Olen aiemmin täällä blogissani kertonut http://seppo.honkonen.fi/2013/09/miten-tulin-uskoon.html. Nyt 51 vuoden aikana kertyneen tiedon ja kokemuksen valossa voin katsoa tarkemmin sitä prosessia ja ymmärtää sellaista, mitä en silloin täysin ymmärtänyt.
Elämän merkityksellisyys
Tärkein syy, miksi kiinnostuin uskonasioista oli elämän merkityksen, tarkoituksen ja mielekkyyden etsiminen. Kun tulin murrosikään, lapsuuden lumous tuntui haihtuvan muutamassa päivässä; kuin suomut olisivat tipahtaneet silmiltä. Ymmärsin, etteivät aikuisetkaan tienneet, mitä elämä perimmältään on. He oikeastaan vain elivät päivästä toiseen. Etsin tarkoitusta kirjoista: psykologiasta, runoista, romaaneista. Nuoruudessa oli muitakin merkitystä tuovia asioita kuten musiikki, urheilu ja seurustelut tyttöjen kanssa. Kuitenkin lapsuuden ehjä kokonaisuus oli jotenkin särkynyt.
Synnintunto, syyllisyys, häpeä
Moni kertoo kokeneensa voimakasta synnintuntoa ja syyllisyyttä uskoon tullessaan. Minulla kumpikaan noista ei ollut päällimmäisenä tuntemuksena. Toki tiesin, etten ollut kaikessa toiminut oikein.
Teologi Paavo Kettunen teki tutkimuksen ihmisten ripittäytymisestä ja totesi, että monilla ongelma oli enemmänkin häpeä kuin syyllisyys. Näitä kahta ei voi täysin erottaa toisistaan, koska syyllisyyskin aiheuttaa häpeää. Syyllisyys liittyy tekoihin ja häpeä siihen, mitä ihminen kokee olevansa. Anteeksiantamus tepsii syyllisyyteen, mutta jos sitä sovelletaan häpeään, ihminen kokee, että hänen täytyy pyytää anteeksi olemassaoloaan. Toisaalta häpeän kohtaaminen vapauttaa ihmisen kokemaan tervettä syyllisyyttä.
Minuun häpeä oli istutettu lapsuudessa. Niinpä kaipasin ennen kaikkea nähdyksi, hyväksytyksi ja rakastetuksi tulemista. Toki olin näitä kaikkia kokenut ihmisten taholta, mutta oli tärkeää kokea Jumalan rakkaus. Jonkin aikaa uskossa oltuani tutustuin erääseen profeetan lahjan omaavaan henkilöön, joka profetoi minulle, millaisena Jumala näkee minut. Se oli kuin balsamia haavoihin.
Paavali puhuu paljon synnistä, mutta kirjoittaa myös, että ”Jumalan hyvyys vetää sinua parannukseen” (Roomalaiskirje 2:4). Minullakin oli tunne, että kun löydän tieni kristittyjen yhteyteen, pääsen hyvyyden piiriin. Eräs pastori kertoi äskettäin, että seurakunnan katutapahtumassa nainen oli kertonut olevansa kiinnostunut uskosta, mutta kysynyt, pitääkö tuntea itsensä kauhean syntiseksi voidakseen tulla uskoon. Oman kokemukseni mukaan ei tarvitse.
Sisälle Jumalan valtakuntaan
Uskoontulooni vaikutti aika ratkaisevasti se, mitä nuori kaveri sanoi minulle yhdessä rukoillessamme. Uskon, että Jumala antoi hänelle silloin viisauden. Koska olin tutkinut ja miettinyt asioita, minulla oli hänelle paljon kysymyksiä. Miten tämä asia on, miten selität tämän? Hän vastasi, että tule nyt ensin sisälle Jumalan valtakuntaan, sen jälkeen voit selvittää noita kysymyksiä. Niin teinkin sinä iltana. Itse asiassa Jeesus antoi saman ohjeen: ”Jos joku tahtoo tehdä hänen (Jumalan) tahtonsa, tulee hän tuntemaan, onko tämä oppi Jumalasta, vai puhunko minä omiani” (Johannes 7:17). Uskon voi kokonaisuudessaan käsittää vain sisältä päin, ei pelkästään ulkopuolelta arvioimalla. Täytyy rukoilla, että Raamatun sana avautuu, lukea hengellisiä kirjoja, käydä seurakunnassa ja tutustua toisiin uskoviin. Eräs pastori on verrannut tätä golfin pelaamiseen: sen saloja ja viehätystä ei ymmärrä se, joka ei ole koskaan pelannut.
Joissakin piireissä vastustetaan sitä, että ihminen voisi omasta tahdostaan ja oman ratkaisunsa kautta tulla uskoon. Vanhempi sukulainen aikoinaan tyrmäsi nuoruuden intoni julistamalla, ettei ihminen voi tietää onko hän uskossa vai ei. Totta onkin, että Jumala ensin vetää ja houkuttelee ihmistä luokseen, mutta itse koin, että minun täytyi päättää olenko tässä mukana vai en. Olen samaa mieltä helluntailaisen teologin Matti Kankaanniemen kanssa: ”Kautta Uuden testamentin heijastuu selvästi ajatus, jonka mukaan tähän sanomaan piti ottaa aktiivisesti kantaa” (Kankaanniemi kirjassaan Uusi testamentti). Paavalikin kirjoittaa: ”Koetelkaa itseänne, oletteko uskossa; tutkikaa itseänne” (2. Korinttilaiskirje 13:5). Ymmärrän ja uskon kuitenkin myös sen, että joku voi vähitellen kasvaa uskoon.
Evankeliointi erilaisissa kulttuureissa ja erilaisille ihmisille
Kulttuurien ja ihmisten erot pitäisi ottaa huomioon myös evankelioimisessa eli Raamatun sanoman kertomisessa ihmisille. Kuten edellä kerroin, minulle tärkeää oli olla hyväksytty Jumalan silmissä ja löytää sillä tavalla itseni. Evankelioimisen soveltamisesta tilanteen mukaan on kirjoittanut pastori Ari Puonti Seurakuntalainen-sivulla. Länsimaissa päällimmäisenä on yleensä syyllisyyden kulttuuri: mitä olet tehnyt väärin ja mikä on rangaistus. Jeesuksen ”juridisen” sovituksen merkitys korostuu silloin. Afrikassa, jossa henkimaailman pelko on todellisempaa, korostuu se, että Jeesus on voittanut pahan vallan. Puonti kertoo kuinka lähetystyöntekijä W. Jay Moon opetti afrikkalaisille synnin rangaistuksesta ja Jeesuksen sovitustyöstä. Mielenkiinto oli laimeaa. Kun hän sitten kertoi kuinka Jumala lähetti jonkun, joka voittaisi vihollisen ja poistaisi kirouksen eikä enää tarvitsisi pelätä noituutta ja kirouksia, afrikkalaiset antoivat elämänsä Jeesukselle. Tutkimuksissa on todettu, että milleniaalit (vuosina 1980–1997 syntyneet) taas kamppailevat merkityksettömyyden, identiteetin ja irrallisuuden tunteen kanssa. Evankeliumi heille on se, että yhteys Jumalaan mahdollistaa yhteyden itseen ja toisiin, tuo tarkoituksen elämään ja auttaa löytämään aidon minuuden.
