Suuren urheilujuhlan tuntua

Tekee mieli kirjoittaa vielä urheilusta, koska se oli poikasena yhdessä vaiheessa tärkein asia elämässä. Aiemmin olen jo kirjoittanut kesäolympialaisista. 

Kaikkien parasta urheilussa oli aina tunnelma ja urheilijoiden harjoitusmetodien seuraaminen, ja niiden matkiminen. Kun jokin iso urheilutapahtuma alkoi, tuntui, että oma kyläkin muuttui sen tapahtumapaikaksi. Parhaiten muistan vuoden 1964 Innsbruckin talviolympialaiset ja Tokion kesäolympialaiset. Talvella koulussakin oli Innsbruck koko ajan ajatuksissa, ja sitä korosti vielä se, että johtajaopettajan luokkakin muuttui kisastudioksi. Radio pauhasi ja opettaja merkitsi lyijykynällä väliaikoja paperille. Onneksi ei tarkastaja osunut paikalle.

 

Seura-lehdessä oli usein mielenkiintoisia juttuja urheilijoiden harjoittelusta. Samoin televisiossa saattoi joskus näkyä niistä välähdyksiä. Kerran näytettiin kuinka keskieurooppalaiset pujottelijat hioivat käännöksiään juoksemalla vähän matkaa seinää pitkin. Niinpä minäkin juoksin heti navetan seinää pitkin. Mahtoi hevonen tallissa ihmetellä. Yhdessä vaiheessa nyrkkeily kiinnosti, kun Sonny Liston otteli ammattilaisena raskaassa sarjassa Floyd Pattersonin ja Cassius Clayn (myöhemmin Muhammed Ali) kanssa. Liston harjoitteli tietysti nyrkkeilysäkin kanssa. Sellaista ei minulla ollut, mutta koulureppu vaan täyteen kamaa ja roikkumaan katosta. Harjoitusohjelmia oli aina mukava tehdä, mutta niiden noudattaminen tahtoi jäädä puolitiehen.

 

Huomioni kiinnittyy edelleen, kun televisiossa näytetään harjoituksia. Vähän aikaa sitten Usain Bolt harjoitteli pikajuoksua jokin raskas taakka perässään. Sanoin vaimolleni, että voi kun tuon olisin nähnyt poikasena. Olisin varmasti etsinyt aitasta tai riihestä jonkin painon, sitonut sen itseeni köydellä ja juossut riiheltä pihaan hiekan pöllytessä.

 

Talvisin kiinnosti hiihto ja mäkihyppy. Meillä oli naapurin Ollin kanssa monta hyppyrimäkeä läheisellä mäkisellä aukiolla ja pellolla. Hauskinta oli varmaan siinäkin mäen rakentaminen ja talvinen tunnelma. Kun jokin kuuluisa hyppyrimäki (ehkä Holmenkollen) täytti vuosia mäkihyppykilpailun yhteydessä, sen ylämäki oli juhlaliputettu. Pian oli meidänkin mäki. Pidimme Ollin kanssa kahdestaan myös talviolympialaiset. Toinen oli aina kilpailija ja toinen toimitsija. Toimitsija mittasi mäkihypyn pituuden, otti rannekellolla ajan hiihtolenkiltä ja tarjosi hiihto-osuuden jälkeen kilpailijalle kuumaa viinimarjamehua termospullosta. Oli muuten suuren urheilujuhlan tuntua.

 

Kalmarissa oli myös oikea hyppyrimäki. Sen mäkiennätys oli noin 30 metrin luokkaa. Oli suurta juhlaa päästä koulupäivänä hyppyrimäelle. En koskaan onneksi yrittänyt hypätä mäestä, vaikka kerran niin suunnittelinkin. Mäen alustalla sai jo niin hurjan vauhdin, että siinäkin oli tekemistä. Kerran tavallisena koulupäivänä mäkeen ilmestyi Innsbruckin olympiavoittaja Veikko Kankkonen. Siitä olikin vähällä tulla ikimuistoinen päivä. Jostain syystä lähdin alustan sivusta laskemaan mäkimonttuun juuri samaan aikaan kuin Kankkonen lähti mäen päältä hyppäämään. Törmäys montussa näytti väistämättömältä, mutta laskimme onneksi toistemme ohi.

 

Joitakin vuosia harrastin myös tosissani yleisurheilua. Lajeina olivat lähinnä pikajuoksu ja pituushyppy. Edustin maineikasta urheiluseuraa Saarijärven Pullistusta. Valmentajana oli siihen aikaan Into Turvanen, josta myöhemmin tuli yksi SUL:n valmentajista. Turvanen teki minullekin harjoitusohjelman. Jonkin aikaa jaksoin juosta ja pomppia riiheltä pihaan ohjelman mukaan. Suihkua meillä ei siihen aikaan ollut, joten treenin jälkeen hain navetan karjakeittiöstä pesuvadilla vettä ja kaadoin päälleni. Harjoittelu ei käytännössä ollut taaskaan niin mukavaa kuin teoriassa.

 

Parhaat saavutukseni tein Keuruun urheilukentällä Keski-Suomen piirinmestaruuskisoissa kesällä 1968, alle 16-vuotiaiden sarjassa. Olin sadalla metrillä toinen ajalla 11,8. Saavutuksen arvoa nostaa se, että 11,2 juossut kilpailun voittaja oli siihen aikaan koko Suomen nopein. Pituutta hyppäsin 601. Hyppäsin sen melkein kokonaan vauhdin ansiosta. Kun nykyään seuraan pituushyppääjiä televisiossa, harmittaa, ettei valmentaja hionut yhtään tekniikkaani.

Voi hyvin!

 Hyvinvoinnin ja onnellisuuden edellytyksiä tutkitaan nykyään paljon. Uskoa pidetään usein elämää rajoittavana, onnellisuutta ja hyvinvointia huonontavana asiana. Kansainväliset ja kotimaiset tutkimukset näyttävät kuitenkin viittaavaan siihen suuntaan, että uskonnolliset ihmiset voivat muita paremmin. Mikä tekee uskosta tervehdyttävää?

 

”Nähdyksi tuleminen on ihmisen paratiisi”, kirjoittaa psykohistorioitsija Juha Siltala. Jokainen meistä tarvitsee rakastetuksi tulemista ja hyväksymistä. Toivomme, että meitä arvostetaan ja meidät otetaan tosissaan. Koska Jumalan tärkein ominaisuus on rakkaus, Hänen edessään tulemme läpikotaisin nähdyksi, rakastetuksi, hyväksytyksi ja tosissaan otetuksi juuri sellaisena kuin olemme. Muistan miten tervehdyttävää oli, kun vanhempi profeetta profetoi aikoinaan minulle, nuorelle uskovalle, millaisena Jumala minut näkee. Viestiin sisältyi myös se, että olen rakastettu tällaisena. Parhaimmillaan nähdyksi tulemisen kokemus voi tervehdyttää meitä myös seurakunnassa.

 

Paavali kirjoittaa, että armo kasvattaa meitä uskovina (Tiit. 2:11,12). Meillä on aina todellinen mahdollisuus aloittaa puhtaalta pöydältä uudelleen. Entinen on pyyhitty pois. Tämä vapauttaa meidät rehellisesti kohtaamaan pahuutemme ja itsekkyytemme, niin etteivät ne saa elämästämme lopullista otetta. Kari Kuula kertoi armowebinaarissa, että yksi armo-sanan alkukielen merkityksistä on puolueellinen suosio. Ajattele, miten kivalta tuntuu, jos sinulla on kaveri, joka aina suhtautuu sinuun myönteisesti ja pyrkii selittämään tekemisesi parhain päin. Jeesus on meille tällainen kaveri. Eikö sellaisen kaverin seurassa olekin hyvä olla? Silloin itsekin mielellään yrittää parastaan. Niinpä seurauksena on myös paremmat elämäntavat, mikä sekin johtaa siihen, että uskova voi paremmin.

 

Ilman tarkoitusta ja toivoa elämä on raskasta. ”Synkkä mieli kuihduttaa ruumiin” (Snl. 17:22). Usko antaa meille ymmärryksen, miksi olemme täällä ja mihin olemme menossa. Toivomme ulottuu tulevaan Jumalan valtakuntaan asti. Se on kuin ankkuri, joka on jo heitetty sinne (Hepr. 6:19). ”Toivo on toinen nimi Jumalan läsnäololle”, kirjoitti Martti Lindqvist. Vaikka emme voi muuttaa kaikkia tosiasioita elämässämme, eteenpäin katsova toivo on suuri voimavara. Tämäkin voimavara voi vielä kasvaa seurakunnan keskinäisessä yhteydessä. 

 

Uskon ja hyvinvoinnin yhteydestä väitöskirjaa tekevä Harri Koskela kertoo, että vakaumuksen vahvuudella on merkitystä henkisen hyvinvoinnin kannalta. Jos horjuu epävarmana näkemysten välimaastossa, kokee ristiriitaisuutta elämässään. Turhaan ei siis Pietari kehota: ”Pyrkikää siis, veljet (ja siskot), yhä innokkaammin tekemään lujaksi kutsumuksenne ja valintanne” (2. Piet. 1:10). Koskela toteaa myös, että aktiivisuus vaikkapa urheiluseurassa kohentaa hyvinvointia, mutta elämän tarkoituksen ja merkityksen löytyminen hengellisessä kontekstissa on ihan eri tasolla. 

Tapasin Jeesuksen

Kirja-arvio

Charlotte Rørth

Tapasin Jeesuksen

Minerva Kustannus Oy, 2018

 

Tanskalainen toimittaja Charlotte Rørth koki yllätyksen ollessaan jutuntekomatkalla Espanjassa. Hän tapasi Jeesuksen. Tilanne tuli täysin yllättäen. Rørth on rationaalisesti ajatteleva, kriittinen toimittaja, eikä hän ollut ennen tapahtumaa lukenut mitään aiheesta, ei rukoillut eikä meditoinut.

 

Ensimmäinen yllätys tapahtui Iglesia de San Andrés -kappelissa. Tuntematon nainen tuli luokse, tarttui hengästyneenä Charlotten käsiin ja sanoi: ”Sinut on valittu”. Kun Charlotte myöhemmin oli seurueen kanssa La Sacra del Salvador -kappelissa hän jäi sakastiin muiden jälkeen, koska ei yhtäkkiä pystynyt liikkumaan. Opas palasi etsimään häntä ja ihmetteli, miksi Charlotten ympärillä oli hehkuva valo. 

 

Vähän myöhemmin istuessaan taas Iglesia de San Andrés -kappelissa, hän näki Jeesuksen luonnollisen kokoisena hologrammina. Jeesus oli sandaaleissaan israelilaisessa maisemassa. Myös opetuslapsia näkyi kuvassa. Jeesus katsoi Charlottea lempeästi ja sanoi: ”Tervetuloa, mukavaa nähdä sinut”. Jeesus tuntui puhuvan arameaa, jota Charlotte ei osaa, mutta hänen tietoisuutensa ymmärsi kuitenkin kaiken, mitä Jeesus sanoi. ”Kaikki epäilys on haihtunut, pyyhkiytynyt mielestä. Kaikki psyykkiset puolustusmekanismit ovat poissa. Tajuan, että älyllisyyteen perustuva järkeni on kadonnut, ja sen tilalla on nyt vahvempi tieto”, Charlotte kirjoittaa tuosta hetkestä.

 

Sitten seurasi hämmennys. Charlotte alkoi etsiä journalistin tarkkuudella mahdollista luonnollista selitystä tapahtumalle. Hän mietti, voisiko näyn selittää jollain aiemmalla kokemuksella: nähdyllä elokuvalla, tv-sarjalla, kirjalla, toimittajan taustatöillä. Hän vertaili näkyään muiden Jeesus-näkyihin. Charlotte tutki myös, voisiko psykologiassa kuvattu (esim. C. G. Jung) kundalini-kokemus selittää asian, olisiko kyse epilepsiasta, löytyisikö vastaus neuropsykologiasta jne. Hänen tapaamansa asiantuntijat eivät kuitenkaan löytäneet mitään tyhjentävää selitystä. Niinpä Charlotte pitää kokemusta aitona. Hän tapasi Jeesuksen samassa paikassa Espanjassa vielä uudelleenkin. 

 

Miten Jeesuksen kohtaaminen vaikutti Charlotteen? ”Luulin, että minun täytyi oikeuttaa olemassaoloni tekemällä oikeita asioita. Kun Jeesus loi katseensa minuun, hän katsoi tekojeni taakse, ja näki vain minut. Hän osoitti minulle, että olin hyvä sellaisena kuin olen”, Charlotte kirjoittaa. 

 

Miten elämä on muuttunut? ”Olen onnistunut elämään tavallista tanskalaisen ihmisen elämää tällä kaksituhattaluvulla samalla, kun kannan sisälläni tietoa siitä, että Jeesus elää. Minusta ei ole tullut hullu, kummallinen eikä elämästä vieraantunut. En ole sulkeutunut omaan pyhyyden piiriini”, Charlotte vastaa ja jatkaa: ”En asu luostarissa, mutta kannan ristiä joka päivä, käyn säännöllisesti kirkossa, rukoilen ja luen aamuisin, osallistun retriitteihin, opiskelen, syvennän tietojani”. Hän kokee myös tehtäväkseen toimittajana kertoa kokemuksistaan muille.

 

Tavatessaan Jeesuksen toisen kerran Charlotte kysyi Jeesukselta, mitä hänen pitäisi tehdä. Jeesus vastasi: ”Minä luotan sinuun”. Niinpä Charlotte päättelee: ”On minun tehtäväni vastata paitsi omasta elämästäni, myös siitä mitä hän on minulle antanut. En voi sysätä sitä hänen tehtäväkseen, vaikka haluaisin. Olen saanut elämän lahjaksi, mutta minun tehtäväni on elää se oikein”.

 

Charlotte sanoo nyt ymmärtävänsä paremmin, että on olemassa paljon sellaista tietoa, jota ei voida todistaa tieteen menetelmin. Tämän myönsivät myös aiemmin mainitut asiantuntijat, joita Charlotte haastatteli. ”Mutta olemme arvottaneet tietoa vuosisatojen ajan asettaen akateemisen tiedon kaikkein korkeimmalle sijalle ja sulkeneet silmämme muunlaiselta tiedolta, joka on opittavissa ilman loogisia reittejä”, Charlotte kirjoittaa.

 

Charlotte Rørthin kirja on kiihkoton, tarkka ja uskottavan tuntuinen kuvaus erikoisista kokemuksista. Kannattaa tutustua kirjan avulla tarkemmin Charlotten kuvaukseen tapahtumista ja niiden synnyttämistä ajatuksista.

Usko ei ole älyllisesti tylsää

Joskus kuulee väitettävän, että kristityn elämä olisi älyllisesti kapea-alaista ja tylsää. Kieltämättä joissakin yhteyksissä uskovista voi syntyä sellainen kuva. Jos kuitenkin pitää mielensä avoimena Raamatun ja ympäröivän maailman suhteen, kristinusko muodostaa sellaisen tiedollisen viitekehyksen, että monet asiat alkavat kiinnostaa ja niissä riittääkin tutkimista. Tässä muutama näkökulma.

 

 

Historia

 

Kristinusko nivoutuu historian tapahtumiin. Se ei ole pelkkää filosofiaa tai uskonnolliseen näkyyn perustuvaa. Israelin kansan vaiheet ja Jeesuksen elämä ovat tapahtuneet historiassa. Professori Heikki Palva kuitenkin varoittaa soveltamasta tämän päivän historiatiedettä suoraan Raamattuun. Raamatun kirjoittajat eivät nykyaikaiseen tapaan tutkineet lähteitään ja tapahtumia kriittisesti. He näkivät historian ennen kaikkea Jumalan vaikuttamana ja ohjaamana, ja Johanneksen evankeliumin tekijäkin kertoo kirjoittavansa, ”että te uskoisitte” (Joh. 20:31). Yleensäkään historiatiede ei voi päästä samaan tarkkuuteen kuin eksaktit tieteet. Kaikkea ei voi kirjoittaa muistiin, joten tarvitaan valikointia. Aina mukana on myös tulkintaa, jopa tarkoitushakuisuuttakin.

 

Raamatun tapahtumia kuitenkin tutkitaan nykyisen historiatieteen valossa vertaamalla niitä Raamatun ulkopuoliseen historiakirjoitukseen. Osa Vanhan testamentin historiasta on pelkästään Raamatun todistuksen varassa, osaa voidaan verrata muihin lähteisiin. Uudesta testamentista on paljon enemmän ja parempaa materiaalia kuin muista antiikin kirjoituksista. Jos antiikin lähteisiin yleensä luotetaan, niin miksi ei Uuteen testamenttiinkin. Uuden testamentin teksteihin löytyy myös enemmän vertailtavia ulkopuolisia lähteitä. Historiatutkimus ja arkeologiset löydöt pääosin vahvistavat, että olemme tekemisissä aitojen historiallisten tapahtuminen kanssa. Erityisen kiinnostavaa on Rooman valtakunnan aikainen historia. Myöhempi kirkon historia on tietysti olennainen osa Euroopan historiaa.

 

 

Kieli, kääntäminen ja tulkinta

 

Dosentti Timo Eskola kirjoittaa, että monimutkaisella ja abstraktilla tasolla tapahtuva kommunikointi erottaa ihmisen muusta luomakunnasta. Kieli tekee meistä ihmisiä. Eskolan mukaan kaikki tärkeä elämässämme liittyy kieleen ja puheeseen, miksi ei siis myös suhteemme Jumalaan. Jumala lähestyykin meitä sanan välityksellä Raamatussa, ja siksi seurakunnan avaintehtävä on Raamatun tekstien tulkinta. 

 

Mutta voiko ihmisen kieli tosiaan tavoittaa Jumalan, pohtivat kielifilosofit. Eivätkö sanat ole vain asioiden nimiä ja kieli ihmisyhteisön keksimien sanojen kokoelma, joka vajavaisesti kuvaa maanpäällisiä asioita? Teologi Sammeli Juntusen mukaan Jumalasta puhuminen on mahdollista siksi, että Jumala on Jeesuksen ihmiseksi tulemisessa ylittänyt Luojan ja luodun välisen kuilun. Siksi inhimillinen kieli voi tavoittaa Jumalan.

 

Vanha testamentti on kirjoitettu heprean ja Uusi testamentti kreikan kielellä. Alkuperäisiä käsikirjoituksia ei ole olemassa, vaan Raamatun alkuteksti on koottu kopioista tekstikriittisen menetelmän avulla. Ihmiset ovat kirjoittaneet Raamatun tekstit Jumalan inspiroimina. Inhimillisyys näkyy esimerkiksi siinä, että alkukielen tuntijoiden mukaan Uuden testamentin tekstien kreikan kielen taso vaihtelee suuresti. Evankeliuminen kirjoittajat ovat työskennelleet toimittajan tavoin: keränneet materiaalia ja toimittaneet sitä. Luukas kertoo omasta työstään: ”Niin olen nyt minäkin, otettuani alusta asti kaikesta tarkan selon, päättänyt kirjoittaa yhtenäisen esityksen sinua varten, kunnioitettu Teofilos” (Luuk. 1:3). Evankelistoista Markus on kirjoittanut teoksensa ensin ja osittain hänen tekstiään lainanneet Matteus ja Luukas ovat muokanneet sitä omien tarkoitusperiensä mukaan. Suuri osa tutkijoista pitää myös Matteuksen lähetyskäskyä ainakin osittain evankelistan toimittamana, koska Jeesus ei siinä ota kantaa esimerkiksi tärkeään, pian esille nousseeseen kysymyksiin pakanoiden ympärileikkauksesta.

 

Tutkijat ovat esittäneet monia mielenkiintoisia havaintoja Raamatun teksteistä. Tunnettu kirjallisuuskriitikko C. S. Lewis huomautti, että moderni, realistinen kaunokirjallisuus on kehittynyt vasta 300 viime vuoden aikana. Niinpä hän evankeliumeja lukiessaan yllättyi: ”Olen koko ikäni lukenut runoja, romansseja, haaveellista kirjallisuutta, legendoja, myyttejä. Tiedän millaisia ne ovat. Tiedän, ettei ainutkaan niistä ole tämänkaltainen… Joko tämä on reportaasia – tai sitten joku tuntematon toisella vuosisadalla elänyt kirjailija, jolla ei ole tunnettuja edeltäjiä eikä seuraajia, äkkiä omaksui modernin romaanikirjailijan koko realistisen kertomistavan”. 

 

Länsimaisesta todellisuuskäsityksestä Mimesis-kirjan kirjoittanut Erich Auerbach totesi myös, ettei Uuden testamentin kuvauksia voi sijoittaa mihinkään antiikin kirjallisuuslajiin: ”Sellainen kohtaus kuin Pietarin kieltäminen ei sovi mihinkään antiikin genren piiriin; se on liian vakava komediaan, liian arkipäiväisen-ajankohtainen tragediaan, poliittisesti aivan liian merkityksetön historian kirjoitukseen – ja se on puettu sellaiseen välittömyyden muotoon, ettei vastaavaa ole antiikin kirjallisuudessa”. 

 

Professori Lauri Thurén on esittänyt, että Paavalin tekstien tulkinnassa tulisi huomioida hänen vahva retoriikkansa, tarkoitushakuisuutensa, jolla hän ennen kaikkea pyrki vaikuttamaan lukijoihinsa. Vahva retoriikka vaikuttaa siihen, miten Paavali asioita ilmaisee. Sen vuoksi tekstejä ei voi lukea ongelmattomana tietolähteenä Paavalin tai hänen vastustajien ajattelusta. Niinpä Thurén kirjoittaakin: ”Jäsennellyn ideologisen rakennelman tai luotettavan historiallisen tiedon siivilöiminen teksteistä vaatii tietoa niissä käytetyn retoriikan vaikutuksesta asiasisältöön. Tätä kautta tutkimus voi entistä tarkemmin selvittää, mitä Paavali oikeastaan ajatteli…”.

 

Raamatun kääntäminen eri kielille on aivan normaalia kielitiedettä, ei ole olemassa mitään erillistä uskonnollista kielitiedettä. Raamatunkäännöstyössä mukana ollut ylipiston lehtori Jarmo Kiilunen onkin todennut: ”Kielitieteellisessä työssä ei voi pyytää Pyhää Henkeä ratkaisemaan, mikä tekstimuoto on oikein. Ratkaisut tehdään samoilla kriteereillä kuin mitä tahansa historiallista tekstiä tutkittaessa”. Käännöksiä voidaan tehdä erilaisilla periaatteilla: pyritäänkö mahdollisimman sanatarkkaan kääntämiseen vai onko tärkeämpää kääntää tekstin ajatus mahdollisimman sujuvalle kohdekielelle. Ja kuten professori Lauri Thurén kirjoittaa: ”Lisäksi kääntäjän olisi hyvä tuntea hyllymetreittäin varhaiskirkon ajattelua ja tieteellistä raamatuntutkimusta.”

 

Siksipä lukijan ei kannata sitoutua vain yhteen käännökseen, vaan lukea eri käännöksiä. Jos ei osaa alkukieliä (kuten minä), niin kannattaa lukea jollain vieraalla kielellä. Sana-lehti kertoi papiksi opiskelleen, aikaisemmin pörssiyhtiöiden viestintäjohtajana toimineen, Taneli Hassisen hengellisestä murroksesta näin: ”Oma merkityksensä murroksessa oli sillä, että Floridassa hengellisistä asioista puhuttiin englanniksi. Lapsesta asti uskonnollisessa ympäristössä eläneen Hassisen mielestä monet suomenkieliset hengelliset ilmaisut, kuten parannuksen teko ja armosta pelastettu, olivat muuttuneet fraaseiksi ilman yhteyttä arkielämään”.

 

Raamatun tulkinnat opinkohdista vaihtelevat eri kirkkokuntien ja yksilöiden kohdalla, mutta sen pääsanoma, Jumalan pelastava toiminta Jeesuksen kautta, on kaikkien ymmärrettävissä. Tulkinnassa pitää olla periaatteena, että vanhoja tekstejä ei voi ”leikkaa-liimaa -menetelmällä” soveltaa suoraan tähän päivään. Ensin selvittää mahdollisuuksien mukaan, mitä teksti on alun perin tarkoittanut ja kenelle se on osoitettu (eksegeesi). Sitten pitää arvioida, mitä teksti merkitsee meille/minulle nyt (hermeneutiikka).

 

Kannattaa lisäksi noudattaa teologi Kari Kuulan ohjetta: ”Tästä seuraa ykkössääntö myös tämän päivän raamatunlukijalle. Älä lue pelkkää Raamattua. Ota vastaan hengellistä opetusta muualtakin: seurakunnasta, hyvistä kirjoista, lehdistä, hengellisiltä opettajilta ja ylipäätään muilta kristityiltä. Silloin luet Raamattua kuten sen alkuperäiset lukijat, yhdessä muiden asiaa ymmärtävien kanssa. Valistuneesti siis. Tietoisena siitä, ettei Raamattua voi tulkita miten sattuu.”.  

 

 

Tiede

 

Nykyajan kristitty joutuu väistämättä ottamaan kantaa tieteen näkemyksiin. Itse olen vapautunut sellaisesta näkemyksestä, että Raamattu olisi myös tieteellisesti pätevä kirja. Niinpä voi rauhassa uskoa, että Jumala on luonut maailman ja mielenkiinnolla seurata, mitä tiede saa siitä selville. On vastenmielistä lukea tekstejä, joissa väkisin yritetään sovittaa kaikki tieteen tulokset Raamattuun sopiviksi. Olen samaa mieltä kuin maailmankuulu kanadalainen psykologi Jordan B. Peterson: ”Raamatun kirjoittajat eivät olleet tiedemiehiä. He eivät olisi edes voineet olla, vaikka olisivat halunneet. Kun Raamattu kirjoitettiin, tieteen näkökulmia, menetelmiä ja käytäntöjä ei ollut vielä kehitetty”. Tai reformaattori Jean Calvin: ”Jos tahdot oppia tähtitieteestä, sinun tulee kysyä tähtitieteilijöiltä, ei Moosekselta, koska Mooseksen tarkoituksena ei ollut välittää yliluonnollista informaatiota koskien planeettojen liikkeitä”. Samankaltaista näkemystä on Suomessa ansiokkaasti edustanut teologi Eero Junkkaala.

 

Piispa Kalevi Toiviainen ilmaisi Raamatun merkityksen hyvin: ”Raamatun uskonnollinen merkitys ei johdu ensi sijassa siitä, miten esim. sen arkeologiset tiedot onnistutaan osoittamaan paikkansa pitäviksi. Tässä suhteessa valistuksen pyrkimys nojautua faktatietoihin ei ole riittävä eikä aina edes oikeaan osunut. Raamattu on uskonyhteisölle, kirkolle ja sen jäsenille arvokas toisista syistä: niiden todistuksena, jotka olivat läsnä, kun Jumala uskomme mukaan ilmoitti itsensä. Raamatulta ei odoteta ensi kädessä tietoa faktoista, vielä vähemmän tieteellistä tietoa, vaan näkökulmaa oman henkilökohtaisen olemisemme suhteesta Jumalaan ja tästä suhteesta avautuvaa tulkintaa elämästä.” Joskus järjenkäyttöä vastustetaan esim. vetoamalla Paavalin sanoihin: ”Missä ovat viisaat ja oppineet, missä tämän maailman älyniekat? Eikö Jumala ole tehnyt tämän maailman viisautta hulluudeksi?” (1. Kor. 1: 20). Tähän piispa Toiviainen totesi: ”Korinttilaiskirjeessähän ankarasti ottaen on puhetta vain uskon ulkopuolella olevan mahdollisuuksista tajuta ristin salaisuutta.”

 

Tieteellisesti ei voida todistaa, että todellisuuteen kuuluu vain se, mikä voidaan todeta ja havainnoida viidellä aistillamme. Mutta tieteeseen ei toisaalta pidä sotkea mitään yliluonnollisia selityksiä, niin kuin jotkut Suomessakin tekevät. Piispojen Tieteiden lahja -julkaisussa asia sanotaan minusta tasapainoisesti: ”Tieteellisen tiedonhankinnan ja teologian eroa voidaan korostaa omaksumalla metodologisen naturalismin asenne. Tämä asenne on luonteeltaan menetelmällinen: tieteellinen käytäntö on osoittanut, että syitä ja selityksiä on parasta etsiä luonnollisesta maailmasta ja sitä koskevasta tiedosta. Tämä on kokonaan eri asia kuin filosofinen naturalismi, jossa Jumalan luova toiminta kielletään periaatteessa mahdottomana”.

 

Teologinen tutkimus on myös tärkeää kristinuskon kannalta. Piispa Jari Jolkkonen kirjoittaa näin: ”Teologinen tutkimus ja opiskelu on tärkeää totuuden etsimisen takia. Julistus on totta ja tuoretta, kun siinä peilataan kristillistä uskoa uusimpiin tutkimuksiin ja aatevirtauksiin”.

 

 

Psykologia

 

Raamattu ja psykologia puhuvat molemmat ihmisen sisäisestä olemuksesta. Niinpä onkin mielenkiintoista verrata niiden näkemyksiä ihmisestä. Käytännössä hengellisyyttä ja psyykeä ei voi erottaa toisistaan. Krito-työn koordinaattori Merja Lehtinen toteaa jopa näin: ”Meidän hengellinen elämämme muodostuu yleensä sellaiseksi, millainen on psyykkinen elämämme ja todellisuutemme.” Jokainen hengellinen kokemus on myös psyykkinen kokemus. 

 

Toisaalta tunnettu pappi ja terapeutti Erik Ewalds, jonka luentoja löytyy paljon Youtubesta, totesi näin: ”Vaikka esimerkiksi hengellinen kokemus voidaan kuvata psykologisesti, se ei silti merkitse sitä, että kyseessä olisi pelkkä psykologinen elämys. Elämyksenä se viittaa itsensä ulkopuolelle, transsendenttiseen todellisuuteen”.

 

Viimeisten vuosikymmenten aikana psykologian tiedot on otettu avuksi kristilliseen sielunhoitoon. Legendaarinen henkilö tässä suhteessa oli juuri Erik Ewalds. Hänen terapiaansa oli pitkät jonot, koska hän teologiaa ja psykologiaa opiskelleena osasi yhdistää ne terapiassaan. Yksi Ewaldsin suurista oivalluksista oli psykologian avulla kääntää monet Raamatun fraasiutuneet ja liikaa hengellistyneet termit nykykielelle. Silloin niitä on helpompi soveltaa nykyihmiseen. Niinpä hän sanoi esimerkiksi, että kristillisen julistuksen tulee olla sellaista, että se auttaa ihmistä löytämään toden ja aidon minuutensa.

 

Ewalds yhdisti näkemykset näin: ”Keskeistä tässä uudessa ajattelutavassa oli huomata, ettei kristinusko ole muusta elämästä irrallista hurskautta, vaan tosi lääke koko ihmiselle. Mutta mihin tätä lääkettä tarvitaan, sen paljastaa totuudellinen psykologia. Sielunhoito ilman psykologista näkemystä on kuin työskentelyä pimeässä. Psykologia ilman teologiaa – tai ehkä paremmin sanottuna ilman persoonallista uskoa – on purjehtimista ilman merikorttia ja täydellisessä tyvenessä”.

 

Ewaldsin mukaan ihmisen psyykkinen tila vaikuttaa myös Raamatun lukemiseen: ”Ihminen näet käsittää lukemansa aina sen mukaan, miten estynyt, epäitsenäinen ja ahdistunut hän on tai miten alitajunnan tiedostamaton ennakkoluulojen järjestelmä toimii”.

 

Vielä mielenkiintoinen esimerkki sosiaalitieteellisten metodien käytöstä raamatuntutkimuksessa. Teologi Matti Kankaanniemi analysoi sosiaalipsykologian valossa opetuslasten ylösnousemusilmestyksiä kirjassa A.D. 30. Millainen oli kokijoiden psyykkinen historia ja tilanne kokemishetkellä? Millaisessa tietoisuuden tilassa he olivat? Voidaanko ilmestykset selittää hallusinaatioteorian avulla? Mitä kokemuksiin vaikuttivat odotukset, joita kokijoilla oli? Miten kokemukset erosivat muista hengellisistä kokemuksista? Ovatko nykyisin koetut Jeesuksen ilmestymiset samanlaisia? Kannattaa lukea tuo analyysi ja koko kirja muutenkin.

 

 

Lopuksi

 

Nämä ovat vain pisaroita meressä kaikesta mielenkiintoisesta, mikä seuraa siitä, että alkaa ajatella ja tutkia maailmaa ja elämää kristinuskon viitekehyksessä.

 

Historian tapahtumiin ei ole enää paluuta, mutta tänäänkin voi liittyä kristittyjen pitkään ketjuun. Kielellämme voimme puhua Jumalalle, julistaa ilosanomaa ja auttaa lähimmäistä. Modernin tieteen ansiosta voimme ihmetellä Jumalan luomaa universumia ja saada tietoa sen toiminnasta. Psykologian kielellä voimme sanoa: usko on tosi lääke koko ihmiselle.

Raamatun käyttöohje 4

Kirja-arvio

Lauri Thurén

Raamatun käyttöohje 4

Karas-Sana Oy, 2020

 

Itä-Suomen yliopiston eksegetiikan professori Lauri Thurén on julkaissut neljännen osan Raamatun käyttöohje -sarjassaan. Olen lukenut kolme aiempaa ja tykännyt niistä. Siksi tartuin innolla tähänkin osaan.

 

Oli jälleen virkistävää, vapauttavaa ja voimaannuttavaa lukea Thurénin tekstiä, koska hänellä ovat tasapainossa tieteellinen raamatuntutkimus ja henkilökohtainen usko. Teksti on värikästä ja hyvällä huumorilla höystettyä. Thurén toteaakin, että kristitty ei saa harrastaa sairasta huumoria, mutta tolkutonta kyllä.

 

 

Kuplien puhkomista

 

Thurénin tavaramerkki on se, että hän puhkoo erilaisia kuplia, joita on syntynyt Raamatun tulkintaan ja hengelliseen perinteeseen. Hän korjaa monia käsityksiä alkukielen tarkempaan kääntämiseen ja uusimpaan tutkimukseen vedoten. Niinpä kyytiä saa mm. Jerusalemin alkuseurakunnan ihannointi. Sellaista ”Strömsö-seurakuntaa” ei ole ollut olemassakaan, vaan toiminta on ollut enemmänkin katastrofista toiseen ajautumista, ja on ihme, että evankeliumi yleensä levisi niinkin tehokkaasti. Osansa saavat myös seurakuntaa määrittävä ekklesia-termi, abba-sana, antikristuskäsitykset, ehtoolliskäsitys, vääristynyt kuva fariseuksista, Isä meidän -rukouksen kääntäminen suomeksi, Jeesuksen vertaukset jne.

 

Thurénin mukaan Raamattu sopii ihan järkevien aikuisten luettavaksi. Heille se on alun perin kirjoitettukin. Hän valaisee monta raamatunkohtaa, jotka saattavat tuntua vähemmän järkeviltä. Taustatieto kirjoitusajankohdan maailmasta on tarpeen, mutta ennen kaikkea Thurén kehottaa jokaista lukemaan itse  Raamattua avoimin silmin ilman valmista ennakkokäsitystä ja perinteen painolastia. 

 

Aikojen saatossa on esitetty monta ehdotusta siitä, mikä olisi läpi Raamatun kulkeva punainen lanka. Suosituin niistä on ollut 1800-luvulla keksitty pelastushistoriallinen näkemys eli että Raamatun ytimenä olisi kuvata Jumalan pelastustekoja syntiinlankeemuksesta uuteen Jerusalemiin. On ehdotettu myös Jerusalemin temppelin ja Jumalan kuninkuuden palauttamista. Eskatologiaan eli lopunaikoihin keskittyminenkin olisi yksi vaihtoehto. Thurénin mukaan oikea vastaus on kuitenkin Jeesus Kristus. Se lanka kulkee alusta loppuun ja auttaa parhaiten ymmärtämään kokonaisuuden. ”Lopulta jokaisen ihmisen kohdalla ratkaisevaa on, miten suhtautuu Jeesukseen, kun kohtaa hänet”, Thurén kirjoittaa.

 

 

Oppia parisuhdekirjoista

 

Usko on Thurénin mukaan ennen kaikkea suhde. Sitä voi kuvata Raamatun mukaisesti sulhasen (Jumala ja Jeesus) ja morsiamen (ihmiset) suhteena. Niinpä kannattaa muistella nuoruuden ihastusta haikeana ja miettiä, mitä kaikkea on koettu yhdessä ja miten eri tilanteista selvitty. Oppia jumalasuhteeseen kannattaa siis Raamatun ohella hakea vaikka parisuhdeoppaista. Tärkeää on puhuminen (rukoileminen), puolison (Jumalan) kuunteleminen, yhdessä tekeminen, yhteisen ajan viettäminen ja sen muisteleminen, mikä toisessa (Jeesuksessa) alun perin viehätti.

 

 

Kristillisistä opeista

 

Pietari kirjoittaa 2. kirjeessään jakeessa 4, että Jeesuksen omat tulevat jo maan päällä osallisiksi jumalallisesta luonnosta. Eivät siis ala vain muistuttaa Jumalaa, vaan tulevat samasta luonnosta osallisiksi. Ortodoksit näkevät tässä jumalallistumisessa koko kristinuskon ytimen, mutta kyllä ajatus esiintyy myös luterilaisten Yksimielisyyden ohjeessa ja Lutherin kirjoituksissa. Tämä aarre on jokaisella ristiinnaulittuun Jeesukseen uskovalla. Komppaan Thurénia kyllä tässä:

”Mutta en voi olla miettimättä, mitä tapahtuisi, jos kaivaisimme tämän kristillisen uskon kirkkaan aarteen pellon uumenista kaikkien nähtäville. Mitä jos jumalanpalveluksissa, hartauspuheissa ja hengellisissä lauluissa jäisi vähemmälle vehtaaminen synnin ja vaivaisuuden kanssa? Ja ainakin rinnalle nousisi Raamatun huikea sanoma: maan tomu pääsee Kristuksessa osaksi Jumalaa”.

 

Thurén esittää oman näkemyksensä siitä, mikä meni pieleen korinttilaisten ehtoollisen vietossa ja mistä Paavali varoittaa niin tiukasti. Perinteisestihän on ajateltu, että ihmisen pitää tutkia itseään ja omaa tilaansa, ettei juo ja syö turmioksensa. Thurénin mukaan oli kuitenkin kyse vääränlaisesta ihmisten erottelusta ja syrjimisestä. Kaikkien kastettujen pitää päästä samaan pöytään. ”Erotteluun perustuva ateriointi tuottaa siihen osallistuville rangaistuksen, sairautta ja kuolemaa”, hän kirjoittaa. Hänen mielestään tämä pitäisi huomioida myös kirkkokuntien välillä.

 

 

Raamatusta ja sen kääntämisestä

 

Thurén ruotii jälleen myös Raamatun syntyä ja olemusta. Täysin alkuperäistä tekstiä ei ole olemassa Vanhasta eikä Uudesta testamentista. Useiden käsikirjoitusten pohjalta tiedemiehet ovat tekstikritiikin avulla luoneet tekstin, joka voisi olla lähinnä alkuperäistä. Raamattua lukiessa ei pidä unohtaa myöskään ”kielen kulttuurin, ajan ja maantieteen tuomaa välimatkaa”. Käsikirjoitusten erot ja em. välimatkat eivät kuitenkaan estä tavallista lukijaa ymmärtämästä, mikä on Raamatun pääsanoma.

 

Thurén pohtii myös Raamatun kirjojen tekijäkysymyksiä. Esimerkiksi Johanneksen evankeliumin ja Johanneksen ilmestyksen kirjoittaja ei hänen mukaansa voi olla sama henkilö. Kielen ja ajatusmaailman ero on niin suuri. Eniten tutkijoiden keskuudessa on ajateltu, että pastoraalikirjeet eli Timoteus- ja Tiitus-kirjeet eivät ole Paavalin, vaan hänen oppilaidensa myöhemmin kirjoittamia. Thurén esittää näkemyksenään, että ne on kirjoittanut avustaja Tykikos Paavalin ohjeiden mukaan, koska Paavali oli silloin vankilassa. Siksi niiden kieli on erilaista kuin Paavalin aidoissa kirjeissä. Thurénia ei vakuuta se aitousepäilyä lisännyt seikka, että pastoraalikirjeet kuvastaisivat myöhempää kirkollista virkarakennetta. Virkojen sisältö ja keskinäiset suhteet olivat hänen mukaansa silloin vielä hakusessa.

 

Raamattuun voi pettyä, jos ei ymmärrä tai hyväksy sen inhimillisyyttä ja osaa erottaa eri tyylilajeja. Joonan kirjasta paljon kiistellään. Thurénin mukaan kirja on ”satiiria ja grosteskia huumoria”, mutta sisältää tärkeän sanoman. Raamatun inhimillisyydestä Thurén kirjoittaa: ”Eritasoisia rosoja ja jännitteitä riittää joka luvussa. Raamatun kirjat kuvaavat samoja tapahtumia eri tavoin, niiden välillä on sovittamattomia ristiriitoja. Arkeologiset löydöt ja muut antiikin tekstit eivät aina sovi yhteen Raamatun kerronnan kanssa.” Raamattu vertautuu Kristukseen: täysin jumalallinen ja täysin inhimillinen. Raamattu on kuitenkin sellaisenaan Jumalan puhetta meille.

 

Thurén on yhtenä asiantuntijana mukana tekemässä uutta digikäännöstä Uudesta testamentista. UT2020 ilmestyy vain netissä syksyllä. Kääntäminen vaatii vankkaa asiantuntemusta. ”Esimerkiksi Uuden testamentin suomentajalle ei riitä alkuunkaan, että osaa hyvin muinaista kreikkaa ja nykyistä suomea. Evankeliumien ja Paavalin käyttämien kreikankielisten sanojen ja sanontojen takana kummittelee kaiken aikaa heprean kieli – siinä määrin, että tuon ajan hienostuneinta kreikkaa puhuva ateenalainenkin olisi nikotellut moneen kertaan vaikkapa Markuksen evankeliumin tai Roomalaiskirjeen äärellä. Lisäksi kääntäjän olisi hyvä tuntea hyllymetreittäin varhaiskirkon ajattelua ja tieteellistä raamatuntutkimusta. Kun alkuperäisen ajatuksen on ymmärtänyt, se pitäisi vielä ilmaista ehjällä suomen kielellä. Eikä kääntäjän oma teologia saisi värittää lopputulosta.”

 

 

Lopetukseksi tätä kirjaa ajatellen sopii Thurénin lause: ”Nykysuomeksi aamen voitaisiin kääntää sanalla Jess!”

Kesäolympialaiset

Talvi alkoi valua pois pieninä puroina. Koulussa väsytti, ja hiihtohousut tuntuivat hiostavilta. Oli se ainoa aika vuodesta, jolloin ei oikein ollut tekemistä. Suksi ei enää luistanut ja pyörästäkin oli lähinnä harmia kelirikkoteillä. Mieltä kutkutti vielä se, että olin rakastunut yhteen meidän luokan tyttöön. Hän pyrki liittymään joka ajatukseen. Istuskelin potkukelkassa pihassa ja katselin haaveillen alas kylälle. Valo täytti maalaistalon pihan aivan kuin aitan ja navetan seinissä olisi ollut peilejä.

Aloitimme palkintojen tekemisen omia kesäolympialaisia varten jo kevättalvella. Naapurin Kari tuli meille koulun jälkeen. Nousimme vintille, jossa oli pahvilaatikoissa vanhoja lehtiä vuosien ajalta. Keräsimme niistä urheilijoiden kuvia. Leikkasimme lasiveitsellä vanhoista ikkunaruuduista pieniä palasia, kiinnitimme kuvat niihin ja teippasimme taustan umpeen ikkunaliimapaperilla. Kirjoitimme palkintoon lajin ja sijoituksen. Uppouduimme hommaan niin, että muistimme käydä navetan nurkalla vasta pitkän pidättelyn jälkeen. Illan hämärtyessä Kari juoksi kotiinsa kiihdyttäen vähän vauhtia vanhan pelottavan riihen kohdalla.

Meidän aitan päässä oli pieni urheilukenttä. Odotin malttamattomana sen lumien sulamista. Kävin usein aitan nurkalla tarkastamassa tilanteen. Olin nähnyt televisiossa jollain urheilukentällä käytettävän Kentänhoitokirjaa. Tein oman sellaisen sinikantisesta vihkosta. Suunnittelin siihen toimenpiteitä kesäksi. Isää vähän huvitti, kun olin niin tohkeissani.

Alkukesästä ilmat olivat jo niin lämpimiä, että juoksentelin ulkona usein tiikerinnahkaa muistuttavissa uimahousuissani. Kerran menimme Karin kanssa uteliaina kurkkimaan läheisellä Imatran sähkölinjalla häärääviä asentajia. Ne ottivat meidät yhtäkkiä kiinni ja ruiskuttivat jotain sprayta housuihimme. 

 - Nyt pippeli kuivuu vähitellen pois, miehet sanoivat.

Se huolestutti pitkän aikaa. Välillä piti kurkkia salaa uimahousuihin.

Vähän ennen juhannusta maitolavoihin ilmestyi julisteita, joissa mainostettiin Saarijärven kansainvälisiä juhannuskisoja. Tavasimme polkupyöriin nojaten vaikeita ulkolaisia nimiä osanottajaluetteloista. Ihmettelimme ja väittelimme pitkään mitä lyhenne mm. tarkoitti, kunnes meitä vanhempi Niittyahon Arvo tuli ja tyrmäsi arvauksemme.

- Ei se tarkoita myöskin mukana, se tarkoittaa muun muassa.

Juhannuspäivänä odottelimme juhannuskisoihin kuljettavaa linja-autoa Matkahuollon rappusilla. Muistelin parin vuoden takaista juhannusaattoa. Arvo oli tullut pyytämään mukaansa kylän juhannusjuhliin, ja ihme kyllä äiti oli päästänyt minut. Ajoin pyörällä muutaman metrin Arvon jäljessä ja uhosin, mitä kaikkea tekisin juhlilla. 

- Pienemmät pojat heitän vaikka jokeen, jos eivät ole kunnolla.

Perillä olimme kuitenkin molemmat hiljaista poikaa. Varsinkin kun paikalla oli myös pappi ja rukoushuoneen väkeä. Mutta ilta päättyi juhlallisesti: juuri kotiin tullessani iltauutisissa kerrottiin, että Pentti Nikula oli Kauhavalla hypännyt uuden seiväshypyn maailmanennätyksen, 494. Ryntäsin ulos huutamaan Arvon perään, mutta hän oli jo ehtinyt kadota metsän siimekseen. Sinä juhannuksena muodostimme pienen valtuuskunnan ja menimme hyvissä ajoin ennen kisojen alkua tutkimaan oikeaa seiväskuoppaa. Ehdimme juuri saada tarkat mittaukset suoritettua, kun järjestysmiehet tulivat ajamaan meidät aidan toiselle puolelle. Kisojen aluksi Pentti Nikula kukitettiin. Taputin niin, että jäätelö meni pitkin teryleenihousuja.

Seiväshyppy oli vielä näissäkin juhannuskisoissa suosikkilaji. Seurasimme jännityksellä lasikuituseipään taipumista. Kielloista huolimatta livahdimme kentälle metsästämään nimikirjoituksia. Se oli seikkailua varsinkin heittolajien aikana, kun täytyi väistellä moukaria ja muita lentäviä esineitä. Kaksi juhannuspäivää kiersimme kenttää olkihatut päässä ja törsäsimme kaikki mukaan annetut rahat limsaan, jäätelöön ja karkkeihin. Maha tuli niin kipeäksi, ettei kotiin tullessa ollut puhettakaan perunoiden ja kastikkeen syömisestä. Vähän haikea oli tunnelma, mutta onneksi omat kisat olivat vielä edessä.

Kesäolympialaiset voitiin pitää vasta kun sukulaispojat Teuvo ja Hannu tulivat perheensä kanssa meille kesälomaa viettämään. Heitä odotellessa kunnostimme Karin kanssa urheilukenttää. Korjailimme seiväskuoppaa ja paloittelimme saksilla superlon-patjan alastulokasaan sahanpurujen sekaan pehmikkeeksi. Otimme isän Jawa-moottoripyörän työkalulaatikosta eristysnauhaa ja kiersimme sitä puuseipääseen otekorkeudelle; niin olimme nähneet Nikulankin tekevän. Kaivoimme pituuhyppykasan pohjan syvemmäksi tai toimme siihen uutta hiekkaa maitokärryillä. Nikkaroimme puusta märkäesteen estejuoksua varten ja kaivoimme haudan vedelle. Löimme maalikepit juoksuradan päähän. Toiseen keppiin tehtiin halkio, josta maalinauha luisui pois, kun joku tuli maaliin. Lopuksi leikkasimme palan vanhasta lakanasta ja piirsimme siihen olympiarenkaat. Lippu vedettäisiin lipputankoomme kisojen alkaessa. Vaarin kanssa tuli erimielisyyttä metrinmitan lainaamisesta.

-      Teidän tulokset ei nyt ole niin sentin päälle, hän ärähti.

Ihmettelimme suuresti moista näkemystä. 

Eräänä iltana tullessani Karin luota kylästä huomasin, että pyykkinarujen päälle oli tuotu patjoja tuulettumaan. Arvasin heti mistä oli kyse ja juoksin loppumatkan. Talon päädyssä seisoi kesävieraiden kuplavolkkari. Tuvasta kuului tavallista äänekkäämpää puheensorinaa, jota kissakin näytti pihassa ihmettelevän korvat luimussa.

Teuvo ja Hannu tulivat pihaan minut huomattuaan. Ensimmäisenä he kertoivat saaneensa bambuseipään. Se oli pitänyt kuitenkin jättää kotiin; kaikkia vähän nauratti ajatus seipäästä volkkarin katolla. Teuvolla oli kengurunnahasta tehdyt piikkarit. Niitä piti heti kokeilla. Selvästi olivat kevyemmät ja varmasti vaikuttivat tuloksiin. Pojat olivat saaneet myös pienen avokelanauhurin, jossa heillä oli nauhalla uusimmat suosikkisävelmät. Olin itse saanut talvella kitaran lainaksi sukulaismieheltä. Se tuli viritettyä ensimmäisen kerran nyt kun Teuvo oli kavereiltaan oppinut virittämisen. The Sounds -yhtyeen Emman rautalankaversiosta oli alkanut kitaravillitys ja jokainen halusi oppia soittamaan kitaraa. Korvakuulolta sitä täytyi yrittää opetella.

Urheilimme siitä lähtien niin paljon kuin ehdimme. Kesäaamut alkoivat usein samalla tavalla: äiti herätti ajamaan lehmiä pellolle. Nousemista pitkittäessä kuulimme joskus niittokoneen säkätyksen pellolta, ja aamun täytti leikatun heinän tuoksu. Jäsenet olivat kipeät edellisen päivän urheilusta. Aamuisin venyttelimme niin kauan, että pystyimme juoksemaan täysillä. Sitten mentiin aamiaiselle. Join kahvia termospullosta ja laitoin reilusti voita vehnäsen päälle. Teuvo ja Hannu joivat vain teetä. Väittelimme usein kumpaa kannattaa juoda, teetä vai kahvia. Olin väittelyssä alakynnessä.

-      Tietokoneen keksijäkin juo teetä, väittivät pojat.

Kartoimme kaikin keinoin töihin joutumista. Heinäntekoa ei voinut kuitenkaan maalaistalossa välttää. Aiempina kesinä meillä pojilla oli ollut urakkana 12 seivästä päivässä, mutta nyt piti jo olla koko päivä pellolla.

-      Eikö tähän heinien kuivattamiseen mitään parempaa keinoa olisi, kirosimme usein.

Onneksi oli kylmää vettä tonkassa ladon nurkalla, ja päivällä äiti toi vehnästä ja lasipulloissa kahvia. Nauhuria ei saanut kuunnella, kun aikuiset eivät kestäneet Beatlesien huutamista; laulua se ei heidän mielestään muistuttanut eikä siinä ollut eri säveliä, vaan kaikki oli yhtä pötköä. Minun oli sellaista puhetta mahdotonta ymmärtää. Juuri beatlepoikien melodiat olivat alussa saaneet höristämään korvia että voiko tällaista musiikkia ollakaan. Olin ollut aivan kananlihalla, kun All My Loving oli alkanut soida radiossa talvella. 

-      All My Loving tarkoittaa kirje sulle, valistin koulussa luokkakavereitani.

Luulin, että laulut käännetään suoraan englannista suomeksi. Eeron ja Jussin suomenkielinen versio oli nimeltään Kirje sulle. En viitsinyt mainita koko asiasta Teuvolle ja Hannulle, he olivat sentään oppikoululaisia. 

Yhtenä päivänä luulimme saaneemme vapaapäivän, mutta sitten kaivon pumppu meni rikki. Meidän poikien käskettiin hakea tonkalla vettä naapurin lähteestä. Helle oli niin kova, että tuskin silmät pysyivät auki. Otimme nauhurin mukaan maitokärryihin ja kuuntelimme lauluja uudelleen ja uudelleen. Se oli minulle juhlaa, koska meillä kotona musiikkia kuuli vain putkiradiosta. Suosikkilevyjä piti kytätä koko ajan. Saunaan lähtemistä täytyi pitkittää ja seisoa tuvassa pyyhe kainalossa, kun lauantain toivotut levyt tulivat niin pahaan aikaan. Radion lisäkaiutin oli kesäisin ulkovintillä. Laitoin usein radion tuvassa auki ja kiipesin vintille kuuntelemaan. Juuri kun sain otettua hyvän asennon, vaari sulki radion.

Uintireissuja saatettiin tehdä monta päivässä. Kun koulussa oli uskontotunnilla luettu paratiisista, olin sijoittanut sen mielessäni meidän uimarantaan. Rannassa oli tuuhea nurmikko ja hiekkakasa vauhditonta pituushyppyä varten. Tiheä lepikko ympäröi rannalla olevaa penkkiä. Tunnelmaa paransi vielä se, että osa aikuisistakin tuli joskus uimaan. Heidän hyväntuulisia juttujaan oli mukava kuunnella. Järvi oli ison mäen alla, ja kun sieltä nousi takaisin pihaan, oli taas kuuma.

- Oliko vesi märkää, kysyi Anttilan Juuso, kun pääsimme mäen päälle.

Vihdoin koitti olympialaisten ensimmäinen päivä. Olimme laittaneet aitan seinään niistä ilmoituksen. Korjasimme kuitenkin äkkiä ikärajan alemmas kun tajusimme, että oikeissa kisoissakin menestynyt isompi sukulaispoika saattaisi tulla kylään pahaan aikaan. Iltaan tuntui olevan pitkä aika. Onneksi pääsimme volkkarin kyydissä kirkonkylälle. Vähän pelotti ehdimmekö kilpailun alkuun mennessä takaisin, mutta auton kyytiä ei koskaan saanut liikaa. Matkalla mietimme mitä beatlesit tekivät Englannissa juuri silloin.

Kotiin tultuamme meitä odotti järkytys. Naisväki oli ripustanut pyykit kuivumaan kentän juoksuradan kohdalle. Saimme onneksi neuvoteltua niiden siirtämisen ennen kuin miehet ehtivät puuttua asiaan. Ei olisi mitenkään voinut olla varma mille puolelle he olisivat asettuneet, jos olisimme nostaneet rähinän. Eivätkä he olisi muuttaneet sitten enää mieltään niin kuin naiset.

Illalla Kari, Arvo ja Pienimäen Reijo saapuivat juhlaliputetulle kentälle. Olin hakenut vintiltä isän autoilijan koppalakin päähäni ja tehnyt Seura-lehdestä tötterön, joka toimi kovaäänisenä. Julistin kisat avatuksi. Televisiosta nähdyn mallin mukaan marssimme aluksi jonossa juoksuradan ympäri lippua kantaen. Arvo ja Reijo olivat sen verran isompia, etteivät oikein päässeet juhlatunnelmaan, vaan pelleilivät aina kun silmä vältti. Tunnelmaa ei nostanut sekään tieto, että he olivat edellisenä kesänä paiskoneet palkinnot metsään mentyään olympialaisista kotiin. Pojat lupasivat kuitenkin olla kunnolla ja kisat alkoivat.

Avauslaji oli 10 metrin juoksu. Kaikki juoksut maratonia lukuunottamatta jokainen juoksi yksin. Aikaa otettiin Teuvon rannekellon sekundaattorilla. Avauslajin ajat vaihtelivat kahden sekunnin molemmin puolin. Keihäänheitossa kentän pituus ei riittänyt, isommat heittivät perunapellolle saakka. Sieltä kun keppiä kaivelimme, niin vaari koputti vihaisena tuvan ikkunaan otsa ikkunanpuitteeseen painettuna. Pituushypyssä taas pienemmillä oli vaikeuksia hypätä kasaan asti. Ponnistuslankku oli kuitenkin kaivettu oikeaoppisesti maahan eikä sen siirtämiseen voitu tunnelman kärsimättä ryhtyä.

Välillä tapahtui järjestyshäiriö. Naapurin tytöt tulivat seuraamaan kisoja ja alkoivat pelleillä. Laitoin koppalakin päähän ja kävin stadionpoliisin ominaisuudessa kalauttamassa toista kepillä jalkaan. Arvosta ja Reijosta ei taas tiennyt kenen puolella olivat. Piti vähän leikkiä miestä tyttöjen nähden.

Kisat jatkuivat juoksulajeilla. Kun juostiin koko ratakierrosta, jonkun täytyi aina olla toimitsijana ja pitää ketjussa kiinni ollut Raiku-koira pois radalta. Ensimmäisen päivän viimeisenä lajina oli korkeushyppy. Osa hyppäsi saksityylillä, osa oli oppinut Neuvostoliiton Valeri Brumelilta kierähdystyylin. Kaikki matkivat oikeita hyppääjiä huojumalla edestakaisin pitkän aikaa keskittyessään. Yhteispistemäärät menivät ensimmäisen päivän jälkeen lähes ikäjärjestyksessä, vain Teuvo pystyi kiilaamaan Arvon ja Reijon väliin. He lähtivät kotiin taskut täynnä palkintoja ja me katselimme epäilevinä perään.

Toisen kilpailupäivän alussa Arvo ja Reijo pitivät taas peliään. He harjoittelivat kuulantyöntöä tiilellä. Yhtäkkiä tiili kumahti päähäni. Horisontti keinui hetken silmissäni. Vilkaisin äkkiä tupaan päin, ettei vaan kukaan nähnyt. Kisojen jatkamisen kannalta tuntui viisaimmalta painaa asia villaisella, vaikka olisi tehnyt mieli poikia vähän säikäyttää.

Ensimmäisenä juostiin 20 metrin aidat. Kaksi aitaa sille matkalle saatiin juuri ja juuri mahtumaan. Toisena lajina oli estejuoksu. Kuivaesteenä toimi sahapukki. Märkäesteen estehautaan piti usemman kerran kilpailun aikana hakea karjakeittiöstä lisää vettä, kun maa imi vedenpinnan alle sallitun rajan. Minun juoksuni aikana saapui Kuuselan Antero kentän reunalle. Olipa kevyt juosta, kun oli katsojiakin paikalla.

Seiväshyppy oli kuningaslaji ja se kestikin pitkään. Keskittymistä pitkitettiin taktisista syistä. Minulla alkoi vielä hammassärky kesken kaiken. Vaadin kilpailujen keskeyttämistä. Tilanne oli pitkään seis ja tunnelma kireä. Väiteltiin sallivatko olympialaisten säännöt keskeyttämisen jonkun hammassäryn takia. Lopulta särky hellitti ja laji saatiin suoritettua loppuun.

Jäljellä oli vielä maraton, jonka juoksimme lähimetsässä kaikki yhdessä. Kari oli kuitenkin mennyt välillä syömään eikä häntä kuulunut ajoissa takaisin. Suuntasin kovaäänisen Karin kotia kohti ja huusin niin kovaa kuin jaksoin, että ellei hän viiden minuutin sisällä saavu, hänet suljetaan kilpailusta. Lopulta Kari tuli suutaan pyyhkien ja niin päästiin matkaan. Koko joukko hävisi hetkeksi metsään. Loppusuoralla riiheltä kentälle oli jono pahasti hoippuvia maratoonareita. Kari sai vatsakivun juostuaan täydellä vatsalla.

Olympialaisten parhaaksi urheilijaksi julistettiin Arvo. Teuvo tuli toiseksi. Muuten mentiin ikäjärjestyksessä. Olympialippu laskettiin juhlallisesti ja vietiin liiterin seinälle odottamaan seuraavaa kesää. Loppumarssia en uskaltanut ehdottaa, ettei jäisi huono maku kisoista.

Kesävieraiden loma läheni loppuaan. Ehdittiin kuitenkin vielä naapuripitäjään katsomaan yksiä kesäkisoja. Uteliaina urkimme kaikkea mahdollista. Maleksimme pukukoppien luona, jotta näkisimme urheilijoita. Pääsimmekin seuraamaan kuinka tunnettu urheilija pilkkasi kisojen järjestäjiä ja leuhki ryyppyjutuillaan. Koko hommasta meni maku. Ei viitsitty puhua urheilusta enää mitään.

Elokuun aamuna kesävieraat sitten olivat lähdössä. Talonväki istui tuvassa tavallista pidempään ennen pellolle lähtöä. Oli hiljaista, aivan kuin jokin iso kone olisi pysähtynyt ja ääni kaikuisi vielä korvissa. Teuvo ja Hannu olivat vastentahtoisesti teryleenihousuissa, ja heidän isällään ja äidillään oli hatut päässä. Kukaan ei ollut oikein itsensä näköinen eikä itselleen tyypillisessä asennossa. Puhe oli normaalia verkkaisempaa. Käteltiin ja puhuttiin haikeina seuraavasta kesästä.

Täyteen pakattu volkkari nytkähti liikkeelle, kiersi riihen taakse ja lopulta katosi mäen alle. Kävelin kädet taskussa liiterin ovelle. Katselin olympialippua. Jotenkin tuntui, ettei sitä enää tarvittaisi. Päätin lähteä katsomaan olisiko Kari kotona. Radion kotimaisen puolituntisen alkamiseen oli vielä aikaa. Sieltä saattoi kuulla Beatles-kappaleiden suomalaisia versioita.

Koulu alkoi syyskuussa. Riitta, johon olin rakastunut, oli juuri ennen kesälomaa ilmoittanut pyrkivänsä kirkonkylän oppikouluun. Se oli välillä painanut mieltä kesän aikana, mutta en kertonut asiasta kenellekään. Pyhäkoulu ei ollut koskaan minua kiinnostanut, ja vierastin kylän uskovaisia, mutta  kesän aikana olin monesti huokaissut ylöspäin ja pyytänyt, että Riitta töppäisi pääsykokeissa. Ei Riitta enää kuitenkaan meidän luokalle tullut. Vähän myöhemmin sain kirjeen, jossa hän toivoi, ettei me erottaisi. Kirje päättyi sanoihin “vanha rakkaus ei ruostu”. Oli se kuitenkin nyt päässyt ruostumaan.