaisvaiheissa, kun vastavuoroinen suhde hoitajan kanssa ajoittain epäonnistuu. Kehityspsykologian mukaan häpeä syntyy vasta siinä vaiheessa, kun lapsen oma moraalinen arviointikyky kehittyy. Vahvaa näyttöä on kuitenkin siitä, että häpeä on varhaisempi kokemus kuin syyllisyys.

Raamatun alkukertomuksia luetaan yleensä tottelemattomuuteen liittyvänä syyllisyyskertomuksena. Kettunen näkee niissä myös häpeäkertomuksen, jossa oleellisinta on Jumalan ja ihmisen välisen suhteen rikkoutuminen. Jumalan ensimmäinen kysymyshän häveten piiloutuneelle Aadamille oli ”Missä sinä olet” eikä ”Mitä pahaa olet tehnyt”. Jumala huhuilee ihmistä paratiisin illassa ja haluaa luoda yhteyden uudelleen.

Seurakunta taas voi aiheuttaa uskovalle hengellistä häpeää, jos uskonelämän ihanteeksi asetetaan epärealistisia vaatimuksia, joihin heikompi uskova ei koskaan yllä.

Ennen kuin siirrytään traumatisoivan häpeän parannuskeinoihin, täytyy todeta, että on olemassa tietysti tervettäkin häpeää. Se suojelee ihmisen minuutta ja asettaa rajat, joiden ylittäminen voi vaurioittaa elämää. Toisten ihmisten kanssa toimittaessa terve häpeä ilmenee kunnioittavana ja hyvänä käytöksenä.

Kettunen painottaa voimakkaasti sitä, että synninpäästö ja anteeksiantamus on ratkaisu syyllisyyteen, mutta ei traumatisoivaan häpeään. Jos tällaiseen häpeään tarjotaan anteeksiantamusta, se luo autettavalle kuvan, että hän on tehnyt jotain väärin. Häpeän tunne ei ole syntiä.

Parantumisen lähtökohta on sen oivaltaminen, että ihmisen arvo perustuu luomiseen. Jokainen on luotu Jumalan kuvaksi. Ihmisen arvo ei siis perustu hänen suorituksiinsa. Tämä lähtökohta on tärkeää muistaa myös seurakunnassa. Kettunen painottaa voimakkaasti, että seurakunnan tulee olla myös olemisen, ei vain toimimisen yhteisö. Seurakunnan jäsenen täytyy saada kokea rakkautta ja huolenpitoa ihan omana itsenään.

Kettunen arvelee, että Herran siunauksessa ei varmaankaan turhaan sanota samaa asiaa kahteen kertaan: ”kirkasta meille kasvosi” ja ”käännä kasvosi meidän puoleemme”. Ihminen saa kokea tulevansa Jumalan silmissä nähdyksi, vastaanotetuksi ja rakastetuksi. Seurakunnan ja seurakunnan sielunhoidon tulisi välittää omalta osaltaan tätä samaa kokemusta. Pappi ja kirjailija Henry Nouwen onkin todennut, että sana, jonka hän haluaisi jäävän jokaisen mieleen, on ”rakastettu”. Hengellinen elämä on Nouwenin mielestä ennen kaikkea rakastettuna olemista. Erityisen tärkeää tämä on ihmiselle, joka kärsii traumatisoivasta häpeästä.

Kettusen mukaan ratkaisu traumatisoivaan häpeään ei siis ole synninpäästö ja anteeksianto, koska ne viittaavat siihen, että ihminen on tehnyt jotain väärin. Myöskään hengelliset harjoitukset, moraalinen elämä tai onnistumisen elämykset eivät lopullisesti paranna, koska ne taas viestittävät sitä, että ihmisen tulisi olla hyväksymiskelpoinen, jotta voisi tuntea itsensä hyväksytyksi. Kettusen mukaan Jumalan armo selättää häpeän: ”Armo ottaa vastaan koko minuutemme, ilman että jäljelle jää yhtään mahdollisuutta tulla hylätyksi”.

Paavo Kettunen on kirjoittanut aiheesta kirjat Kätketty ja vaiettu ja Häpeästä hyväksyntään.