Kesäolympialaiset

Talvi alkoi valua pois pieninä puroina. Koulussa väsytti, ja hiihtohousut tuntuivat hiostavilta. Oli se ainoa aika vuodesta, jolloin ei oikein ollut tekemistä. Suksi ei enää luistanut ja pyörästäkin oli lähinnä harmia kelirikkoteillä. Mieltä kutkutti vielä se, että olin rakastunut yhteen meidän luokan tyttöön. Hän pyrki liittymään joka ajatukseen. Istuskelin potkukelkassa pihassa ja katselin haaveillen alas kylälle. Valo täytti maalaistalon pihan aivan kuin aitan ja navetan seinissä olisi ollut peilejä.

Aloitimme palkintojen tekemisen omia kesäolympialaisia varten jo kevättalvella. Naapurin Kari tuli meille koulun jälkeen. Nousimme vintille, jossa oli pahvilaatikoissa vanhoja lehtiä vuosien ajalta. Keräsimme niistä urheilijoiden kuvia. Leikkasimme lasiveitsellä vanhoista ikkunaruuduista pieniä palasia, kiinnitimme kuvat niihin ja teippasimme taustan umpeen ikkunaliimapaperilla. Kirjoitimme palkintoon lajin ja sijoituksen. Uppouduimme hommaan niin, että muistimme käydä navetan nurkalla vasta pitkän pidättelyn jälkeen. Illan hämärtyessä Kari juoksi kotiinsa kiihdyttäen vähän vauhtia vanhan pelottavan riihen kohdalla.

Meidän aitan päässä oli pieni urheilukenttä. Odotin malttamattomana sen lumien sulamista. Kävin usein aitan nurkalla tarkastamassa tilanteen. Olin nähnyt televisiossa jollain urheilukentällä käytettävän Kentänhoitokirjaa. Tein oman sellaisen sinikantisesta vihkosta. Suunnittelin siihen toimenpiteitä kesäksi. Isää vähän huvitti, kun olin niin tohkeissani.

Alkukesästä ilmat olivat jo niin lämpimiä, että juoksentelin ulkona usein tiikerinnahkaa muistuttavissa uimahousuissani. Kerran menimme Karin kanssa uteliaina kurkkimaan läheisellä Imatran sähkölinjalla häärääviä asentajia. Ne ottivat meidät yhtäkkiä kiinni ja ruiskuttivat jotain sprayta housuihimme. 

 - Nyt pippeli kuivuu vähitellen pois, miehet sanoivat.

Se huolestutti pitkän aikaa. Välillä piti kurkkia salaa uimahousuihin.

Vähän ennen juhannusta maitolavoihin ilmestyi julisteita, joissa mainostettiin Saarijärven kansainvälisiä juhannuskisoja. Tavasimme polkupyöriin nojaten vaikeita ulkolaisia nimiä osanottajaluetteloista. Ihmettelimme ja väittelimme pitkään mitä lyhenne mm. tarkoitti, kunnes meitä vanhempi Niittyahon Arvo tuli ja tyrmäsi arvauksemme.

- Ei se tarkoita myöskin mukana, se tarkoittaa muun muassa.

Juhannuspäivänä odottelimme juhannuskisoihin kuljettavaa linja-autoa Matkahuollon rappusilla. Muistelin parin vuoden takaista juhannusaattoa. Arvo oli tullut pyytämään mukaansa kylän juhannusjuhliin, ja ihme kyllä äiti oli päästänyt minut. Ajoin pyörällä muutaman metrin Arvon jäljessä ja uhosin, mitä kaikkea tekisin juhlilla. 

- Pienemmät pojat heitän vaikka jokeen, jos eivät ole kunnolla.

Perillä olimme kuitenkin molemmat hiljaista poikaa. Varsinkin kun paikalla oli myös pappi ja rukoushuoneen väkeä. Mutta ilta päättyi juhlallisesti: juuri kotiin tullessani iltauutisissa kerrottiin, että Pentti Nikula oli Kauhavalla hypännyt uuden seiväshypyn maailmanennätyksen, 494. Ryntäsin ulos huutamaan Arvon perään, mutta hän oli jo ehtinyt kadota metsän siimekseen. Sinä juhannuksena muodostimme pienen valtuuskunnan ja menimme hyvissä ajoin ennen kisojen alkua tutkimaan oikeaa seiväskuoppaa. Ehdimme juuri saada tarkat mittaukset suoritettua, kun järjestysmiehet tulivat ajamaan meidät aidan toiselle puolelle. Kisojen aluksi Pentti Nikula kukitettiin. Taputin niin, että jäätelö meni pitkin teryleenihousuja.

Seiväshyppy oli vielä näissäkin juhannuskisoissa suosikkilaji. Seurasimme jännityksellä lasikuituseipään taipumista. Kielloista huolimatta livahdimme kentälle metsästämään nimikirjoituksia. Se oli seikkailua varsinkin heittolajien aikana, kun täytyi väistellä moukaria ja muita lentäviä esineitä. Kaksi juhannuspäivää kiersimme kenttää olkihatut päässä ja törsäsimme kaikki mukaan annetut rahat limsaan, jäätelöön ja karkkeihin. Maha tuli niin kipeäksi, ettei kotiin tullessa ollut puhettakaan perunoiden ja kastikkeen syömisestä. Vähän haikea oli tunnelma, mutta onneksi omat kisat olivat vielä edessä.

Kesäolympialaiset voitiin pitää vasta kun sukulaispojat Teuvo ja Hannu tulivat perheensä kanssa meille kesälomaa viettämään. Heitä odotellessa kunnostimme Karin kanssa urheilukenttää. Korjailimme seiväskuoppaa ja paloittelimme saksilla superlon-patjan alastulokasaan sahanpurujen sekaan pehmikkeeksi. Otimme isän Jawa-moottoripyörän työkalulaatikosta eristysnauhaa ja kiersimme sitä puuseipääseen otekorkeudelle; niin olimme nähneet Nikulankin tekevän. Kaivoimme pituuhyppykasan pohjan syvemmäksi tai toimme siihen uutta hiekkaa maitokärryillä. Nikkaroimme puusta märkäesteen estejuoksua varten ja kaivoimme haudan vedelle. Löimme maalikepit juoksuradan päähän. Toiseen keppiin tehtiin halkio, josta maalinauha luisui pois, kun joku tuli maaliin. Lopuksi leikkasimme palan vanhasta lakanasta ja piirsimme siihen olympiarenkaat. Lippu vedettäisiin lipputankoomme kisojen alkaessa. Vaarin kanssa tuli erimielisyyttä metrinmitan lainaamisesta.

-      Teidän tulokset ei nyt ole niin sentin päälle, hän ärähti.

Ihmettelimme suuresti moista näkemystä. 

Eräänä iltana tullessani Karin luota kylästä huomasin, että pyykkinarujen päälle oli tuotu patjoja tuulettumaan. Arvasin heti mistä oli kyse ja juoksin loppumatkan. Talon päädyssä seisoi kesävieraiden kuplavolkkari. Tuvasta kuului tavallista äänekkäämpää puheensorinaa, jota kissakin näytti pihassa ihmettelevän korvat luimussa.

Teuvo ja Hannu tulivat pihaan minut huomattuaan. Ensimmäisenä he kertoivat saaneensa bambuseipään. Se oli pitänyt kuitenkin jättää kotiin; kaikkia vähän nauratti ajatus seipäästä volkkarin katolla. Teuvolla oli kengurunnahasta tehdyt piikkarit. Niitä piti heti kokeilla. Selvästi olivat kevyemmät ja varmasti vaikuttivat tuloksiin. Pojat olivat saaneet myös pienen avokelanauhurin, jossa heillä oli nauhalla uusimmat suosikkisävelmät. Olin itse saanut talvella kitaran lainaksi sukulaismieheltä. Se tuli viritettyä ensimmäisen kerran nyt kun Teuvo oli kavereiltaan oppinut virittämisen. The Sounds -yhtyeen Emman rautalankaversiosta oli alkanut kitaravillitys ja jokainen halusi oppia soittamaan kitaraa. Korvakuulolta sitä täytyi yrittää opetella.

Urheilimme siitä lähtien niin paljon kuin ehdimme. Kesäaamut alkoivat usein samalla tavalla: äiti herätti ajamaan lehmiä pellolle. Nousemista pitkittäessä kuulimme joskus niittokoneen säkätyksen pellolta, ja aamun täytti leikatun heinän tuoksu. Jäsenet olivat kipeät edellisen päivän urheilusta. Aamuisin venyttelimme niin kauan, että pystyimme juoksemaan täysillä. Sitten mentiin aamiaiselle. Join kahvia termospullosta ja laitoin reilusti voita vehnäsen päälle. Teuvo ja Hannu joivat vain teetä. Väittelimme usein kumpaa kannattaa juoda, teetä vai kahvia. Olin väittelyssä alakynnessä.

-      Tietokoneen keksijäkin juo teetä, väittivät pojat.

Kartoimme kaikin keinoin töihin joutumista. Heinäntekoa ei voinut kuitenkaan maalaistalossa välttää. Aiempina kesinä meillä pojilla oli ollut urakkana 12 seivästä päivässä, mutta nyt piti jo olla koko päivä pellolla.

-      Eikö tähän heinien kuivattamiseen mitään parempaa keinoa olisi, kirosimme usein.

Onneksi oli kylmää vettä tonkassa ladon nurkalla, ja päivällä äiti toi vehnästä ja lasipulloissa kahvia. Nauhuria ei saanut kuunnella, kun aikuiset eivät kestäneet Beatlesien huutamista; laulua se ei heidän mielestään muistuttanut eikä siinä ollut eri säveliä, vaan kaikki oli yhtä pötköä. Minun oli sellaista puhetta mahdotonta ymmärtää. Juuri beatlepoikien melodiat olivat alussa saaneet höristämään korvia että voiko tällaista musiikkia ollakaan. Olin ollut aivan kananlihalla, kun All My Loving oli alkanut soida radiossa talvella. 

-      All My Loving tarkoittaa kirje sulle, valistin koulussa luokkakavereitani.

Luulin, että laulut käännetään suoraan englannista suomeksi. Eeron ja Jussin suomenkielinen versio oli nimeltään Kirje sulle. En viitsinyt mainita koko asiasta Teuvolle ja Hannulle, he olivat sentään oppikoululaisia. 

Yhtenä päivänä luulimme saaneemme vapaapäivän, mutta sitten kaivon pumppu meni rikki. Meidän poikien käskettiin hakea tonkalla vettä naapurin lähteestä. Helle oli niin kova, että tuskin silmät pysyivät auki. Otimme nauhurin mukaan maitokärryihin ja kuuntelimme lauluja uudelleen ja uudelleen. Se oli minulle juhlaa, koska meillä kotona musiikkia kuuli vain putkiradiosta. Suosikkilevyjä piti kytätä koko ajan. Saunaan lähtemistä täytyi pitkittää ja seisoa tuvassa pyyhe kainalossa, kun lauantain toivotut levyt tulivat niin pahaan aikaan. Radion lisäkaiutin oli kesäisin ulkovintillä. Laitoin usein radion tuvassa auki ja kiipesin vintille kuuntelemaan. Juuri kun sain otettua hyvän asennon, vaari sulki radion.

Uintireissuja saatettiin tehdä monta päivässä. Kun koulussa oli uskontotunnilla luettu paratiisista, olin sijoittanut sen mielessäni meidän uimarantaan. Rannassa oli tuuhea nurmikko ja hiekkakasa vauhditonta pituushyppyä varten. Tiheä lepikko ympäröi rannalla olevaa penkkiä. Tunnelmaa paransi vielä se, että osa aikuisistakin tuli joskus uimaan. Heidän hyväntuulisia juttujaan oli mukava kuunnella. Järvi oli ison mäen alla, ja kun sieltä nousi takaisin pihaan, oli taas kuuma.

- Oliko vesi märkää, kysyi Anttilan Juuso, kun pääsimme mäen päälle.

Vihdoin koitti olympialaisten ensimmäinen päivä. Olimme laittaneet aitan seinään niistä ilmoituksen. Korjasimme kuitenkin äkkiä ikärajan alemmas kun tajusimme, että oikeissa kisoissakin menestynyt isompi sukulaispoika saattaisi tulla kylään pahaan aikaan. Iltaan tuntui olevan pitkä aika. Onneksi pääsimme volkkarin kyydissä kirkonkylälle. Vähän pelotti ehdimmekö kilpailun alkuun mennessä takaisin, mutta auton kyytiä ei koskaan saanut liikaa. Matkalla mietimme mitä beatlesit tekivät Englannissa juuri silloin.

Kotiin tultuamme meitä odotti järkytys. Naisväki oli ripustanut pyykit kuivumaan kentän juoksuradan kohdalle. Saimme onneksi neuvoteltua niiden siirtämisen ennen kuin miehet ehtivät puuttua asiaan. Ei olisi mitenkään voinut olla varma mille puolelle he olisivat asettuneet, jos olisimme nostaneet rähinän. Eivätkä he olisi muuttaneet sitten enää mieltään niin kuin naiset.

Illalla Kari, Arvo ja Pienimäen Reijo saapuivat juhlaliputetulle kentälle. Olin hakenut vintiltä isän autoilijan koppalakin päähäni ja tehnyt Seura-lehdestä tötterön, joka toimi kovaäänisenä. Julistin kisat avatuksi. Televisiosta nähdyn mallin mukaan marssimme aluksi jonossa juoksuradan ympäri lippua kantaen. Arvo ja Reijo olivat sen verran isompia, etteivät oikein päässeet juhlatunnelmaan, vaan pelleilivät aina kun silmä vältti. Tunnelmaa ei nostanut sekään tieto, että he olivat edellisenä kesänä paiskoneet palkinnot metsään mentyään olympialaisista kotiin. Pojat lupasivat kuitenkin olla kunnolla ja kisat alkoivat.

Avauslaji oli 10 metrin juoksu. Kaikki juoksut maratonia lukuunottamatta jokainen juoksi yksin. Aikaa otettiin Teuvon rannekellon sekundaattorilla. Avauslajin ajat vaihtelivat kahden sekunnin molemmin puolin. Keihäänheitossa kentän pituus ei riittänyt, isommat heittivät perunapellolle saakka. Sieltä kun keppiä kaivelimme, niin vaari koputti vihaisena tuvan ikkunaan otsa ikkunanpuitteeseen painettuna. Pituushypyssä taas pienemmillä oli vaikeuksia hypätä kasaan asti. Ponnistuslankku oli kuitenkin kaivettu oikeaoppisesti maahan eikä sen siirtämiseen voitu tunnelman kärsimättä ryhtyä.

Välillä tapahtui järjestyshäiriö. Naapurin tytöt tulivat seuraamaan kisoja ja alkoivat pelleillä. Laitoin koppalakin päähän ja kävin stadionpoliisin ominaisuudessa kalauttamassa toista kepillä jalkaan. Arvosta ja Reijosta ei taas tiennyt kenen puolella olivat. Piti vähän leikkiä miestä tyttöjen nähden.

Kisat jatkuivat juoksulajeilla. Kun juostiin koko ratakierrosta, jonkun täytyi aina olla toimitsijana ja pitää ketjussa kiinni ollut Raiku-koira pois radalta. Ensimmäisen päivän viimeisenä lajina oli korkeushyppy. Osa hyppäsi saksityylillä, osa oli oppinut Neuvostoliiton Valeri Brumelilta kierähdystyylin. Kaikki matkivat oikeita hyppääjiä huojumalla edestakaisin pitkän aikaa keskittyessään. Yhteispistemäärät menivät ensimmäisen päivän jälkeen lähes ikäjärjestyksessä, vain Teuvo pystyi kiilaamaan Arvon ja Reijon väliin. He lähtivät kotiin taskut täynnä palkintoja ja me katselimme epäilevinä perään.

Toisen kilpailupäivän alussa Arvo ja Reijo pitivät taas peliään. He harjoittelivat kuulantyöntöä tiilellä. Yhtäkkiä tiili kumahti päähäni. Horisontti keinui hetken silmissäni. Vilkaisin äkkiä tupaan päin, ettei vaan kukaan nähnyt. Kisojen jatkamisen kannalta tuntui viisaimmalta painaa asia villaisella, vaikka olisi tehnyt mieli poikia vähän säikäyttää.

Ensimmäisenä juostiin 20 metrin aidat. Kaksi aitaa sille matkalle saatiin juuri ja juuri mahtumaan. Toisena lajina oli estejuoksu. Kuivaesteenä toimi sahapukki. Märkäesteen estehautaan piti usemman kerran kilpailun aikana hakea karjakeittiöstä lisää vettä, kun maa imi vedenpinnan alle sallitun rajan. Minun juoksuni aikana saapui Kuuselan Antero kentän reunalle. Olipa kevyt juosta, kun oli katsojiakin paikalla.

Seiväshyppy oli kuningaslaji ja se kestikin pitkään. Keskittymistä pitkitettiin taktisista syistä. Minulla alkoi vielä hammassärky kesken kaiken. Vaadin kilpailujen keskeyttämistä. Tilanne oli pitkään seis ja tunnelma kireä. Väiteltiin sallivatko olympialaisten säännöt keskeyttämisen jonkun hammassäryn takia. Lopulta särky hellitti ja laji saatiin suoritettua loppuun.

Jäljellä oli vielä maraton, jonka juoksimme lähimetsässä kaikki yhdessä. Kari oli kuitenkin mennyt välillä syömään eikä häntä kuulunut ajoissa takaisin. Suuntasin kovaäänisen Karin kotia kohti ja huusin niin kovaa kuin jaksoin, että ellei hän viiden minuutin sisällä saavu, hänet suljetaan kilpailusta. Lopulta Kari tuli suutaan pyyhkien ja niin päästiin matkaan. Koko joukko hävisi hetkeksi metsään. Loppusuoralla riiheltä kentälle oli jono pahasti hoippuvia maratoonareita. Kari sai vatsakivun juostuaan täydellä vatsalla.

Olympialaisten parhaaksi urheilijaksi julistettiin Arvo. Teuvo tuli toiseksi. Muuten mentiin ikäjärjestyksessä. Olympialippu laskettiin juhlallisesti ja vietiin liiterin seinälle odottamaan seuraavaa kesää. Loppumarssia en uskaltanut ehdottaa, ettei jäisi huono maku kisoista.

Kesävieraiden loma läheni loppuaan. Ehdittiin kuitenkin vielä naapuripitäjään katsomaan yksiä kesäkisoja. Uteliaina urkimme kaikkea mahdollista. Maleksimme pukukoppien luona, jotta näkisimme urheilijoita. Pääsimmekin seuraamaan kuinka tunnettu urheilija pilkkasi kisojen järjestäjiä ja leuhki ryyppyjutuillaan. Koko hommasta meni maku. Ei viitsitty puhua urheilusta enää mitään.

Elokuun aamuna kesävieraat sitten olivat lähdössä. Talonväki istui tuvassa tavallista pidempään ennen pellolle lähtöä. Oli hiljaista, aivan kuin jokin iso kone olisi pysähtynyt ja ääni kaikuisi vielä korvissa. Teuvo ja Hannu olivat vastentahtoisesti teryleenihousuissa, ja heidän isällään ja äidillään oli hatut päässä. Kukaan ei ollut oikein itsensä näköinen eikä itselleen tyypillisessä asennossa. Puhe oli normaalia verkkaisempaa. Käteltiin ja puhuttiin haikeina seuraavasta kesästä.

Täyteen pakattu volkkari nytkähti liikkeelle, kiersi riihen taakse ja lopulta katosi mäen alle. Kävelin kädet taskussa liiterin ovelle. Katselin olympialippua. Jotenkin tuntui, ettei sitä enää tarvittaisi. Päätin lähteä katsomaan olisiko Kari kotona. Radion kotimaisen puolituntisen alkamiseen oli vielä aikaa. Sieltä saattoi kuulla Beatles-kappaleiden suomalaisia versioita.

Koulu alkoi syyskuussa. Riitta, johon olin rakastunut, oli juuri ennen kesälomaa ilmoittanut pyrkivänsä kirkonkylän oppikouluun. Se oli välillä painanut mieltä kesän aikana, mutta en kertonut asiasta kenellekään. Pyhäkoulu ei ollut koskaan minua kiinnostanut, ja vierastin kylän uskovaisia, mutta  kesän aikana olin monesti huokaissut ylöspäin ja pyytänyt, että Riitta töppäisi pääsykokeissa. Ei Riitta enää kuitenkaan meidän luokalle tullut. Vähän myöhemmin sain kirjeen, jossa hän toivoi, ettei me erottaisi. Kirje päättyi sanoihin “vanha rakkaus ei ruostu”. Oli se kuitenkin nyt päässyt ruostumaan.

Rohkaisua Heprealaiskirjeestä

Seurakunta, jolle Heprealaiskirje on kirjoitettu, eli vaikeaa ja vaarallista aikaa. Vainot saivat aikaan uskosta luopumista, ja jäljellä olevillakin näyttää olleen väsähtäneisyyttä uskon suhteen. Niinpä kirjoittaja varoittaa vakavasti lukijoitaan. Samalla hän kuitenkin tuo esiin paljon rohkaisevia ja sielunhoidollisia seikkoja.

Heprealaiskirje korostaa voimakkaasti pelastajamme Jeesuksen läheistä yhteyttä meihin uskoviin. Hänen täytyi tulla ihmiseksi, meidän kaltaiseksemme, jotta hän ymmärtäisi meidän heikkouttamme ja vaikeuksiamme ja voisi sovittaa syntimme. Alkukielen mukaan ymmärtäminen tarkoittaa sympatiaa, myötäelämistä ja kärsimistä. Jeesus on läpikäynyt samat psyykkiset prosessit kuin me, oppinut kuuliaisuuden kärsimysten kautta, kokenut ihmisten vihan, taistellut oman ja Jumalan tahdon välillä Getsemanessa ja kokenut hylkäämisen ristillä. Hän jos kuka ymmärtää meitä ja voi auttaa. Niinpä me voimme rohkeasti (avoimesti) tulla armon valtaistuimen eteen (4:16).

Heprealaiskirjeessä on erikoista se, että Jeesuksesta tehdään ylipappi. Jeesus ei kuitenkaan ole Vanhan testamentin leeviläinen pappi, vaan pappi Melkisedekin järjestyksen mukaan eli hänen pappeutensa on ikuista. Hänet on siihen asemaan asetettu ylösnousemuksensa jälkeen. Jeesuksen on tarvinnut vain kerran uhrata itsensä ja nyt tämä kertakaikkinen uhri luetaan meidän hyväksemme. Siihen ei voi eikä tarvitse lisätä mitään. Jeesus palvelee ylimmäisenä pappina taivaallisessa pyhäkössä. Siksi hän pystyy nyt ja aina pelastamaan meidät, jotka hänen välityksellään lähestymme Jumalaa. Yksi Jeesuksen tärkeistä papillisista tehtävistä on rukoilla meidän uskovien puolesta. Olemme siis koko ajan esirukouksen lapsia.

Kirjeen kirjoittajan ohjeet uskoville ovat selkeät. Rohkaiskaa, hoivatkaa ja kannustakaa  toinen toistanne. Harjoittakaa keskinäistä sielunhoitoa. Älkää jättäkö seurakuntanne kokouksia, koska yksin ette kauan jaksa. Kirjoittaja marssittaa 11. luvussa eteemme 18 uskon todistajaa. Heidän uskossaan näkyy se, mitä uskosta sanotaan ensimmäisessä jakeessa. Usko on ennen kaikkea toivoa, joka suuntautuu tulevaisuuteen, mutta on silti ihmeellisellä tavalla myös läsnäolevaa todellisuutta. Uskon todistajat eivät saavuttaneet vielä tässä ajassa päämääräänsä, mutta he katsoivat luottavaisesti jo tulevaan. Sinne meidänkin täytyy katseemme suunnata.

Muistakamme tämä: ”Mehän olemme osalliset Kristuksesta, kun vain loppuun asti pidämme kiinni siitä todellisuudesta, jonka yhteyteen jo alussa olemme päässeet.” (3:14).

Tiedän uskovani, uskon tietäväni

Kirja-arvio

Juha Pihkala, Esko Valtaoja

Tiedän uskovani, uskon tietäväni, keskustelukirjeitä

Minerva Kustannus Oy, 2010

Emerituspiispa Juha Pihkala ja avaruustähtieteen emeritusprofessori Esko Valtaoja kirjoittivat ensimmäisen keskustelukirjansa Nurkkaan ajettu Jumala vuonna 2004. Keskustelussa liikuttiin uskon ja tiedon/tieteen rajapinnassa. Kirjaa myytiin paljon. Syyksi kirjoittajat arvelevat sen, että he yrittävät tosissaan keskustella ja ymmärtää toistensa näkemyksiä. Toisen, tässä arvioitavana olevan kirjan he julkaisivat 2010. Siinä he jatkavat samojen aiheiden piirissä ja haluavat molemmat tuoda mustavalkoiseen ajatteluun lisää harmaasävyjä.

     Juha Pihkala on teologian tohtori, joka antaa tieteelle suuren arvon, mutta tuo koko ajan esiin myös sen, ettei tiede kata kaikkea tietoa olevaisesta. Pihkala on kirjoittanut dogmatiikan oppaita, viimeksi kirjan Uskoa tiedosta ja tietoa uskosta (Edita 2009, suosittelen). Hän tuli tunnetuksi myös Nokian herätyksen ja Markku Koiviston kovana kriitikkona. Esko Valtaoja on paljon julkisessa keskustelussa esiintynyt sivistynyt agnostikko, eli hänen mielestään ei voida lopullisesti tietää, onko Jumala olemassa. Ateismihan katsoo tietävänsä, ettei Jumalaa ole, mutta sellaista tietoa ei todellisuudessa ole olemassa. Valtaoja on kuitenkin taisteleva agnostikko, hän haluaa haastaa ihmisiä ajattelemaan, mutta ei halua käännyttää ketään. Häneltä puuttuu omien sanojensa mukaan kokonaan uskonnon ”geeni”, hän ei kaipaa uskontoa.

Moraalin ja etiikan perusta

Pihkala haastaa Valtaojaa kertomaan, mistä moraalille ja etiikalle saadaan arvovaltaiset perusteet ilman uskontoa. Valtaoja vastaa, ettei tiedä. Hän myöntää, että ihmisessä on jokin sisäänrakennettu käsitys moraalista, mutta johtaa sen evoluutiosta. Pihkala toteaa, että moraalitaju on edelleen tieteelle arvoitus. Hänen näkemyksensä mukaan ”moraali on osa Jumalan luomaa ihmisyyttä, osa sitä ulottuvuutta, jota Raamattu kutsuu Jumalan kuvaksi”. Kaikki moraali perustuu Pihkalan mukaan aina johonkin uskoon, sitä ei voida perustaa täysin johonkin tietoon ihmisestä.

     Valtaojakin toteaa, että moraalisääntö voi perustua moneen asiaan tiedon lisäksi, mutta pitää kuitenkin ehdottomana sitä, että ”moraalisäännön pitää olla sopusoinnussa parhaan käytettävissä olevan tieteellisen tiedon kanssa”. Tosin hän myöntää, että tieteellistäkin tietoa meistä jokainen valikoi ja tulkitsee oman elämänkatsomuksensa mukaan. Valtaoja ei kuitenkaan hyväksy sitä, että mikään uskonto voisi ottaa itselleen universaalista moraalista auktoriteettia, joka olisi jumalallinen ja erehtymätön. Hänen mukaansa emme voi tietää, onko jokin tänään vallalla oleva uskonnon tulkinta oikea. ”Olen siis pohjimmiltani sitä mieltä, että minun henkilökohtainen omantunnon ääneni ylittää kaikki eettiset periaatteet ja moraalisäännöt”, hän toteaa.

Uusateistien käsityksistä

Nykyajan uusateistien mukaan uskonnot saavat hyvätkin ihmiset tekemään pahaa. He väittävät, että maailma olisi parempi paikka, jos uskontoja ei olisi ollenkaan. Tästä molemmat kirjoittajat ovat eri mieltä uusateistien kanssa, koska ei voida todistaa, että asia olisi niin. Olisiko maailma vielä pahempi paikka ilman uskontoja?

     Uusateistien kärkinimi Richard Dawkins haluaisi kieltää vanhempia siirtämästä lapsilleen uskonnollisia vakaumuksiaan. Pihkala huomauttaa, että siinäkin tapauksessa vanhemmat valitsevat lapsensa puolesta. Hän kysyy myös, eikö Dawkinsin linjan mukaan pitäisi olla ohjaamatta lapsia myöskään moraalisiin valintoihin. Tätä Dawkins ei kuitenkaan tavoittele, koska hänkin Pihkalan mukaan tietää, että ihmisen moraali ei kehity toimivaksi käytännöksi ilman määrätietoista ulkoista ohjausta. Pihkalan mukaan tutkimustieto myös osoittaa, että vanhempien varhainen puolueettomuus uskonnollisissa asioissa ei tue ihmisen myöhempiä itsenäisiä valintoja. Vanhempien pitää siis toimia omasta uskostaan käsin, kun lapsi käy läpi herkkyysvaiheitaan, heidän on pystyttävä pakottamatta suosittelemaan omaa vakaumustaan. Fanaattinen uskonnollisuus ja fanaattinen uskonnonvastaisuus tekevät yhtä pahaa jälkeä.

     Valtaoja on lapsen kasvatuksesta jokseenkin samaa mieltä. Hänen mielestään tärkeintä on, että lapsi saa kasvaa ”rakastavassa, turvallisessa ja kannustavassa ympäristössä”. Vähemmän tärkeää on se, onko ympäristö uskonnollinen vai ateistinen, eikä se ole edes lapsen valittavissa. Vanhempien pitää aluksi opettaa lapselleen, mihin he itse uskovat, muu ei ole mahdollista. Kuitenkin Valtaojan mukaan lapselle pitää kertoa, että tämä on minun käsitykseni, toisilla on erilaisia käsityksiä. Lapsi pitää opettaa myös kyseenalaistamaan.

Teodikean ongelma

Valtaoja korostaa maailman menneen ja menevän yhä koko ajan parempaan ihmisen ansiosta. Tieteen ja sen myötä teknologian keksiminen on nostanut ihmisiä köyhyydestä. Murhia on kymmenesosa siitä, mitä oli keskiajalla. Maailma muuttuu koko ajan todellisuudessa turvallisemmaksi paikaksi, sotia on tilastojen mukaan vähemmän kuin ennen. Pahuutta silti edelleen on ja siihen liittyvä teodikean ongelma (miksi pahaa tapahtuu, jos Jumala on hyvä ja kaikkivaltias) jää myös kaikilta uskonnoilta ratkaisematta. Valtaoja ei usko viimeiseen tuomioon eikä siihen, että nykyinen epäoikeudenmukaisuus hyvitettäisiin tulevassa elämässä. Sellaista takaporttia ei ole.

     Pihkalan mielestä Valtaoja ei näe Jumalan vaikutusta maailmassa, koska ei näe muutenkaan Jumalaa. Takaportilta taas vaikuttaa pikemminkin se, että tämän elämän jälkeen ei joutuisi vastuuseen mistään. Jumala on tärkeä juuri siksi, että ihminen tarvitsee puolueettoman tuomarin eikä sellaista löydy ihmisistä tai uskonnottomista moraalijärjestelmistä. Teodikean ongelmassa Pihkala näkee yhteyden Vanhan testamentin kuvakieltoon (2. Moos. 20:4-5). Jos kykenisin täysin puolustamaan Jumalaa ”tuomioistuimessa”, silloin todellisuudessa puolustaisin vain omaa kuvaani Jumalasta. Ihminen voi laatia Jumalasta vain oman mielensä ja kokemuksensa kokoisia kuvia, mutta Jumala on paljon suurempi. Teodikean ongelmaa ei Pihkalankaan mielestä ole kuitenkaan ratkaistu.

Mikä on elämän tarkoitus

Valtaojaa miellytti englantilaisten ateistien taannoinen bussimainos ”Jumalaa ei todennäköisesti ole, ole siis huoleti ja nauti elämästä!”. Hänen mielestään se oli suunnattu uskonnolla pelottelijoita vastaan. Valtaoja arvelee Pihkalankin kohdanneen paljon ihmisiä, jotka elävät uskonnollisessa ahdistuksessa viimeistä tuomiota peläten. Heidät pitäisi turhan ahdistuksen sijaan vapauttaa iloitsemaan elämästään. Uskonnon paras markkinarako löytyy Valtaojan mielestä ”pelosta ja kärsimyksestä, ei mielihyvästä ja nautinnosta”, vaikka Lutherkin korosti nautintoja Jumalan lahjana.

     Pihkalan mielestä ”helvetti tai sillä pelottelu ei ole kristinuskon tulevaisuudenkuvan avain, vaan yhteinen hyvä elämä, jota armo ruokkii ja kannustaa”. Tärkeintä elämässä on mielekkyys ja tarkoitus, joiden avulla voi nähdä vaikeuksienkin yli. Kristinusko ei ole koskaan kieltänyt iloa, mutta nautintoa ei saa nostaa itseisarvoksi ja elämän syvimmäksi sisällöksi. Elämään kuuluu myös vastuullisuus tekemisistä eikä kyseinen mainos voi siitä vapauttaa.

Pihkala ja Valtaoja keskustelevat kirjassa myös valistuksen merkityksestä, evoluutiosta, kreationismista, älykkäästä suunnittelusta, abortista, ihmisen ja Jumalan rakkaudesta, muista uskonnoista ja ihmeellisestä maailmankaikkeudesta.

Yhteisymmärrystä miehet eivät kaikesta löydä, mutta keskustelu säilyy herrasmiesmäisenä. Valtaoja lukee paljon myös uskonnollista kirjallisuutta, mutta ihmettelee, ettei saa aina selvää teologien näkemyksistä edes ihan kristinuskon perusasioista. Hän ei suhtaudu uskontoon kuitenkaan ylimielisesti kuten vaikkapa kosmologi Kari Enqvist, vaan toteaa, että ”maailmankaikkeus, sellaisena kuin sen nyt tunnemme, jättää mahdollisuuksia myös uskonnollisille maailmantulkinnoille”. Pihkala ei viljele uskonnollisia fraaseja eikä heikkoja argumentteja, vaan perustaa myös uskonnolliset kommentit tutkittuun tietoon. Kirja on miellyttävää ja mielenkiintoista luettavaa.

Uskon pohdiskelua

Tämä blogikirjoitus on muokattu puheestani, jonka pidin Vantaan Kotikirkossa 14.1.2020.

Usko on kristitylle ihan perusasia, mutta on kuitenkin välillä hyvä pysähtyä miettimään, mitä usko on. Sen päivittäminen on suotavaa sekä oman uskonelämän että evankelioinnin, toiselle todistamisen näkökulmasta.

Uskoon tuleminen, ratkaisukristillisyys

Meille vapaiden suuntien uskoville on aika selkeää se, että ihminen tulee hengelliseen herätykseen ja tekee jossain vaiheessa uskonratkaisun. Päättää seurata Jeesusta, antaa elämänsä Jeesukselle, mitä ilmaisua sitten käytetäänkin.

Joissakin uskonyhteisöissä tällainen ”ratkaisukristillisyys” on lähes punainen vaate. Se kävi hyvin ilmi, kun googlasin tuolla kyseisellä sanalla. Esimerkiksi tällainen lause tuli vastaan: ”Meidän täytyy varoa ratkaisukristillisyyttä, joka perustaa koko uskonsuhteen yksilön tietoisesti tekemään ratkaisuun”. 

Ratkaisukristillisyyttä arvostellaan siitä, että siinä ihminen ikään kuin itse osallistuu pelastukseensa, astuu Jumalan tontille. En kuitenkaan usko, että kukaan uskonratkaisua tekevä ajattelee, että minäpä teen nyt oman osani tästä pelastuksesta. Kyllä jokainen vapaan suunnan ihminen ymmärtää ottavansa Jeesuksen valmiiksi saattaman pelastuksen vastaan.

Minusta Uusi testamentti kokonaisuutena selvästi kehottaa ratkaisuun uskon suhteen. Vaikkapa 2. Kor. 6:1: ”Ottakaa Jumalan armo vastaan, ettei se jää turhaksi.” Helluntailainen teologian tohtori Matti Kankaanniemi kirjoittaa kirjassaan Uusi testamentti näin: “Kautta Uuden testamentin heijastuu selvästi ajatus, jonka mukaan tähän sanomaan piti ottaa aktiivisesti kantaa. Sovituskuolema ei siis ollut etäinen ja passiivisesti todettava tapahtuma, vaan sen vaikutus tuli jokaisen myös omakohtaisesti hyväksyä kohdalleen.”

Itse tulin herätykseen luterilaisen kirkon rippikoululeirillä Saarijärvellä 1968. En kuitenkaan heti päässyt täyteen selvyyteen asiasta. Luin Raamattua ja hengellisiä kirjoja ja myöhemmin Jyväskylään muutettuani kävin myös hengellisissä tilaisuuksissa. Koin kuitenkin lopulta, että minun täytyy päättää seuraanko Jeesusta vai en. Tein uskonratkaisun Jyväskylän vapaaseurakunnassa joulukuussa 1973.

Tästä asiasta ei kuitenkaan pidä tehdä mitään lainomaista pakkoa. Ratkaisu voi tapahtua ihmisen mielessä vähitellen eikä hän osaa sanoa mitään tiettyä päivämäärää.

Mitä usko on?

Tarkastelen uskoa kahdesta näkökulmasta: luottamus ja tieto (sisältö).

Uskosta puhutaan paljon Uudessa testamentissa, mutta siitä ei ole juurikaan määritelmiä. Usko ei ole teoriaa, vaan se on tapahtumista, se toteutuu meidän jokapäiväisessä elämässä. Usko on tie, jota meidän tulee kulkea.

Jonkilainen määritelmä on kuitenkin Heprealaiskirjeen luvussa 11, jakeessa 1:

”Mutta usko on luja luottamus siihen, mitä toivotaan, ojentautuminen sen mukaan, mikä ei näy” (1938 käännös). Tässä tulee esille ensimmäinen uskon tärkeä näkökulma eli luottamus. 

Teologian tohtori Niko Huttunen kirjoittaa näin: “Kreikan sana pistis, joka Uudessa testamentissa on käännetty uskoksi, tarkoittaa alun perin juuri luottamusta. Haluan luottaa siihen, että Raamattu on Jumalan sanaa, vaikken voi sitä tutkijana mitenkään todistaa.”   Uskossa luotamme siis siihen, että Jumala on kaikkivaltias, oikeudenmukainen ja että hän rakastaa meitä niin paljon, että hän on valmistanut meille pelastuksen Jeesuksen sovitustyön kautta.

Myös tieto on uskon kannalta tärkeää. Uskolla on tietty sisältö. Sen takia kirkot ovat laatineet uskontunnustuksia, joissa on kiteytettynä asiat, jotka jokaisen kristityn tulee tunnustaa ja uskoa.

Teologi Eero Junkkaala on laatinut ”pikatestin”, jonka avulla voi tutkia, olenko kristitty. Hän kirjoittaa näin:”… apostolista uskontunnustusta voi pitää eräänlaisena mittapuuna tai oikean uskon tiivistelmänä. Se joka uskoo neitseestä syntyneeseen, ristillä kuolleeseen ja kolmantena päivänä ylösnousseeseen Jeesukseen, on kristitty. Se joka ei usko, ei ole. Uskon määrällä ei ole väliä, eivätkä epäilykset ja uskon heikkous sulje oikean uskon ulkopuolelle.” 

Kun katsomme, kuinka Luukas kuvaa vanginvartijan kääntymystä Apostolien tekojen luvussa 16, jakeissa 31-32, niin huomaamme nämä uskon molemmat näkökulmat. Paavali sanoo vartijalle: ”Usko Herraan Jeesukseen, niin pelastut, sinä ja sinun perhekuntasi.” Vanginvartija luottaa Paavalin sanaan, mutta hänellekin täytyy kuitenkin selittää tarkemmin Jeesuksen elämäntyön merkitys eli uskon sisältö. Jakeessa 32 Luukas jatkaakin: ”He puhuivat sitten Herran sanaa hänelle ja koko talonväelle.” Eli selittivät uskon sisältöä.

Yksilöllinen uushenkisyys on nykyään muotia. Se on lisääntynyt postmodernismin myötä. Postmodernismi opettaa, ettei ole olemassa mitään ehdotonta totuutta, vaan jokainen voi löytää oman totuutensa.  Uushenkisyydessä ei sitouduta mihinkään uskontoon eikä viitata mitenkään tuonpuoleisuuteen, vaan pyritään löytämään totuus omasta sisimmästä ja omilla ehdoilla.

Kristinuskossa ei kuitenkaan ole kyse tällaisesta henkilökohtaisesta sisäisestä valaistumisesta.

Myöskään filosofia ei auta tässä asiassa, loogisesti ajattelemalla ei voi päästä selville kristinuskon totuudesta.

Kristinusko on ilmoitususkonto. Jumala on Raamatussa ilmoittanut meille sen pelastustyön, minkä hän on tehnyt meidän hyväksemme Jeesuksen ristinkuolemassa ja ylösnousemuksessa. Paavali kirjoittaa tästä Kolossalaiskirjeen luvussa 1, jakeissa 25-27: ”Minusta on tullut sen (eli seurakunnan) palvelija, kun Jumala suunnitelmansa mukaisesti uskoi minun tehtäväkseni ilmoittaa teille täydellisesti sanansa, salaisuutensa, joka on ollut kätkössä aikojen alusta, sukupolvesta toiseen, mutta jonka Jumala nyt on paljastanut pyhilleen. Hän on tahtonut antaa heille tiedoksi, miten häikäisevän kirkas on tämä kaikille kansoille ilmaistava salaisuus: ’Kristus teidän keskellänne, kirkkauden toivo’”.

Kyseessä ei siis ole myöskään salaoppi, joka avautuisi vain tietylle ryhmälle. Kristinuskon alkuaikoina gnostilainen liike väitti, että heillä oli salainen tieto siitä, miten pelastutaan ja vain he voivat vihkiä ihmisen siihen. Salaisuus on kuitenkin jo paljastettu, sen voi jokainen lukea Raamatusta.

Usko, epäily, epäusko

Yhdyn niihin teologeihin, jotka selittävät, että uskon vastakohta ei ole epäily, vaan epäusko. Jos epäilyä ja epäuskoa ei eroteta toisistaan, aiheutetaan paljon turhaa ahdistusta.

En tietenkään kehota tai rohkaise ketään epäilemään. En myöskään tarkoita epäilystä puhuessani skeptisismiä, jossa kaikkea periaatteessa epäillään. Mutta jos uskova on rehellinen, niin hän väistämättä kohtaa myös epäilyksiä.

Epäilykset voivat olla älyllisiä. Nykyään uskoa kritisoidaan agressiivisesti jopa tieteeseen vedoten. Seuraan jonkin verran Skepsis ry:n sivua Facebookissa. Jos sinne joku kristitty kirjoittaa vaikkapa kuinka asiallisen kommentin kristinuskosta, niin nousee kova meteli. Ylläpitoa vaaditaan poistamaan tällaiset ”satukirjoitukset”. Jos ei ole perehtynyt tällaisiin asioihin, voi ruveta tuntumaan siltä, että onkohan näissä uskonasioissa lopulta mitään perää. Täytyy muuten todeta, että skepsis-ihmiset eivät todellakaan ole mitään vapaa-ajattelijoita, niin kuin väittävät.

Epäilyä voivat aiheuttaa myös elämään tulevat vaikeudet, joihin ei mikään rukouskaan tunnu tehoavan. Tai voi tuntua, että voisiko Jumala oikeasti rakastaa minua, jos tietäisi, millainen pohjimmiltani olen.

Epäilyhän on tuttua Raamatustakin. Psalmien kirjoittajat esimerkiksi tuovat voimakkaasti ilmi epäilyksensä ja ovat itse asiassa kovia poikia valittamaan. En osaa Vanhan testamentin hepreaa, mutta olen kuullut väitettävän, että psalmien kirjoittajat käyttävät jopa kirosanoja. Epäilyksiä ei siis tarvitse eikä pidä torjua ikään kuin niitä ei olisikaan. Epäilykset voi tuoda rukouksessa Jumalalle, niin kuin Psalmien kirjoittajatkin tekevät.

Eli tiivistettynä vielä:

Usko on sitä, että epäilyksistä huolimatta päätän uskoa, ja turvautua ja luottaa Jumalaan. 

Epäusko on sitä, että käännyn kokonaan pois Jumalasta ja hylkään uskon.

Silloin kun itse tein uskonratkaisun, minulla oli paljon kysymyksiä ja epäilyjä. Mutta viisas nuori evankelista kehotti ensin tulemaan sisälle Jumalan valtakuntaan. Sen jälkeen olisi hyvää aikaa miettiä avoimia kysymyksiä. Kysymyksiä ja epäilyjä on toki ollut sen jälkeenkin, mutta usko on säilynyt.

Uskon juurruttaminen

Epäilyksistä selvitäkseen usko täytyy juurruttaa syvälle omassa mielessä ja elämässä. Ei pidä jäädä vain siihen tilaan, missä on uskoon tullessa, vaan lukea Raamattua ja hengellisiä kirjoja niin että usko vähitellen kattaa myös ymmärryksen. 

Usko myös kasvaa, kun sitä harjoitetaan käytännössä. 

Jeesus sanoo Joh. 7:17: ”Joka tahtoo noudattaa hänen (siis Jumalan) tahtoaan, pääsee kyllä selville siitä, onko opetukseni lähtöisin Jumalasta vai puhunko omiani.”

Pietari kirjoittaa 2. Piet. 1:10: ”Pyrkikää siis veljet (ja siskot) yhä innokkaammin tekemään lujaksi kutsumuksenne ja valintanne. Kun näin teette, te ette koskaan lankea.”

Paavali kirjoittaa Kol. 2:6-7: ”Kun kerran olette ottaneet omaksenne Herran Kristuksen Jeesuksen, eläkää hänen yhteydessään. Juurtukaa häneen, rakentakaa elämänne hänen varaansa ja vahvistukaa uskossa sen mukaan kuin teille on opetettu.”

Erittäin tärkeää on, että usko perustuu Jumalan lupauksiin, ei kokemuksiin eikä tunteisiin. Kokemukset ja tunteet vaihtelevat, mutta lupaukset pysyvät.

Johannes esimerkiksi antaa hienon lupauksen, Johannes 5:24:

”Totisesti, totisesti: se, joka kuulee minun sanani ja uskoo minun lähettäjääni, on saanut ikuisen elämän. Hän ei joudu tuomittavaksi, vaan hän on jo siirtynyt kuolemasta elämään.”

Evankeliointi ja uskon syntyminen

Uskon perusteet on siis syytä tietää, kun kertoo uskosta ei-uskovalle ihmiselle.

Pietari kehottaa kirjeessään: ”Olkaa aina valmiit antamaan vastaus jokaiselle, joka kysyy, mihin teidän toivonne perustuu. Mutta vastatkaa sävyisästi ja kunnioittavasti ja säilyttäkää omatuntonne puhtaana” (1. Piet. 3:15-16).

Samoin Paavali: ”Suhtautukaa viisaasti ulkopuolisiin, käyttäkää sopivaa hetkeä hyväksenne. Puhukaa aina ystävällisesti, kuitenkin sananne suolalla höystäen. Teidän on tiedettävä, miten kullekin vastaatte” (Kol. 4:5-6).

Paavali kertoo Roomalaiskirjeessä, miten usko syntyy: ”Usko tulee kuulemisesta, mutta kuuleminen Kristuksen sanan kautta” (Room. 10:17).

On tärkeää ymmärtää, että uskon voi kokonaan käsittää vain sisältä käsin, ei pelkästään ulkoa päin arvioimalla. Kutsu siis keskustelukumppanisi kuulemaan Raamatun opetusta, tutustumaan uskoviin, ja rukoile, että sana avautuu hänelle.