Kristitty ja tunteet

Kirja-arvio

David A. Seamands

Kristitty ja tunteet

Ristin Voitto 1983, 200 sivua

 

Omasta kirjahyllystä löytyi kirja, josta muistan pitäneeni lähes 40 vuotta sitten. Uudelleen lukeminen vahvisti muiston. Kirjan sanoma on tärkeä ja tervehenkinen edelleen.

 

Metodistipastori David A. Seamands huomasi työssään, että monien uskovien elämä ei muuttunut ja parantunut kaikilta osin uskoontulon tai Hengellä täyttymisen jälkeen. Heillä oli psyykkisiä ongelmia, tunnesolmuja, joihin eivät auttaneet tavanomaiset keinot, kuten rukoileminen, Raamatun lukeminen, saarnat, hengelliset kehotukset tai raamatunlauseet.

 

Uskoon tullessa ihmisen asema Jumalan edessä muuttuu, mutta Jeesuksen tunteminen ei Seamandsin mukaan kuitenkaan ole oikotie terveeseen tunne-elämään. Hän havainnollistaa asiaa puun vuosirenkaiden avulla. Niin kuin vuosirenkaista voidaan lukea puun vaiheet, samoin meillä ihmisillä on sisällämme tallentuneena tunne-elämän haavoja ja arpia, joita emme tunnista, mutta jotka vaikuttavat tunne-elämäämme ja käyttäytymiseemme. Monet niistä ovat syntyneet lapsena. ”Lapsi on hyvä kirjaaja, mutta huono tulkki”, Seamands toteaa. Monet asiat jäävät ymmärtämättä, mutta voivat haavoittaa. 

 

Seamands toivoo, ettemme tuomitsisi liian jyrkästi käyttäytymisen perusteella toisia uskovia, koska syy voi olla tiedostamattomissa haavoissa. Hän haluaakin lisätä ”hedelmistään puu tunnetaan” -lauseeseen, että juuristaan te ymmärrätte heidät. Hän myös varoittaa syyllistämästä vihjaamalla, että jos hengelliset asiat olisivat kunnossa, ongelmia ei olisi. ”Hyvin monet hengellisiltä vaikuttavat taistelut eivät loppujen lopuksi olekaan alkuperältään hengellisiä”, kirjoittaa Seamands.

 

Seamands koki Jumalan johdatukseksi, että hän alkoi hoitaa uskovien sairaita tunteita ja lääkitsemättömiä muistoja. Tärkeä viesti heti alkuun on se, ettei paraneminen tapahdu hetkessä, vaan se on prosessi. Oireita voivat olla jatkuva huolehtiminen, riittämättömyyden ja alemmuuden tunne, täydellisyyden tavoittelu, yliherkkyys, pelot, masennus, huono itsetunto jne. Seamands ottaa vakavasti ihmisen psykologisen puolen ja toisaalta hengellisen avun. Jeesus on maan päällä ollessaan kokenut oikeasti ihmisen osan ja voi siksi ymmärtää meitä tunnetasollakin. Hän rukoilee jatkuvasti puolestamme. Myös Pyhä Henki rukoilee ja toimii auttajanamme. Hän voi paljastaa tiedostamattomat ja salaiset haavamme.

 

Mitä autettava voi itse tehdä? Tunnustaa rehellisesti ongelmansa, hyväksyä oman vastuunsa asiassa, kysyä haluanko todella parantua, antaa anteeksi itselleen ja muille ja pyytää Pyhää Henkeä osoittamaan, mikä on todellinen ongelma. 

Seamands kertoo esimerkin Bettystä. Betty valmistautui kristilliseen työhön miehensä kanssa. Heillä oli ehjä avioliitto, mutta Betty oli alkanut tuntea masennusta. Hän yritti tukahduttaa kyyneleitään, mutta ne virtasivat vuolaasti, kun hän alkoi käsitellä tilannettaan Seamandsin kanssa. Kun he rukoilivat yhdessä, Betty huudahti kalvavasta ja kouristavasta tuskasta. Pyhä Henki vei Bettyn pienen sängyn luo ja palautti mieleen täsmällisesti sen tunteen, jonka hän oli kokenut lapsena huutaessaan isää, joka jätti hänet ja perheen. Toinen esimerkki, Donin tapaus, on hyvin tyypillinen. Hänen masennuksensa syy oli vanhempien epävakaa ja ehdollinen rakkaus. Sinua rakastetaan ja sinut hyväksytään, jos… Tällainen ongelma siirtyy helposti myös uskovan jumalasuhteeseen.

 

Seamands antaa hyvän mittarin: ”Kun koette itsessänne reaktion, joka on aivan suhteeton ärsykkeeseen nähden, niin varokaa. Olette luultavasti osuneet johonkin syvälle kätkeytyneeseen tunne-elämän kipukohtaan”.

 

Seamandsin mukaan tunne-elämän ongelmiin on kaksi pääsyytä: ihminen ei kykene ottamaan vastaan anteeksiantamusta eikä ole itse antanut anteeksi. Meidän täytyy muistaa, että velkamme on maksettu ristillä. Meidän ei tarvitse enää maksaa omaa velkaamme suorittamalla hengellistä elämää, eikä pidä velkoa niitä, joille olemme antaneet anteeksi.

 

Tärkeää on myös muistaa Jeesuksen käskyn loppuosa: rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi. Jos et rakasta itseäsi, on vaikea rakastaa muita, koska haet koko ajan hyväksyntää itsellesi.

 

  

Punainen marja mustassa aukossa

Kirja-arvio

Seppo Rytkönen

PUNAINEN MARJA MUSTASSA AUKOSSA. 

Kirjoituksia elämisestä ja uskomisesta.

Omakustanne 2021, 247 sivua.

 

Pääsiäislukemisenani oli Seppo Rytkösen tuore kirja Punainen marja mustassa aukossa. Seppo on koulutukseltaan biologi, Vapaakirkon pastori, psykiatrinen sairaanhoitaja ja työnohjaaja. Kaikista näistä hänellä on myös käytännön työkokemusta, joten näkemys elämästä ja uskosta on laaja ja syvällinen. Seppo on myös kirjoittanut paljon. Nyt eläkkeellä ollessa hän on koonnut monien pyynnöstä ja tulevaa 70-vuotispäivää juhlistaakseen kirjaksi opetuskirjoituksia, pakinoita, kolumneja ja joitakin muita kirjoituksia monien vuosien ajalta. Kuten Seppo itsekin esipuheessa toteaa, merkittävin osuus kirjassa ovat vapaakirkolliseen Suomen Viikkolehteen kirjoitetut kolumnit vuosilta 1999-2008. Täysipainoista asiaa on kyllä muissakin kirjoituksissa.

 

Muutamia vinkkejä aiheista, joihin Seppo ottaa kantaa: luominen ja evoluutio, raamattunäkemykset, Raamatun kääntäminen, ekumenia, seurakunnan toimihenkilöiden valintamenettely, naisen asema seurakunnassa, sielunhoito ja ihmisenä kasvaminen, hengellisten työntekijöiden väärät motiivit, itsenäisyys/riippuvuus jne. Kirjasta löytyvät myös ne kolumnit, jotka Suomen Viikkolehden päätoimittaja hyllytti, ja muutamista kolumneista kohdat, jotka hän sensuroi.

 

Sepon juuret ovat Keski-Suomessa, Sumiaisten Viitakylällä. Siellä puhkesi 1930-luvulla vapaakirkollinen herätys, jonka seurauksena lähes puolet kylän asukkaista tuli uskoon, myös Sepon vanhemmat. Seppo eli lapsuutensa ja nuoruutensa kapean herätyskristillisyyden piirissä. Hän väitteli uskonasioista kotona, mutta toisaalta puolusti niitä koulussa. Uskonratkaisun Seppo teki 18-vuotiaana. Hän omaksui hyvin tiukan uskovaisuuden mallin. Raamatun suhteen hän oli fundamentalisti, koki lukevansa sitä kirjaimellisesti ikään kuin se ei vaatisi ollenkaan tulkintaa. Lapsuudessa tapahtunut kodin tulipalo, jossa Sepon kaksi noin 10-vuotiasta siskoa kuoli, jätti vahvan jäljen sieluun.

 

Sepon elämänkaari on huikea kasvutarina, jonka tulokset näkyvät näissä kirjoituksissa. ”Kauan on kuitenkin kestänyt kapeasta uskovaisuudesta luonnolliseen ihmisyyteen kasvaminen”, hän kirjoittaa. Seppo on pyrkinyt totuudellisuuteen omassa elämässään. Hän on käsitellyt haavojaan terapiassa ja bibliodraamassa, ja hankkinut psykologian ja sielunhoidon alueelta suuren tietomäärän. Sielunhoitoa hän on itsekin harjoittanut sekä seurakunnassa että mielenterveyspotilaiden kanssa. ”Sielunhoidollisuus ja pyrkimys ihmisen ja elämän empaattiseen ymmärtämiseen ovat olleet vahvasti mieleni keskipisteessä”, Seppo toteaa.

 

Uskonasioissa raamattunäkemys on muuttunut realistisemmaksi. Seppo ei välitä hurskastelusta. Hän ei väheksy millään tavalla ihmisyyttä, vaan näkee, että uskoa ja pyhittymistä voi olla vain inhimillisyyden sisällä. Uskovakaan ei pääse eroon itsessään olevasta pahasta: ”Minun olisi tarpeen olla kunnolla selvillä siitä ja oppia hallitsemaan pimeää puoltani ja sen ilmenemismuotoja. Muuten näen pahuutta vain toisissa ja muualla oman itseni ulkopuolella”. Hengellisyys ei näissä pohdinnoissa ole kuitenkaan vähentynyt, päinvastoin syventynyt.

 

Seppo on joutunut työurallaan kokemaan, millaista on, kun asioista päätetään pienessä piirissä hyvä veli -periaatteella. Asioita salataan, jätetään selvittämättä ja painetaan villaisella. Eikä löydy kunnollista johtajuutta. Tätä tapahtuu paljon hengellisissä piireissä. Tyypillistä on myös se, että omaa tai pienen ryhmän mielipidettä pidetään ”Herran sanana”. Seppo edellyttää, että valintojen ja päätöksenteon pitää olla rehellistä, avointa, läpinäkyvää ja demokraattista. Johtajien pitää puuttua epäkohtiin. Seppo muistuttaa useampaan kertaan, että me ihmiset olemme Jumalan palvelijoita, emme Jumalan edustajia. Jos saarnamiehen persoonallisuus on narsistinen, silloin hän kuvittelee olevansa edustaja. Tällaiseenkin ilmiöön Seppo on ikävällä tavalla törmännyt.

 

Koskettavin oli Sepon kipeää isäsuhdetta kuvaava kolumni. Isän kanssa ei syntynyt kunnollista kohtaamista koko elämän aikana. Vasta isän kuolinvuoteen äärellä löytyi yhteys. Isä riisui saarnamiehen ja uskovaisenkin roolin ja oli vain ihminen. Hän siunasi poikansa työnsä jatkajaksi.

 

Kirjan lopussa Seppo päivittää tilanteensa ja tämänhetkiset näkemyksensä. Ikävien tapahtumien seurauksena hän erosi Vapaakirkosta ja palautti pastorin valtakirjan. Hän kuuluu nyt luterilaiseen kirkkoon, todeten kuitenkin: ”luterilaista minusta ei tule, kuten ei enää mihinkään muuhunkaan uskonnolliseen perinteeseen tai yhteisöön samaistuvaa… Silti konkreettinen seurakuntayhteys on parhaimmillaan erittäin merkittävä uskon toteuttamiselle yhdessä toisten kanssa. Siitäkin minulla on paljon kokemusta. Sellaista kaipaan”. Sepon näkemykset monesta asiasta ovat vuosien varrella muuttuneet ja ovat jotkut aika radikaalejakin, mutta mielestäni hyvin perusteltuja.

 

Kirjan kieli on selkeää, vivahteikasta ja rikasta. Hengellisiä asioita sanoitetaan tuoreella  tavalla. Kirjaa voisi luonnehtia vaikkapa henkilökohtaisella tasolla ja persoonallisella tavalla kirjoitetuksi käytännöllisen teologian oppaaksi. Samalla se on mielenkiintoinen kertomus Sepon elämästä. Kirjoituksia kuvaa hyvin erään lukijan palaute Suomen Viikkolehden kolumneista: ”Kerrankin joku uskaltaa sanoa mitä ajattelee ja rohkenee rehellisesti arvostella epäkohtia myös uskovien joukossa ja kirkossamme”.

 

Suosittelen!