Selailin äskettäin yhtä lehtijuttua varten Saara
Karppisen kirjaa Kasvun tie, Erik
Ewaldsin elämästä ja ajattelusta (Päivä Oy 1990). Se tuntui niin
mielenkiintoiselta, että päätin lukea uudestaan koko kirjan. Haluan nostaa sen
myötä esille joitakin Ewaldsin ajatuksia ja opetuksia.
Erik Ewalds (1918-1997) oli pappi ja sielunhoitaja.
Hänen päätehtävänsä oli toimia 15 vuotta Helsingin johtavana sairaalapastorina.
Sinä aikana sielunhoidosta tuli osa potilaan kokonaishoitoa. Ekumeenisena ja
avoimena henkilönä Ewalds myös luennoi paljon eri kirkkokuntien tilasuuksissa
ja hoiti ihmisiä yksilöterapiassa.
OMAT KOKEMUKSET EWALDSISTA
Itse kuulin Ewaldsista ensimmäisen kerran muistaakseni
vuonna 1975 tultuani juuri Jyväskylän vapaaseurakuntaan. Hänen ajatuksensa
olivat niin kiinnostavia, että mm. Suomen Kuvalehti teki hänestä jutun. Olen lukenut
suunnilleen kaikki Ewaldsin kirjat ja ne ovat tänäänkin kirjahyllyssäni. Kuuntelin
myös jonkin verran hänen luentojaan. Erityisesti muistan erään illan, kun
makoilin sängyllä Jyväskylän Viitaniemessä ja kuuntelin Ewaldsin
radio-ohjelmaa. Tuntui niin kuin jotain lämmintä olisi mennyt lävitseni, niin
terveeltä ja hoitavalta se kuulosti.
KASVU JA OPISKELU SIELUNHOITAJAKSI
Erik Ewalds oli pienenä herkkätunteinen lapsi, joka
koki yksinäisyyttä, sisäistä tyhjyyttä ja erillisyyttä. Hän koki, ettei tullut nähdyksi ja kuulluksi
omana itsenään. Hän ei kuitenkaan paennut pahaa oloa ja kärsimystä, vaan
tutustui sen avulla itseensä ja muutti sen henkiseksi kasvuksi ja kypsymiseksi.
Näin hänestä kehittyi toistenkin auttaja.
- Perusfilosofiani sisältää juuri tämän oivalluksen.
Ristiriidat, vaikeudet, ahdistuksen ajat voivat muuttua elämän rikkaimmaksi
sisällöksi, Ewalds toteaa kirjassa.
Ewalds luki koko opiskeluajan rinnakkain teologiaa ja
psykologiaa. Ne olivatkin hänen ajattelussaan aina mukana testaamassa toistensa
aitoutta. Ewalds tarkasteli ihmistä kokonaisuutena: fyysisenä, henkisenä ja
hengellisenä, mitään näistä hän ei käsitellyt irrallaan toisista. Ewalds kritisoi
joskus voimakkaasti elämän hengellistämistä eli sitä että vain hengelliset
asiat ovat tärkeitä. Sillä tavalla hänen mielestään vain paettiin
hengellisyyteen. Tätä elämää ei pidä nähdä vain väliaikaisena:
- Iankaikkinen elämä merkitsee sitä, että ihminen elää
sitä iankaikkisuuden osaa, joka kullakin hetkellä on mahdollinen. Ja se on
nykyhetki. Ihminen, joka ei elä nykyhetkessä, ei ole terve.
Ihminen voi auttaa toista niin pitkälle kuin on itse
päässyt. Sielunhoitajaksi tuleminen edellyttääkin suostumista omaan kasvuun.
Pitää myös suostua siihen, että sielunhoito vaatii aikaa. Sielunhoito on ajan
funktio, muistankin Ewaldsin sanoneen usein.
KÄYTÄNNÖN SIELUNHOITOA
Ewalds kuunteli tarkasti autettaviaan ja yhdisteli
asioita uudella, luovalla tavalla. Hän oli kiinnostunut ihmisten arkielämän
kysymyksistä. Jos pappien julistus antaa vastauksia ihmisten elämän
konkreettisiin ongelmiin ja tilanteisiin, ihmiset tulevat kyllä kuuntelemaan,
Ewalds ajatteli. Pappien pitäisi hänen mukaansa antaa sielunhoitoa sekä julistuksessaan
että yksityisesti. Näitä asioita olisi ehkä hyvä miettiä, kun nykyään
ihmetellään, miksi ihmiset eivät käy kirkossa tai missä herätys viipyy. Mikä
tekee puheen herätyssaarnaksi, kysyy Ewalds ja vastaa:
- Eikö se, että se paljastaa kuulijalle jotain uutta
hänen elämästään ja samalla tekee muuttumisen mahdolliseksi?
Kaikki eivät hyväksyneet Ewaldsin aikana eivätkä
hyväksy nytkään menneisyyden kaivelua ja purkamista terapiassa. Ewalds kritisoi
esim. yleistä näkemystä anteeksi antamisesta. Jotkut ajattelevat, että sen
päätarkoituksena on viedä muisti.
– Ei anteeksiantamus kiellä muistamasta. Se tuhoa
syyllisyyden, että pääsen muistamaan paremmin, toteaa Ewalds. Ja lisäksi:
- Sille joka tiedostaa oman vihansa ja katkeruutensa
kyllin syvästi, evankeliumi avaa oman syvällisesti vapauttavan sanomansa.
USKO JA TERVEYS
Uskoa syytetään joskus siitä, että se tekee ihmisen
sairaaksi. Ewaldsin tavalla nähtynä usko on kuitenkin tie kokonaisterveyteen.
On tärkeää, että Jeesus kohdataan sekä ylilääkärinä että ylimmäisenä pappina,
joka antaa puhtaan omatunnon ja johdattaa tervehdyttävään armon lepoon.
- Parannuksenteko ja paraneminen kulkevat käsi
kädessä. Joka kerran, kun ihminen tekee parannusta sillä tavalla, että tulee
totuudellisemmaksi, hän korjaa samalla jotain neuroottisuudestaan, luopuu
siitä, opettaa Ewalds.
Ewaldsin mielestä parannus ei ole vain hengellistä
vaan koskee koko ihmistä. Hän ilmaisee parannuksen tekemisen psykologian
kielellä näin: se on siirtymistä adrenaliinipitoisen suoritushermoston eli sympaattisen hermoston ohjaamasta
toiminnasta lepohermoston eli parasympaattisen hermoston ohjaamaan toimintaan.
Terve ihminen tarkoittaa Ewaldsin mukaan kypsää
persoonallisuutta, joka kantaa vastuuta fyysisestä, psyykkisestä ja
hengellisestä kehityksestään ja eheytymisestään, elää todellisuudessa, ja
rakastaa sekä lähimmäistä että itseään.
Usko auttaa ihmistä löytämään aidon ja toden minuutensa.
Se on tie terveyteen. Useinhan julistuksessa puhutaan paljon itsensä
kieltämisestä, mutta Ewalds toteaa, ettei sellaista voi kieltää, mitä ei ole
olemassakaan.
Lopuksi Ewaldsin lohdullinen toteamus:
- Kristillinen arvomaailma merkitsee minulle myös
sitä, ettei toivottomia tapauksia ole olemassa. Luotan siihen, että evankeliumi
sisältää parantavan voiman silloinkin, kun ihminen itse ei pysty muuttumaan.
