Onnenpoika on mielenkiintoinen elämäkerta amerikkalaisesta
Creedence Clearwater Revival (CCR) –bändin nokkamiehestä John Fogertysta. Bändi
toimi alkuperäisessä kokoonpanossa vain vuodet 1968-1972, mutta se oli Beatlesin
hajottua hetken aikaa maailman suosituin bändi. John Fogerty teki alussa kaikki
biisit, joista tunnetuin lienee Proud Mary, jota Elvis ja Tina Turnerkin ovat
esittäneet. Moni tunnistaa myös vaikkapa biisit Who’ll Stop the Rain tai Have
You Ever Seen the Rain. Kappaleet ovat sinänsä yksinkertaisia, mutta tarttuvia.
John toteaakin kirjassa: “Yksi Creedencen suurista salaisuuksista oli se, että
musiikki oli äärimmäisen yksinkertaista, mutta oikealla tavalla yksinkertaista”.
John kiinnostui musiikista hyvin nuorena ja hankki
levyjä ja kitaran heti kun sai rahat tienattua. Hän kertoo jo lapsena
rakastaneensa levyjen analysointia. Omat laulunsa hän näki alusta lähtien kokonaisuuksina,
joilla oli tietty tyyli, soundi ja esitystapa. Laulut saattoivat liittyä
lapsuumuistoihin ja muhia kauan muistivihossa ennen kuin ne syntyivät
lopullisesti. Ehkä ne sen vuoksi ovat niin eläviä ja osuvia. Johnille laulut
näyttävät olevan niin kuin kirjailijalle henkilöt: ne elävät omaa elämäänsä ja
aiheuttavat yllätyksiäkin. John oli alkuaikoina hyvin tuottelias. Vuonna 1969
CCR julkaisi kolme albumia, joista jokainen nousi USA:n myyntitilastojen
huipulle.
John tietää etukäteen tarkkaan millaisen laulun hän haluaa
tehdä ja pyrkii lopputulokseen jääräpäisesti. Hän myöntää olevansa
perfektionisti ja kontrollifriikki. Rumpalit ovat olleet hänen kanssaan
kovilla, koska iskut eivät Johnin mielestä aina osuneet tarkasti kohdalleen.
Cotton Fields –coverin rumpujen iskuja hän siirsi kohdalleen analogiatekniikan
aikana masternauhaa editoimalla. Kerran hän ajeli Meksikon rajalla autollaan ja
kuuli autoradiosta Cotton Fieldsin. Edelleenkään sen iskut eivät olleet ihan
kohdallaan…
Mielenkiintoista kirjassa on sekin, että John kertoo monen
biisin kohdalla, millä kitaralla hän soittaa levyllä ja kommentoi muutenkin eri
kitaroita ja kitaristeja.
CCR:ssa oli sovittu, että kaikki päätökset tehdään
yksimielisesti, mistään ei äänestetä. Käytännössä John oli kuitenkin kiistaton
johtaja. Hän teki biisit, kertoi miten ne esitetään, lauloi
jäljittelemättömällä äänellään, soitti soolokitaraa jne. Usein hän omien
sanojensa mukaan joutui myös keksimään basistille kuviot, soittamaan muutamissa
kohti useita instrumentteja itse ja laulamaan kaikki stemmat. Travelin’
Bandissa John soittaa jopa saksofonia. Tämä johti ajan mittaan toisten
kateuteen ja riitoihin. Komppikitaristina toiminut Johnin veli Tom jätti bändin
jo 1971 ja lopullisesti se hajosi 1972. Tom kuoli 1990. Hänen ja kahden muun
jäsenen kanssa välejä ei koskaan saatu enää kuntoon. Välejä hiersi myös huono
sopimus levy-yhtiö Fantasyn kanssa. Tällainen tuntuu ikävältä hienojen
alkuaikojen jälkeen. Have You Ever Seen
the Rain kertoo bändin hajoamisesta.
Tulee mieleen John Lennonin ja Paul McCartneyn
riitaantuminen. Kerrotaan, että Paul kävi soittamassa Johnin ovikelloa New
Yorkissa vähän ennen kuin John ammuttiin, mutta kukaan ei avannut ovea.
John Fogertylle CCR:n hajoaminen oli kova isku ja hän
olikin pitkään aivan hukassa elämässään. Yhdessä vaiheessa hän oli yhden miehen
bändi. Centerfield–albumilla John soittaa ja laulaa kaikki osuudet itse. Se
vaati paljon treenausta, mikä onkin Johnille tyypillistä. Ihailla täytyy hänen treenauksensa
määrää, kun olen itse niin laiska harjoittelemaan. John on aina ollut myös innokas
oppimaan toisilta kitaristeilta.
Elämään toi uuden valon Julie, Johnin toinen vaimo.
Häntä John ei lakkaa ylistämästä. Julie on toiminut Johnin managerina ja koko
viisihenkinen perhe on ollut mukana kiertueilla Eurooppaa myöten. Julie kertoo
kirjassa, että hän on kiertueilla “puskemassa pilviä pois, jotta tähti voi
loistaa”. Ja 70-vuotiaana tähti loistaa edelleen.
