tiistai 30. lokakuuta 2018

Pelkkänä korvana

KIRJA-ARVIO
Jukka Jämsén
Pelkkänä korvana. Kuunteleva rukous käytännössä.
Karas-Sana 2018

Jukka Jämsén on luterilainen pastori ja toimii tällä hetkellä Lapuan hiippakunnan hiippakuntasihteerinä. Hän on kahdenkymmenen vuoden ajan työskennellyt kuuntelevan rukouksen metodin parissa johtaen ja ohjaten sitä harjoittavia ryhmiä. Jämsén on mukana myös New Wine –liikkeessä, joka auttaa seurakuntia ja muita yhteisöjä uudistumaan.

Kuunteleva rukous tarkoittaa profetointia, joka tapahtuu pienissä ryhmissä. Yhden henkilön puolesta rukoillaan, ja muut ryhmän jäsenet kertovat, mitä kokevat rukouksen aikana. Sen jälkeen kokemuksista keskustellaan yhdessä ja lopuksi siunataan kaikkia.

Jämsénin oma uskoontulo oli hyvin rauhallinen, mutta kuitenkin selkeä käänne. Hän oli nuorena käytännössä aggressiivinen ateisti. Maailmassa näytti olevan hyvin vähän kaunista ja hyvää. Seurakunnan kontaktien kautta hän kuitenkin tutustui uskoviin ja alkoi kaivata sitä, mistä Jeesukseen uskovat puhuivat. Jeesus alkoi tuntua vastustamattoman kiehtovalta. Lopulta Pro Fide –yhtyeen konsertin jälkeen Jämsén totesi: “Tälle asialle haluan elää elämäni!”

Jämsén muistuttaa, että Paavali piti profetointia tärkeimpänä armolahjana ja kehotti tavoittelemaan sitä (1. Kor. 14: 1,5). Jämsénin omassa elämässä profetointi alkoi ilmetä kahdenkeskisissä sielunhoidollisissa keskusteluissa. Hänelle tuli mieleen tiettyjä ajatuksia, jotka hän kertoi keskustelukumppanille. Kumppani ihmetteli usein, mistä Jämsén tiesi keskusteluaiheen etukäteen. Mieleen nousi myös Raamatusta tilanteeseen sopivia kohtia.

Jämsen sai muitakin kokemuksia profetoimisesta. Kun hän oli vaimonsa kanssa New Wine -liikkeen tapahtumassa 2002, englantilainen nainen tuli kysymään, voiko hän rukoilla heidän puolestaan. Rukoiltuaan jonkin aikaa nainen alkoi pyörittää kättään rouvan toisen korvan ympärillä ja kysyi: “Onko tässä korvassa jokin ongelma?” Näin tosiaan oli, rouvalla oli Ménierén tauti, joka vaikutti korvaan. Kerran taas Jämsénit olivat menossa Englantiin New Wine –johtajuuskonferenssiin. Jukka koki lentokoneessa Jumalan puhuvan hänelle. Kun menet konferenssiin, sillä paikalla, siinä rivissä istuu nainen, jolla on sellaiset vaatteet. Mene hänen luokseen ja sano hänelle näin. Konferenssiin tullessaan Jukka huomasi kuvaillun naisen istuvan kerrotulla paikalla juuri oikeanvärisissä vaatteissa. Jukka kertoi naiselle asian, jonka merkitystä ei itse ymmärtänyt, mutta tuntematon nainen tuntui ymmärtävän.

Jämsén torjuu liian kapeana näkemyksen, että profetointi olisi vain julistusta, niin kuin joskus näkee opetettavan. Profetointiin sisältyy yliluonnollisia, ihmeenomaisia piirteitä. Siinä paljastuu asioita, joita ei muuten voi tietää. Samoin hän torjuu ajatuksen, ettei armolahjoja pitäisi enää käyttää, koska niitä voidaan käyttää väärin. Jeesuskin varoitti tästä, mutta myös kehotti seuraajiaan käyttämään armolahjoja, kuten apostolitkin. Raamatun mukaan armolahjat kuuluvat uskovan  ja seurakunnan normaaliin elämään.

Jämsén opettaa mielestäni armolahjoista hyvin terveellä ja vakaalla tavalla. Hänelle niihin ei sisälly mitään hurmosta eikä menestysteologista korostusta (eli että jos elää jumalista elämää, kärsimys lakkaa ja menestys seuraa). Armolahjojen avulla ei tule uutta ilmoitusta Uuden testamentin (UT) lisäksi, eikä usko muutu tietämiseksi. UT:ssa opetetaan selvästi, että uuden liiton armolahjat ovat vajavaisia.

Jämsén korostaa Raamatun, 10 käskyn, katekismuksen ja Isä meidän -rukouksen merkitystä kaiken toiminnan pohjana, samoin toimimista omantunnon mukaan. Muuten mennään helposti metsään. Armolahjat ovat apuvälineitä, osa “terveellistä ruokavaliota”, niiden avulla rakennetaan ennen kaikkea seurakuntaa. Jämsén toteaa: “Parhaimmillaan Pyhän Hengen lahjat ja kuunteleva rukous auttavat meitä ymmärtämään, miten Jumala näkee tilanteemme ja miten voimme soveltaa Raamattua.”

Jämsen antaa myös selkeitä ohjeita siitä, mitä, kuka ja missä saa profetoida. Koskaan ei pidä profetoida lähestyvästä kuolemasta tai onnettomuudesta, luvata puolison löytymistä tai lapsen saamista. Profetiaan eivät hänen mukaansa kuulu myöskään tuomitsevat ja syyttävät sanat, vaan sen pitää olla rakentamista, kehottamista ja lohduttamista (1. Kor 14:3). Hän korostaa myös turvallisuutta. Seurakunnan tilaisuuksiin ei pidä päästää ketään tuntematonta tuomaan “sanaa Herralta”. Tällainen profetoija pitää ohjata seurakunnan ryhmiin, jotta hänet opitaan ensin tuntemaan ja häneen luottamaan. Kaikki profetiat pitää arvioida seurakunnan arvostelukyvyllä, järjellä ja sen mukaan onko asiasta sisäinen rauha. Aina pitää myös muistaa,  että profetoiminen on vajavaista.

Jämsénin kirja on hyvin käytännöllinen ja yksityiskohtainen opas kuuntelevaan rukoukseen osallistuvalle ryhmäläiselle ja ryhmän johtajalle. Se sisältää paljon hyviä esimerkkitapauksia. Kirja todistaa, että profetia toimii ja myös parantumisia tapahtuu. Kuuntelevan rukouksen toimintaa ympäröi rauhallisuus ja armollisuus. Kenenkään ei ole pakko osallistua sellaiseen, mihin ei tahdo, eikä pakko sanoa mitään. Epäonnistumiset sallitaan. Lisäksi kirjassa annetaan hyviä ohjeita uskovan arkipäiväiseen elämään.

Kirjaan voi kohdistaa yhden selkeän kritiikin: toimiiko profetia tosiaan kaikkien osallistujien kautta? Eikö profetian lahja ole ihan erillinen armolahja, jonka Henki jakaa tahtomalleen henkilölle? Yksi vastaus kirjassa on kaiketi se, miten Jämsén tulkitsee Paavalin opetusta. Profetiassa on kolme tasoa. Seurakunta on profeetallinen ikään kuin yleisellä tasolla (Ilm. 19:10). Joillekin yksilöille Henki antaa tarkemman profetoimisen armolahjan. Kolmas taso on varsinainen profeetan virka.

keskiviikko 17. lokakuuta 2018

Mihin Jumalaa tarvitaan?


KIRJA-ARVIO
Timothy Keller
Mihin Jumalaa tarvitaan? Uskon ja skeptisyyden vuoropuhelua.
Päivä Oy, 2011

Väittely kristinuskon ja järjen yhteensopivuudesta on aina ajankohtainen aihe. Uusateismin nokkamies Richard Dawkins on julistanut, että uskominen on järjetöntä, koska tiede on todistanut kristinuskon väitteet epätosiksi.

Pastori ja kirjailija Timothy Keller on perehtynyt asiaan laajasti opintojen ja kirjallisuuden avulla. Hän perusti 1989 New Yorkin Manhattanille Redeemer Presbyterian Church –seurakunnan. Keller otti tavakseen vastata ihmisten kysymyksiin jumalanpalveluksen jälkeen. Hän totesi: “Monissa tapauksissa minun on pantava päähäni filosofian professorin hattu ollakseni hyvä pastori ihmisille.” Monikulttuurisessa, skeptisessä ja kyynisessä New Yorkissa kysymyksiä riitti. Vastakkainasettelua uskovien ja epäilijöiden välillä ei voi Kellerin mielestä ohittaa kädenhuitaisulla, vaan molempia osapuolia täytyy kuunnella kunnioittavasti ja vaatia perustelemaan kantansa.

Keller on vakuuttunut, että uskominen on ihan järkevää, ja että skeptisten ja ateististen väitteidenkin taustalla on perustelemattomia uskomuksia. Keller perustelee omia argumenttejaan hyvin. Tämä kirja onkin oiva lisä apologeettiseen kirjallisuuteen.

Alkuosassa Keller käsittelee filosofian ja tiedon alueeseen kuuluvia asioita. Käymissään keskusteluissa Keller on huomannut monen kokevan suurimmaksi ongelmaksi sen, että kristinusko sulkee muut pelastustiet pois. Tästä ongelmasta Keller ei selviä varmaankaan filosofeja tyydyttävällä tavalla, mutta osoittaa kyllä kristinuskon ainutlaatuisuuden selvästi. Teodikean ongelmaa (miksi hyvä ja kaikkivaltias Jumala sallii pahan) ei pohdita kovin syvällisesti esim. ihmisen vapaan tahdon näkökulmasta. Vastaukseksi Keller antaa lähinnä sen, että ymmärrämme asian vasta taivaassa. Toisaalta Keller toteaa pahuuden ongelman olevan suurempi ateistille, koska tämän on vaikea perustella, miksi jokin asia yleensäkään on paha tai epäoikeudenmukainen.

Katsaukset kristinuskon kulttuuriseen vaikutushistoriaan, orjuuteen (ja sen poistamiseen) sekä jo Raamatussa esiintyvään uskontokritiikkin ovat kirjassa hyviä. Tieteen ja uskon suhdetta käsitellessään Keller edustaa näkemystä, jonka mukaan tieteessä ei pidä hyväksyä yliluonnollisia tekijöitä selitykseksi. Toisaalta tieteen menetelmin ei myöskään voi saada kaikkea tietoa olevaisesta eikä tiede saa muuttua maailmankatsomukseksi. Ratkaisevaa todistusta Jumalan olemassaolosta ei voi saada, mutta Keller esittää hyviä johtolankoja olemassaolon puolesta. Jumalan ohjaamaa evoluutiota Keller pitää mahdollisena. Raamatun kirjojen historialliseen luotettavuuteen hän tuo hyviä näkökulmia.

Kirjan loppupuolella Keller siirtyy enemmän hengelliselle alueelle. Moraalia käsitellessään hän toteaa, että jos olemme ohjaamattoman evoluution tulosta, kaikki moraaliväittämät ovat sattumanvaraisia ja subjektiivisia. Moraalille ei ole silloin mitään todellista mittaa tai vertailukohtaa. Keller väittää, että juuri tässä kohdassa jokainen ihminen sisimmässään tietää, että Jumala on olemassa. Kukaan ei todellisuudessa pysty uskomaan, että moraali on kokonaan suhteellista ja kulttuurisidonnaista. Aina päädytään siihen, että tiettyjä asioita ei voi missään olosuhteissa pitää oikeina. Myös syntiä, armoa, ristiä, ylösnousemusta ja kolminaisuusoppia Keller käsittelee mielenkiintoisesti.

Keller edustaa minusta tervettä hengellisyyttä. Välillä Keller säikäyttää kertomalla, mitä aikoo seuraavaksi todistaa, mutta aina tulee lisää hyvää luettavaa. Kirjassa yhdistyy hienosti tiedollinen ja hengellinen puoli. Keller lainaa Kierkegaardia: “Ihmistä ei luotu uskomaan Jumalaan vain yleisesti, vaan rakastamaan häntä yli kaiken, keskittymään elämässään ennen kaikkea häneen ja rakentamaan koko minuutensa hänen varaansa.”

Vahva suositus tälle kirjalle!