Odota minua siellä, missä on jo aamu

Eilen perjantaina sain jo toisen suruviestin lyhyen ajan sisällä. 56-vuotias siskoni kuoli syöpään. Taistelu oli pitkä ja lopulta jo uuvuttavakin.

Muistan hyvin, kun maaliskuussa 1960 tuli laitokselta tieto, että minulle on syntynyt sisko. Olin kansakoulun ensimmäisellä luokalla Saarijärven Kalmarissa. Äitiä ja siskoa kotiin odotellessa kävin ostamassa tutin Kalmarin Osuuskaupasta.

Seuraava muistikuvani on se, kun siskoni itki kamarissa kopassaan ja minä kävin laittamassa hänelle tutin suuhun. Kun tulin tupaan, kyläilemässä ollut naapurin Vihtori ihmetteli, mitä tein vauvalle. Ylpeänä vastasin, että annoin vaan tutin suuhun.

Myöhemmältä ajan muistan, kun harjoittelin nyrkkeilyä ja siskoni oli harjoitusvastustajana. Löin tietysti pääasiassa vain ilmaan, mutta kerran vahingossa vähän osui häneen. Siskoa pikkuisen itketti, mutta yhteistuumin olimme mahdollisimman hiljaa. Hain hänelle tuvasta vaivihkaa jotain hyvää syötävää ja hieroimme kipeää kohtaa. Kerran taas lähdin kotiväeltä salaa Tunturi-mopolla tapaamaan noin 30 kilometrin päässä asunutta tyttöystävääni. Vain siskoni tiesi lähdöstäni ja kertoi asian muille sitten kun olin jo häipynyt. Kotiin tultuani sain todella tylyn vastaanoton. Minulle ei annettu edes iltaruokaa. Siskoni salakuljetti kuitenkin ruokaa pienissä erissä.

Siskoni kertoi myöhemmin, että kun lähdin ammattikouluun Jyväskylään ja olin viikot siellä, hän lauantaina iltapäivällä katseli ikkunasta, koska nousen ylös läheistä mäkeä ja tulen viikonlopuksi kotiin.

Siskoni seurasi minua uravalinnassa: lähti latojan/tekstinvalmistajan oppiin Jyväskylään. Siinä ammatissa hän olikin koko työuransa ajan.

Vuonna 1980 siskoni tapasi elämänsä miehen Rauman rautatieasemalla ja asui siitä lähtien Raumalla. Ensimmäisen lapsen saimme molemmat suunnilleen yhtä aikaa 1980-luvun alussa. 

Vuosien varrella olimme milloin enemmän milloin vähemmän yhteydessä toisiimme. Aina kuitenkin yhteys säilyi. Viime vuosina tapaamiset lisääntyivät, ja erityisesti kolmen vuoden sairastamisen aikana tapaamisia oli aika paljonkin. Toivo ja epätoivo vaihtelivat, ja lopputulos oli sitten kuitenkin ikävä. Viikkoa ennen kuolemaa puhuimme puhelimessa. Siskoni ääni oli jo väsynyt ja puhe tuli vähän harvakseen, mutta ajatukset olivat ihan selkeät. Emme kuitenkaan hyvästelleet, koska odotimme elämän vielä jatkuvan.

Sen perusteella, mitä viimeisinä aikoina juttelimme, voin sanoa siskolleni hengellisen laulun sanoin: odota minua siellä, missä on jo aamu.

Have You Ever Seen the Rain?

Onnenpoika on mielenkiintoinen elämäkerta amerikkalaisesta Creedence Clearwater Revival (CCR) –bändin nokkamiehestä John Fogertysta. Bändi toimi alkuperäisessä kokoonpanossa vain vuodet 1968-1972, mutta se oli Beatlesin hajottua hetken aikaa maailman suosituin bändi. John Fogerty teki alussa kaikki biisit, joista tunnetuin lienee Proud Mary, jota Elvis ja Tina Turnerkin ovat esittäneet. Moni tunnistaa myös vaikkapa biisit Who’ll Stop the Rain tai Have You Ever Seen the Rain. Kappaleet ovat sinänsä yksinkertaisia, mutta tarttuvia. John toteaakin kirjassa: “Yksi Creedencen suurista salaisuuksista oli se, että musiikki oli äärimmäisen yksinkertaista, mutta oikealla tavalla yksinkertaista”.

John kiinnostui musiikista hyvin nuorena ja hankki levyjä ja kitaran heti kun sai rahat tienattua. Hän kertoo jo lapsena rakastaneensa levyjen analysointia. Omat laulunsa hän näki alusta lähtien kokonaisuuksina, joilla oli tietty tyyli, soundi ja esitystapa. Laulut saattoivat liittyä lapsuumuistoihin ja muhia kauan muistivihossa ennen kuin ne syntyivät lopullisesti. Ehkä ne sen vuoksi ovat niin eläviä ja osuvia. Johnille laulut näyttävät olevan niin kuin kirjailijalle henkilöt: ne elävät omaa elämäänsä ja aiheuttavat yllätyksiäkin. John oli alkuaikoina hyvin tuottelias. Vuonna 1969 CCR julkaisi kolme albumia, joista jokainen nousi USA:n myyntitilastojen huipulle.

John tietää etukäteen tarkkaan millaisen laulun hän haluaa tehdä ja pyrkii lopputulokseen jääräpäisesti. Hän myöntää olevansa perfektionisti ja kontrollifriikki. Rumpalit ovat olleet hänen kanssaan kovilla, koska iskut eivät Johnin mielestä aina osuneet tarkasti kohdalleen. Cotton Fields –coverin rumpujen iskuja hän siirsi kohdalleen analogiatekniikan aikana masternauhaa editoimalla. Kerran hän ajeli Meksikon rajalla autollaan ja kuuli autoradiosta Cotton Fieldsin. Edelleenkään sen iskut eivät olleet ihan kohdallaan…

Mielenkiintoista kirjassa on sekin, että John kertoo monen biisin kohdalla, millä kitaralla hän soittaa levyllä ja kommentoi muutenkin eri kitaroita ja kitaristeja.

CCR:ssa oli sovittu, että kaikki päätökset tehdään yksimielisesti, mistään ei äänestetä. Käytännössä John oli kuitenkin kiistaton johtaja. Hän teki biisit, kertoi miten ne esitetään, lauloi jäljittelemättömällä äänellään, soitti soolokitaraa jne. Usein hän omien sanojensa mukaan joutui myös keksimään basistille kuviot, soittamaan muutamissa kohti useita instrumentteja itse ja laulamaan kaikki stemmat. Travelin’ Bandissa John soittaa jopa saksofonia. Tämä johti ajan mittaan toisten kateuteen ja riitoihin. Komppikitaristina toiminut Johnin veli Tom jätti bändin jo 1971 ja lopullisesti se hajosi 1972. Tom kuoli 1990. Hänen ja kahden muun jäsenen kanssa välejä ei koskaan saatu enää kuntoon. Välejä hiersi myös huono sopimus levy-yhtiö Fantasyn kanssa. Tällainen tuntuu ikävältä hienojen alkuaikojen jälkeen.  Have You Ever Seen the Rain kertoo bändin hajoamisesta.

Tulee mieleen John Lennonin ja Paul McCartneyn riitaantuminen. Kerrotaan, että Paul kävi soittamassa Johnin ovikelloa New Yorkissa vähän ennen kuin John ammuttiin, mutta kukaan ei avannut ovea.

John Fogertylle CCR:n hajoaminen oli kova isku ja hän olikin pitkään aivan hukassa elämässään. Yhdessä vaiheessa hän oli yhden miehen bändi. Centerfield–albumilla John soittaa ja laulaa kaikki osuudet itse. Se vaati paljon treenausta, mikä onkin Johnille tyypillistä. Ihailla täytyy hänen treenauksensa määrää, kun olen itse niin laiska harjoittelemaan. John on aina ollut myös innokas oppimaan toisilta kitaristeilta.

Elämään toi uuden valon Julie, Johnin toinen vaimo. Häntä John ei lakkaa ylistämästä. Julie on toiminut Johnin managerina ja koko viisihenkinen perhe on ollut mukana kiertueilla Eurooppaa myöten. Julie kertoo kirjassa, että hän on kiertueilla “puskemassa pilviä pois, jotta tähti voi loistaa”. Ja 70-vuotiaana tähti loistaa edelleen.

Rukous luo yhteyden Jumalaan

Seurakuntamme, Vantaan Kotikirkon, juuri ilmestyneessä Suola-lehdessä julkaistu kolumnini:

Aika monta rukousta olen ehtinyt lausua 43:n uskossaolovuoden aikana. Matkan varrella on vaihdellen opetettu, että rukous pitää kohdistaa Jumalalle Jeesuksen nimessä tai joidenkin mukaan ehdottomasti Jeesukselle itselleen. Pyhää Henkeäkin olen kuullut rukoiltavan. Itse en ole ollut kovin tarkka. Uskon, että yläkerran väki ohjaa rukoukset oikeaan pinoon tai kansioon.

Paavali kehottaa rukoilemaan lakkaamatta. Pystynkö siihen? Kirjaimellisesti en. Ajattelenkin Paavalin tarkoittavan, että tärkeintä on pysytellä jatkuvasti sellaisessa tilassa ja suhteessa Jumalaan, että voin koska tahansa sanoa Hänelle jonkin asian. Owe Wikström kirjoittaa kirjassaan Häikäisevä pimeys: ”Niin kutsutut salamarukoukset ovat tärkeä keino pitää yllä Jumalan läsnäolon tuntua. Katsahtamalla ylös, muistamalla hetken Jumalaa, voi löytää kosketuksen itseensä kaikkina aikoina, olipa tekemässä mitä tahansa.”

Omien rukousten rinnalla toisten uskovien antama rukoustuki on arvokas asia. Olin itse vuosia sitten menossa isoon leikkaukseen, jossa lisäpelotteena oli se, mitä operaatiossa paljastuu. Kuljin rukousjonosta toiseen. Sain paljon rohkaisua ja tukea eri seurakunnista. Erityisesti jäi mieleen tapaus Helsingin Siionseurakunnasta. Lähdin kokouksesta sunnuntai-iltana ja sanoin eräälle naiselle, että operaationi on ylihuomenna aamulla. Nainen vastasi, että juu tiedän, minulla on kännykkä piippaamassa silloin, että muistan rukoilla puolestasi. Operaatio meni hyvin.

Rukousaiheita aina riittää sekä omien asioiden että läheisten ja ystävien puolesta. Pidän yllä wordilla kirjoitettua rukouslistaa, koska sitä on helppo päivittää. Yleensä lista kyllä lähinnä pitenee. Aina en ehdi enkä jaksa kaikkea Jumalalle luetella. Silloin turvaudun Jesajan kirjan kohtaan 37:14. ”Kun Hiskia oli ottanut kirjeen lähettiläiden kädestä ja lukenut sen, hän meni temppeliin ja levitti se Herran eteen.” Teen ihan konkreettisesti samoin. Nostan rukouslistani ilmaan ja sanon Jumalalle, että näet mitä kaikkea olen tähän kirjoittanut.

Jumalan kuunteleminen rukouksessa vaatii ainakin minulta enemmän kuin anominen. Se edellyttää keskittymistä ja odottamista. Ymmärryksen tasolla toki tiedän, että suhde rukouksen kohteeseen on arvokkaampi kuin saadut vastaukset. Ylistyksessä ja kiitoksessa on myös yhä opettelemista. Pitäisi oppia kiittämään enemmän siitä, mitä Jumala on kuin siitä, mitä Hän tekee.

Uskonelämän alkuaikoina, vapaiden suuntien piireissä pyöriessä, valmiit rukoukset tuntuivat hengettömiltä ja liturgisilta kaavoilta. Koenkin rukouksen ennen kaikkea niin, että voin jutella Jumalalle kaikista asioista. Ja Jumalahan tuntee minut läpikotaisin, Hänelle ei kannata esittää mitään. Joihinkin tilanteisiin, kuten seurakunnallisten toimitusten yhteyteen, valmiit rukoukset sopivat minusta kuitenkin hyvin. Ne edustavat omalta osaltaan jatkuvuutta niin kuin toimitukset itsekin.