Miten kirjani ovat syntyneet, osa 5.

Miten kirjani ovat syntyneet –kirjasarjaa on julkaistu viisi osaa. Ne on koottu luennoista, joita kirjailijat ovat pitäneet lähinnä yliopistoissa. Luin juuri viidennen osan, jonka luennot on pidetty sekä Turun yliopistossa 2011 että Helsingin Teatterikorkeakoulussa 2012. Siinä 18 tunnettua kirjailijaa kertoo työstään. Kertomukset ovat pieniä elämäkertoja. Monet kuvaavat myös hyvin tarkkaan kirjoittamisensa tekniset yksityiskohdat.

Kirjailijoiden (ja bändien) kohdalla minusta on aina mielenkiintoista se, mistä ura on alkanut. Mikä on kirjailijan tausta ja mikä on johtanut läpimurtoon, kirjailijan tapauksessa julkaisukynnyksen ylittämiseen. Yleisesti kodin merkitys on suuri: oliko kirjoja, luettiinko niitä lapsille ja innostettiinko heitä itse lukemaan. Jonkinlainen sisäsyntyinen palo kirjoittamiseen ja ihmisten ja ilmiöiden tarkkailuun on myös nähtävissä. Jotkut kirjassa toteavatkin, että kirjoittaminen on ennen kaikkea tutkimista: “mihin oikeastaan uskon ja mitä mieltä olen”, kuten Ilpo Tiihonen toteaa.

Kirjailijaksi tulemisen yleisohje “lue paljon, kirjoita paljon” ei kovin hyvin päde kuitenkaan Hannu Raittilaan. Hän aloitti kolmekymppisenä eikä ollut sitä ennen pitkään aikaan lukenut mitään eikä kirjoittanut ollenkaan. Hänen mieleensäkään ei ollut tullut, että voisi ansaita elantonsa kirjoittajana. Raittilaa pyydettiin kirjoittamaan ensin tv- ja radiokritiikkejä Aamulehteen ja vähän myöhemmin draamaa radioon. Hän opetteli asiat itsekseen. Myöhemmin hän siirtyi novelleihin ja sitten romaaneihin. Raittila sai Finlandia-palkinnon kirjastaan Canal Grande vuonna 2001. Miten tällainen on mahdollista? Raittila selittää. Hän oli 5-vuotias ja ainoa lapsi, kun äiti kuoli. Hän torjui yksinäisyyttä kuvittelemalla itselleen sisaruksia ja puhumalla heidän kanssaan selkein lausein. Tarkoista lauseista ja päänsisäisestä dialogista tuli hänen tapansa ajatella. Niinpä tekstit olivat ikään kuin valmiina päässä, kun hän aloitti kirjoittamisen. 

Miten runot tai proosa sitten syntyvät? Siinä on vaihtelua sekä kirjailijoiden että saman kirjailijan eri teosten kesken. Joskus teksti on valmiina alitajunnassa ja tulee ryöppynä kerralla. Kuten Helena Anhavalla, joka teatteriesityksestä järkyttyneenä tuli kotiin, istui alas ja kirjoitti runon Murheellisen kuullen on puhuttava hiljaa. Välillä taas novelli tai romaani pitää aloittaa moneen kertaan uudelleen alusta ennen kuin oikea näkökulma ja kieli löytyy. Tilannetta helpottaa, jos tuntee aiheen, josta kirjoittaa. Yksi ohje onkin, että se mikä koskettaa oikeasti kirjailijaa, koskettaa myös lukijaa.

Kirjoittaminen on merkillinen elävä prosessi. Lars Sund kertoo, ettei tahtonut päästä millään alkuun kirjansa Colorado Avenue kanssa. Mutta sitten tilanne muuttui: “Äkkiä se hahmo, jota sittemmin ryhdyin nimittämään Dollari-Hannaksi seisoi edessäni Kungsgatanin työhuoneella Uppsalassa… Nyt ymmärsin Hannan vaativan, että minun on kirjoitettava nimenomaan hänen tarinansa…”

Hyvin moneen kirjassa esiintyvään kirjailijaan on vaikuttanut sotien jälkeen Suomenkin saavuttanut kirjallinen modernismi. Sitä edustivat mm. Paavo Haavikko ja Tuomas Anhava. Runoista poistettiin loppusoinnut ja proosatekstinkin piti olla toimintaa kuvaavaa, ei selittävää. “Don’t tell them – show them”, neuvoi Hemingwaykin. Tekstissä ei saanut olla juurikaan adjektiiveja tai lauseenvastikkeita eikä juuri sivulauseitakaan. Romaanin tai novellin kaikkitietävä kertoja vaihtui näkökulmatekniikkaan, jossa tapahtumat kerrottiin usean kertojan kautta.

Kielen ja kerrontatavan kanssa moni kirjailija kertookin taistelleensa. Monica Fagerholmin mukaan jokainen romaani on ihan oma maailmansa ja vaatii myös oman kielensä. Hänen Diiva-romaaninsa kieli oli niin vaikuttavaa, että Fagerholm puhui pelkästään sitä jonkin aikaa kustannustoimittajansa kanssa. Anna-Leena Härkönen taas tajusi Salingerin kirjasta Sieppari ruispellossa, ettei kielen tarvitse olla juhlavaa ja hienoa, vaan se voi olla ihmisläheistä ja huumoripitoista. Murteen hallitseminen voi joskus olla välttämätöntä, jotta voi kuvata aidosti ihmisiä. Harri Tapper opetteli eläkkeellä ollessaan uudelleen lapsuutensa Saarijärven murteen kuuntelemalla paikallisten jorinoita ja puhumalla itsekseen lapsuudenkotia remontoidessa. Ja män het nii hyvin peähän, sanoisin entisenä saarijärveläisenä. Syntyi mm. kirja Hevone, naene ja kuu.

Kirjailijat tekevät joskus valtavasti taustatyötä ennen kirjoittamista. Istuvat arkistoissa lukien jonkin aikakauden sanoma- ja aikakauslehtiä ja ihmisten henkilökohtaisia kirjeitä tai selvittävät vaikka tietyn kaupungin yksityiskohtia. Yksi esimerkki Laila Hirvisaarelta: lääkintäkenraaliluutnantti Pekka Somer luennoi hänelle viisi päivää sodanaikaisesta lääkintähuollosta. Ne tiedot olivat tarpeen Hylätyt talot, autiot pihat – romaanin kirjoittamisessa.

Henkilöhahmojen luominen on sitten taas ihan oma juttunsa. Anna-Leena Härkösen mukaan kirjailijan täytyy tietää kaikki henkilöistään, mutta hänen ei tarvitse lukijalle kertoa kaikkea. Härkösen mukaan lukija kiintyy henkilöihin vain, jos kirjoittajakin on kiintynyt. Henkilöitä täytyy käsitellä heidän omien edellytystensä mukaan. Monica Fagerholm kertoo esimerkkinä, että 10-vuotias poika ei selitä tapahtumia, hän näkee ne. Harri Tapper kirjoitti tarkasti ja kronologisesti lapsuudestaan, mutta totesi, että kertomus oli kuivempi kuin rautakaupan mutteriluettelo. Hänen täytyi vapauttaa henkilönsä toimimaan omaehtoisesti. Moni kirjailija onkin kertonut, että henkilöt alkavat usein elää omaa elämäänsä niin että ovat melkein pitelemättömiä.

Lopuksi vielä humoristi Sinikka Nopolan kuvaus tamperelaisten Eilan ja Rampen keskustelusta. Sanomalehdessä oli muistovärssy:

Yksin hänen ei tarvitse olla,

luonaan on rakkautemme jolla

hänet saatamme matkalle viimeiselle.

Eila: “Ekkö sää ymmärrä? Se on ninkun vene, jolla se vainaja saatetaan viimeiselle matkalle”.

Rampe: “Sen pitäs sitten kuulua: luonaan on rakkautemme jolla, jolla me hänet saatamme matkalle viimeiselle”.

Eila: “Rakkautemme jolla jolla. Ei kai siinä ny kahta jollaa voi olla”.

Nyt olisi taas paljon kaunokirjallista luettavaa, kun tiedän kirjojen taustoista enemmän.

Elämäkertojen pauloissa

Kaksi elämäkertasarjaa ovat kiinnostaneet minua suuresti. Niille on yhteistä samankaltaisen kertomistyylin lisäksi se, että molemmat miespäähenkilöt ovat kasvaneet isättöminä. Kummankin isä on ollut elossa, mutta hylännyt perheensä. Kummallekin isoveli on ollut tärkeä isän korvike, mutta kuollut aika nuorena (Rainion veli sodassa). Lisäksi molempien äidit olivat kansakoulunopettajia. Molemmat muistelut tekee nautittaviksi se, että ne ovat kirjailijoiden kuvaamia. Niissä ei pelkästään selosteta tapahtumia, vaan kuvataan tarkasti niiden aiheuttamat elämykset ja vaikutukset.

Kullervo Rainio on tullut tunnetuksi Helsingin yliopiston sosiaalipsykologian professorina ja kansanedustajanakin. Hän on kirjoittanut muistelmakirjat Liikana syntynyt, Tytöt, tykit ja runot sekä As-duurivalssi ja runoilijan sielunelämä. Hän kertoo niissä lapsuudestaan ja nuoruudestaan Jyväskylässä sekä opiskelustaan Helsingin yliopistossa. Olen lukenut kaikki osat moneen kertaan. Harmillista, ettei hän jatkanut enää kolmen kirjan jälkeen. Rainio on nyt 90-vuotias.

Rainio kertoo asioista hyvin yksityiskohtaisesti ja osaa asettua aina kulloisenkin ikävaiheen rooliin. Hän on ollut varmaankin vähän erilainen nuori, koska on lukenut ja kirjoittanut nuorena paljon ja elänyt elämäänsä osittain kirjojen kautta. Rainiolle on ominaista positiivinen perusvire ja pienimuotoinen kutkuttava huumori, vähän niin kuin Antti Tuurille. Ajankuvan hän piirtää nautittavasti. Suhde tyttöihin on ollut nuorena hyvin herkkää ja vaikeaakin; näkyvyyttä tyttöjen silmissä on haettu monella tavalla. Kolmannessa osassa Rainio kuvaa opiskelijamaailmaa ja törmää moniin aikansa kulttuurivaikuttajiin.

Rainio on kirjoittanut useita tieteellisiä teoksia ja runokokoelmia.

Hannu Mäkelä on tullut tunnetuksi kirjailijana ja Otavan kustannustoimittajana. Hän kertoo Muistan-sarjassaan lapsuudestaan Helsingin Kalliossa, nuoruudestaan Munkkivuoressa ja kolmannessa osassa opiskelustaan kansakoulunopettajaksi. Kolmannessa osassa Mäkelä kertoo myös matkoistaan Pariisiin ja ensimmäisten teostensa julkaisemisesta Otavan toimesta. Kirja päättyy siihen, että hänet valitaan Otavan kustannustoimittajaksi. Tähän sarjaan odotan kovasti jatkoa, lähetin asiasta kyselynkin Tammen kustantamoon.

Opettajaisä Väinö Mäkelä hylkäsi perheensä juuri kun Hannu oli syntynyt. Hannu asui äitinsä ja siskonsa kanssa Kalliossa niukkaa elämää. Kun itse olen elänyt lapsuuteni rauhallisella maaseudulla, tuntui aika hurjalta lukea, miten kovaa pienen pojan elämä on ollut Kallion kaveripiirissä. Silmiä räpäyttämättä piti pystyä kaikkeen siihen mihin muutkin ja jengejä piti varoa koko ajan. Sivullisuuden ja riittämättömyyden tunne alkoi kasvaa jo tässä vaiheessa. Hannukin luki lapsena paljon, mutta sitä hän ei voinut paljastaa kavereille.

Nuorena miehenä Hannu oli levoton ja ristiriitainen ja suhtautui äitiinsä aika tylysti ja kapinoivasti. Sivullisuuden tunne vaivasi edelleen, mutta hän osallistui kuitenkin nuorten rientoihin ja oppi myös pahat tavat. Niitä hän kuvaa rehellisesti ja rehellisyys on muutenkin elämässä ikään kuin pakollisena  mukana. Valehtelu syö sielua, Hannu toteaa jotain kirjailijaa lainaten. Koulumenestys oli aluksi aika heikkoa, mutta ylioppilaskirjoitusten yleisarvosana oli jo laudatur.

Savon Sanomien kirjallisuusarvostelija on muistelmien toisesta osasta todennut: “Kukaan elossa oleva oleva suomalainen ei saisi näistä eväistä tiiliskivimäistä lukuromaania. Mutta Mäkelä saa, ja se tässä on juuri niin ihmeellistä”. Lausunto kuvaa hyvin Mäkelän tekstiä. Joku on sanonut, että Kalle Päätalo tarvitsi kymmenen sivua saadakseen polkupyörän ehjänä ulos liiteristä. Päätaloa en ole lukenut, joten en tiedä miltä teksti tuntuu, mutta Mäkelän teksti imaisee ainakin minut täysin mukaansa.

Yksi näkemys taiteeseen on se, että taide syntyy ristiriidoista. Kirjailija Anu Kaipaisen lääkärimies varoitti vaimoaan menemästä psykoterapiaan tai psykoanalyysiin, koska hänen mukaansa kirjoittaminen saattaisi ristiriitojen laettua tyrehtyä. Niin tai näin, Hannun levottomuus ja ristiriidat alkavat vähitellen saada kirjallisen muodon.

Hannu Mäkelän isäsuhde on ollut hyvin traumaattinen. Kun Hannu kertoi ylioppilaaksi valmistuttuaan haluavansa kirjailijaksi, isä totesi, että sinusta ei tule koskaan kirjalijaa. Kun teoksia sitten alkoi ilmestyä, Hannu vei ne aina myös isälleen. Vasta myöhemmin hän sai tietää, että isä oli korjannut kaikkien niiden lauseita kynällä suoraan kirjaan. Kun Hannu sai Finlandia-palkinnon Eino Leinoa kuvaavasta kirjastaan Mestari, hän lähetti senkin isälleen. Isä palautti kirjan korjausmerkinnöin.