Eksegetiikan opiskelusta

Eksegetiikan osuus teologian opinnoistani alkaa olla valmis. Kokoava essee on valmis opettajan arvioitavaksi. Kirjoitin sen kahdesta aiheesta: Luomiskertomus ja sen erilaiset tulkintamallit sekä Naisen asema ja merkitys Uudessa testamentissa.

Oppikirjamme mukaan termi eksegetiikka on vakiintunut tarkoittamaan tieteellistä raamatuntutkimusta. Tieteellistä tutkimusta harjoitetaan yliopistoissa akateemisen vapauden suojissa, kirkko ei voi sanella sen sisältöä. Siinä Raamattua tutkitaan kuten mitä tahansa muutakin kirjallisuutta. Historiallis-kriittiset metodit ovat hallinneet tutkimusta pitkään ja niitä käytetään edelleen. Kriittinen ei sinänsä tarkoita mitään negatiivista tai repivää, vaan tarkkaa lukemista ja hyvää argumentointia. Tekstikriittinen metodi on aivan välttämätön, koska ei ole olemassa yhtä ainoaa alkukielistä tekstiä Raamatun kummastakaan osasta, vaan eri käsikirjoituksista pitää arvioimalla löytää todennäköinen alkuperäinen lukutapa. Redaktiokritiikki taas selvittää kuinka paljon kirjoittaja on toimittanut tekstiään eli tuonut esiin omia painotuksiaan. Tämähän näkyy hyvin neljässä eri evankeliumissa. Ne kaikki on tietysti toimitettu ylösnousemuksen jälkeisestä näkökulmasta, mutta niissä on myös keskenään eroavuuksia. Muita metodeja ovat mm. muotokritiikki ja traditiokritiikki.

Eksegetiikka on minusta mielenkiintoista, koska se tutkii tekstejä ja käytettyjä lähteitä. Raamatun kirjoittajilla on ollut käytössään lähteitä, joita he ovat lainanneet ja muokanneet. Tällaisesta työskentelytavasta kertoo esimerkiksi Luukas evankeliuminsa alussa (Luuk. 1:1-4). Synoptisissa evankeliumeissa (Matteus, Markus, Luukas) on niin paljon yhteistä aineistoa, että niillä täytyy olla jonkinlainen kirjallinen riippuvuus toisistaan.

Eksegetiikan näkökulma on historiallinen. Se lähtee siitä, että jokaisen raamatunkohdan oikea ja todellinen merkitys löytyy tutkimalla, missä historiallisessa tilanteessa ja kontekstissa se on sanottu tai kirjoitettu. Toisaalta historiallisuus on ongelmallista. Jeesuksen historiallisuutta ei nykyään varmaan monikaan tutkija kiistä, onhan hänet mainittu myös aikansa maallisissa historiakirjoissa (Tacitus, Suetonius, Josefus). Sen sijaan se, mitkä Jeesuksen sanat evankeliumeissa voidaan suoraan palauttaa historian Jeesukseen, koetaan tutkimuksessa ongelmana. Kertomukset Jeesuksen opetuksista ovat alunperin olleet suullista traditiota ja kirjattu ylös vasta myöhemmin. Kuinka paljon niihin on tullut matkan varrella seurakunnan tulkintaa?

Raamattua enemmän lukenut ja sen sanoman vastaanottanut kuitenkin ymmärtää, että eksegetiikan näkemys on vain osa totuutta. Raamatun oma “itseymmärrys” on selvästi, että se on enemmän kuin mikä tahansa kirja. Se ei varsinaisesti ole modernia historiankirjoitusta, vaan kuten Johannes toteaa: “Tämä on kirjoitettu siksi, että te uskoisitte Jeesuksen olevan Kristus, Jumalan Poika” (Joh. 20:31). Ensimmäinen suuri teologi, apostoli Paavalikaan ei ollut kovin kiinnostunut historian Jeesuksesta, vaan ylösnousseesta Jeesuksesta: “Vaikka olisimmekin tunteneet Kristuksen pelkästään inhimilliseltä kannalta, emme enää tunne” (2. Kor. 5:16). Jeesuksen ajan historialliseen todellisuuteen emme enää pääse käsiksi, mutta hänen ylösnousemusvoimansa voimme ottaa vastaan tänään: “Jos sinä suullasi tunnustat, että Jeesus on Herra ja sydämessäsi uskot, että Jumala on herättänyt hänet kuolleista, olet pelastuva”, kirjoittaa Paavali (Room 10:9).

Raamattu on historiallisuudestaan huolimatta Jumalan elävää sanaa, jota Hän voi käyttää myös “epäeksegeettisesti”. Hän voi tietyssä tilanteessa tehdä yksilölle tai seurakunnalle ajankohtaiseksi raamatunkohdan, joka historiallisessa kontekstissa on merkinnyt jotain ihan muuta. Tästä pieni omakohtainen esimerkki. Äskettäin vierailin minulle tuntemattomassa seurakunnassa. Aivan tuntematon henkilö koki, että Jumala haluaa antaa minulle henkilökohtaisesti tietyn kohdan Vanhasta testamentista siihen hetkeen rohkaisuksi ja ohjeeksi. Se jae oli kaiken lisäksi juuri siitä Vanhan testamentin luvusta, joka oli raamatunlukuohjelmassani sinä päivänä.

Kristikunta onkin perinteisesti noudattanut ns. kanonista lukutapaa. Raamattu on sen mukaan kokonaisuus, jonka punaisena lankana on Jumalan pelastussuunnitelma ihmistä varten. Raamattu on enemmän kuin osiensa summa. Vanhan testamentin kirjoittaja on voinut kirjoittaa jotain sellaista, mitä ei itsekään ole vielä silloin täysin ymmärtänyt, vaan jonka merkitys on avautunut vasta myöhemmin. Näin esim. Jesaja kirjoittaessaan kärsivästä Messiaasta. Eksegeettisesti tulkittuna Jesajan 53. luvussa ei puhuta Jeesuksesta, mutta usko näkee siinä hänet.

Seuraavaksi siirrytään opiskelemaan kirkkohistoriaa. Se voi jonkun mielestä olla kuivinta mitä voi kuvitella, mutta itse odotan sitä innolla. Ja onhan kristinuskon historia myös Euroopan historiaa.