Olen
viime aikoina lukenut ja kuunnellut teologi Paavo Kettusta. Hän tutki
Itä-Suomen yliopistossa ihmisten kokemuksia ripistä heidän lähettämiensä
kirjeiden perusteella. Kävi ilmi, että vaikka ripissä, psykoterapiassa ja sielunhoidossa
käsitellään paljon tekoja ja syyllisyyttä, häpeä
on yhä suurempi ongelma nykyajan ihmisille. Se ilmenee kelpaamattomuuden ja
riittämättömyyden tunteena, ja kahlitsee elämää. Kettusen sanoin: syyllisyys
liittyy tekemiseen, häpeä olemiseen, syyllisyys on tietämistä, häpeä sitä miltä tuntuu. Häpeä vaurioittaa
itsetuntoa, aiheuttaa ulkopuolisuuden tunnetta ja vaikuttaa negatiivisesti
ihmissuhteisiin ja jumalasuhteeseen. Häpeä voi myös viedä tulevaisuuden toivon.
Kettunen on toiminut vuosikymmeniä sielunhoitajana ja nähnyt, miten uskovienkin
kohdalla häpeä on suuri ongelma, ja joskus sitä on vaikea erottaa
syyllisyydestä.
Psykologisesti häpeän syntyä selitetään
eri tavoin. Psykoanalyysin mukaan se syntyy lapsen varhaisvaiheissa, kun
vastavuoroinen suhde hoitajan kanssa ajoittain epäonnistuu. Kehityspsykologian
mukaan häpeä syntyy vasta siinä vaiheessa, kun lapsen oma moraalinen
arviointikyky kehittyy. Vahvaa näyttöä on kuitenkin siitä, että häpeä on varhaisempi
kokemus kuin syyllisyys.
Raamatun alkukertomuksia luetaan yleensä
tottelemattomuuteen liittyvänä syyllisyyskertomuksena. Kettunen näkee niissä
myös häpeäkertomuksen, jossa oleellisinta on Jumalan ja ihmisen välisen suhteen
rikkoutuminen. Jumalan ensimmäinen kysymyshän häveten piiloutuneelle Aadamille
oli ”Missä sinä olet” eikä ”Mitä pahaa olet tehnyt”. Jumala huhuilee ihmistä
paratiisin illassa ja haluaa luoda yhteyden uudelleen.
Seurakunta taas voi aiheuttaa uskovalle
hengellistä häpeää, jos uskonelämän ihanteeksi asetetaan epärealistisia
vaatimuksia, joihin heikompi uskova ei koskaan yllä.
Ennen kuin siirrytään traumatisoivan häpeän
parannuskeinoihin, täytyy todeta, että on olemassa tietysti tervettäkin häpeää.
Se suojelee ihmisen minuutta ja asettaa rajat, joiden ylittäminen voi
vaurioittaa elämää. Toisten ihmisten kanssa toimittaessa terve häpeä ilmenee
kunnioittavana ja hyvänä käytöksenä.
Kettunen painottaa voimakkaasti sitä, että
synninpäästö ja anteeksiantamus on ratkaisu syyllisyyteen, mutta ei traumatisoivaan
häpeään. Jos tällaiseen häpeään tarjotaan anteeksiantamusta, se luo
autettavalle kuvan, että hän on tehnyt jotain väärin. Häpeän tunne ei ole
syntiä.
Parantumisen lähtökohta on sen
oivaltaminen, että ihmisen arvo perustuu luomiseen. Jokainen on luotu Jumalan
kuvaksi. Ihmisen arvo ei siis perustu hänen suorituksiinsa. Tämä lähtökohta on
tärkeää muistaa myös seurakunnassa. Kettunen painottaa voimakkaasti, että
seurakunnan tulee olla myös olemisen, ei vain toimimisen yhteisö. Seurakunnan
jäsenen täytyy saada kokea rakkautta ja huolenpitoa ihan omana itsenään.
Kettunen arvelee, että Herran siunauksessa
ei varmaankaan turhaan sanota samaa asiaa kahteen kertaan: ”kirkasta meille
kasvosi” ja ”käännä kasvosi meidän puoleemme”. Ihminen saa kokea tulevansa Jumalan
silmissä nähdyksi, vastaanotetuksi ja rakastetuksi. Seurakunnan ja seurakunnan
sielunhoidon tulisi välittää omalta osaltaan tätä samaa kokemusta. Pappi ja
kirjailija Henry Nouwen onkin todennut, että sana, jonka hän haluaisi jäävän jokaisen
mieleen, on ”rakastettu”. Hengellinen elämä on Nouwenin mielestä ennen kaikkea
rakastettuna olemista. Erityisen
tärkeää tämä on ihmiselle, joka kärsii traumatisoivasta häpeästä.
Kettusen mukaan ratkaisu traumatisoivaan
häpeään ei siis ole synninpäästö ja anteeksianto, koska ne viittaavat siihen,
että ihminen on tehnyt jotain väärin. Myöskään hengelliset harjoitukset,
moraalinen elämä tai onnistumisen elämykset eivät lopullisesti paranna, koska
ne taas viestittävät sitä, että ihmisen tulisi olla hyväksymiskelpoinen, jotta
voisi tuntea itsensä hyväksytyksi. Kettusen mukaan Jumalan armo selättää häpeän: ”Armo ottaa vastaan koko minuutemme, ilman
että jäljelle jää yhtään mahdollisuutta tulla hylätyksi”.
Paavo Kettunen on kirjoittanut aiheesta kirjat Kätketty ja vaiettu ja Häpeästä hyväksyntään.
