Eilen perjantaina sain jo toisen suruviestin lyhyen ajan sisällä.
56-vuotias siskoni kuoli syöpään. Taistelu oli pitkä ja lopulta jo
uuvuttavakin.
Muistan hyvin, kun maaliskuussa 1960 tuli laitokselta tieto, että minulle
on syntynyt sisko. Olin kansakoulun ensimmäisellä luokalla Saarijärven
Kalmarissa. Äitiä ja siskoa kotiin odotellessa kävin ostamassa tutin Kalmarin
Osuuskaupasta.
Seuraava muistikuvani on se, kun siskoni itki kamarissa kopassaan ja
minä kävin laittamassa hänelle tutin suuhun. Kun tulin tupaan, kyläilemässä
ollut naapurin Vihtori ihmetteli, mitä tein vauvalle. Ylpeänä vastasin, että
annoin vaan tutin suuhun.
Myöhemmältä ajan muistan, kun harjoittelin nyrkkeilyä ja siskoni oli
harjoitusvastustajana. Löin tietysti pääasiassa vain ilmaan, mutta kerran
vahingossa vähän osui häneen. Siskoa pikkuisen itketti, mutta yhteistuumin
olimme mahdollisimman hiljaa. Hain hänelle tuvasta vaivihkaa jotain hyvää
syötävää ja hieroimme kipeää kohtaa. Kerran taas lähdin kotiväeltä salaa
Tunturi-mopolla tapaamaan noin 30 kilometrin päässä asunutta tyttöystävääni.
Vain siskoni tiesi lähdöstäni ja kertoi asian muille sitten kun olin jo
häipynyt. Kotiin tultuani sain todella tylyn vastaanoton. Minulle ei annettu
edes iltaruokaa. Siskoni salakuljetti kuitenkin ruokaa pienissä erissä.
Siskoni kertoi myöhemmin, että kun lähdin ammattikouluun Jyväskylään
ja olin viikot siellä, hän lauantaina iltapäivällä katseli ikkunasta, koska
nousen ylös läheistä mäkeä ja tulen viikonlopuksi kotiin.
Siskoni seurasi minua uravalinnassa: lähti
latojan/tekstinvalmistajan oppiin Jyväskylään. Siinä ammatissa hän olikin koko
työuransa ajan.
Vuonna 1980 siskoni tapasi elämänsä miehen Rauman rautatieasemalla
ja asui siitä lähtien Raumalla. Ensimmäisen lapsen saimme molemmat suunnilleen
yhtä aikaa 1980-luvun alussa.
Vuosien varrella olimme milloin enemmän milloin vähemmän yhteydessä
toisiimme. Aina kuitenkin yhteys säilyi. Viime vuosina tapaamiset lisääntyivät,
ja erityisesti kolmen vuoden sairastamisen aikana tapaamisia oli aika
paljonkin. Toivo ja epätoivo vaihtelivat, ja lopputulos oli sitten kuitenkin
ikävä. Viikkoa ennen kuolemaa puhuimme puhelimessa. Siskoni ääni oli jo väsynyt
ja puhe tuli vähän harvakseen, mutta ajatukset olivat ihan selkeät. Emme
kuitenkaan hyvästelleet, koska odotimme elämän vielä jatkuvan.
Sen perusteella, mitä viimeisinä aikoina juttelimme, voin sanoa
siskolleni hengellisen laulun sanoin: odota minua siellä, missä on jo aamu.
